TUKINUITTO.

Oli ollut kelvottoman märkä, mutta lämmin alkukesä. Sadetta oli tullut

milloin missäkin muodossa: kaatamalla, rankkaamalla, rakeina ja

siivuttamalla; mutta pahinta oli, milloin kosteus läpi tunkevana

sumuna peitti kuin märkä vaate maita ja metsiä. Aurinkoa oli

neljääntoista päivään nähty ainoastaan vilahdukselta; enimmäkseen

piilottelihe se mustain, vetisten pilvien takana, ja teki luonnon

harmaan ja raskaan näköiseksi. Mutta nyt! nyt oli se katkonut

kahleensa ja kääreensä, ja heinäkuun koko sädeloistossaan paistoi se

Karjalan kankaille ja järville, metsäisille mäille ja välkkyville

lammeille. Ja nyt siellä oli riemua luonnossa, laulua ja helkytystä

loppumatta, aamusta puoleen yöhön ja myöhempäänkin, sillä puolesta

yöstä aamuun liverteli laulurastas suloisia säveliään ja ruisrääkkä

veteli tummanvihreässä, mehukkaassa viljassa rumaa lauluansa. Yksin

Ylikannuksen talon rikas isäntäkin, Kannuksen Erkki, jonka kasvot

kuivan laihuutensa, kiinni nipistetyn suunsa ja teräväin silmiensä

tähden aina näyttivät tyytymättömiltä, virkistyi nyt, kuin ilma

vakautui.

Oli siinä juoksua ja puuhaa Kannuksen pihassa. Nyt oli alotettava

heinänteko. Oli teroiteltu viikatteet, korjaeltu haravat ja

heinähäkit, käyty Herran pyhällä ehtoollisella; tänään oli lähdettävä

Kannuksen järvessä olevaan Heinäluodon saareen, jossa talon paras

niitty oli; siellä oli työ pantava alulle. Koko seudun nuoriso oli

kutsuttu talkoihin, niitty oli niitettävä, ja kahvia aiottiin juoda

siellä. Veneet olivat täynnä ihmisiä. Kaikki olivat jo asettuneet

paikoilleen, isäntä oli jo hyvän hetken istunut veneensä perässä ja

alkoi tulla kärsimättömäksi, kuin viimeinkin isännän nuori tytär Liisa

ja mahtava emäntä tulivat punakoina ja hengästyksissään alas rantaan.

Emäntä piteli rakkaimpia ystäviään, kirkkaaksi pestyä kahvipannua ja

sokurinaulaa, pulleata rintaansa vasten ja Liisa kantoi kermapulloa ja

eväskonttia. Niinpä lähdettiin kolmessa pitkässä, kapeassa veneessä.

Joka veneen jäljestä ui pärskyvä hevonen, jota vahvoilla

päitsivitjoilla ja vahvoilla käsillä pysyteltiin veneiden perässä.

Vesi kohisi keulassa, kareet loistivat kaiken värisinä, säteilevän

valkoisesta mustimpaan siniseen asti. Rannan ruo'ot kumartelivat

syvään, tavit lensivät peloissaan pois kaulat suorina, kuikka sukelsi

syvälle ja nokallaan pysyttelihe kiinni ahvenruohoissa, kunnes vaara

ehti ohitse.

Veneissä oli iloinen elämä; ainoa tyytymätön oli Kannuksen Erkki,

Ylikannuksen talon isäntä. Ihan olikin, kuin lempo itse olisi niin

laitellut, että missä hyvänsä hänen tyttärensä Liisa istui, siellä

aina hänen lähin naapurinsa, tuo vääräsääri Matti Matalamaa, köyhä

vielä lisäksi, etsi itselleen sijan ja päin vastoin. Vaikka isäntä

miten oli asetellut ja komennellut, niin samoin oli nytkin käynyt.

Siellä istui Matti veneen keulassa, tuo ainainen viulu kädessään, ja

Liisa, niin hän istui juuri Matin edessä. Kymmenen minuuttia soudeltua

oltiin Heinäluodon luona. Laskettiin jyrkkään etelärantaan, jossa

kasvoi korkeaa, mustanpuhuvaa lepikkoa, noustiin iloisesti hälisten

maalle ja vietiin sinne eväätkin, hevoset saivat puhaltaa, ja työhön

mentiin.

