Kolme jalkaa piirongin yläpuolella ja kutakuinkin katon ja lattian
keskivälillä oli seinässä puukko, joka oli työnnetty varsin syvään.
Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se oli Balthazarin oma. Se
oli ulkomaalainen ase, jonka hän oli saanut eräältä ystävältään ja joka
tavallisesti oli piirongissa. Mutta suurinta hämmästystä oli omansa
herättämään se, miten sitä oli käytetty. Missä tarkoituksessa se oli
isketty seinään? Samassa huomasi Tricamp, että soittokellon johto,
joka kulki pitkin katon reunustaa, oli leikattu poikki ja riippui
irtonaisena piirongin yläpuolella. Hän hyppäsi ketterästi tuolille
ja tuolilta piirongille sekä rupesi läheltä tutkimaan asiaa. Mutta
hän oli tuskin päässyt tilapäisille portailleen, kun hän huudahti
voitonriemuisena. Itse asiassa hänen tarvitsi vain nostaa kättään ja
kohottaa seinäpaperipalasta, joka oli kolmelta puolelta irroittunut
liimauksesta, paljastaakseen sen alla seinässä olevan suuren pyöreän
aukon, jota alasriippuva seinäpaperi oli siihen saakka peittänyt.
Tämä huomio oli niin odottamaton, että molemmat herrat, jotka
seurasivat herra Tricampin puuhailua, rupesivat oikein tuijottamaan
hämmästyksestä. Balthazar muisti kuitenkin pian, että tämä aukko,
joka jo kauan oli ollut unhotuksissa, oli aikoinaan ollut silloin
vain pukuhuoneena käytetyn viereisen kamarin ikkunana. Myöhemmin
herra Van der Lys oli osittain uudestarakennuttanut talon, jolloin
pieni pukuhuone oli muutettu makuuhuoneeksi ja siihen tehty uusi
ikkuna kadulle päin. Tarpeeton aukko oli senjälkeen peitetty samoilla
seinäpapereilla, joilla huoneen seinät entiseltään olivat verhotut.
Herra Tricamp käänsi huomiota siihen, kuinka taitavasti seinäpaperi
oli irroitettu; nähtävästi oli niin tehty siinä mielessä, että sen
myöhemmin voisi uudelleen liimata kiinni. Ojentautumalla hänen onnistui
pistää käsivartensa aukkoon ja vakuuttautua siitä, että viereisen
huoneen seinäpaperi oli irroitettu samalla tavalla, yhtä huolellisesti,
yhtä taitavasti ja ilmeisesti samassa tarkoituksessa!...
Ei ollut enää epäilystäkään: tästä aukosta varas varmaankin oli tullut
huoneeseen; se oli siksi suuri, että siitä pääsi kulkemaan. Herra
Tricamp, joka oli laskeutunut jalustaltaan, oli nyt valmis luistavasti,
pienimmittäkään epäilyksittä, kertomaan varkaan menettelytavat siitä
asti kun hän oli tullut, siihen saakka kuin hän lähti.
"Puukon, joka on aukon ja piirongin välillä, on varas", sanoi
hän, "ilmeisesti iskenyt seinään saadakseen jalalleen tukea
ylöskiivetessään, mikä oli vaikeampaa kuin alaslaskeutuminen. Heti
kun hän ulottui soittojohtoon, repi hän poikki rautalangan, joka
sitten oli hänelle tukena; tietysti ei sitä, joka panee kellon
soimaan, vaan toisen, ja vain se onkin väännetty ja taivutettu. Mitä
tulee päällyksiin, jotka ovat tyhjinä matolla, ilman että oikeastaan
voimme ymmärtää miksi ne on ryöstetty, niin voihan ajatella, että
varas on tehnyt harkitsemattoman liikkeen ja menettänyt tasapainonsa,
ollessaan paraikaa kiipeämässä takaisin ylös. No, siinä tapauksessa
hän tietystikin on tarrautunut kiinni ensimäiseen ulottuvissa olevaan
esineeseen. Hylly, jolla päällykset olivat, on korkeampi kuin piironki,
ja juuri sitä hän tarvitsi. Saadessaan puukosta tuen oikealle jalalleen
hän koetti hetkisen tukea vasenta päällyshyllyyn, mutta hylly rupesi
silloin häilymään ja kaksi päällystä liukui lattialle — huomatkaa:
kaksi ylimäistä, joiden kaiken luonnonjärjestyksen mukaan täytyi
ensiksi pudota. Pieni jalantuki oli kuitenkin palauttanut hänet
tasapainoon, ja hän pääsi luukulle enemmittä esteittä. Ja päällyshylly
joutui tietysti myöskin tasapainotilaan, kun siihen ei enää nojattu.
