Vaikka jo oli ilta tulossa elokuun lopulla, lähetteli aurinko vielä
kuumia vinosäteitään Kristian Kommosen tupaan. Kärpäset surisivat
tyytyväisinä ja iloissaan auringon paisteessa isännän ympärillä, joka
istui tuvassa ikkunan luona ja näytti värähtämättä katselevan kahta
palsamia, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat, kumpikin
halkinaisessa posliinikupissaan ikkunan laudalla. Kristian oli siinä
istunut jo kauan, katsellen palsamien lehtien ja kukkien välitse ulos
pitkin kujosia, ikään kuin odotellen jotakuta. Hän oli kaiketi jo
ehtinyt ohi keski-ijän, mutta näytti paljon vanhemmalta. Silmät olivat
syvällä päässä ja kasvot hyvin ryppyiset. Hänen vaimonsa kutoessaan
kalisteli saksia, kaiteita ja sukkulaa, mutta ei hänkään näyttänyt
olevan kokonaan kiintynyt työhönsä, sillä milloin hyvänsä Kristian
hiljaa liikahti, katsahti hänkin levottomasti työstään oveen päin;
hänkin näytti odottavan jotakuta.
Äkkiäpä astuikin lautamies Laurikainen tupaan, tervehti ja pudisti
vahvasti kättä isännän ja emännän kanssa, jotka eivät näyttäneet
iloitsevan vieraan tulosta eikä sitä oudoksuvankaan. Lautamies kävi
istumaan, pöydän päähän, oli hyvän aikaa vaiti, sytytti piippunsa ja
arveli viimein, että olipa aika kuuma näin kello viiden ajaksi
iltapäivällä, johon vastustamattomaan totuuteen Kristian lisäsi, että
lämmin kyllä teki hyvää kauralle. Viimein sulivat keskustelun juonet:
puheltiin päivän asioista, kurssin alenemisesta, viljan hinnoista
kotona ja Venäjällä, kalastuksesta ja keräjistä. Nyt oli lautamies
johtunut siihen, johon tahtoikin päästä. Hän nousi verkkaan ylös,
astui uunin luo, kopisti poron piipustaan ja sanoi ikään kuin ohi
mennen:
-- Sinne olette tekin muuten kutsuttu.
-- Keräjiin! minäkö? Kuka minua sinne kutsuu?
-- Jegor Timofeitsh Ivanov, naapurinne.
-- Hm, no, mitähän sillä nyt taas lienee? Siitäköhän se selkäsaunasta,
jonka sai minulta toissa keväänä?
-- Ei toki, selkäsauna on saatu ja pidetty lahja; nyt se on tästä
Jalon historiasta, oriista, hänen juoksijastaan.
-- No, mitä se minuun koskee?
-- Niin, en minä tiedä, mutta tulkaahan nyt vain huomenna, niin saatte
tietää.
Ja lautamies, syläistyään pari kertaa oikein pontevasti ja hengähtäen
helpommin, nousi ylös, sanoi jäähyväset ja läksi.
Kristian raapi tuuheata tukkaansa ja astui verkalleen ulos.
Levottomasti käveli hän tiluksillaan, huokaeli raskaasti nyt, kuin oli
yksinään, ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.
Koska vielä tuntui kuumalta tuvassa, istahti hän rappusille nauttimaan
illan viileyttä. Yö oli kostea ja lämmin; tähdet pilkuttivat unisesti
ilman lävitse, joka ohuen harson tavalla verhosi taivaan kantta.
Täys'kuu nousi tuolta suon päältä hiljaisessa komeudessaan; se katseli
keltaisena ja isona harvan hongikon lävitse, joka kuihtuvana ja
kituvaisena kasvoi mättäissä raudansekaisessa vedessä. Viimeinen
tynnyrilintu sirisi metsässä ja kehrääjä lenteli ikään kuin
juovuksissaan, milloin oikealle milloin vasemmalle, ylös ja alas,
katosi silloin tällöin näkyvistä yön pimeään, painautui matalaksi
teille ja poluille, istui matalana puiden oksilla ja kehrätä hyristi.