Pohjoista kohti vietti saari hyvin loivaan järveä kohti, joka sillä

puolen oli hyvin matala ja enimmäkseen ruohokon ja kaislikon peitossa;

hyvä olopaikka sinisorsille ja taveille. Siellä vastapäisellä rannalla

oli Matin tupa, ympärillä alavia, vetisiä, mättäisiä niittyjä ja

vetisiä, hallanarkoja peltoja, jotka tuskin ollenkaan viettivät

järveen päin, ja juuri sen tähden miehellä ja paikalla olikin nimenä

Matalamaa.

Saaren niitty oli korea kesäpuvussa. Kuin tuuli siellä puhalteli

keveästi ja lauhkeasti ja käänteli vatukkapensasten lehdistä nurean

puolen näkyviin, taivutti ruohot ja kukat varovasti alas, silloin

loisti niitty kaikilta mahdollisilta vihreän vivahduksilta. Ylhäällä

mäen harjalla, jossa ruoho oli lyhyttä, kasvoi neilikoita, käenkukkia,

päivänkukkia ja kissankelloja. Keskipalkoilla ojenteli apilas

vaaleanpunaisia pallojansa ja alimpana, ennen kuin sara, ruoko ja

kahila alkoivat, levitteli koiranputki komeita valkokinoksiaan, joiden

ympärillä kihisi miljoonittain polttiaisia ja itikoita.

Nyt annettiin viikatteet ja haravat väelle ja vastatuuleen niitettiin

niitty, ja niitettiinkin aika vauhdilla, niin että leivopari tuolla

ylhäällä, niityn korkeammassa paikassa, menetti viisi polkastansa.

Jänis, joka oli täällä jään lähdöstä asti vankina viettänyt ikävää ja

yksinäistä poikamiehen elämää, menetti henkensä, ja sinisorsa, joka

juuri oli muninut yhdeksännen munansa yksinkertaiseen pesään mätästen

ja sarain väliin ja uneksi jo näkevänsä pörröisiä, keltaisia poikasia,

sen sijaan nyt surukseen sai katsella, miten koko toivo meni myttyyn.

Kuin niitty iltapäivällä oli niitettynä, tarjottiin sekakuppeja

miesväelle, jota vastoin naiset saivat juomansa seoittamatta. Ja sitte

vähän levähdettiin ennen, kuin illempana ruvettaisiin kokoamaan heiniä

rukoihin. Saari muuttui ihan äänettömän hiljaiseksi. Ainoastaan

väsymätön emäntä puuhaili omissa toimissaan veneen luona. Isäntä oli

laskeutunut vanhan ja harvan, ylhäältä leveän ja alhaalta kapean ladon

varjoon ja näytti nukkuneen sikeään uneen. Mutta ladossa istuivat

Matti ja Liisa, kiihkeästi kuiskaellen. Liisa näytti hyvin

alakuloiselta, nyppi esiliinaansa ja pureksi heinän kortta.

-- Minä puhelen isäsi kanssa, sanoi Matti. Äitisi ei suurestikaan

vastusta naimista -- mutta isäsi. Älä ole pahoillasi; minä sen kyllä

selvittelen. Minun viulunsoittoni ja iloinen mieleni ne enimmän

suututtavat häntä, ja sitte lisänä on vielä tämä riita kalavedestä,

mutta sen hän saa kaikki tyyni, en minä pidä siitä lukua. Minä puhelen

hänen kanssansa ja ehkäpä hän -- -- -- Hiljaa, tuolla on joku ulkona,

ja Matti katsoi korkean kynnyksen ylitse, mutta oli samalla pukata

vanhusta, joka oli kuullut koko keskustelun ja juuri nyt aikoi yhtyä

puheluun.

-- Ehkä, sanoi Kannuksen isäntä äkäisesti, kyllä kai, jos viet tytön

kuivin jaloin tästä saaresta kotiisi.

Liisa sävähti punaiseksi kuin mansikka ja Matti suuttui, ja siten

päättyi se kosinta.

Illalla Matti ei ruvennut soittamaan; päivä, joka alkoi niin

iloisesti, päättyi yleiseen nyreyteen. Heinät korjattiin ja kesä

kului, eikä Matin ja Liisan avioaikeista puhuttu enää sanaakaan koko

syksynä eikä talvena.

