Me läksimme Uuraan laiturista pienellä höyryveneellä, jolla oli
saaristoveneillemme perin sopimaton nimi Figaro. Se näet ei ollut
sukkela eikä siisti, ei komea eikä iloinen. Päin vastoin; se oli
koliseva, likaisenlainen vene, suurisuinen kuin Joukahainen
Kalevalassa; ja kuitenkin se kolistenkin ja kaikenlaista ääntä pitäen
kulki rasvatyyntä pintaa kiusallisen hitaasti.
Oli hyvin kuuma elokuun päivä; eikä siinä kyllin, että taivas oli
päällämme teräksestä taotun kupukaton kaltaisena, että aurinko paahtoi
niin, että silmät säkenöivät; höyrypannukin vielä teki oleskelun
kannella, jossa ei ollut mitään päiväkatosta, tuskalliseksi minulle ja
ainoalle matkakumppanilleni, matkaajalle, jonka kansallisuus oli
tietämätön. Hetkisen ajattelin turvautua kuumuutta pakoon kajuuttaan,
mutta siellä oli vieläkin pahempi. Siellä kärpäset pitivät
mässäystänsä suuren, terässinisen häijynelkisen kumppanin johdolla ja
säälimättä karkoittivat sieltä ulos kaikki muut olennot.
Ainoana mahdollisena huvituksena laivassa oli tukku likautuneita
suomalaisia sanomalehtiä, joita koetin sikurikahvia juodessani
silmäillä rautaköysien varjossa. "Kolmas päivä heinäkuussa." Mutta
sehän oli merkillinen päivä näillä vesillä. Tänään 99 vuotta sitte
murtautui Kustaa III juuri tässä, jossa nyt kulkea kuhnutimme eteen
päin, amiraali Tshitshagovin laivapiirin lävitse, joka oli Koiviston
ja Krysserortin välillä. Tuolla, köyden pituuden päässä noista
punaisista luodoista, niiden siimespuolella lepäilivät Amfion ja
Esplandian voimattomina odotellen. Luonnon oikku -- 14-päiväinen tyyni
-- oli saanut suuren valtiollisen ajatuksen raukenemaan, rohkeasti
tehdyn sotasuunnitelman menemään myttyyn. Minä koetin paikkaa
katsellen mielikuvituksessani ajatella "Viipurin kujajuoksua", veristä
taistelua sellaisena, kuin kreivi Oxenstjerna sitä kuvaa pöyhkeällä,
akatemiallisella, Virgiliuksen omaisella kielellä, mutta sain kokea
samaa, kuin luultavasti moni muu ennen minua: että todellisuus ja
paikkain tarkastelemiset estävät mielikuvituksen vapaata toimintaa.
Minä muistin ainoastaan suuren korulauseen: "kalliot, joihin laivat
olivat tarttuneet, peittyivät niiden jäännöksistä ja tärisivät niiden
jyrinästä", kuin minut yht'äkkiä herätti mietteistäni kiroilu: "blitz
tausend donnerwetter, tshort", ja ylhäältä ripasohvalta syöksyi aika
vauhtia matkakumppanini, joka äsken oli niin sävyisesti ja hiljaa
maannut siellä suuren, likaisenharmaan pellava-sateenvarjon alla.
Siinä seisoi edessäni keski-ikäinen mies, niska lyhyt, hartiat leveät,
runko raskas ja jalat lyhyet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kuumat, ja
toivottoman vihaisesti hän milloin pontevasti niisti nenäänsä, milloin
pyyhki hikeä pyöreältä, paljaalta otsaltaan. "Die verdammten Fliegen"
[kirotut kärpäset] sanoi hän, ikään kuin anteeksi pyytäen, ja teki
nykerön saksalais-kumarruksen.
