Tuntia myöhemmin olivat ystävykset lopettaneet illallisateriansa ja
istuivat käsivarret pöydällä välittämättä vähintäkään rajuilmasta, joka
ulvoi ja lotisi ulkona.
"Tämä on päivän ihanin hetki", sanoi Cornelius. "Pullo hyvää valkoista
curaçaota, suloinen takkavalkea, oivallinen sikari, ja hyvä ystävä
juttelutoverina, voiko parempaa pyytää? Tai mitä sanoo Christiane?"
Christiane kävi huoneessa silloin tällöin. Hän pani pöydälle raskaan
savikulhon ja pari vanhanaikaista, ohutjalkaista pikaria. Kun Cornelius
lausui hänen nimensä, niin hän punastui, mutta ei vastannut mitään;
säikähdyksestään hän yhä vielä vapisi.
Christiane (on jo aika, että sen sanon) oli nuori tyttö, joka
armeliaisuudesta oli kasvatettu Balthazarin kodissa, ja minä pyydän
saada kertoa hänen tarinansa. Teen sen niin vähin sanoin, että ette
ehdi tulla kärsimättömiksi.
Kuu rouva Van der Lys, Balthazarin äiti, vähän jälkeen miehensä
kuoleman oli eräänä päivänä messussa, tunsi hän pukuunsa koskettavan.
Ajatellen, että joku kenties tahtoi päästä käsiksi hänen kukkaroonsa
hän odotti suotuisaa hetkeä ja tarttui varkaan käteen sen juuri ollessa
työssään. Se oli pikku tytön käsi, aivan hento ja soma ja hieno. —
Tuon hyvän rouvan silmiin nousivat kyyneleet, kun hän näki pienet
enkelinkätöset, jotka jo olivat niin valmiit tekemään pahaa. Hänen ensi
mielijohteensa oli, että hän sallii lapsen säälistä mennä tiehensä;
toinen, että hän armeliaisuudesta pitää sen luonansa. Ja niin hän
tekikin, tuo jalo nainen. Hän vei kotiinsa pikku Christianen, joka itki
ja pelkäsi, että hänen tätinsä lyö häntä. Rouva Van der Lys lohdutti
häntä, sai hänet puhumaan ja onnistui saamaan kylliksi selville
ymmärtääkseen, että lapsen vanhemmat olivat kuuluneet markkinoilta
toisille kierteleviin mustalaisjoukkioihin, että pikku tyttöstä oli
hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka opetettu nuorallatanssijaksi,
että isä oli jotakin voimannäytettä suorittaessaan saanut surmaniskun,
että äiti oli kuollut hätään ja puutteeseen, ja vihdoin, että täti oli
syöjätär, joka pahoinpiteli pikku tyttöä ja siihen saakka oli opettanut
häntä varastamaan.
En tiedä tunsitteko rouva Van der Lysiä, mutta hän oli yhtä hyvä nainen
kuin hänen poikansa on kelpo mies. Hän piti lapsen luonaan, eikä täti,
kuten hyvin saattaa ymmärtää, näyttäytynyt. Hän kasvatti hänet, opetti
hänet lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, ja tytöstä tuli pian oikein
esimerkiksi kelpaavan sävyisä, lempeä ja järjestystä harrastava. Ja
miten oivallinen emäntä hänestä sukeutuikaan.
Kun tuo vanha nainen kuoli, sai hän ainakin tuntea tyydytystä
voidessaan jättää jälkeensä pojalleen, paitsi kilttiä Gudulea,
keittäjätärtä, joka oli kuuro ja alkoi jo käydä vanhuuttaan hieman
raihnaiseksi, reippaan ja valppaan viidentoistavuotiaan tytön, joka
ei milloinkaan antaisi Balthazarin takkavalkean sammua eikä hänen
päivällisensä jäähtyä, ja joka tiesi, mistä hienot pöytäliinat ja
kauniit hopeakalut otettiin juhlapäivinä käytettäviksi. Sitäpaitsi
hän oli kohtelias, miellyttävä, lempeä ja suloinen. Sitä mieltä
oli ainakin Cornelius, joka hänen silmissään oli keksinyt paljon
mielenkiintoisempia salamoita kuin nuo kolmannen luokan salamat...
Mutta vaiti!... Enpä tahdo puhua sivu suun.
Voin joka tapauksessa lisätä, että Christiane otti hyvin vastaan
Corneliuksen ja että tämä lainasi hänelle hyviä kirjoja. Nuori mies
antoi suuremman arvon Christianen kaltaiselle kodin toimissa taitavalle
nuorelle tytölle kuin kaupungin kaikille kauniille nukille, jotka
usein eivät kelvanneet mihinkään. Mutta tänä iltana näytti siltä kuin
rajuilma olisi herpauttanut hänen kielensä. Hän oli kieltäytynyt
istuutumasta pöytään ystävysten kanssa, joita varten se oli
tavanmukaisesti katettu, kulki ulos ja sisään, kuunteli vain puolella
korvalla mitä sanottiin, vastasi päin seiniä ja teki ristinmerkin joka
kerta kun salamoi. Balthazarin kääntyessä hetkistä myöhemmin hän oli
kadonnut, ja Balthazar arveli hänen menneen yölevolleen. Jonkun hetken
kuluttua hän kävi kuuntelemassa Christianen huoneen ovella; huone
oli suuren salin vieressä ja samansuuntainen kuin työhuone. Kun hän
ei mitään kuullut, niin hän oli vakuutettu siitä, että tyttö oli jo
nukkunut, ja palasi piippuaan täyttäen paikalleen Corneliuksen rinnalle.
"Mikä hänen on tänä iltana?" kysyi tämä viitaten tytön huoneeseen päin.