* * * * *

Ylikannuksen isäntä istui eräänä syysaamuna tuvassaan. Hän oli

äkeissään. Tytöistä, niistä nyt ei ollut niin mihinkään; miksi hänellä

ei ollut yhtään poikaa. Poikaa, joka voisi auttaa häntä, olla avuksi,

missä tarvittiin. Nyt hänen täytyi itsensä käydä tutkimassa kaikkia

sopukoita, ja kuitenkin turmeltui minkä mitäkin. Muristessaan ja

nurkuessaan pani hän piippuunsa, meni uunin luo ja otti paljain sormin

hehkuvan hiilen, sytyttääkseen piippuansa. Samassa aukeni ovi ja

herrasmies, silmälasit nenällä, pyssy olalla, koiria kintereillä ja

kaksi tuntematonta henkilöä jäljissä, astui tupaan. Isännältä unhottui

hiili kouraan, kunnes se polttamalla muistutti siinä olevansa ja hän

äkäisesti viskasi sen pois, katsoi vieraita ja alkoi etsiä toista

hiiltä.

-- Hyvää päivää, isäntä.

-- Päivää, päivää.

Sitte oltiin kohteliaasti hetkinen vaiti.

-- Raitis ilma tänään ja paljo jäniksen jälkiä haassa tässä tuvan

takana.

-- Onpa niitä joutavia, vastasi isäntä jurosti ja imeskeli

voimakkaasti piippuaan: hänestä ei ollut mieltä myöten syrjäisten

juoksenteleminen hänen mäillään ja pelloillaan.

-- Teillä on metsää tuolla alhaalla notkossa; mäntymetsää

hiekkamaassa.

-- Sen kyllä tiedän.

-- Nimeni on Veikkolin, sanotaan insinööriksi; tulin tänne kuulemaan,

enkö saisi ostaa sitä.

-- Metsääkö?

-- Niin metsää.

-- Ostaako sitä?

-- Niin, minä tahtoisin ostaa sen.

-- Mitä te sillä teette?

-- Lankkuja ja lautoja minä siitä teen.

Nyt tuli emäntä sisään.

-- No hyvänen aika, etkö sinä pyydä herraa istumaan ja vieraita

myöskin; olkaa hyvä, astukaa peremmäksi.

Ja esiliinallaan sipasi ystävällinen vanhus kiireimmiten penkkejä ja

pöytää.

-- Olkaa hyvä, käykää istumaan. Minä toimitan vieraille kahvia.

Viimein käytiin istumaan ja siinä alkoi metsänkaupan hieronta, joka

kesti senkin seitsemän aikaa, ennen kuin isännän väitökset,

vastaehdotukset, hinnan arvelut ja muut mutkat oli selvitetty.

Ainoastaan insinööri ja Kannuksen isäntä puhuivat, toiset kuuntelivat

ääneti, polttelivat ja olivat vaiti. Hämärissä nousi metsän ostaja.

-- No, onko kaikki nyt selvillä? kysyi hän.

-- Kaikkihan se on selvillä, vastasi isäntä vitkastellen.

-- No nähkääs, tässä on minulla välikirja, se on valmiiksi kirjoitettu

edeltä päin, pistämme siihen vain hinnat, sitte luette sen läpi ja

kirjoitatte nimenne alle -- tähän näettekös... Miehet, nämä tässä,

todistavat ja...

Mutta nyt alkoi Kannuksen Erkki asian uudestaan ihan alusta asti, ja

siitä tuli taas pitkä keskustelu, jota insinööri johti sekä

kärsivällisesti että viekkaasti. Jo oli pilkko pimeä ennen, kuin

Kannuksen isäntä oli taipunut pistämään merkkinsä, variksen varpaan,

paperille ja insinöörin apulaiset sen todistaneet.

Kuin se oli tehty, oli isäntä myönyt jok'ainoan tikun metsästään ja

sitä paitsi ostajalle oikeuden uittaa tukkinsa laakson puroa myöten

sekä oikoa ja syventää puroa, missä tarvittiin.

Metsän ostaja, päästyään tuvasta miehineen ja koirineen vähän matkan

päähän tielle, tämä omatekoinen insinööri, oikea ja tottunut kauppojen

tekijä, veti syvään henkeä.

-- Olipa se aika sitkeä ryökäle, mutta pettyi hän kuitenkin! riemuitsi

hän.