Meillä oli koko päivä vietettävä ilman muuta seuraa ja sen tähden
katsoimme kohteliaasti toinen toistamme. Se mies muuten näytti
jotenkin vanhettuneelta. _Tempi passati_ [ollut ja mennyt] loisti
hänen väljän liinanuttunsa ompeleista ja ryppyisistä housuistaan,
_tempi passati_ hänen punaisesta, paisuneesta, huonosti ajellusta
muodostaan. Minä olin nähnyt nuo kasvot ennen siistimpinä,
parempikaavaisina, puhtaampivärisinä; mutta milloin ja missä? Minä
aloin tarkastella muistini romukomeroita, minä etsiskelin lapsuuteni
aikaisten, puoleksi unhottuneiden ja hälvenneiden kuvien syvimmistäkin
kerroksista; mutta turhaan. Minä astuin konehuoneen ohitse, jonka
mustasta syvyydestä kuohui kuumia höyryjä, pilaantuneen öljyn ja
kivihiilten katkua, kuin Islannin mutaa syöksyvistä tulivuorista,
menin kapteenin luo saamaan häneltä tietoja matkakumppanistani.
Turhaan. Paluumatkalla astuin suuren, kuluneen kapusäkin ohitse, joka
oli päällystetty koin syömällä hylkeen nahalla. Kapusäkin nimilevyssä
oli nimi: F. v. Dravershausen Kaporien. -- Niin, hän se tosiaan
olikin. Fritz Nikolajevitsh von Dravershausen Kaporien. Oh, miten hän
oli muuttunut. Hän, joka ennen oli vallan avomielinen, joka
järkkymättömän tyynesti puhui Viipurin murrettansa, hänessä oli nyt
jotakin arkamaista; hän näytti ikään kuin pyytävän anteeksi, ikään
kuin anovan sääliä ja säästämistä; maailma oli pidellyt häntä kovasti.
Fritz, hullunkurinen poika, sekamelskaaja, monista koulu- ja
kymnaasikumppaneista se, johon voi soveltua majuri Hartinin kuolematon
lause: "Osaan minä kaikkia kieliä, jospa vaan osaisin niitä puhua."
Fritz näet oli tulos vuosisatoja kestäneestä suvun seoituksesta, joka
oli hajoitellut kaikki tyypillisyydet, kaikki ominaisluonteen merkit
ja kaikki luonnonlahjat ja taipumukset. Saksalaista, puolalaista,
ruotsalaista, suomalaista ja venäläistä verta oli sekaisin hänen
suonissaan. Se näkyi jo hänen nimestäänkin. Ainoastaan vanhain
sivistysmaiden ja suurten maailman-valtakuntain rajamaissa tavataan
sellaisia, eri kielistä lainattuja nimiä. Kuin nimi, samoin oli hänen
kielensäkin poimittu kokoon kaikista aineksista, joita puhutaan
Itämeren ja Suomenlahden rannoilla. Hän oli sen sekamelskan viimeisiä
edustajia, joka on "Viipurin ruotsin" nimellä ollut kuuluisa yli koko
meidän maamme.
-- Fritz, tunnetko sinä minua?
Fritz katsoi veristävillä silmillään minuun, pyyhki suurella
silkkisellä nenäliinallaan otsaansa ja sanoi hitaasti:
-- Entschuldigen Sie. [Antakaa anteeksi.]
Minä sanoin nimeni.
-- Ah no, sinäkö! Onpa siitä kauan, kuin tapasimme. No, sinä voit
hyvin. Mistä tulet? Mihin sinä menet? kyseli hän, näyttämättä juuri
iloitsevan yhteen sattumisesta.
Minä vastasin hänen kysymyksiinsä, ja me kävimme istumaan vierekkäin,
kääntelimme Fritzin päivänvarjoa kohti aurinkoa ja höyrypannua,
saadaksemme suojaa kuumuudelta, ja puhelimme vanhoista ajoista, kuten
sellaisissa tiloissa on tavallista. Me luettelimme lapsuutemme
tuttavat ja muistelimme hupaisia tapauksia niiltä ajoilta.