Ihmiset kammoavat kehrääjää, ja se kammo ehkä myöskin vaikutti, että
Kristianista näytti kaikki niin surulliselta ja masentavalta. Luonto
näytti hänestä sellaiselta, kuin hänen mielialansa antoi hänen sitä
huomata. Tuota Jalon historiaa hänen oli ihan mahdoton saada pois
mielestään. Jaloon liittyivät kaikki muistot hänen elämänsä viimeksi
kuluneilta ajoilta. Kaikki, mitä hän oli uneksinut ja ikävöinyt,
kaikki, mikä oli tuskastuttanut ja pelottanut häntä ja painautunut
hänen muistiinsa, kaikki se oli koskenut Jaloa. Miten hyvästi hän
muisti, milloin Jegor Timofeitsh Ivanov avasi kauppapuodin Tervolan
kylään. Kaikkea, kuin ennen oli täytynyt noutaa kaupungista, voitiin
nyt saada Jegor Timofeitshiltä. Tämä Jegor, miten hän oli ollut
imarteleva ja nöyrä, miten hän oli tunkeutunut jokaisen suosioon!
Se oli silloin, kuin Jalo oli noin kolmannella vuodellaan. Jegor oli
ollut kaikkein palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut
tupakkaa ja piittinää, sanonut: "peivee" ja "hyvesti" ja "ole hyve"
--"eikö raha, no ei mite -- toine kerta, kirjota kirja -- toine kerta,
isentä". Se oli niin mukavaa, mutta kuin vuosi oli lopussa, niin hänen
kirjansa oli täyteen kirjoitettu, ja kaikista niistä pikku ostoksista
tuli iso summa. Ja jos ken tarvitsi lainaa, niin kelläpä silloin oli
rahaa, jos ei Jegorilla. Hän kyllä otti kaksitoista prosenttia; mutta
sittepä siinä ei ollutkaan mitään mutkia, asianajajia, tuomareja,
lautamiehiä ja muuta sellaista. Ja kukapa ei tarvinnut rahaa niinä
aikoina! Sitä tarvitsi koko maailma ja Kristian myös. Ja kuin neljä
vuotta oli kulunut, silloin oli Jegor Timofeitsh Ivanov muuttunut
kaikkein palvelijasta kaikkein herraksi. Nyt oikeni hänen selkänsä
tuota pikaa; hän tuli jäykäksi kuin puukkoveitsi; nyt oli toinen ääni
kellossa.
-- Tyhmeliini, kylvätkö ruista siihen? Ei, kauraa sinun pitää kylvää;
en minä saa ruista myödyksi tähän aikaan! Tarvitsetko sinä rahaa
lehmän ostoon, sinä, kun sinulla tuskin on ruokaa sillekään lehmälle,
joka sinulla on? Eipäs!
Hän möi kauran talonpoikain pelloilta ennen, kuin se oli leikattukaan.
Hän hakkautti heidän metsänsä puiksi ja puikoiksi ilman mitään;
mainitsihan vain heille, jos viitsi, niin tekevänsä. Ja miten kasvoi
tuo hirvittävä velka. Se oli pohjaton, kyllästymätön kuin
filistealaisten Molok. Kaikki katosi sen avaraan kitaan. Se ei koskaan
tyytynyt mistään uhreista eikä vähennyksistä, joiksi sille
kuljetettiin tervaa, puita, talia, harjaksia, kokonaisia lampaita,
rapuja, lintuja ja kauroja. Kristian oli pahemmin kuin kukaan pulassa
tästä naapuristansa. Heidän tupansa olivat näet nurkakkain. Hän tiesi
paremmin kuin muut, mitä merkitsee olla velassa. Ihan oli, kuin joku
olisi kalvanut lihaa ja imenyt ydintä hänen luistaan. Hän välistä
tunsi olevansa ihan voimaton tätä julmaa vihollistansa vastaan ja oli
jo aikonut keppikerjäläisenä lähteä pois koko paikasta, päästäkseen
taas kerrankin vapaaksi. Mutta kuin hätä oli suurin, silloin oli
apukin lähinnä. -- Apu, se oli Jalo, joka silloin, Mikonpäivän aikaan,
oli kuusivuotias.