Ja nauraa hihittäen koko seura kiireesti poistui samaa tietä, kuin oli

tullutkin.

* * * * *

Liikettä ja melskettä tuli metsään koko talveksi, joulusta pääsiäiseen

asti; siellä hakattiin ja sahattiin, siellä roiski ja paukkui aamusta

iltaan. Pari sataa miestä hevosineen ja hirsikelkkoineen liikkui kuin

muurahaiset keoissaan, ja kiirettä siinä oli, kuin olisi miesten

sormia polttanut. Teiri ja pyy karkoitettiin uusiin tuntemattomiin

seutuihin, jänis sai matkapassin, hohkanärhi jäi kodittomaksi. Pahin

työ alkoi kuitenkin vasta sitte, kuin oli saatava tukit pois metsästä.

Täytyi päästä siitäkin, jossa ei milloinkaan tietä ollut eikä voinut

olla. Ihmiset ja hevoset upposivat vatsaansa ja vyötäisiään myöten

lumeen, kompuroivat jälleen ylös, hikosivat ja väsyivät, väsyivät ja

hikosivat niin, että ruumis höyrysi kuin saunavasta kylmässä; mutta

eteen päin sentään aina päästiin. Maaliskuussa ladottiin karsitut ja

merkityt pölkyt virstan pituisiin, viidentoista ja kahdenkymmenen

jalan korkuisiin kasoihin pitkin puroa, joka juoksi Kannuksen

järvestä, niin että jää painui pohjaan. Ja sitte tuli kevät ja lumi

suli ja kinokset alenivat ja järvi paisui yli äyrästensä, ja silloin

tuli vielä sitäkin tulisempi kiire. Tukkikasat oli tulvaveden avulla

uitettavat puron jäätikköä myöten monta virstaa, pieneen jokeen ja

sitä myöten pari peninkulmaa Saimaasen. Sen täytyi tapahtua muutamissa

viikoissa; sillä, kuin jäätikkö ehti sulaa kevätauringon paisteesta ja

hankautumisesta, sitte oli kuljetus kerrassaan lopussa täksi kevääksi.

Kaikki, kuin oli talvella hakattu, tukkeja tuhatmäärin, täytyi ennen

tuon hyvän jäätikön sulamista juuri nyt saada alas taikka jäivät ne

metsään tulevaan vuoteen asti.

Nyt, jos milloinkaan, koetellaan mitä ihmisen tahto ja voima, lihakset

ja jäntäreet, kärsivällisyys, sitkeys ja terveys voivat kestää. Satoja

miehiä seisoo aamusta iltaan kankineen ja kekseineen pitkin puron

vartta, usein polvia myöten vedessä, auttelemassa tukkeja juoksemaan.

* * * * *

Matti Matalamaa oli ollut metsänhakkuussa talvella. Hän oli työmiesten

ilo ja hupi. Jos pakkanen kiristyi niin, että metsä oli huuteessa,

hiljaa kuin ruumis kääreissään, jos lumimyrsky ryski mäntyjen

latvoissa, jos kevätsade kasteli lammasnahkaturkin likomärjäksi,

tähtikirkkaana aamuna ja ruusuhohtoisena iltana, aina oli Matti yhtä

iloinen. Hän leikin laskulla karkoitti suuttumukset ja vihat. Hänellä

oli hyvä sana, iloinen puhe aina valmiina, ja se oli kuin lämmintä

öljyä narisevain ratasten hampaihin. Pyhäin ja juhlien tullessa hän

vain synkkeni. Sillä kaikki nuoret kokoutuivat silloin Kannuksen

taloon ja hyvittelivät Liisaa, jota hän ei taitanut tehdä.

Ensi viikkona tapahtui uitto hyvästi, kuin tulvavettä oli kohtuullisen

paljo, sillä alempana oli puro suora ja riittävän syväkin. Mutta kuin

päästiin kasoille, jotka olivat lähimpänä Kannuksen järveä, siellä oli

pahempi. Puro koukerteli kuin juopunut, ja pikku koski myöskin

häiritsi kuljetusta. Tukit tarttuivat siihen päittäin ja antoivat

paljon tekemistä miehille.

-- Kuulkaas nyt, sanoi insinööri. Me ammumme pois tuon kirotun kosken,

niin pääsemme siitä kiusasta. Eikö siinä ole mitään rakoa kalliossa?

