Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa, kalpeina ja
hämmentyneinä!... Christiane!... Herttainen Christiane!... Heidän
hyvä, hieno Cristianensa — varas!... Mahdotonta!... Ja kuitenkin — kun
ajattelee, mistä hän on tullut taloon... Olihan hän vain mustalainen...
Balthazar oli vaipunut tuolille kuin juopunut, ja Corneliuksesta tuntui
siltä kuin häntä olisi pistetty hehkuvalla raudalla sydämeen ja kuin
hän senvuoksi paraikaa heittäisi henkeään...
"On parasta, että otamme selvän tuosta Christianesta", sanoi herra
Tricamp ja herätti heidät huumaannuksesta. "Meidän täytyy tarkastaa
hänen huoneensa."
"Hänen huoneensa!" toisti Cornelius ja koetti nousta. "Hänen
huoneensahan on tuolla!" ja hän viittasi aukkoon.
"Ettekä te kuitenkaan epäilleet mitään?" jatkoi poliisikomissaario
hymyillen.
"Mutta", sanoi Cornelius ja teki ponnistuksen voidakseen puhua, "hänen
on täytynyt kuulla kaikki mitä me olemme sanoneet!"
Tricamp sieppasi lampun, riensi ulos huoneesta, riuhtaisi auki
Christianen huoneen oven ja astui sisään molempien nuorten miesten
seuraamana. Huone oli tyhjä!...
"Hän on poissa!" huudahtivat kaikki kolme yht'aikaa.
Kädenkäänteessä vakuuttautui herra Tricamp siitä, ettei sänkyyn ollut
kajottu ja ettei sänkyvaatteiden väliin ollut kätketty mitään.
"Hän ei ole edes pannut maata", sanoi hän.
Tässä silmänräpäyksessä kuului kolinaa alhaalta porraskäytävästä;
suuren salin ovi avattiin äkkiä, ja ulko-ovea vahtinut
poliisikonstaapeli astui sisään, työntäen edellään Christianea, joka
kuitenkin näytti olevan enemmän hämmästynyt kuin peloissaan.
"Herra Tricamp", sanoi konstaapeli, "tämä tyttö oli menossa ulos. Minä
pidätin hänet, kun hän rupesi avaamaan salpoja."
Christiane katsoi ympärilleen, kasvoillaan niin luonnollinen
hämmästyksen ilme, että kaikki olisivat pettyneet — paitsi tietysti
herra Tricamp.
"Mutta mitä te minusta sitten tahdotte?" sanoi Christiane
konstaapelille, joka sulki oven hänen takanaan. "Herra Balthazar,
sanokaa heille, kuka minä olen!"
"Missä sinä olet ollut?" kysyi Balthazar.
"Yläkerrassa", vastasi hän. "Gudule pelkää ukkosta. Se jyrisi vielä,
kun hän lähti nukkumaan. Hän pyysi minua mukaansa, ja minä olen
nukkunut hänen nojatuolissaan. Sitten minä heräsin ja näin että
oli taas kaunis ilma ja silloin lähdin alas mennäkseni levolle.
Ohimennessäni halusin katsoa, oliko ulko-ovi kunnollisesti lukittu, ja
silloin tuli tuo herra ja esti minut sitä tekemästä... Hän pelästytti
minua kauheasti, sen takaan!"
"Te valehtelette!" keskeytti herra Tricamp kiivaasti hänen puheensa.
"Te aioitte avata salvat mennäksenne ulos, ja te olette ollut menemättä
maata, jotta teidän ei tarvitsisi pukeutua uudelleen ja jotta paremmin
voisitte valita paollenne sopivan hetken!"
Christiane katseli häntä mitä ihmettelevimmin ilmein:
"Paolleni?" toisti hän. "Mille paolle?"
"Ohoo", mutisi herra Tricamp. "Me olemme röyhkeä!"
"Tule minun kanssani", sanoi Balthazar, joka tunsi itsensä sairaaksi
tällaisesta kohtauksesta, "tule, niin saat nähdä!..."
Hän tarttui Christianen käsivarteen ja veti hänet mukanaan
työhuoneeseensa.
"Oh, hyvä Jumala!" huudahti nuori tyttö, kun hän ehti kynnykselle.
"Kuka tämän on tehnyt?"
Hänen huudahduksensa oli siihen määrin vilpitön, että hänen syyttäjänsä
epäili hetkisen. Mutta herra Tricampin epäröinti ei kestänyt kauaa: hän
veti Christianen aina lipaston eteen asti, näytti hänelle murrettua
laskulevyä ja sanoi häikäilemättömästi:
"Te. Juuri te!"
"Minä!" huudahti Christiane, joka ei näyttänyt ymmärtävän, mitä herra
Tricamp tarkoitti.
Hän katsoi aivan ymmällään Balthazaria ja sitten Corneliusta.
Hänen katseensa, joka sitten taas suuntautui lipastoon, pysähtyi
aukivedettyyn laatikkoon. Ja silloin, ikäänkuin hän äkkiä olisi
tajunnut kaiken, hän päästi sydäntä vihlovan haudon.
"Oh, te luulette, että minä olen varastanut teiltä!"
Kellään ei ollut rohkeutta sanoa mitään. Hän astui askeleen Balthazaria
kohden, joka ei voinut vastata hänen katseeseensa, vaan katsoi
maahan. Äkkiä hän nosti kätensä sydämelleen, kuin olisi hän ollut
tukehtumaisillaan... koetti puhua... sai esiin pari yhteenkuulumatonta
sanaa, joista voi ymmärtää ainoastaan: "Varastanut! Minä! Varastanut!