Ja millainen eläin tämä Jalo sitte oli! Sen musta karva välkkyi
sileänä kuin silkki. Sivulta katsellessa näkyi tummempia ja vaaleampia
ympyröitä ristiluilla ja lautasilla. Ja millainen häntä ja harja sillä
oli, tuuhea ja vähän kiharainen! Kaviot olivat kuin teräksestä taotut;
rintaan mahtui ilmaa kuin palkeihin. Silmät oli sillä kuin
merikotkalla. Eikä se nähnyt ainoastaan kauas; se näki myöskin
sumussa, lumituiskussa ja pimeässä. Kuitenkin vielä suurempi, kuin sen
kauneus ja muodon sievyys, oli sen sielun jalous. Se oli ylpeä.
Piiskan sivallus oli häväistys, joka voi saattaa sen raivoon. Se oli
taipuvainen, vaikka väkevä; se oli hyväilevä, vaikka vallaton.
Ja miten kiitollinen sydän sillä oli! Se siveli lämmintä,
samettipehmoista turpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran,
kuin isäntänsä antoi sille suolaa ja leipää, kauroja tai sokuripalan.
Se elukka oli parempi kuin moni ihminen, ihan varmaan parempi kuin
hänen tottelematon tyttärensä ja kiittämätön vävynsä. Oliko kukaan
nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse paholaistakaan! Oliko se koskaan
kompastellut? Ei milloinkaan, ei pahimmassakaan alamäessä. Sellainen
oli Jalo, paras elukka koko Suomen maassa. Tuskinpa oli edes
Venäjälläkään sen vertaista. Kuin velat rasittivat Kristiania kaikkein
pahimmin, kuin Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhreja, yhä lisää
uhreja, meni Kristian talliin, siisti Jaloansa, voiteli sen kaviot
mustiksi, palmikoitsi sen harjan ja taputteli sen säkää. Ja aina hän
varmaan tiesi palaavansa tallista iloisempana, kuin sinne meni.
Kuin Jegor Timofeitshin saamiset kasvoivat Kristianille liian
suuriksi, niin että hän ei enää keksinyt mitään keinoa päästä irti
tuosta nylkyristä, valjasti Kristian Jalonsa keveän reen eteen ja ajoi
Viipuriin puhuttelemaan asianajajaa, itse "Syöteriä". Hän ei voinut
mitenkään uskoa, että Jegor oli kirjoittanut kirjaansa oikein. Hänen
vähäiset pikku ostoksensa, vähä tupakkaa ja hirsiryynejä, kahvia ja
sokuria, ei niistä mitenkään voinut tulla niin suurta summaa.
Ei ne asiat millään tavalla voineet olla oikein. Entä hänen
koronkiskomisensa sitte!
Miten hyvästi hän muisti sen matkansa! Oli kylmä, kirkas tammikuun
päivä. Lumi, tasaisena kuin järven peili, peitti peltoja ja niittyjä.
Aitain, kekojen ja vyörykivimöhkäleiden varjot olivat sinipilkkuina
valkoisella peitteellä. Pulmunen lentää räpytteli pakoon hänen
edeltään; harakka nauroi hyvillänsä, aidoilla kiikuskellen, ja Sipi,
suippokorvainen ja villahäntäinen karhukoira, juosta laukkasi Jalon
edellä, joka sievästi liikutteli kavioitaan, ikään kuin huvikseen
vain. Kyllä siinä matka luisti. Se oli niin iloista, että rasittava
levottomuus, joka oli Kristiania ahdistanut, melkein kokonaan haihtui.
Kristian oli jo päässyt lähelle Papulan kaupunginosaa, kuin kuuli
takanaan jonkun huutelevan. Hän otti piipun suustaan, kallistihe
katsomaan taaksensa ja näki jonkun ajavan pienessä kilpareessä täyttä
laukkaa jäljestä ja viittovan ketunnahkarukkasellaan. Kristian
pysäytti ja takaa ajaja, pieni, kömpelöliikkeinen, turkkipukuinen
herra, jolla oli hiirakko ruuna valjaissa, saavutti hänet pian.