Oli siinä. Insinööri etsi taskustansa pari dynamiitti-panosta, ja ne

sovitettiin varovasti rakoon.

-- Pitäkää varanne nyt! pois tieltä! kuului pitkin koko riviä.

Puh! puh! ja kallio hajosi; kosken päälle pieneksi lammikoksi

kokoutunut vesi syöksyi alas koko voimalla ja huuhtoi pois kaikki,

kallionlohkareet, tukit ja jäänsohjun, repi suuret kappaleet maata ja

syöksyi kuin raivoisa peto täyttä vauhtia alas laaksoon.

-- Pitäkää varanne! kuului varoitus miehestä mieheen. Yhden miehen

kuitenkin tapasi syöksyvä vesi ja musersi tukkien väliin. Pikku

purosta oli tullut viidentoista, kahdenkymmenen jalan levyinen koski,

joka veti mukaansa kaikki, mitä vain sai käsiinsä. Matti ja insinööri

olivat pelastuneet kiipeämällä suurelle kivelle; sieltä Matti

kummastuksekseen näki puroportaansa, kaivonsa, talaansa tulla

tanssivan alas kuohuvilla mutaisilla aalloilla. Siellä tuli hänen

ainoa lehmänsäkin kovasti ammuen likaisen keltaisessa virrassa.

-- Järvi on murtanut sulkunsa, sanoi hän kauhusta kalveten. Vesi on

murtautunut hiekkamaan läpi. Jumala meitä armahtakoon, herra

insinööri.

-- Eihän virta toki tänne asti nousse, sanoi insinööri vakavasti.

Halloo, miehet! pitäkää varanne! Vesi nousee, huutakaa edelleen pitkin

laaksoa!

Ja virta paisui paisumistaan; se vei mukaansa laitureja, nuottatalaita

ja veneitä.

-- Tuossa on Kannuksen isännän vene, sanoi Matti ja lisäsi kohta

peloissaan: Siinä on Liisan vihreä huivi ja isännän turkki.

Samassa vene kaatui ja hävisi.

-- Herra armahda, tässä on tapahtunut pahempikin onnettomuus! sanoi

Matti hätäisesti.

Taas uiskenteli tuttuja esineitä ohitse, katiskoita, venetalaita ja

siltoja, joita hän lapsuudestaan asti oli nähnyt pitkin järven

rantoja, kaikki ne särkyneinä kulkivat virran mukaan. Parin tunnin

kuluttua oli pahin tulva ohitse; koskesta tuli joki, joesta

rauhallinen puro, joka porisi leveän hiekkauurroksen pohjassa.

Insinööri ja Matti laskeutuivat alas kiveltään ja astuivat Matin

kotiin. Molemmat he olivat alla päin. Insinööri pelkäsi puron

haudanneen tukit mutaan ja hiekkaan ja Matti oli levoton Liisan

tähden. Vaikka hän oli läpimärkä, aikoi hän sentään lähteä Kannuksen

kylään tiedustamaan, minkä tähden hän oli nähnyt Liisan huivin

veneessä. Kuu oli alullaan, lähellä taivaan rantaa, sirpin muotoisena

ja levitti salaperäistä valoa metsään. Otava loisti himmeästi

vaaleansiniseltä pohjalta ja vettä tippui raskaina pisaroina ikään

kuin kyynelinä maahan. Matti ei päässyt loitommaksi kuin purolle. Maa

oli vetinen, porraspuut poissa. Raskaalla mielellä täytyi hänen palata

kotiinsa.

* * * * *

Kannuksen talossa oli väki aikaisin päässyt aamiaiselta ja lähtenyt

työhön, emäntä maitoaittaansa. Kannuksen Erkki yksin istui

tyytymättömänä pöydän päässä tuvassaan. Tuo metsänkauppa oli tehnyt

hänet kymmenen vuotta vanhemmaksi. Kyllä hän oli saanut, mitä oli

saatavakin. Kultakolikot olivat sukassa elokapassa, ja kappa kätketty

aittaan jyvien alle -- mutta jos hän olisi malttanut, olisi hän voinut

saada paljon enemmän puistaan, se nyt oli ihan varma. Ja rahat sitte.