Minä!..." ja kaatui sitten kuin kuolleena lattialle. Cornelius syöksyi
hänen luoksensa ja nosti hänet käsivarsilleen.
"Ei!" huudahti hän. "Ei, se ei ole mahdollista! Tämä lapsi ei ole sitä
tehnyt!"
Hän riensi Christianen huoneeseen ja laski hänet hänen vuoteelleen.
Balthazar seurasi heitä liikutettuna. Herra Tricamp tuli tyytyväisesti
hymyillen jäljestä, jolloin eräs konstaapeleista vetäisi häntä hiljaa
hihasta.
"Luvalla sanoen, herra Tricamp, olemme jo saaneet erään tiedon tytöstä."
"Anna kuulua", sanoi Tricamp hiljaa.
"Kun toverini seisoi vahtimassa kadulla, tuli vastapäätä asuva leipuri
ja kertoi hänelle, että hän tänä iltana juuri ennen rajuilmaa oli
nähnyt Christiane-neidin pudottavan kadulle antavasta salin ikkunasta
käärön jollekin miehelle, joka oli puettu päällystakkiin ja suureen
hattuun.
"Käärön!" sanoi Tricamp vilkkaasti. "Hyvä! Erinomaista! Ota tarkka
selko todistajan nimestä ja vartioi ympäristöä kuten tähänkin saakka.
Mutta mene ensin noutamaan taloudenhoitajatarta. Hänen huoneensa on
toisessa kerroksessa."
Konstaapelit poistuivat, ja herra Tricamp meni Christianen huoneeseen.
Christiane makasi edelleen pyörtyneenä vuoteellaan huolimatta
Corneliuksen kokeista palauttaa hänet tajuntaan. Päästämättä häntä
silmistään herra Tricamp alkoi nyt tutkia huonetta ja huomasi pian
lipaston yläpuolella aukon, joka vei Balthazarin huoneeseen. Hän otti
tuolin, asetti sen lipaston marmorilevylle ja vakuuttautui nopeasti
siitä, että näiden tilapäisten tikapuiden avulla helposti ulottui
aukkoon.
Tutkittuaan nopeasti myöskin lipaston hän uudelleen meni hymy
huulillaan, Balthazarin luokse.
Tämä seisoi katsellen suruisena nuorta tyttöä.
"Kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin mitä todistuksia on oikeastaan
häntä vastaan?" sanoi hän.
"Tämä! vastasi herra Tricamp ja pani hänen käteensä medaljongin
mustista helmistä yhden.
"Mistä te sen löysitte?" kysyi Balthazar.
"Tuolta", vastasi Tricamp ja viittasi erääseen piirongin laatikkoon
päin, joka erehdyksestä oli jäänyt auki.
Balthazar syöksähti piirongin luo, pudisti leninkejä ja liinavaatteita
ja kaikkea mitä oli siinä ja muissa laatikoissa... mutta turhaan.
Medaljongia ei siellä ollut. Hän katsoi ympärilleen. Paitsi piironkia
ei Christianen pienessä huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin
sänky ja laatikoton pöytä, ei mitään, ei kirstua eikä kaappia eikä
muuta sellaista paikkaa, mihin varastettua tavaraa olisi voitu kätkeä.
Vihdoin nuori tyttö tuli taas tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja katsoi
ympärilleen. Vähitellen hänen muistiinsa palasi, mitä tapahtunut oli,
hän kätki kasvonsa patjaan ja tyrskähti valtoimeen itkuun.
"Ahaa!" mutisi herra Tricamp. "Kyyneleitä... me aiomme tunnustaa."
Ja hän kumartui Christianen ylitse kasvoillaan lempein ilmeensä ja
sanoi hellimmällä äänellään: "Kuulkaa, lapseni, seuratkaa sydämenne
kehoitusta! Tunnustakaa, että olette joutunut huonon taipumuksen
uhriksi! Herra Jumala, eihän sitä olla täydellisiä! Ja me olemme
teille niin anteeksiantavaisia kuin noin ihastuttavalle tytölle täytyy
olla... Olemme siis pikku kiemailija... mitä? Tahdomme tehdä itsemme
hienoksi?... Ehkäpä on olemassa joku, jota tahdomme miellyttää?"
"Oh! Hyvä Jumala! Herra Tricamp!" sanoi Cornelius.
"Hiljaa, nuori ystäväni!" vastasi Tricamp matalalla äänellä. "Olkaa
varma siitä, että on olemassa rikostoveri." Sitten hän kääntyi taas
Christianen puoleen: "Sanokaahan, kullannupukkani, eikös se olekin
teidän työtänne?"
"Oh!" huudahti Christiane ja nousi istualleen sängyssä, "tappakaa
minut, jos tahdotte, mutta älkää sanoko tuota uudelleen!"
Hyökkäys tuli niin äkkiä, että herra Tricamp peräytyi askeleen
taaksepäin.
"Olkaa hyvä ja jättäkää meidät yksin tytön kanssa", sanoi Balthazar
hänelle; "näettehän, että läsnäolonne hermostuttaa häntä, ja meidän on
helpompi kuin teidän tulla hänen kanssansa toimeen."
Herra Tricamp kumarsi.
"Kuten haluatte", sanoi hän. "Mikä piintynyt penikka!"
Ja hän meni ulos.