-- Hyvää päivää, isäntä! Onpa se oiva juoksija, kuin teillä on, sanoi
hän innokkaasti, pureksiessaan jäisiä viiksiänsä. Niin, sanonpa niin,
kuin tosi on, hyvästikin neljännestunnin olen ajanut, minkä suinakin
pääsin, enkä ole tavoittanut teitä. Mistä se hevonen on? Kenen se on?
Mitkä sen emä ja isä olivat? Miten vanha se on? Katsoppas, millainen
rinta ja millaiset jalat sillä on! Ja ajaja nousi reestään tarkemmin
katselemaan Jaloa. Kristian oli hyvillään, jopa vähän ylpeäkin,
vastaili kysymyksiin, mikäli tiesi, ja kiitteli hevostaan vieraalle,
joka näytti vallan hurmaantuneelta.
-- No, tottahan tulette kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella
hevosella kuin teidän on, on se ihan teidän velvollisuutenne. Minä
olen ratsumestari T. ja olen palkintotuomareita; muistakaa,
ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.
Kilpa-ajoista oli Kristian kyllä kuullut puhuttavan. Olipa hän joskus
ajatellutkin niitä; mutta tavallisesti saadaan maalla tietää, mitä on
tapahtuva, vasta sitte, kuin se jo on tapahtunut. Mutta nyt -- miksikä
ei, koska hän kuitenkin oli kaupungissa.
Kristian lupasi tulla ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo
oli kiireissään menemään ja katosi lähimmän mäen taakse kuin leimaus
ihmettelevän ratsumestarin näkyvistä.
Kristian ajoi kilpaa. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja riemun aika
Jalolle ja hänen isännälleen! Ei ollut ainoatakaan sanomalehteä
maassamme, jossa ei puhuttu Jalosta ja hänen isännästään. Sähkösanomia
lenteli ympäri maata Jalon urhotyöstä. Sen juoksu oli meillä
tavatonta, se otti loistavasti ensimmäisen palkinnon vanhoilta,
kokeneilta kilpajuoksijoilta. Vielä nytkin, kuin Kristian istui
raskasmielisenä ja suruisena porstuansa rappusilla, levisi hänen
kasvoilleen päiväpaisteinen hymy, hänen muistellessaan sitä ihanaa
päivää. Varsin hyvin hän muisti sen: päiväpaiste, sininen taivas,
hienoja, välkkyviä lumihöytyviä tanssimassa talvituulessa, soittoa ja
hurraa-huutoja, petollisia juomia ja Jalo päivän sankari! Se oli
epäilemättä hänen elämänsä kaunein ja sisällysrikkain päivä. Mutta
niinkuin korkeimmat aallot painuvat syvimmälle ja pisimmistä männyistä
syntyy pisimmät varjotkin, niin se päivä, jona Kristian ja Jalo
seisoivat ylimpänä onnen kukkuloilla, tuotti syvintä surua.
Asianajajalta ei tullut mitään toivoa; päin vastoin sai Kristian
kuulla, että Jegor oli kuvernööristä saanut tuomion häntä vastaan.
Hänen velkansa korkoineen kaikkineen olivat maksettavat. Jalo täytyi
myödä, mutta hinta ei riittänyt velanmaksuun. Kristian joi itsensä
humalaan, itki, selvisi jälleen, ja kaikissa noissa mielen eri
tiloissa mietiskeli hän äärettömästi Jalon hintaa. Viimein täytyi
siitä sentään tulla kauppa. Jalo myytiin venäläiselle kauppiaalle ja
pahoilla mielin, ihan hurjana palasi Kristian kotiin eräällä tammalla,
jota hän vihasi ensi hetkestä asti. Vähäpä se lohdutti, että hänen
lompakkonsa oli täynnä satamarkkaisia, jotka Jalo oli juoksemalla
ansainnut isännälleen jäähyväslahjaksi.
Kristian ei ottanut lohtuakseen. Ja lisäksi vielä antaa rahat
Jegorille tuntui hänestä mielettömältä. Sehän oli sama kuin heittää ne
järveen. Viimein sen kuitenkin täytyi tapahtua. Hän astui Jegorin
puotiin juuri kuin hän sattui olemaan yksin, maksoi velkansa ja sai
takaisin velkakirjansa ja muut paperinsa. Jegor varomattomuudessaan
lausui muutamia loukkaavia sanoja. Silloin kuohahti Kristianin mieli
ja, jos Jegor ei ennestään tiennyt, mitä selkäsauna oli, niin kyllä
hän sen tiesi naapurin lähtiessä hänen puodistaan. Siitä päivästä
lähtein vallitsi viha henkeen ja vereen asti molempain naapurien
välillä.
