Etäinen vieras, joka oli kasvanut tuolla alhaalla itämaiden liassa ja
köyhyydessä, oli lähtenyt vaeltamaan pohjoista kohti. Kotinsa oli
vieraalla ollut tuolla alhaalla Volgan suurissa kalastuspaikoissa,
joissa sampia pyydetään, joissa kaviaaria valmistetaan lännen
herkkusuille ja joissa ilma haisee mätänevistä kalan totkuista. Sieltä
hän oli mennyt purlakoiden luo, jotka kuin törmäpääskyt asuvat Volgan
rantojen koloissa, kosteudessa ja köyhyydessä, pitäen elinkeinonaan
raskasten lotjain vetämistä vastavirtaan. Edelleen oli se tullut
yhä ylemmäksi noihin suuriin tehdaskaupunkeihin, joissa
karttuuninpainimoiden jätteet myrkyttävät kaivoja ja lähteitä,
yksinpä Volgan sivujokiakin. Sitte se oli tullut Pietariin ja viihtyi
siellä hyvästi pääkaupungin ihmisjätteiden seassa, kosteissa
asuinhuoneissa, jotka ovat alempana Nevan vedenpintaa. Ihmiset, jotka
onnellisina, iloisina, huolettomina asuivat ylempänä graniitti- ja
marmoripalatseissa, tuskin tiesivät sitä olevankaan ennen, kuin se
yht'äkkiä, kenenkään tietämättä, miten ja minkä tähden, nousi, surua
ja kauhua levittäen, tervehtimään sinnekin, jossa elämän ilo kuohuu
ylimmillään, jossa onnellisuus loistaa. Nevan kaupungista oli turmiota
levittävä vieras lähtenyt vielä ylemmäksi pohjoista kohti. Tuolla
Äyräpäänseljän mäntyharjuilla se ei viihtynyt, mutta alhaalla
laaksoissa, sara-ja ruohorantaisten, savisten pikku järvien seuduilla,
siellä se aina löysi jonkun pesän, jossa ihmisiä ja kotieläimiä asui
tiheässä vierekkäin, jossa lika ja siivottomuus vallitsi, vaikka kyllä
saunan uunista nousi höyryä kolme kertaa viikossa. Ja nyt se oli
ehtinyt Viipuriin. Sinne, vanhan linnan muurien sisälle, asettui se
toden perästä -- armottomana, säälimättömänä.
* * * * *
Kauppaneuvos Heinrich Friedrich Schulzen suuressa, vanhanaikaisessa
kartanossa oli hiljaista ja äänetöntä, sillä turmiota levittävä vieras
oli poikennut sinne. Kuolema oli tullut päättämään kauppaneuvoksen
tilikirjoja. Kyökissä astuskelivat palvelijat varpaillaan ja puhelivat
hiljaisella äänellä. Syvässä ikkunan komerossa istui emännöitsijä ja
mutisten luki virsiä "valmistuksesta kuolemaan". Ruokasalin ikkunalla
istui kissa kalpeassa syysauringon paisteessa ja uneliaasti katseli
yksinäisen kärpäsen tanssintaa ikkunan ruudulla. Vierashuoneessa,
jonka seiniä rumensivat muutamat jäykkäryhtiset, piirteiltään
yksinkertaiset vanhat muotokuvat, istui vanha paljaspäinen papukaija,
höyhenpuku pörröllään. Kiiltävä messinkihäkki oli peitetty saalilla,
että lintu ei häiritsisi juhlallista hiljaisuutta kovaäänisillä ja
typeröillä lauseillaan, joita se nyt oli laverrellut jo kahden
miespolven ajan.
Ihan menehtyneenä kyyneliinsä makasi rouva Lilli suuressa salissa
puolinojallaan mustalla jouhikankaalla päällystetyllä sohvalla.