Kaksikymmentä, viisikolmatta vuotta sitte olimme tavanneet toisiamme
eversti M:n, maanomistajain K:n ja B:n luona; viisikolmatta,
kolmekymmentä vuotta sitte olimme kalastelleet, purjehtineet,
leikkineet papukkaa ja olleet linnasilla; lyhyesti sanoen: meillä oli
yhteisiä muistoja nuoruuden ja lapsuuden ajalta. Fritz vähitellen
suli, tuli puheliaammaksi ja alkoi kertoa vaiheitaan. Hän puhui
saksaa, ääntäen omituisesti venäläisten tapaan ja pitäen tuskaisen
tarkkaa vaaria kaikista kohteliaisuussanoista. Hänen äänensä oli
heikko ja ohut, ja alkoipa hän lauseensa miten alhaalta hyvänsä, niin
päättyi se aina ylös kimakimpiin ääniin. Kun hän seoitti puheesensa
aina jonkun sanan ruotsia, huomautin minä, että hän ei vielä ollut
unhottanut sitä kieltä. Hän punastui ja vastasi huoaten:
-- Paha kyllä, paha kyllä!
-- Minkä tähden paha kyllä. "Miten monta kieltä osaat, niin monen
miehen arvoinen olet", sanoo sananlasku.
-- Es ist nicht wahr, das ist eine Lüge [Se ei ole totta, se on vale],
vastasi hän niin kiivaasti, että ääni heti muuttui; ja kimakimmalla
falsetti-äänellä sanoi hän vielä kerran tavoitellen:
-- Da-da-da; es ist nicht wahr.
Ja nyt alkoi hän sekasotkullaan selitellä mielipiteitään kielien
taidosta. Hänen puheessaan oli yhtä vähä mitään omituista luonnetta
kuin hänen olennossaankaan. Siinä ei ollut ivaa, ei leikillisyyttä, ei
lämpöä; se oli kylmää, hajallista puhetta, jossa ei ollut mitään
todistusvoimaa eikä merkitystä, vaikka hän nyt puheli asiasta, joka
oli kauan kiusannut ja pahoittanut häntä. Mitä hän puhui, voitaisiin
lyhyesti sovittaa kokoon seuraavalla tavalla.
Opitaan ainoastaan _yksi_ kieli. Mitään muita ei osata. Silloinkin,
kuin niitä osataan perin pohjin kieliopillisesti, käytetään niitä
puheessaan samoin, kuin pyöreä esine liikkuu nelikulmaisessa kolossa;
sielun liiketten eläväksi ilmaukseksi ne eivät koskaan tule. Ja se
yksikin kieli, joka opitaan, sekin täytyy oppia lapsuudessa, muuten ei
koskaan opita sen hienointa tuoksua, sen paraita, kauneimpia
vivahduksia; määrätä kansakunnalle kaksi kieltä oli mahdoton
järjettömyys. Hän, jos kukaan, tiesi sen omasta kokemuksesta; hän, jos
kukaan, oli saanut kärsiä siitä, että hänellä ei ollut äidinkieltä.
Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet, onnettomuudet olivat häntä
runnelleet, ja kaikki joutui yhdestä ainoasta syystä; kaikkeen oli se
kielen puute yksinään syynä.
Fritzin suku oli alkuaan kotoisin Itämeren maakunnista. Ja Ruotsin
vallan aikana kuului se Tallinnan mainioihin Schvarzkopfeihin, joka
veljeskunta vieläkin on olemassa. 17:llä vuosisadalla oli eräs
Dravershausen, Andrei Ivanovitsh, kirjoituttanut, kuten tapana oli,
itsensä kauppiaaksi Lappeenrantaan, vaikka ei koskaan siellä
oleskellut, päästäkseen siten vain suorittamasta minkä mitäkin
kunnallismaksuja kotipaikassaan Pietarissa.
Jo lapsena oli Fritz saanut jotenkin häijyltä haltialta kummin
lahjaksi Viipurin kolme kieltä, suomen, saksan ja venäjän; ja tämän
tietotaakan lisäksi sai hän sittemmin oppia vielä ruotsiakin. Hänen
ollessaan 10 tai 13 vuoden ijässä täydennettiin tuota Babelin kielten
seoitusta vielä ranskalaisen kotiopettajattaren avulla. Sekamelska
hänen aivoissaan oli nyt täydellinen ja tuli vuosi vuodelta yhä
pahemmaksi kunnollisen kieliopin luvun puutteessa, siihen aikaan kun
luettiin melkein ainoastaan latinan lauseoppia. Uusien sanain tarve
näet kasvoi, mitä enemmän hän kehittyi, ja niitä hän otti mistä
paraiten soveltui, siitä kielellisestä erämaasta, joka oli hänen
käytettävänään; ja kun hän, kadotettuaan aikaisin vanhempansa,
enimmäkseen oleskeli sukulaistensa luona Viipurissa, oli se erämaa
kylläkin suuri.
