Lapsi-raukka oli heittäytynyt Amstelniin. Yövartija, Petersen, oli
vetänyt hänet virrasta maalle.
Nähdessään kalpeat kasvot, silmät, jotka näyttivät ainaiseksi
sulkeutuneen, jäykät käsivarret, joihin kalman kylmyys jo ilmeisesti
levisi, kiiruhtivat Balthazar ja Cornelius paarien ääreen, ottivat
nuoren tytön käsivarsilleen ja kantoivat hänet saliin, sekä laskivat
hänet uunin eteen patjalle, jonka herra Tricamp oli siihen tuottanut.
Siinä he koettivat palauttaa häntä henkiin, lämmittäen häntä sylissään,
pyytäen ja rukoillen ikäänkuin hän olisi voinut kuulla heitä. Mutta
hänen kätensä olivat jääkylmät, sydän ei enää sykkinyt. — Kukaan,
joka olisi nähnyt heidän epätoivonsa, ei olisi voinut olla itkemättä.
He pyysivät häneltä anteeksi! He syyttivät itseään! Kaikki itkivät;
kansanjoukko oli näet tunkeutunut sisään ja seisoi heidän ympärillään.
Kesken surua Corneliuksen mieleen äkkiä juolahti jotakin; hän painoi
huulensa Christianen huuliin, hengitti voimakkaasti sisään ja ulos,
helpottaen kädellään keuhkojen toimintaa. Samalla herra Tricamp
lämmitytti saviruukkuja, silitysrautoja ja muita sellaisia pannakseen
niitä tyttö-raukan jalkojen ja käsivarsien alle. Se oli pelottava
levottomuuden ja kamalan hiljaisuuden hetki. Naiset rukoilivat hiljaa,
miehet kurkottivat kaulojaan ja katsoivat...
"Oih", sanoi silloin joku... "kylläpä tuossa nyt nähdään vaivaa varkaan
takia!"
Balthazar hyppäsi pystyyn, mutta hänen ei tarvinnut mitään tehdä, sillä
mies oli jo ajettu ulos.
"Hän hengittää!" huudahti Cornelius läähättäen.
Kuului ilon sorinaa. Kaikki luulivat hänen varastaneen, mutta mitäpä
onnettomuus vaikuttaisi, jollei myötätuntoa rikoksellisiakin kohtaan!
Muutamaa hetkeä myöhemmin Christiane huoahti ja hieman väriä kohosi
hänen poskilleen. Eräs paikalle saapunut lääkäri selitti hänet
pelastetuksi ja antoi viedä hänet hänen huoneeseensa. Kun naiset
olivat jääneet yksin hänen kanssansa, riisuivat he hänet ja panivat
hänet vuoteeseen. Cornelius ja Balthazar juoksivat edestakaisin kuin
hupsuina ilosta, antoivat neuvoja suljetun oven lävitse, kysyivät mitä
tarvittiin, riensivät sitä hakemaan, ja kaiken tämän kestäessä he
onnittelivat toisiaan ja puristivat toistensa käsiä. Miehet istuivat
uunin ympärillä ja keskustelivat parhaasta hukkuneiden henkiin
virvoittamistavasta.
"Herra Balthazar", sanoi herra Tricamp, "minä menen nyt miehineni,
sillä tyttö ei ole siinä tilassa tänään, että hänet voisi vangita...
"Vangita!" huusi Balthazar. "Eikö Cornelius ole sanonut sitä teille?
Hänhän on syytön! Me tiedämme kuka on varas."
"Varas!" sanoi herra Tricamp. "Kuka se sitten on?"
"Ukkonen", sanoi Balthazar.
Herra Tricamp katsoi silmät suurina.
"Ukkonen?"
"Niin, herra Tricamp", sanoi Cornelius miltei ilvehtien, "ukkonen
tai oikeammin sanoen salama! Te sovellutatte fysiologiaa rikosten
selvillesaamiseksi, minä sovellutan fysiikkaa."
"Ja te väitätte todellakin", huudahti herra Tricamp suuttuneena, "että
salama on tehnyt kaiken tämän?"
"Sekä tämän, että paljon muuta", vastasi Cornelius. "Se painaa
huonekalunauloja peiliin ilman että peili menee rikki; se sieppaa
avaimen lukosta ja ripustaa sen naulaan; se haihduttaa hopean kukkaron
silmukoiden lävitse, silmukoiden jäädessä koskemattomaksi; se
sinkauttaa suutarin työkalut kattoon ja magnetisoi ne, niin että neulat
ryntäävät kuin hupsut vasaran perässä; se kiskoo irti kokonaisen seinän
ja siirtää sitä kaksikymmentä jalkaa pois sen entiseltä paikalta; se on
tehnyt pienen kauniin reiän Christianen ikkunaan ja sangen kätevästi
irroittanut seinäpaperin; se on sulattanut molemmat medaljongin
lasit kukan siitä vahingoittumatta, lahjoittaen sangen kohteliaasti
ystävällemme hienon hienon emaljiesineen ja hänen morsiamelleen
häälahjan, jollaista ei yksikään työmies olisi kyennyt tekemään;
ja kehyksen kullalla se vihdoin on tykkänään kullannut Christianen
ristiinnaulitun-kuvan."