Ajattelehan, jos joku saisi selon hänen piilopaikastaan. Ja lisäksi

hänellä vielä oli niin paljo tekemistä. Kevät oli tullut niin

odottamattoman pian. Pellot olivat paljaina. Oras jo viherti. Lepän ja

koivun silmikot paisuivat. Raidan norkot alkoivat näyttää kuluneilta

ja pörhöisiltä. Harakka, joka, kuten kansa uskoo, alkaa rakentaa

pesäänsä uudenvuoden päivänä, oli lähtenyt häämatkalle. Leivo oli

palannut. Kaikki irtain väki oli saanut työtä metsän hakkuussa ja

isännän täytyi itsensä nyt yhden rengin kanssa tehdä kaikki kevätajot.

Työ ei ollut niinkään helppoa sellaiselle, jolla ei enää ollut tapana

itse mitään toimitella. Tänään oli järvi jo puhdas pahimmasta

jäänsohjusta, nyt hänen piti lähteä Liisan kanssa Heinäluodolle

haravoimaan menneenvuotista kuloa, joka muuten mädätti niittyä eikä

päästänyt ruohoa orastamaan. Liisa souti ja ukko piti perää,

tyytymättömästi katsellen ympärilleen. Yht'äkkiä hänen häijyt kasvonsa

vetäytyivät hymyyn, ja viitaten piipullaan porraspuihin päin, jotka

olivat järvestä lähtevän puron poikki, sanoi hän:

-- Hänpä on viisas, tuo Matalamaa, antaa ainoan lehmänsä juoksennella

routaisella maalla ja pureksia kylmää, mädännyttä heinää; lienee puute

ruuaksista siinä talossa.

Hyväsydämminen Liisa katsoi säälivästi Matin punaista lehmää, joka

seisoi keltaisessa sarakulokossa kaivolla, puron porraspuiden luona.

Isä ja tytär laskivat tavalliseen paikkaan lepikon alle, nousivat

maalle haravoineen ja vetivät venettä hiukan vain. Sitte läksivät he

saaren alavaan osaan ja alkoivat haravoida veden sinne nostamia

kaisloja kokoon. Tuntikausia he työskentelivät, vaihtamatta sanaakaan.

-- Mikä kummahan se noin suhisee? sanoi vanhus, katsahtaen

ympärilleen.

-- Lienevät muuttolintuja.

-- Jos ne on muuttolintuja, niin kyllä niitä sitte on tänä kevänä.

Ja ukko katsahti ylös, mutta ei mitään muuttolintuja näkynyt.

-- Mutta tuo suhina yhä kovenee, mikähän se lienee?

-- Tuulee ehkä metsässä.

-- Sinä puhut ihan sen mukaan, kuin sinulla on ymmärrystä.

Yht'äkkiä ukko hypähti säikähtäen; hän hieroi silmiään moneen kertaan,

näytti ihan sekautuvan, rykäsi hämillään pari kertaa ja voimatta enää

hillitä itseään huudahti hämmästyksestä.

-- Isä, mikä sinulla on, oletko kipeä? mitä Herran nimessä sinulle on

tapahtunut? hätäili Liisa.

Ukko ojensi vapisevan kätensä Matti Matalamaan kotia kohti.

-- Katso tuonne, tuonne, tuonne!

Liisa varjosti kädellään silmiänsä ja katsoi tarkkaan, hievahtamatta.

-- En minä näe mitään; sinä olet kipeä, isä, ihanhan sinun kasvosi

ovat harmaat.

-- Etkö näe, no, etkö nyt näe. Missä on järvi?

-- Järvikö! Herranen aika, niin järvi.

Ja tyttö näytti yhtä peljästyneeltä, kuin äsken vanhus.

Missä järvi äsken vielä kuvasteli taivaan pilviä, välkkyi auringon

paisteessa ja värähteli tuulessa, siellä nyt näkyi likainen lakeus

vihreän keltaisten leväin ja vihreän liman peitossa. Se liikahteli,

porisi ja pulisi, kuin olisi tuo inhottava moska ruvennut happanemaan.

Siellä täällä joku välkkyvä hauki ponnistihe ylös ilmaan, mutta putosi

takaisin liejuun. Vesi oli poissa niin pitkältä, kuin nähdä voi. Isä

ja tytär seisoivat ääneti ja hämmästyksissään odottamattomasta luonnon

ilmiöstä.

