"Niin, kuten näette", sanoi herra Tricamp ja kääntyi Corneliuksen
puoleen, "ei täällä ole ollut ketään, jota voisi jonkunkaan syyn
varjolla epäillä ... Vai mitä sanotte kirjeenkantajasta tai naapurista
tai Petersenistä? Varkauden on siis tehnyt joko _vanha_ Gudule tai
_nuori_ Christiane, ja kun en usko _vanhan_ kykenevän sillä tavoin
voimistelemaan, niin pyydän teitä itseänne tekemään johtopäätöksen..."
"Ei, älkää kysykö minulta", sanoi Cornelius. "Minä en tiedä mitä uskoa.
Minusta tuntuu siltä kuin uneksuisin ja kuin kaikki tämä olisi kauheata
painajaista!"
"En tiedä", vastasi Tricamp, "onko se painajaista, mutta omasta
mielestäni minä kuitenkin olen valveillani ja päättelen sangen hyvin."
"Niin, niin", sanoi Cornelius, joka hermostuneesti asteli edestakaisin.
"Te päättelette hyvin!"
"Ja minun logiikkani on varsin sitovaa!"
"Kaikin mokomin sitovaa!"
"Ja tähän saakka on kaikki ollut omansa todistamaan päätelmäni
oikeiksi."
"Niin, kaikki on omansa sitä todistamaan."
"No, myöntäkää siis, että nuori tyttö on syyllinen."
"En", vastasi Cornelius täydestä vakaumuksestaan ja pysähtyi aivan
komissaarion eteen. "En, minä en koskaan usko sitä, en ainakaan
ennenkuin hän itse sen sanoo! Ja Jumala tietää, että jos hän seisoisi
itse tuossa edessämme ja sanoisi sen... niin sittenkin todistaisin
hänet syyttömäksi."
"Totisesti", huomautti herra Tricamp hämmästyneenä, "hänet syyttömäksi!
Mitä todistuksia teillä sitten on?"
"Oh, ei mitään, paha kyllä", vastasi Cornelius. "Ja minä tunnen
liiankin hyvin teidän todistuksenne. Ja minun järkeni sanoo minulle,
että teidän todistuksenne ovat selviä, kauheita, lahjomattomia!"
"No, siinä tapauksessa siis?..."
"Mutta minun sydämeni nousee järkeäni vastaan. Jokin ääni rinnassani
sanoo: Ei, ei, hänen sanansa, hänen ilmeensä, hänen epätoivonsa...
ne eivät ole rikollisen, ja minä vannon sinulle, että hän on syytön!
Minähän en voi todistaa sitä, mutta minä tunnen sen... minä olen
varma siitä ja minä huudan sen sinulle kaikella voimallani, kaikella
tuskallani, kaikilla kyyneleilläni! Älä kuuntele niitä, jotka syyttävät
häntä! He valehtelevat! Heidän logiikkansa on tästä maailmasta, se
vie harhaan, minun on ylempää eikä petä. Heidän logiikkansa nimenä on
Järki. Minun on Usko..."
"Mutta joka tapauksessa..."
"Älä kuuntele niitä", jatkoi Cornelius yhä enemmän kiihtyneenä,
"ja muista, että pahoina päivinä, kun tieteellisessä ylpeydessäsi
olit kieltämäisilläsi itsensä Jumalan... tarvittiin vain vavahdus
sydämessäsi, jotta uudestaan löytäisit Hänet! Kuinka siis tämä sydän
voisi pettää sinua, kun on kysymys lapsen viattomuudesta; sehän ei
pettänyt sinua, kun oli kysymys Jumalasta!"
"Miten kävisi", sanoi herra Tricamp, "jos poliisi päättelisi tuolla
tavoin?"
"Ah, en toivo voivani saada teitä vakuutetuksi", sanoi Cornelius.
"Tehkää te velvollisuutenne, minä teen omani!"
"Omanne?"
"Niin, niin... etsikää te, nuuskikaa, pankaa parastanne! Kootkaa
todistus toisensa jälkeen tuon onnettoman lapsen musertamiseksi! Minä
aion myöskin omalla tahollani koota kaikki, mikä voi todistaa hänen
syyttömyytensä."
"Silloin", sanoi herra Tricamp, "teidän ei pidä todistustenne joukkoon
lukea sitä, minkä äsken löysin tuon nuoren neidin laatikosta!"
"Mitä sitten?" kysyi Cornelius.
"Tätä mustaa helmeä, joka on ollut medaljongiin kiinnitettynä."
Cornelius tarttui helmeen; hän vapisi.
"Hänen laatikostaan?"
"Niin, ystäväni, niin", sanoi Balthazar. "Hänen lipastonsa laatikosta,
aivan äsken, minä näin sen."
Cornelius seisoi kalpeana paikallaan, voitettuna! Todistus oli niin
vakuuttava, niin kauhistuttava! Tämä onneton pikku helmi poltti hänen
kättään, musersi hänet painollaan! Hän katsoi sitä koneellisesti,
näkemättä sitä ja voimatta irroittaa siitä katsettaan. Balthazar otti
kiinni hänen kädestään, mutta Cornelius ei tuntenut mitään, hän seisoi
kuin mielenvikainen ja vain tuijotti helmeen...
"Cornelius!" huudahti Balthazar levottomasti.
Mutta Cornelius työnsi hänet kiivaasti luotansa ja kumartui katsomaan
helmeä, jonka hän antoi välkkyä valossa ikäänkuin nähdäkseen sen
paremmin.
"Mitä sinä teet?" mutisi Balthazar.
"Väisty!" vastasi Cornelius.
Hän siirsi toisen tylysti syrjään, kiiruhti ikkunan ääreen ja alkoi
innokkaasti tutkia helmeä.
Balthazar ja Tricamp katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, samalla kuin
Cornelius sanaakaan sanomalta syöksyi työhuoneeseen.
"Hän on hullu", jupisi herra Tricamp ja seurasi häntä katseellaan.
"Sallitteko, herra Balthazar, että tarjoan miehilleni lasillisen
curaçaota? Päivä koittaa, ja kadulla on varmasti hieman kylmä."
"Hyvin mielelläni", sanoi Balthazar.
Tricamp meni ulos. Kun Balthazar kääntyi, huomasi hän vanhan Gudulen,
joka oli nurkassa polvillaan ja rukoili. Hän kiiruhti työhuoneeseen
hakemaan Corneliusta.