"Ei, kuulkaapas", sanoi herra Tricamp, "se ei ole mahdollista. Ja entäs
sitten se käärö, jonka hän ikkunasta antoi jollekin miehelle?"
"Tässä on se mies", sanoi Petersen. "Se olin minä."
"Te?"
"Niin, herra Tricamp, ja käärössä oli liinavaatteita, jotka hän oli
laittanut kuntoon sairaille pikku lapsilleni."
"Hyvä, hyvä, liinavaatteita", sanoi Tricamp ärtyisesti; "mutta missä on
kulta, ja hopea, tukaatit, floriinit ja korut?"
"Sehän on totta", sanoi Cornelius lyöden kädellään otsaansa, "olin sen
melkein unohtaa".
Hän hyppäsi seinän vieressä olevalle pöydälle, ja voimiaan
ponnistamalla kääntäen kelloa hän huudahti:
"Katsokaa tänne!"
Suuri harkko kultaa, hopeaa ja jalokiviä putosi kellosta, irtautuneen
heilurin muassa; kaikki oli sulatettua ja yhteenjuotettua, niin kuin
vain salama voi sulattaa ja juottaa. Sula metalli, johon oli yhtynyt
helmiä ja jalokiviä, oli kulkenut kellojohdon lankaa pitkin, osoittaen
sellaista ketteryyttä ja oikullisuutta, joka on ominaista sähkölle ja
kuuluu puolittain ihmeiden maailmaan.
Herra Tricamp otti harkon lattialta ja tarkasti sitä hämmästyneenä.
"Mutta millä ihmeellä", sanoi hän Corneliukseen kääntyen, "olette
voinut saada tämän selville?"
Cornelius hymyili.
"Tämän mustan helmen avulla, herra Tricamp, tämän, jonka itse
minulle annoitte, pitäen varmana, ettei se voisi todistaa kenenkään
syyttömyyttä."
"Mustan helmen!"
"Niin, herra Tricamp, silmätkäähän tuota miltei näkymätöntä
valkoista pilkkua... Se on polttomerkki! Enempää ei kohtalo tarvitse
pelastaakseen ihmisolennon."
"Kunniani kautta", sanoi Tricamp kumartaen, "tiedemies vie minusta
voiton. Minä kumarran. Ja minä rupean tutkimaan fysiikkaa ja
meteorologiaa. Mutta mikään vähempi kuin tämä todistus ei olisikaan
riittänyt vapauttamaan minua epäluulosta, joka alkoi käydä yhä
varmemmaksi ja jota pyydän teiltä anteeksi, nimittäin, että te olitte
tuon nuoren naisen rikostoveri."
"No niin", sanoi Cornelius nauraen, "sanokaamme teidän
lohdutukseksenne, että rikoksen on tehnyt salamatar, siis nainen, ja
myöntäkäämme teidän sikäli olleen oikeassa!"
Herra Tricamp poistui ja häntä seurasivat paikalle kerääntyneet
ihmiset, jotka tahtoivat rientää levittämään ihmeellistä uutista.
Gudule tuli ja kertoi, että Christiane oli parempi ja tiesi kaikki ja
tahtoi tavata heitä.
Mitä sanoisimme tästä kohtauksesta? Balthazar nauroi, Cornelius itki;
Christiane, jolla ei ollut lupa puhua, sekä nauroi että itki.
"Minun pikku Christianeni", sanoi Balthazar, joka seisoi sängyn
vieressä, "jos et tahdo tehdä minua surulliseksi, niin sinun täytyy
ottaa vastaan tämä lahja, jonka sinulle annan".
Ja hän pani vuoteelle kultaa, hopeaa ja jalokiviä sisältävän harkon.
Christiane teki torjuvan liikkeen.
"Niin", sanoi Balthazar vilkkaasti ja pani kätensä hänen suulleen,
"tarvitsethan sinä myötäjäiset".
"... Jos tahdot minut mieheksesi?" lisäsi Cornelius.
Christiane ei vastannut mitään, katsoi vain kostein silmin jaloa
tiedemiestä, joka oli antanut hänelle takaisin kunnian ja hengen...
Ja minä, joka olin läsnä, voin vakuuttaa teille, että se katse ei
merkinnyt kieltävää vastausta.