Katson tästä johtuneen sen huolimattomuuden, että varas ei liimannut
uudestaan kiinni seinäpaperinpalasia, joita hän ei olisi irrottanut
niin kovin huolellisesti, jollei hän olisi aikonut panna niitä kiinni
samalla tavoin kuin ne olivat ennenkin. — Eikö tämä tunnu teistä
päivänselvältä?"
Balthazar ja Cornelius kuuntelivat milteipä ihmetellen tätä kekseliästä
selvittelyä. Mutta ensinmainittu ei ollut nyt siinä tilassa, että
hänen ihailunsa olisi kauaa kestänyt; hän ei voinut ajatella muuta
kuin yhtä asiaa, medaljongiaan. Ja kun hän nyt tiesi, miten varas oli
tullut sisään, ei hän välittänyt saada selkoa muusta kuin siitä, miten
ulosmeno oli tapahtunut...
"Kärsivällisyyttä", vastasi herra Tricamp ja otti voitonriemuisena
hyppysellisen nuuskaa; "kun nyt tunnemme varkaan menettelytavat, niin
tutkikaamme hänen luonnonlaatuaan."
"Hänen luonnonlaatuaan!" huudahti Balthazar.
"Siihen kai meillä on aikaa!"
"Anteeksi", sanoi herra Tricamp, "me emme voi tehdä mitään parempaa.
Ystävänne, joka on oppinut mies, ymmärtää kyllä heti minut.
Fysioloogisten tietojen käyttäminen tutkimuksissa, kuulusteluissa ja
lainopillisissa harkinnoissa on nykyään aivan tavallista, ja vanhat
puoskarinkeinot on tuomittu tuiki mitättömiksi..."
"Mutta", sanoi Balthazar, "sill'aikaa kuin tässä haastelemme, livahtaa
varas käsistämme."
"Livahtakoonpa vain", vastasi herra Tricamp, "kyllä me hänet uudestaan
saamme kiinni. Tahdon sanoa, että te ette koskaan voi saada rikosta
perinjuurin selville, jos vapaaehtoisesti luovutte tutkimasta niitä
luonteenpiirteitä, joissa rikoksellinen tavalla tai toisella paljastaa
ja ilmaisee itsensä. Voiko tavata selvempiä piirteitä, parempia
todistuksia, oivallisempia nimileimasimia kuin mitä ilmenee _toiminnan
sivuseikoissa_? Varkaudet eivät ole toistensa kaltaisia, samaten kuin
eivät murhatkaan. Voimme olla varmoja siitä, että rikollinen paljastaa
itsensä tavassa, millä rikos on tehty, suorituksen enemmän tai vähemmän
suuressa kekseliäisyydessä, kyvyssä, raakuudessa tai siroudessa. Täytyy
vain kyetä se näkemään. — Niinpä eilen aamulla, kun edessäni oli kaksi
palvelustyttöä, jotka molemmat olivat yhtä epäiltyjä siitä, että olivat
varastaneet saalin emännältään, saatoin heti ensi silmäyksellä osoittaa
rikoksellisen. Varkaalla oli ollut valittavinaan kaksi saalia, sininen
ja ruskea. Hän oli ottanut sinisen! Toinen tytöistä oli vaalea ja
toinen tumma. Olin varma siitä, etten erehtyisi, kun vangitsin vaalean
— tumma olisi ilmeisesti valinnut ruskean saalin."
"Ihmeteltävää", sanoi Cornelius.
"No, mutta sanokaa minulle sitten varkaani nimi", huudahti Balthazar,
"ja sanokaa se pian, minä aivan näännyn kärsimättömyydestä..."
"En sano teille heti hänen nimeään", jatkoi herra Tricamp, "mutta
ensiksikin tahdon varmasti väittää, että hän on vielä aivan
oppilasasteella. Se, että paperi on niin taitavasti irroitettu
seinästä, voisi helposti antaa meille erehdyttävän kuvan hänen
kyvystään, mutta seinäpaperi, joka on ollut kiinniliimattuna viisi,
kuusi vuotta, irtautuu niin helposti, ettei siihen asiaan suurtakaan
taitoa tarvita. — Aukko oli olemassa ennestään, se oli vain löydettävä;
ja sen päälle kiinnitetty seinäpaperi oli kylläkin selvä viite. Minä en
puhu mitään tästä kömpelösti aukirevitystä salkusta enkä piirongista,
johon on murtauduttu niin häikäilemättömästi ja epähienosti. Ei voi
muuta kuin kohauttaa olkapäitään. _Työ_ on tehty ihan mauttomasti.