Silloin tällöin katsahti hän taiteellisesti ylös valkoiseen kattoon ja
pienellä lihavalla kädellään, sakarisormi viehättävässä kaaressa
erillään muista, nosti kostean nenäliinan kyynelisille silmilleen.
Sitten hän painoi kalpeat, lihavahkot kasvonsa sohvatyynyyn, ja koko
hänen ruumiinsa vavahtelu todisti hänen tuskaansa ja epätoivoansa. Hän
oli enemmin tunteellinen, pehmeämielinen ja hempeä kuin hyvä, niin
että hänelle muutenkin hyvin helposti tuli kyyneliä silmiin ja itku
näytti olevan hänelle, ell'ei juuri huvia, niin kuitenkin helpotusta,
vapautusta, lievitystä. Mutta nyt, nyt eivät mitkään kyyneleet
lievittäneet hänen tuskaansa. Hänestä tuntui, kuin mustat aallot
olisivat kohisten sulkeutumassa hänen päänsä päälle ja hän hitaasti
vaipuisi vaipumistaan yhä alemmaksi. Tuossa viereisessä huoneessa
makasi kuolemaisillaan mies, jonka kautta hän oli jotakin, oli se,
joka oli: kaupungin arvokkaimpia rouvia, rikas, riippumaton, hyvää
tekevä ja kadehdittu. Mitä hän olisi ollut ilman Heinrich Friedrich
Schulzea. Pikaisesti lakastuneen uuden aatelissuvun viimeinen jäsen,
nimi yksinkertainen ja samoin syntykin; köyhä neiti, joka olisi saanut
eleksiä toisten kodoissa, jonka elämänilon ja onnen tarve ja vaatimus
olisivat aina saaneet kestää katkeraa taistelua todellisuutta vastaan.
-- Voi, miksi hän oli nyt vasta johtunut sitä ajattelemaan, nyt, kuin
se oli jo liian myöhään; silloin he eivät olisi pysyneet niin vieraina
toisilleen; silloin hän ei olisi jättänyt häntä niin yksin. Oliko hän
ottanut mitään osaa, oliko hän osoittanut pintapuolisintakaan
mieltymystä miehensä työhön, hänen vaivoihinsa? Oliko hän
kunnioittanut ja rakastanut, mitä miehensä kunnioitti? Ei. Kuin hänen
miehensä oli kovalla äänellä ja kerskaten kertonut kelle ja missä
hyvänsä, miten hän oli alkanut uransa tuolla synnyinkaupungissaan
Lybekissä, miten hän oli laissut konttoria ja seisonut puotipöydän
takana päivät päästänsä, silloin oli rouvaa hävettänyt. Miehen
säästäväisyys oli hänestä ollut itaruutta, hänen tarkkuutensa ja
järjestyksensä turhuutta. Ja nyt vasta hänelle johtui mieleen, miten
yksikseen hänen miehensä oli ollut ne monta pitkää vuotta, jotka he
olivat eläneet yhdessä. Heidän välilleen olivat eri rotu, kieli ja
kasvatus ja erilainen yhteiskunnallinen asema tehneet juovan, jota
rouva ei koskaan koettanut täyttää. Jotenkin siihen tapaan ajatteli ja
tunsi nyt rouva Lilli, ja sen tähden valuivat hänen kyyneleensä tällä
kertaa raskaina, polttavan kuumina.
Tuolla sisällä työhuoneessaan makasi kauppaneuvos Schulze yksinään
vihreän silkkiverhon takana unen ja valveillaolon sekaisessa
horrostilassa. Leveät, nelikulmaiset kasvot olivat nopeasti laihtuneet
niin, että iho riippui väljällä suurissa poimuissa. Silmät,
tajuttomasti ja avuttomasti katselevat silmät olivat syvällä
koloissaan. Nelikulmaiset, karvaiset ja laihat kädet nyppivät
levottomasti peitettä. -- Hoitajatar, pieni, ryppyinen olento, jolla
oli raskaat, paisuneet luomet ja mullankarvainen iho sekä käytös ja
ymmärrys kuin kanalla, istui ikkunan luona, palavalla halulla ahmien
kolmen musketöörin, Athoksen, Porthoksen, Aramiksen ja heidän
ystävänsä d'Artagnanin uskomattomia seikkailuja. Nyt heräsi sairas ja
katsoi kuumeesta loistavin silmin ympärilleen; heikolla äänellä kutsui
hän hoitajatarta, mutta vasta sitte, kuin sairas pari kertaa lausui
hänen nimeään, malttoi hän luopua väkevän Porthoksen urhotöiden
loistavista kuvailuista.
