Oppinut tutki mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella puukonpään ja sen
uurteen, jonka herra Tricamp oli ennen huomannut. Tämä tutkimus
kesti lyhyen hetken, ja sen aikana seisoi Balthazar alakuloisena ja
masentuneena ja katseli ystävänsä puuhaa osoittamatta vähintäkään
mielenkiintoa. Cornelius nousi tuolille ja rupesi, syvän hiljaisuuden
yhä vallitessa, tarkastamaan soittojohdon rautalankoja saadakseen
selville, miten ne olivat menneet poikki.
"Missä kello on?" kysyi hän äkkiä.
"Salissa", vastasi Balthazar.
Cornelius veti siitä rautalangasta, jonka piti johtaa sinne, mutta
mitään ääntä ei kuulunut.
"Oh", sanoi Balthazar, "hän on ottanut kaikki huomioon. Hän on ottanut
pois kellon kielen."
Vastaamatta tarkasti Cornelius huolellisesti sitä paikkaa, jossa
johtolanka meni seinään; siinä se kulki läpi läkkilieriön, jossa sille
oli riittävästi tilaa. Ilmeisesti ei este ollut siinä.
"Mene katsomaan soittokelloa", sanoi hän Balthazarille. "Katso
liikkuuko se, kun minä vedän tästä langasta."
Balthazar totteli häntä ja meni ovelle ymmärtämättä mitään.
"Liikkuuko se?" kysyi Cornelius taas ja veti useita kertoja
rautalangasta.
"Hiukkasen", vastasi Balthazar, "mutta se ei voi soida. Se on aivan
kierossa ja väärässä, ja se on kääntynyt ylösalaisin. Voisi luulla
jonkun pitelevän sitä siinä asennossa."
"Hyvä", sanoi Cornelius, "katsotaanpa sitä hetken kuluttua. Pidä kiinni
piirongista hieman, minä kiipeän sen päälle."
Balthazar palasi työhuoneeseensa ja teki niinkuin oli käsketty.
Cornelius kapusi tuolilta piirongille ja hinautui siitä puukon avulla
vaivaloisesti aukolle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itse koetella,
oliko se mahdollista.
Balthazar avasi juuri suunsa kysyäkseen jotakin, kun hän kuuli, että
Gudule kutsui häntä viereisestä huoneesta. Hän kiiruhti nopeasti
saliin ja tapasi siellä vanhan palvelijattaren aivan kauhistuneena
sekä poliisikonstaapelit, jotka olivat rientäneet sinne hänen huutonsa
kuullessaan.
"Herra Balthazar", huusi Gudule, "hän on juossut tiehensä".
"Christianeko?"
"Niin, herra Balthazar. Kun minä nousin seisomaan, näin hänen juoksevan
tämän huoneen lävitse puutarhaan. Oh, Herra Jumala! Juoskaa nopeasti!
Onnettomuus ei ole kaukana!"
"Oh, sepä vasta viekas oli!" huudahti herra Tricamp. "Tuossa se makasi
ja oli olevinaan puolikuollut! Sukkelaan nyt, alas ja puutarhan halki!"
Konstaapelit riensivät pois herra Tricamp edellä; ja Balthazar juoksi
tytön huoneeseen vakuuttautuakseen siitä, oliko Gudule nähnyt oikein.
Christiane oli tosiaankin kadonnut, mutta hän tapasi sensijaan
huoneessa Corneliuksen, joka oli tullut sinne aukosta ja seisoi nyt
pitäen syrjässä vuodeverhoja ja ilmaisten asennollaan mitä suurinta
hämmästystä.
"Niin, etsi sinä häntä vain", sanoi Balthazar kiukkuisesti,
vakuutettuna siitä, että Christianen katoaminen oli aiheuttanut ystävän
hämmästyksen. "Etsi sinä häntä! Nyt kai näet, että hän on syyllinen,
kun hän kerran karkaa tiehensä."