Kristian oli vapaa, mutta vaikka hän siitä ylpeilikin ja kerskasi
Jegorin kuullen, niin hänen sydämmensä sentään vuoti verta. Mitä
vapaudesta, kuin Jalo oli poissa! Hän oli kyllä vapaa uhkaavasta
vaarasta, mutta hän oli myöskin kadottanut ainoan ilonsa. Hänen
elämästänsä oli kadonnut jäntevyys, ei mitään velkoja mietittävänä, ei
mitään Jaloa rakastettavana eikä ilon aiheena. Suolan tavoin
kirvelivät hänen sydämmensä haavoja ne niukat sanomalehtiuutiset,
joista hän silloin tällöin sai tietoa. "Mainio juoksija Jalo, joka sai
ensimmäisen palkinnon Viipurissa, on taas voittanut" tai
"juoksijakuningas Jalo on saanut palkinnon Hämeenlinnan
kilpa-ajoissa". Sellaisina päivinä Kristian ei ollut ennellään; hän
joko istui ääneti ja nyrpeissään kuin peipponen sadesäällä taikka hän
oli äkeissään ja sähisi kuin kataja tulessa.
Vähitellen kypsyi hänessä ajatus hankkia takaisin se hepo, maksoi mitä
hyvänsä. Miksipä hän kokoaisi ilman mitään tarkoitusta ahneille
perillisille ja itse eläisi elämäänsä ilottomasti? Hänen vävynsähän
maltittomasti odotteli vain, milloin saisi hänen perintönsä, ja samaa
se odotteli hänen tyttärensäkin. Jos hänellä edes olisi ollut lapsen
lapsia. Ei, koska nyt kerran oli niin, kuin oli, niin olipa paras
toimittaa Jalo jällen kotiin.
Monen mutkan perästä sai hän takausmiehiä ja sitte
kihlakunnan-oikeudessa tilansa kiinnitetyksi. Sitte ei ollut enää
muuta kuin nostaa rahat ja lähteä ostamaan hevosta. Eihän se ainakaan
voinut olla "rahaa kalliimpi". Tuolla viipurilaisella ostajalla oli
monta hevosta ja hän epäilemättä oli antava Jalon takaisin hyvästä
maksusta. Lähtöpäivä oli jo määrätty, kuin Kristian eräänä heinäkuun
aamuna juuri raapiessaan puukollansa pois muutamia jäykkiä, valkoisia
karvoja, joita tunkeutui hänen leuastaan, kuuli hirnahduksen, jonka
hän ihan varmaan luuli tuntevansa. Ei se voinut olla erehdys; se
hirnunta oli Jalon, sillä juuri siten se tavallisesti kutsui
isäntäänsä, kuin hän joskus aamusilla ei ajoissa mennyt talliin.
Kristian viskasi veitsen ja juoksi ulos. Siellä hänen oman tallinsa
nurkan takana, johon asti Jegorin niittytilkku ulottui, siellä seisoi
hänen oma Jalonsa, heilutellen päätään ylös alas, levitellen
sieramiaan ja päristellen. Yht'äkkiä se hypähti aidan ylitse ja seisoi
entisen isäntänsä pihassa. Kristian oli kuin rampautunut; hän sai
ainoastaan mutistuksi: kah! Ystävällinen hymy, kuin päiväpaiste
autiolla kankaalla, valasi hänen kasvojansa, ja kaikki, mitä hän oli
kuullut noidista ja velhoista, risteili leimausten tavoin hänen
kiihtyneissä aivoissaan. Hänen vielä hieroessaan silmiänsä, tullakseen
vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hereillä, astua viuhtoi Jegor,
hänen vihamiehensä, pihaan, suitset ja ruoska kädessä. "Hevonen on
minun", sanoi hän; "älä houkuttelekaan sitä tänne!"