-- Eine Lüge ist es. Tiedättekö, miten vaikea minun on ollut opetella
sitä huonoa saksaa, kuin nyt osaan? Siinä on minulla ollut monen
vuoden työ ja vaiva. Minun on täytynyt vanhana miehenä tehdä uudestaan
lapsen työ. Tiedätkö, mitä minä olen kokenut, päästäkseni kouluun ja
päästäkseni sieltä pois? Ja tiedätkö, mitä kaikkea minä sain koulussa
kärsiä kieleni tähden? Minä olin kuin sadun valkea korppi, kuin
punainen kyyhky; kaikki katselivat ja ällistelivät minua.
-- Niin no, pojat ovat aina julmat. Ei maksa vaivaa surra sitä asiaa,
ei ollenkaan.
-- Entä naiset sitte, luuletko niiden olleen rakastettavammat minua
kohtaan?
Minä en voinut olla hymyilemättä; muistin kyllä hänen
vastoinkäymisensä nuoruuden ijässä.
-- Muistatko Mari H:ta ... häntä, joka sitte meni sille venäläiselle
asiamiehelle? Hän on tehnyt elämäni katkeraksi, saatat kyllä uskoa.
-- No, miten se sitte oli?
-- Mitenkö oli?
Ja hän kertoi seuraavan tapauksen.
Esittää hänen kertomustansa hänen omilla sanoillaan ja hänen
kielellään olisi minulle mahdotonta; sen tähden suotakoon minun itseni
kertoa se niin hyvin, kuin osaan.
-- Niin, muistathan ne kaksi komeaa kalliosaarta, ne Neulat ... joissa
merikotkat pesivät vaivaismännyissä. Meitä oli siellä koko seura,
Misha, Dasha ja Mari; niin, olitpa siellä sinäkin mukana. Me
ongiskelimme mustaselkäisiä ahvenia meren puolelta Ja kullankiiltäviä
sorvia matalasta lahdesta. Se oli varmaankin 50-luvulla. Oh, millainen
päivä, minä en sitä unhota koskaan. Kvartsi kiilsi punaisessa
graniitissa auringon paahteessa kuin miljoonat tähdet. Aallot
loiskivat raittiisti ja vapaasti, merituuli suikerteli voimakkaasti ja
pehmoisesti pitkin ruumista. Taivaan rannan rajalla oli koko metsä
mastoja ja viiriä; ne näkyivät Uuraasta. -- Minä pysyttelin koko ajan
lähellä Maria, autoin matoa onkeen ja olin nöyrä palvelemaan kuin
uskollinen villakoira. Tuli sitte ilta, komea kesäilta. Tuuli tyyntyi,
aallot vierivät verkkaan, pehmoisina. Kuu nousi kuin pallo ja kylvi
välkettään aalloille; siinäpä oli leveä, kultainen tie taivaan ja
meidän välillämme. Sorsat lentelivät ylhäällä, kaulat suorina,
rauhaisiin lahtiin. Tuli aika lähteä kotiin. Me olimme kahden kesken
veneessämme ulkona merellä. Toiset olivat ehtineet hyvän matkan meistä
edelle. He olivat melkein häviämäisillään keveään, sinipunervaan
autereesen, joka liiteli meren päällä. Mari oli ollut niin
luottavainen, niin ystävällinen, niin hellämielinen. Nyt taikka ei
koskaan, ajattelin minä. Minä lakkasin soutamasta. Maria Karlovna,
sanoin minä kuiskaten ja ojensin käteni. Hän antoi minulle pienen,
pehmeän käpälänsä. Ah, nuoruus, nuoruus, ihana aika; mitkä suloiset
tunteet meissä silloin liikkuivat, kuin kosketimme sellaista pientä,
pehmoista ja lämmintä, ruususormista kättä! Kuu valasi hänen
kasvojansa. Minä näin, että hän oli liikutettu. Hän nähtävästi odotti,
että minä sanoisin hänelle jotakin; mutta minun kurkkuni oli kuin
kiinni kuristettu. Veri syöksyi minulle päähän. Mitä piti minun sanoa
ja millä kielellä? Hänhän puhui melkein ainoastaan ruotsia. Viimein
minä sanoin: Maria Karlovna, tahtoko sinä tulla minä vaimo? Ah, lumous
kerrassaan haihtui; niin kuin makaava prinsessa metsässä heräsi
unelmistaan suutelosta, niin minun puheeni herätti Marian. Minä näin
selvään kuun valossa, miten pilkkahymyn kajastus värähti hänen
kasvoillaan. Minä vetäydyin äkisti pois ja pudotin airon järveen.