-- Nyt on maailman loppu, sanoi vanhus vapisevin leuoin; merkkejä

tapahtuu auringossa ja kuussa, maa katoaa ja tuomion pasuuna pauhaa.

Minuutti toisensa perästä kului kauhuisessa odotuksessa.

-- Lähdetään kotiin. He palasivat veneen luo; se oli poissa, aleneva

vesi oli vienyt sen mukanaan. Järven tuolla puolen, joka nyt oli

tuskin kolmatta osaa entisestään, näkyi koti muuttumatta,

vahingoittumatta.

Yht'äkkiä Liisa purskahti nauramaan. Ja hän nauroi, nauroi niin

hillittömän iloisesti. Ukko oli sekä äkeissään että peloissaan, hän

kiroili ja kyseli, kyseli ja kiroili: mitä Herran nimessä sinä naurat?

oletko hulluna, mitä sinä naurat?

-- Matti! Matti! sanoi tyttö, ollen läkähtyä nauruunsa.

-- Matti! ja ukko kiukustui vielä enemmän.

-- Muistatko, sanoi Liisa viimein, hilliten nauruansa, mitä lupasit

täällä, juuri tässä saaressa viime kesänä?

-- En, mitä sitte? Mitä minä olisin luvannut?

-- Niin, sinä lupasit -- ja hän nauroi taas -- sinä lupasit, että jos

Matti vie minut kuivin jaloin pois tästä Heinäluodosta, niin hän saa

minut -- saa minut vaimokseen, sanoi Liisa hihittäen, ja nyt --

-- Mitä nyt?

-- Nyt tulee hän ja vie minut kuivin jaloin täältä; hän se varmaan on

-- --

-- Lorua, ei hän jaksa juoda tätä järveä, vaikka onkin suurisuinen, ja

jos hän on sen tehnyt, niin kyllä se tulee hänelle kalliiksi. Hän saa

maksaa sen, vastata siitä keräjissä.

-- Mitä hänen pitää maksaa, etkö näe, että omanhan puolensa järveä hän

on kuivannut, ja sen hän toki saanee tehdä.

-- Vai niin, sinä rupeat häntä puolustamaan; ja kuin vaara nyt näytti

olevan ohitse, päästi ukko kauan kyteneen vihansa ja häijyytensä

tulvimaan yli kaikkein rajojen, kiroili ja vannoi ennen heittävänsä

Liisan järveen kuin antavansa häntä sellaiselle.

Ainakin tuntikauden pauhasi hän ja mellasteli. Mutta nälkä, jano ja

vilu hänet sentään vähitellen masensivat. Hän alkoi käsittää, että he

luultavasti saisivat oleksia saarella koko yönkin. Sillä veneet, ne

olivat menneet sitä tietänsä. Isä ja tytär laskeutuivat takaisin

saarelle, asettuivat latoon ja koettivat suojella itseään yökylmältä

levittelemällä päällensä talvisten heinäin rippeitä. Kova oli Liisan

maata ja kylmä myöskin; mutta hän oli onnellinen ja tunsi sydämmessään

lämpöä, hän toivoi taas. Ja luottavasti katseli hän pitkin yötä huonon

katon lävitse tähtiä, jotka komeasti säteilevinä kiiluivat himmeältä

taivaankannelta.