Jegor otti Jaloa kiinni tukasta, pani kiroillen suitset päähän ja
lupasi kyllä opettaa hevosen luopumaan hyppimästä aitain ylitse.
Rajusti tempoen talutti hän Jalo paran kotipihaansa, ja hetkisen
päästä kuuli Kristian oriin polkea tömistelevän ja ähkyvän Jegorin
piiskan pelosta. Lyödä Jaloa, lyödä sellaista hepoa, se oli hirmuista.
Siitä päivästä tuntui elämä Kristianista oikein helvetiltä. Olla ilman
hevosta oli ollut tuskallista; mutta että se oli pahimman vihamiehen
omana, jolta sitä ei voinut ostaa takaisin, että täytyi nähdä sitä
joka päivä, eikä kuitenkaan voinut mennä sen luo, se oli sentään vielä
pahempi. Kaikki, mitä Jegor suinkin keksi, kerskatakseen Kristianin
läsnä ollessa hevosestaan ja kiduttaakseen häntä, sen hän tarkkaan
myöskin teki. Kaikki selkäsaunat, jotka hän itse oli saanut, hän
maksoi Jalolle. Ja jos orit, kuten välistä tapahtui, laukkasi entisen
isäntänsä luo, ikään kuin etsimään häneltä turvaa, silloin Kristian
varmaan tiesi, että paksut runteet Jalon lautasilla kyllä kohta
todistivat, missä arvossa Jegor Timofeitsh piti uskollista ystävyyttä.
Siten kului muutamia viikkoja. -- Oli kuuma elokuun päivä, jolloin
multakokkareet pelloilla halkeilivat kuumudesta, ilma värisi ja
höyrysi lämmöstä. Kylän koirat olivat lakanneet haukkumasta ja
paenneet varjoon rappusien ja ulkohuoneiden alle. Lehmät seisoivat
rannalla vatsaansa myöten vedessä ja piilottautuivat mustanpuhuvain
leppien alle. Ainoastaan paarma lenteli ripeästi auringon paahteessa;
sudenkorento ja metallilta välkkyvä vihreä kärpänen piirtelivät
loistavia kaaria ilmaan. Kristian makasi höyläpenkillä tuvassaan ja
katseli hartain silmäyksin Jaloa, joka seisoi tuolla Jegorin niityllä
vanhan jalavan varjossa. Kristian uneksi onnellisia päiviä, jolloin
Jalo vielä oli hänen -- ja silloiset huolet näyttivät hänestä nyt niin
pieniltä ja ilot niin suurilta. Hän oli juuri nukahtamassa kevyeesen,
suloiseen uneen, kuin hänet äkisti kolme viipurilaista metsästäjää
herätti, jotka kiivaasti kyselivät talon isäntää. Ne kolme herraa
olivat lähteneet sotaan jäniksiä vastaan. Äkki arvaamatta olivat he
tavanneet ilveksen, joka oli samoin kuin hekin jäniksiä pyytelemässä.
Kaksi vuorokautta olivat he jäniskoirineen ajaneet takaa ilvestä,
joka, kuten he sanoivat, jo oli ihan uupumaisillaan; silloin kovaksi
onneksi heidän koiransa loukkasi jalkansa, niin että täytyi jättää se
jäljelle. Metsästäjät nyt kyselivät, mistä saisivat lainaksi koiran,
joka voisi jatkaa ajoa, Kristianilla oli sellainen koira. Hänen
Sipinsä, vaikka olikin vain tuollainen maalaiskoira, ajoi metsä- ja
vesilintuja, jänistä ja karhuakin, jos niiksi tuli. Metsästäjät,
Kristian ja Sipi riensivät pois suolle, jossa ilveksen jäljet oli
viimeksi huomattu. Neljännestunnin päästä oli Sipillä jäljet selvillä
ja kiihkeästi haukkuen ja pörhöistä häntäänsä heiluttaen ryntäsi se
metsään. Raivokas haukunta ilmoitti kohta, että väsynyt ilves oli
löytynyt ja asettautunut puolustautumaan tai kiivennyt puuhun.