Aioin kumartua sitä ottamaan...
-- Niin, kyllä muistan; siitä tuli aika meteli.
-- Ah, jospa olisin osannut puhua yhtä kieltä vain, mitä hyvänsä.
Jospa puheeni olisi kuohunut vapaasti, esteettömästi, kuin aallot
merellä. Mutta voi, ei; mitä minä tunsin syvimmällä sielussani, se oli
kätkettynä kuin raakku meren pohjassa. Minun suussani muuttui ylevä
naurettavaksi, hieno hyväily sävyttömäksi, suuri, ylhäinen halvaksi.
Voithan ajatella minun tukaluuttani kahden kesken hänen kanssaan
merellä veneessä, ja yksi airo vain kädessä. Meidän täytyi huutaa apua
ja siihen se loppui minun rakkaustarinani.
Fritz katsoi synkästi alas eteensä.
-- No niin, sanoi hän rauhallisemmin, minä olen nyt nähnyt hänet,
seitsemän pientä venäläispentua ympärillänsä, posket kuopallaan ja
hampaat suuret. Minä olen iloinen, että kävi niin, kuin kävi, mutta 30
vuotta sitte, silloin se oli minusta raskasta. Pehmeä, valkoinen,
sulava, pyöreä kuin vehnäkakku. Myönnäpä, että hän oli suloinen.
-- Myönnän kyllä, ja myönnän senkin, että kova isku se oli, jonka
kohtalo antoi sinulle; mutta ainoastaan runoilijain lauluissa
nuoruuden rakkaudella on niin mahtava voima, että sydämmet murtuvat.
Kiitos näiden herrain runoilijain itkettäville tuotteille, niistä on
uusi sukupolvi karaistunut. Elämässä on paljo muuta tavoiteltavaa.
-- Niin kyllä, vastasi hän kolkosti, koeta uskoa, että entisyyttä ei
ole koskaan ollut olemassa, että hakattu puu on jälleen alkanut tehdä
silmikoita ja kukoistaa; minä en sitä voi. Ja jos voisinkin, minä
kuitenkin vakuutan sinulle, että olen mies, joka olen joutunut
haaksirikkoon kaikilla merillä; ja kaikkiin onnettomuuksiini on
yksistään äidinkielen puute syynä. Hän nojasi raskasta, rumakaavaista
päätään käteensä ja katsoa tuijotti miettivästi eteensä; ja nyt sain
kuulla hänen muita vaiheitaan.