Katsokaa tätä lukkoa, kuinka se riippuu! Se on surkeaa!... Hän ei
ole edes ymmärtänyt ottaa salpaa pois sinkilästä. — Hänellä lienee
kerrassaan kehnot kojeet, ja se on aivan anteeksiantamatonta, kun
Englannin teollisuus valmistaa mitä hienoimpia, herkullisimpia,
erittäin helposti käsiteltäviä työkaluja!... Oh! Hyvät herrat! Voin
milloin vain tahdotte saattaa teidät yhteyteen oikeiden taiteilijain
kanssa, jotka murtavat lipastonne auki tavalla, minkä täytyy saattaa
teidät ihastuksiinne..."
"Olemme siis tekemisissä alottelijan kanssa?" sanoi Cornelius.
"Aivan varmaan... ja sitäpaitsi oikean tomppelin kanssa. Varas, jolla
olisi hiukankaan omanarvontuntoa, ei milloinkaan jättäisi huoneeseen
tällaista sekasortoa: parempi maku hänellä olisi... Saundersen, jonka
tässä tuonnoin mestasimme, olisi palannut takaisin ja pannut kaikki
järjestykseen. Hän oli todellinen taiteilija! — Voin lisätä, että
kyseessäoleva henkilö ei ole varsin suuri eikä voimakas. Tämän seikan
todistamiseksi minun tarvitsee viitata vain puukon ja kellojohdon
käyttöön. Keskikokoinen ja väkevä mies olisi vaikeuksitta voinut vain
käsiensä avulla hinata itsensä aukolle. Voimakas käsi olisi sitäpaitsi
yhdellä lyönnillä iskenyt puukon seinään, mutta meidän varkaamme on
ilmeisesti tehnyt kauan työtä saadakseen sen pysymään. Katsokaapa vain
tätä uutta uurretta, joka on puukonpäässä."
"Se on totta", sanoi Balthazar, jonka tämä syvällinen selitys oli aivan
häikäissyt.
"Ja kuitenkin", huomautti Cornelius, "kun katsoo tätä aukimurrettua
lipastoa..."
"Oh, juuri siinä heikkous on ilmennytkin!" huudahti herra Tricamp.
"Todellinen voima on keskitettyä ja rauhallista, sillä se on varma
itsestään. Se suuntaa yhden ainoan nyrkiniskun lipaston laskulevyyn,
ja levy menee rikki! Mutta sen, mitä tässä näemme, on tehnyt voimaton
raukka, joka on joutunut päästään ihan pyörälle. Esine on vastustanut
hänen ponnistuksiaan, hän on lyönyt sinne tänne, vääntänyt joka
paikasta; hän on repinyt sen rikki, musertanut sen... Ei laisinkaan
lihaksia! Ei hermoja!... Sen on tehnyt lapsi tai nainen."
"Nainen...?" huudahti Balthazar.
"Siitä saakka kuin tänne tulin", sanoi herra Tricamp, "olen koko ajan
ollut ihan varma siitä."
Balthazar ja Cornelius katsoivat toisiinsa...
"Ja tehdäkseni kaikesta yhteenvedon", lisäsi Tricamp ja otti viimeisen
hyppysellisen nuuskaa, "on hän nuori nainen... sillä hän osaa
kiivetä... pieni — sillä hän tarvitsee tikapuita, — tumma — sillä
hän on luonteeltaan kiivas, — tuntee tapanne, sillä hän on käyttänyt
hyväkseen poissaoloanne voidakseen työskennellä häiritsemättä, ja
murtautunut heti rahalaatikkoon, välittämättä muista laatikoista. Ja
sanoakseni lopuksi kaikki aivan muutamin sanoin: jos tässä talossa on
nuori nainen, palvelijatar tai muu... niin älkää etsikö muualta: se on
hän!"
"Christiane!..." huudahtivat molemmat herrat yhtaikaa.
"Ohoo, on siis olemassa joku Christiane", sanoi herra Tricamp. "Siinä
tapauksessa se on hän."