Metsästäjien saapuessa paikoille hypiskeli Sipi hurjinta sotatanssiaan
hongan ympärillä, jonka oksilla ilves makasi, näyttäen hampaitaan ja
syljeksien vastustajallensa. Tupsuiset korvat olivat painetut pitkin
päätä, silmät säkenöivät kiukusta ja näytti siltä, kuin sillä olisi
ollut hyvä halu loikahtaa yhdellä hyppäyksellä pörhöisen vihollisensa
päälle. Kuitenkin se ennen, kuin ehti panna sotapäätöstänsä toimeen,
putosi, ääntä päästämättä, ensinnä tulleen metsästäjän luodin
lävistämänä maahan. Sen käpälät sidottiin yhteen, seiväs pistettiin
jalkain välitse ja riemuiten kannettiin saalis Kristianin pihaan.
Siellä väsyneet, vaan iloiset metsästäjät söivät maalaispäivällisen,
ja ilveksen peijaisia pitäen juotiin runsaasti rommia, finkeliviinaa
ja karvastelevaa konjakkia. Väkevät juojat nousivat lämpimässä päähän
ja hämärän tullessa Kristian ja hänen vieraansa olivat jotenkin
punakat ja kovaääniset.
-- Kuules nyt, Kristian, sanoi hänen vaimonsa, joka alkoi tulla
levottomaksi melusta, minä en kärsi ladattuja pyssyjä tuvassa, mene
ulos ja ammu luoti pois tuosta pyssystä! Kristan nousi verkalleen
ylös, huomauttaen, että naiset ne nyt aina ovat sellaisia pelkureja,
otti penkiltä pyssyn ja meni ulos. Siellä oli päivänvalo jo sammunut,
mutta ei vielä ollut pimeä tullut. Iltatuuli kantoi tuoksua äsken
haasioiduista apilaista. Etäältä kuuluivat paimenpoikain tuttujen
leikittelevät äänet ja pihlajassa pihalla sirkka pontevasti veti
virttänsä. Horjuvin säärin astui Kristian alas rappusiltansa.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Tuolla tallin nurkan takana seisoi taas hänen
öittensä unelma ja hänen päiviensä ajatus. Jalo pudisti sievätekoista
päätänsä, värisytti tuuheaa harjaansa ja kutsui entistä isäntäänsä
hiljaisella, matalalla, salaperäisellä hörhötyksellä. Kristian meni
liikutettuna sen luo ja taputti sen säkää. Hevonen pisti matalan aidan
päällitse kapean turpansa hänen taskuunsa. Kristian, kiihtynyt kun
oli, kietasi käsivartensa hevoselle kaulaan. Olihan siitä jo pitkä
aika, kuin hän oli saanut taputella Jaloa, silitellä sen hienoa karvaa
ja puhutella sitä. Vetäessään kättänsä pitkin hevosen selkää tunsi hän
yht'äkkiä runteet Jegorin piiskasta. Silloin vihastui tämä vähän
humalainen mies. Kelvoton eläinten kiduttaja, noitui hän ja puristi
kyhmyräistä nyrkkiään Jegorin taloa kohti. Kyllä minä sinut, ystävä
parka, ainiaaksi vapautan hänen pilkastaan ja ruoskastaan, hänen
julmuudestaan ja hirmuisuudestaan. Ja ennen kuin asia oli oikein
selvilläkään mielessä, sieppasi hän olkapäältään pyssyn -- pamaus ja
jalo eläin vaipui koristen maahan; suruinen katsaus vielä sammuvasta
silmästä ja Jalo makasi kuolleena aidan takana, joka erotti häntä
entisestä isännästään. Kristian pakeni kuin murhamies metsään. Puolen
tunnin päästä astui hän takaisin tupaansa ihan selvänä.
Metsästyskumppanit olivat menneet etsimään sairasta koiraansa.
Kristian oli kahden kesken vaimonsa kanssa. Liikutettuna ja väristen
kertoi hän hänelle, mitä oli tehnyt.
* * * * *
-- No, mitä aiot sinä nyt tehdä? sanoi Kristianin vaimo, kuin mies
palasi lautamies Laurikaisen käynnin jälkeen myöhään yöllä tupaansa.
Eihän ole mitään vieraita miehiä?
-- Ei, ei yhtään, mutta käyköön miten tahansa, minä kaikissa
tapauksissa kerron koko Jalon historian.