Se oli siihen aikaan, jolloin Kotzebue ja Vossin "Louise" vielä
kävivät meillä pakkokurssilla, jolloin Lessing ja Körner olivat
nimellisarvossaan ja Schiller ja Göthe olivat ylenneet jumalain
vertaisiksi ja par'aikaa olivat korkeimmassa arvossa. Siihen aikaan,
jolloin Itä-Suomen sydän sykki jossakin Weimarin ja Lybekin välillä,
jolloin me tunsimme Taka-Pommeria paremmin kuin omaa lääniämme. Siihen
aikaan lähetettiin Frits yksityiskymnaasiin -- Stuttgarttiin. Kävi
niin, kuin täytyi käydä; huono saksalainen ruoka riisti häneltä
rohkeuden ja äidinkielen puute teki, että, kuin hänet viimein otettiin
pois opistosta, hän oli ikäisekseen uskomattoman tietämätön asioista,
joita meillä katsottiin ehdottoman tarpeellisiksi. Sitte hän tuli
Viipurin kymnaasiin. Yhtä huono menestys; kieli oli vastaan, sillä
kymnaasi oli muuttunut ihan ruotsalaiseksi. Sitte koetettiin Haminaa,
joka siihen aikaan oli kaikkein henkisesti vaivaisten ja rampojen
pelastus ja viimeinen turva. Mutta voi, ei ollut menestystä
sielläkään. Kuin opettaja häneltä kysyi jotakin, kääntyi koko luokka
hänen alhaiseen istuinpaikkaansa päin valmiina tervehtimään vastausta
naurun puuskalla; oltiinpa niinkin hävyttömiä, että, jos vastaus
sattui olemaan välttävänkään kelvollinen, niin katsottiin voivansa
osoittaa tyytymättömyyttänsä siihen huvin riistämiseen.
-- Katso minua, sanoi Fritz, tehden suuren, naurettavan viittauksen;
kaksikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta vieläkin olen kuullut
vanhoja kadettihistorioita kerrottavan, joissa minä, kuolematon Fritz
hullunkurisine vastauksineni ja naurettavine sanoineni olen sankarina.
Kaikki tyhmyydet, joita monet upseerinkokelaspolvet ennen minua ja
minun jälkeeni keksivät, siirrettiin minulle. Katso minua, minä en ole
vielä vanha, vaan kuitenkin minä olen tarina puheen hulluuden ja
naurettavan kielen alalla. Minä olen Bellmanin, Talleyrandin,
Menshikovin vastakohta; kaikkein sukkeluudet kootaan heille, ja minä,
minä kokoon niskoilleni kaikkein tyhmyydet.
-- No niin, Hamina tuli minulle sietämättömäksi ja viimein minä pääsin
upseeriksi Riigan junkkarikoulusta. Minä jouduin kansliaan; minua näet
katsottiin kieliä taitavaksi. Oh kaikkea sitä sekasotkua, kuin minä
siellä kirjoitin kokoon yhtenä vuonna! Muistellessani kaikkia
häväistyksiä ja kaikkia ikävyyksiä, kuin siellä sain kärsiä,
punastuttaa minua vielä tänäkin päivänä.
Minä en voinut olla hymyilemättä noille vanhan kumppanini sanoille.
Hän hypähti kiivaasti ylös ja sovitti kömpelön ruumiinsa rumaan
asentoon, katsoi minua silmiin ja sanoi vikisevällä kaiuttomalla
äänellään:
-- Sinä et usko minua.
-- Uskon, kyllä minä uskon, mutta myönnähän toki itsekin, että
liioittelet.