* * * * *

Matti oli laskeutunut tilalleen levottomana ja murheissaan; mutta

luonto vaati velkaansa: kymmenen tuntia työskenneltyä ulkona makaa

pahakin omatunto hyväin unta. Hän ei herännyt ennen, kuin aurinko

pilkisti sisään ikkunasta, hän heräsi vasta äitinsä valitukseen

Punikin häviöstä. Hän haukotteli, meni ulos ja näki ihmeekseen, että

järvi oli supistunut niin, että siitä nyt näkyi vain kaksi kirkasta

välkkyvää peiliä Heinäluodon kummallakin puolen. Uteliaasti astuskeli

hän pitkin alavia peltojansa ja tapasi pari västäräkkiä, jotka

purstoansa viiputellen sievillä tanssiaskeleilla kävelivät vakojen

harjoilla. Ohoh, ystävät, olettepa, aikaisia tänä vuonna, ajatteli

Matti. Sitte hän saapui niitylleen; kirvinen lensi hänen edellään

lyhyissä kaarissa mättäältä toiselle. Nyt vasta Matti ilokseen

huomasi, miten koko seutu oli muuttunut hänen onnekseen. Matala puoli

järvestä oli kuivana. Hänen vetiset niittynsä ja märjät peltonsa

olivat parantuneet ja hänen niittyjensä ala oli tullut monta kertaa

suuremmaksi; nyt hän voi pitää yhtä monta lehmää kuin itse Kannuksen

isäntäkin. Siinä seisoessaan ja arvaillessaan, mitähän vanha Erkki

sanoisi kosinnasta näissä uusissa oloissa, kuuli hän nimeänsä etäältä

huudettavan; se kuului kuin kaiku jostakin kallioseinästä. Hän

kuunteli tarkkaan; ääni tuli Heinäluodosta. Niin, siellähän seisoi

kaksi henkeä rannalla. Tottunut kun oli katselemaan pitkäin matkojen

päästä, huomasi hänen tarkka silmänsä heti, että ne olivat Liisa ja

hänen isänsä. Mutta millä keinoin hän voi päästä tuonne ylitse? Niitty

vielä kantoi jalkamiestä, mutta järven pohja? Ei, sen hän kyllä tunsi

siitä asti, kuin hän poikana tyhjenteli sorsain pesiä ja tappoi tiiran

poikasia, se oli pohjaton. Ei hän kuitenkaan ollut neuvoton, hän

palasi pihaan, otti kaksi paria suksia, tuli takaisin ja hiihteli

mutaa myöten saareen. Se oli raskasta työtä; jo ennen, kuin pääsi

puolitiehen, juoksi hiki juoksemalla otsasta. Hänen ympärillään kihisi

ja pyrisi mudassa limaisia matoja ja inhottavia pikku matelevaisia,

pyöriäisiä ja vesilukkeja. Pari ankeriasta suikerteli vatsallaan,

muutamia puolikuolleita kaloja kiilsi päiväpaisteessa. Ahvenruoho

makasi pitkinä säikeinä maassa ja ilkeä mädänneiden kasvien löyhkä

saastutti ilmaa. Kuin hän pääsi noin kymmenen sylen päähän rannasta,

ei Kannuksen Erkki enää malttanut hillitä kiukkuansa; tulvimalla tuli

Matille haukkumisia ja uhkauksia. Matti ensin vain hymyili eikä ollut

millänsäkään; mutta kuin vanhus yhä enemmän kiihtyi, niin viimein

hänkin vihastui ja huusi hänelle:

-- Vai niin, eikö vielä riitä tämä olo saarella; no, minusta nähden en

minä pidä teistä lukua. Kyllä minä menen pois samaa tietä, ja

odottakaa vain, kunnes Kannuksen emäntä ehtii noutaa veneen lähimmästä

järvestä, pelastaakseen teitä; ette te oravien tavalla purjehdikaan

järven poikki paljailla kaarnapalasilla.

Matti kääntyi äkäisesti pois. Mutta silloin alkoi Liisa itkeä ja Erkki

pyydellä, vaikka se ei näyttänytkään olevan hänelle mieluista.

-- No olkoon menneeksi. Minä autan teitä, mutta ainoastaan sillä

ehdolla, että saan tytön -- -- -- Johan te sitä paitsi sen

lupasittekin kerran; jos vien kuivin jaloin tytön kotiini,

niin -- -- --

Kannuksen Erkki oli kiukkuinen kuin kyykäärme; mutta mikäpä siinä

auttoi, hän pureksi hampaitaan ja kiroili, mutta suostua hänen

sittenkin täytyi rauhan ehtoihin. Päästäkseen kerrassaan kaikista

vanhuksen estelemisistä vei Matti kuitenkin ensin tytön manterelle,

että kaikki tosiaan näkisivät hänen täyttäneen ukon ehdot.

Kuin kurmitsa kuukauden päästä huolissaan ja valitellen käveli pitkin

Kannusjärven entistä rantaa ja turhaan etsi vanhoja pesäpaikkojaan tai

sopivaa muuta mätästä pesän sijaksi; kuin sorsa laverteli

puolisolleen, että olipa järvi tullut liian pieneksi, ja kuin tavi

arveli järven jäännöstä liian syväksi ja mietiskeli, mihinkähän he nyt

asettuisivat, silloin Liisa ja Matti kyllä tiesivät mihin rakensivat

pesänsä koko elinajaksi.