-- Minä tahdon puhutella tuomaria, poikaani Fritziä, sanoi sairas
vaivalloisesti.
Herra Fritz, pitkä, hoikka mies, pää paljas ja kasvojen väri kalpea,
tuli sisään pahan omantunnon näköisenä ja kävi ääneti ja varovasti
istumaan sairaan luo, joka näytti tarkkaan katselevan häntä. Niistä
kalpeista, puhleista, huonon elämän ja joutilaisuuden turmelemista
kasvoista isä turhaan etsi entisten suloisten lapsenpiirteiden
merkkiä, joita hän oli muinoin, lähes kolmekymmentä vuotta sitte,
suudellut isän ilolla ja ihastuksella. Miten hän oli rakastanut sitä
pientä, avutonta olentoa, miten paljon hänestä toivonut: varsinkin
ystävää, kauppakumppania, joka voisi ottaa vahvoihin, kokeneihin
käsiinsä liikkeen silloin, kuin hän itse läksi pois. Mutta voi! yksin
hän oli jäänyt sittekin: Fritz oli totellut äitinsä neuvoa ja palveli
nyt hovioikeudessa. -- Vanhuksen silmät kyyneltyivät, sillä hän ei
löytänyt niistä kasvoista, mitä etsi. He kaksi olivat aikaisin käyneet
eri teitä, isä työn, poika huvituksen; heidän välillään ei ollut
mitään muuta yhteyttä kuin veren. Heillä ei ollut enää edes sama
kielikään, lausuakseen sydämmensä hienoimpia tunteita, sillä toinen
puhui huonosti ruotsia, toinen huonosti saksaa. He olivat toisillensa
vieraat. Katkeruuden tunne levisi isän rinnassa, sisällinen lämpö,
joka oli hetkisen tulvinut hänessä, haihtui. Herra Fritzin
naisellinen, pehmeä, vaikutuksia helposti vastaan ottava mieli
aavisti, mitä kuvia liikkui isän sydämmessä; tuntui pistos
omassatunnossa, hän olisi tahtonut laskeutua polvilleen pyytämään
anteeksi, että oli saattanut niin paljon hyviä toiveita raukenemaan ja
tuottanut isälleen niin pitkällistä pettymystä. Mutta he olivat niin
vieraat toisilleen; keltä hyvänsä muulta, jota vastaan hän oli
rikkonut, niin -- se olisi käynyt päinsä -- mutta -- -- --
Saattoihan hän muuten lykätäkin tuon tuntia tai paria tuonnemmaksi.
Vanhus näytti tosiaankin voivan paremmin.
-- Minä olen nyt täydessä järjessäni, sanoi sairas, minun pitää
puhella konttorinpäällikön kanssa; kutsu tänne Blumenfeld!
Isä ja poika puristivat vaiti toinen toisensa kättä ja herra Fritz
astui ulos. Herra Blumenfeld istui ulkohuoneessa juhlallisena, hyvästi
voideltuna, suurena ja majesteetillisena, kuin hän olisi ollut oma
muistopatsaansa, ja odotteli sisälle pääsöä. Varovasti ja lyhyessä
tempomatahdissa, ikään kuin hänen sisällänsä olisi ollut jotakin
kallista nestettä, astui hän sairaan luo, rupesi kunnioittavan ja osaa
ottavan näköiseksi ja kävi istumaan lääkärin tuolin laidalle.