-- En, sitä en myönnä. Sinä olet nyt kuullut vasta minun alkuopintoni
elämän koulussa. Kuule ja kumoa sanani, jos voit. Minä en ole koskaan
oppinut lausumaan ajatuksiani tarkkaan, suoraan enkä oikein. Se on
aina vaarallista nuorisolle; mutta minulle se oli pahempi kuin
enimmille muille. Minä olin näet äitini puolelta virolainen ja äitini
äiti oli puolalainen. Virolaiselta olen perinyt suomalaisen hitauden,
toimettomuuden, joka johtuu siitä, että se rotu on kuvitteleva,
uneksiva, runollinen; puolalaiselta haaveksimisen, se rotu kun on
työtä kammoksuva, nautinnon himoinen ja ilman käytöllistä kykyä. No
niin, mielikuvitus, jota filosoofit ovat sanoneet "ihmissielun
syvyydeksi", tuli minulle äidinkielen puutteen tähden liian
voimakkaaksi. Minä en voinut pitää sitä aisoissa. Minä en voinut
koskaan tehdä tarkkaa, sillä minä en osannut puhua oikein. Minun
predikaattini tuli liian avaraksi tai liian ahtaaksi, mutta ei koskaan
subjektin mukaiseksi. Minä sain tyytyä ja minä tyydyin, kunhan oli
sinne päin, tyydyin johonkin, joka kyllä ei ollut itse asia, mutta
näytti siltä. Sitte ohjaamatta jätettynä kasvoi minun mielikuvitukseni
äärettömästi. Se oli minun onnettomuuteni, mutta se oli myöskin minun
iloni. Minä sulkeuduin omaan itseeni ja kuvittelin itseäni
onnelliseksi; minä näin unelmissa itseni rikkaana, suurena, mahtavana,
taitavana ja kaunopuheisena. Kuin översti todella läksytti minua ja
kirjurit ivaavasti hymyillen korjailivat minun kirjeitäni; kuin ne
kirjeet kopioina kulkivat kumppanien kesken kädestä käteen kuten
hyvätkin pilalehdet ja herättivät sanomatonta riemua; silloin minä
itsekseni uneksin, että översti ylisteli minun loistavaa kieltäni,
että kirjurit ottivat minun kirjeitäni vastaisiksi kaavoikseen. Kuten
turkkilaisen hashis, kiinalaisen ooppiumi ja europpalaisen morfiini,
vei mielikuvitus minua ihannemaailmaan, siihen maailmaan, joka oli
minun omani ja jossa minä yksin olin valtias herra. Päihtymys kuin
päihtymys: mielikuvituksen, väkiviinan tai myrkyn; kaikki ne
veltostuttavat tasapainoa, ajatusvoimaa ja moraalia -- ja kerran --
Fritz painoi synkästi alas päänsä, taistellen itsekseen --kerran minun
sitte täytyi erota pataljoonasta eräiden säännöttömyyksien tähden,
joita nyt en tahdo enkä voi ilmaista.
Me istuimme katsomatta toisiimme, ääneti, jopa hämillämmekin.
-- Tämä kuumuus on ihan sietämätön, sanoin minä viimein.
-- Mihin sinä matkustat?
-- Pitkin rajaa Laatokalle. Entä sinä?
-- Kotiini Valkeasaareen.
-- Oletko nainut mies?
-- Olen, nain venakon.
-- Venakon; no, jopa...
Hän keskeytti minua kiivaasti.
-- Oletko nähnyt korpimetsoa teirin leikkiessä? Sillä ei ole mitään
omia leikkipaikkoja, se väkisin vierailee teirin, jopa metsonkin
leikeissä. Se on turmeltunut olento, joka näkee huonosti, lentää
huonosti, leikkii huonosti. Se on vahva, karkeatekoinen, lian
karvainen niistä paikoin, joista teiri on valkoinen, ja päästää rumia
säveliä. Teirin soinnukas houkutus, hyväilevä kuherrus, miehekäs,
rohkea vihellys, raikas kuin etuvartian merkki, muuttuu korpimetsolla
sähiseväksi sekasotkuksi, joka pelottaa naarasteirit ja suututtaa
metsästäjää. Jaloilta vanhemmiltaan on se perinyt ainoastaan
ruumiillisen vahvuuden. Kuin lumireki laskeutuu se riippuvin siivin
keskelle teirien leikkiä ja turmelee kaikki tyyni. Näetkös, minä olen
sellainen korpimetso, minä.
Mies parka oli oikeassa. Minä näin sittemmin hänen poikansa, kolme
pientä, isomahaista olentoa, yllä pitkät koltit kushakkoineen
(vöineen), ja päässä furashkat (lakit), oikeita korpimetsoja,
rumamuotoisia, tukka tuhan karvainen, ja oppineet neljän kielen kaikki
rumat sukkeluudet ja kaksimieliset sanat. Minä kysyin itseltäni,
mitähän pyrintöjä muita kuin ihan omia personallisia nämä lapset
kerran täys'kasvuisina harrastavat? Missä oli niiden juuri ja missä ne
olivat kukoistavat?