"Minä näen", vastasi Cornelius ja kääntyi ystäväänsä leimuavin katsein
ja liikutuksesta vapisten, "minä näen, että hän on syytön ja että me
sitä olemme syyllisiä... me sitä olemme mielettömiä!"
"Oletko hullu!"
"Ja nyt minä olen saanut sen kiinni, sen varkaan..." lisäsi hän yhä
enemmän liikutettuna, "ja minä voin kertoa sinulle kaikki mitä se on
tehnyt ja miten se on tullut sisään ja miten mennyt ulos! ... Ja minä
voin sanoa sinulle sen nimen!... Ensiksikään se ei ole tullut sisään
ovesta eikä tuosta aukosta! Se on tullut sinun työhuoneesi uunista!"
"Uunista?"
"Niin, juuri sitä tietä! Ja kun se tapansa mukaan pyrki käsiksi
metalleihin, niin se ensiksi hyökkäsi salkkusi kimppuun ja mursi
auki sen teräslukon. Sitten se kiiruhti pitelemään piironkia, rikkoi
rautaisen lukon, sieppasi haltuunsa yhtenä sotkuna kaikki floriinisi
ja tukaattisi ja korusi ja kaikki tyyni, jättäen sinulle viimeiseksi
tervehdykseksi veitsen, joka oli pistetty seinään. Ja kun tämä oli
tehty, niin se irroitti seinäpaperipalan ja hyppäsi tuon onnettoman
lapsi-raukan huoneeseen, johon pudotti yhden helmen... Ja jos tahdot
tietää, miten medaljonkisi on käynyt, niin katso tänne!"
Hän veti syrjään vuodeverhot ja näytti toverille Christianen pienen
messingistä tehdyn ristiinnaulitun-kuvan, joka nyt oli tullut kokonaan
kullatuksi ja välkkyi uutta loistoaan...
"Tuosta voit nähdä, mitä se on tehnyt kultakehykselle..."
Sitten hän pisti kätensä ristiinnaulitun-kuvan vieressä olevaan
vihkivesimaljaan ja otti siitä medaljongin lasilevyt, jotka olivat
sulaneet yhdeksi ainoaksi kappaleeksi; niiden välissä keskellä oli
Balthazarin kukkanen.
"Ja tässä näet, mitä se on kaikella muulla tehnyt!..."
Balthazar katsoi ystäväänsä kauhistunein katsein.
"Ja jos tahdot tietää, miten se on mennyt ulos", jatkoi Cornelius
ja veti hänet mukanaan ikkunan ääreen antamatta hänelle aikaa koota
ajatuksiaan, "niin katso tuonne!..."
Hän viittasi ylimpään ruutuun, joka oli lävistetty. Siinä näkyi
pieni reikä, niin suuri kuin tavallisen pyssynluodin tekemä, mutta
niin täydellisen pyöreä, sileäreunainen ja kaunismuotoinen, että
taitavinkaan lasinleikkaaja ei olisi kyennyt tekemään parempaa työtä.
"Mutta", huudahti vihdoin Balthazar, joka luuli unta näkevänsä, "kuka
on kaiken tämän tehnyt?"
"Oh, sinä tyhmyri", vastasi Cornelius, "etkö käsitä, että se on
ukkonen!..."
Jos salama olisi iskenyt suoraan Balthazarin eteen, ei se olisi voinut
häneen syvemmin vaikuttaa... Ja hän aikoi juuri pyytää ystävältään
tarkempia tietoja, kun tämä, viitaten häntä olemaan vaiti, lähestyi
ikkunaa ja kuunteli. Alhaalta rannalta kuului kovaäänisiä huutoja, ne
tuntuivat siirtyvän sieltä kadulle ja lähestyvän. — Ystävykset avasivat
ikkunan ja näkivät kiihottuneen ihmisjoukon huutaen ja viittilöiden
tulevan aina talon ulkoportaille saakka; siihen joukko pysähtyi
ja avasi tien poliisien kantamille paareille, joilla Christiane
liikkumattomana makasi.