-- Hyvä Blumenfeld, loppu lähestyy. Ei ole enää öljyä lampussa; onpa
itse lamppukin rikki ja sydän sammuu pian -- kuolema -- mutta minun
taloni on järjestyksessä, tilini päätös selvillä. Tällä liikkeellä on,
niin, te sen tiedätte, ollut suuria vastuksia kestettävänä ja
myrskyisiä aikoja on sille tulossa. Minä luotan ainoastaan teihin;
paha kyllä, minun poikani on -- -- vaan tiedättehän te senkin -- -- --
No niin, minä luotan ainoastaan teihin. Jos puun ja kahvin hinnat
vielä alenevat, silloin ei ole mikään pelastus enää mahdollinen; mutta
tottahan lienemme päässeet laakson pohjaan, eivät hinnat enää voi
aleta.
Herra Blumenfeld istui, näköään tyynenä kuin roomalainen tribuuni,
mutta hänen sielunsa oli kiihtynyt. Mitä sairas oli peljännyt eikä
uskaltanut uskoa, se oli tapahtunut -- hinnat olivat alenneet.
-- Herra kauppaneuvos, sanoi hän hitaasti, täytyy toivoa.
-- Toivoa, sanoi kuolevainen kuiskaten tuskin kuuluvasti:
Die Hoffnung führt uns ins Leben ein;
[Toivo vie meidät elämään.]
mutta, lisäsi hän:
Der stille Gott taucht meine Fackel nieder, Und die Erscheinung
flieht.
[Jumala sammuttaa soitsuni ja ilmestys häviää.]
Hyvästi nyt, kiitoksia, älkää luopuko liikkeestä näinä pahoina
aikoina. Te yksin -- -- -- muut ovat -- -- --
Herra Blumenfeld läksi. Kuin rouva Lilli ja hänen poikansa tulivat
sairashuoneesen, makasi vanha Schulze ihan tiedotonna houraillen. Hän
puhui nyt ainoastaan äidinkieltänsä, hänen hillitön mielikuvituksensa
siirsi hänet viisikymmentä vuotta taapäin ajassa, vei hänet merien
taa, pieneen, pimeään ja kosteaan Lybekkiin, synnyinkaupunkiinsa.
Ikään kuin ilmestyksessä näki hän jälleen isäinsä maan. Isänsä ja
äitinsä taluttamana astui hän pimeänä jouluaamuna vanhaan kirkkoon,
jonka monista ikkunoista valoa säteili. Nyt he astuivat temppeliin,
lukemattomat vahakynttilät levittivät häilyvää valoansa joka komeroon
pimeäin holvien alle. Urut kohisivat, säveliä tuli kuin mahtavassa
ketjulaulussa, ensin kuiskaellen kuin kevätaallot, sitte kohisten kuin
talvimyrsky -- kuin pauhaavat vedet; ja tuhatkertainen kaiku,
ankarasti kuin fuuga, vastasi pimenneistä holveista, vanhasta
vaakunahuoneesta. Mutta urkujen pauhun, kohinan ja kuohun seasta kuuli
kuoleva sairas hiljaisen kuiskauksen: eksynyt lintu, juureton kasvi,
palaa takaisin maahasi. Ja puhe muuttui ihanaksi säveleksi. Nyt hän
tunsi ne sävelet; se oli vanha jouluvirsi, jota hän oli lapsena niin
usein laulanut.
Siteet, joilla pysytään kiinni synnyinmaassa, lujenivat taas. Hän ei
enää ollut yksin, hän näki jälleen niitä, kuuli jälleen niiden ääntä,
joita oli kerran rakastanut. Sitte vaikenivat äänet yksitellen,
sävelet haihtuivat, tulet sammuivat -- tuli hämärä, tuli pimeä,
kuoleman pimeys. Heinrich Friedrich Schulze oli päässyt kotorannoille.