Cornelius sulki kiivaasti oven hänen poistuttuaan, ja molemmat nuoret
miehet menivät hiljaa Christianen luokse, joka istui vuoteellaan,
tuijottaen eteensä kuivin silmin, vilunväristysten puistattaessa hänen
ruumistaan.
"Kuule, Christiane, rakas lapseni", sanoi Balthazar ja koetti tarttua
hänen kokoonpuristettuun käteensä, "nyt me olemme yksin, vain ystäviä
on ympärilläsi... Sano nyt meille kaikki!"
"Minä en tahdo jäädä tänne", sanoi Christiane kuivalla, käheällä
äänellä, "minä tahdon pois... antakaa minun mennä!"
Cornelius pakotti hänet lempeästi takaisin istumaan.
"Te ette voi jättää meitä, Christiane", sanoi hän, "ette voi, ennenkuin
olette vastannut meille."
"Sano meille totuus, Christiane", jatkoi Balthazar, "sano meille koko
totuus, lapseni... Kukaan ei tee sinulle mitään... sen vannon kunniani
kautta... Minä annan sinulle anteeksi, eikä kukaan saa tietää siitä
mitään... minä vannon sen sinulle Christiane... Jumalan edessä: Etkö
kuule minua?"
"Kuulen", vastasi Christiane, joka ei ollut kuullut sanaakaan. "Oh,
minä en voi itkeä enää! Jospa minä vain voisin itkeä!... Tehkää jotakin
saadaksenne minut itkemään!"
Cornelius katsoi levottomasti ystäväänsä. Hän tarttui nuoren tytön
kuumeisiin käsiin, pusersi niitä hiljaa ja sanoi hellästi:
"Christiane, pieni ystäväni, armeliaisuutta on kaikille, ja me pidämme
teistä liian paljon, ollaksemme tuntematta myötätuntoa teitä kohtaan!
Koetelkaa kuunnella minua! Ettekö tunne minua?"
"Tunnen", sanoi Christiane ja katsoi häntä.
Ja hänen silmänsä kostuivat.
"Christiane, minä rakastan teitä, te tiedätte sen ... minä rakastan
teitä täydestä sydämestäni!"
"Oh!" huudahti nuori tyttö aivan liikutettuna ja purskahti itkuun. "Ja
te sanotte, että minä olen varastanut!"
"Ei, tuhat kertaa ei!" vastasi Cornelius vilkkaasti. "Ei, sitä en
sano... sitä en usko! Mutta näettehän, rakas lapseni, että teidän
täytyy auttaa minua todistamaan viattomuutenne, löytämään rikollinen,
ja senvuoksi teidän pitää olla avomielinen ja sanoa minulle kaikki...
kaikki!"
"Te olette hyvä, te!" vastasi Christiane itkien. "Teidän käy sääli
minua, ettekä te usko, mitä muut sanovat! Puolustakaa minua! Ettekö
ymmärrä, kuinka tyhmää tuo heidän puheensa varkaudesta on? Kuinka voi
kukaan uskoa, että minä tahtoisin varastaa täältä! Tämä talo on minun
elämäni. Näissä seinissä ei ole ainoatakaan kiveä, jota en rakasta!"
jatkoi hän yhä kiihottuneempana ja löi käsillään seinään. "Varastaako
kukaan omaa elämäänsä, omaa vertansa? Ja ajatelkaa, ettei rakas äiti
ole täällä. (Sitä nimitystä hän käytti rouva Van der Lysistä.) Oi, jos
hän olisi ollut täällä, olisi hän kyllä saanut vaikenemaan puheenne
varkaudesta. Mutta nyt olen yksin, niinkö? Minua syytetään siksi, että
olen mustalainen... siksi, että varastin pienenä... Ja minua sanotaan
_varkaaksi! ... varkaaksi!_... varkaaksi! Minua sanotaan _varkaaksi_!!"
Hän vaipui jälleen itkien vuoteelleen.
Balthazar ei kestänyt kauempaa. Hän vaipui polvilleen vuoteen viereen,
ja sanoi nöyrimmällä, rukoilevimmalla äänellään, aivan kuin hän olisi
itse ollut syyllinen:
"Christiane, pieni siskoni, tyttöni, lapseni, katso minuun. Sinä
näet, että olen tässä polvillani! Anna anteeksi kaikki paha, mitä
olen sinulle tehnyt. Ei kukaan saa sanoa siitä enää mitään, se on
lopussa. Kuuletko? Mutta kun kerran pidät minusta, niin et kai tahdo
onnettomuuttani... et kai tahdo tuskalla ja murheella palkita niitä
hyviätöitä, jotka tässä talossa ovat tulleet osaksesi? Jos tiedät,
missä minun pieni medaljongini on, niin rukoilen sinua: sano se
minulle... Minä en kysy, missä se on, kuuletko!... Minä en tahdo
tietää sitä... se on minulle yhdentekevää... Mutta jos tiedät sen,
niin... pyydän sinua äitini tähden auttamaan minua, että löydän sen...
vain sen. Koko elämäni riippuu pienestä medaljongista, ja joka on sen
varastanut, on varastanut koko minun onneni. Anna minulle takaisin
medaljongini... etkö tahdo tehdä sitä, sano!... etkö tahdo antaa sitä
minulle takaisin?"
"Ohi" huudahti Christiane epätoivoissaan, "vaikkapa se olisi verenä
suonissani, niin olisitte jo saanut sen!"
"Christiane!"
"Mutta minulla ei sitä ole!... minulla ei ole sitä!" sanoi hän ja
väänteli käsiään.
Balthazar hypähti seisomaan aivan epätoivoisena.
"Onneton lapsi!" huudahti hän.
Cornelius pidätti häntä, ja Christiane painoi molemmat kätensä otsaansa
vasten.
"Oh", sanoi hän nauraen, "kun olen menettänyt järkeni... niin on kaikki
kai lopussa, eikö niin?"
Hän vaipui uupuneena kokoon ja kätki kasvonsa, niinkuin olisi hän
päättänyt olla mitään sanomatta.