"Rajuilman vaikutusta", vastasi Balthazar. "Naiset peljästyvät niin
helposti."
"Jollei niin olisi, rakas Balthazar", vastasi Cornelius, "niin ei
meillä olisi sanomattoman suurta iloa saada suojella heitä kuten
lapsia... erittäinkin häntä, joka on niin viehkeä ja hauras!... En
voi katsoa häntä saamatta kyyneliä silmiini, hänessä on jotain niin
lempeätä, niin hyvää, niin suloista! Ah, mikä ihastuttava lapsi!"
"Vai niin, mestari Cornelius", sanoi Balthazar hymyillen, "luulenpa
että iloitset hänestä yhtä paljon kuin ukonilmasta!"
"Oh, se on niin erilaista!" sopersi Cornelius ja punastui hiukan.
"Tietysti...", vastasi Balthazar ja purskahti nauruun, tarttuen samalla
sydämellisesti ystävänsä käsiin. "Kuulehan", lisäsi hän hymyillen
viehättävää, suoraan sydämestä tulevaa hymyään, joka teki kaikki
ehdottomasti hänen ystävikseen, "luuletko todellakin, etten tiedä, mitä
täällä tapahtuu?... Sinä et huvittele vain laskemalla paperileijoja
lentämään Amstelnin yläpuolelle, sinä suuri lapsi, sinä olet myöskin
pallosilla Christianen kanssa, ja teidän molemmat pikku sydämenne ovat
palloina."
"Mitä tarkoitat?" änkytti oppinut hämmentyneenä.
"Mutta, rakas Cornelius, jo kolme kuukautta olet tullut tänne
säännöllisesti kahdesti päivässä, kello kaksitoista, mennessäsi
luennollesi eläintieteelliseen puutarhaan, ja kello neljä, sieltä
palatessasi, etkä suinkaan tahdo uskotella minulle, että minun kauniit
silmäni ne vain sinua tänne vetävät..."
"Se on suorin tie", koki Cornelius kainosti huomauttaa.
"Niin, rakkauden onneen...
"Mutta...
"Kuule nyt", jatkoi Balthazar häntä kuuntelematta, "haastelkaamme
hiukan järkeä: Christiane ei ole mikään tavallinen tyttö; hän on
hieno tunteinen, hänellä on viisas pikku pää ja kylliksi ymmärrystä
ihaillakseen sinun kaltaistasi kirjatoukkaa. Sinä puristat hänen
käsiään, näytät olevasi levoton hänen terveydestään, lainaat hänelle
kirjoja, jotka hän ahmien lukee. Hänen puvussaan oleva tahra antaa
aiheen pieneen kemian oppituntiin, kukkaruukku luonnonhistorian
luentoon ja kissa vertailevan anatomian kurssiin!... Hän kuuntelee
jännittyneenä, silmät suurina. Ja sinä luulet, ettei rakkaus tule
leikkiimme mukaan, kun opettaja on viidenkolmatta- ja oppilas
kahdeksantoistavuotias?"
"No niin, minä rakastan häntä!" vastasi Cornelius päättäväisesti. "Mitä
aiot tehdä sille asialle?"
"Entä sinä itse?"
"Mennä hänen kanssaan naimisiin."
"Mutta sano se sitten hänelle!"
"Sanon tietysti!"
"Tule siis ja salli, että syleilen sinua!" huudahti Balthazar. "Ja
eläköön ilo! Minäkin aion mennä naimisiin!"
"Ohoo!" lausui hämmästynyt Cornelius hitaasti.
"Niin, minä aion mennä naimisiin", jatkoi Balthazar rakastuneen
koko innolla, "ja minä menen naimisiin neiti Suzanne Van Miellisin,
pankkiirin tyttären kanssa".
Cornelius teki liikkeen, jonka voisi kuvata ihailevalla huudahduksella:
"No, vie sun!..."
Balthazar jatkoi:
"Tiedä, Cornelius, että olen rakastanut häntä kuusi vuotta, rakastanut
intohimoisesti. Mutta neiti Suzanne, joka nyt on suuren pankkiirin
tunnustettu tytär, oli silloin vain hänen avioton lapsensa. Hänen
äitinsä oli niin köyhä, että he molemmat kävivät meillä neulomassa.
Muistatko hänet?... Mutta jos olisin siihen aikaan uskaltanut avoimesti
sanoa: 'Tämä on minun vaimoni!' olisi siitä syntynyt aika melu
suvussani. Sanoin senvuoksi itselleni: "'Myöhemmin! Myöhemmin!' Ja
nyt se myöhemmin on tullut. Eräänä kauniina päivänä tultiin Suzannea
ja hänen äitiään vaunuilla hakemaan, ja sitten sitä mentiin! Van
Miellis, suuri egoisti, joka ei koskaan ollut tahtonut nähdä tytärtään,
oli sattumalta kohdannut hänet. Hän oli tullut liikutetuksi, saanut
omantunnonvaivoja, — niin hän itse sanoo, mutta minä luulen, että hän
aivan yksinkertaisesti tarvitsi jonkun hoitamaan leiniään. Olkoonpa
nyt syy mikä tahansa, lopun tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Hän
kuoli toissa talvena ja jätti tyttärelleen omaisuuden, joka on tämän
kaupungin suurimpia".
"Suurin!" sanoi Cornelius vakavasti.
"No, niin sepä juuri asiassa harmillista olikin, Cornelius, ja se esti
minua menemästä Suzanneni luokse. Hän oli liian rikas! En uskaltanut
mennä häntä tervehtimään. Olisi näyttänyt siltä kuin olisin tullut
rahojen tähden. Et voi ajatellakaan, miten suuri joukko nuoria miehiä
tahtoi nyt mennä hänen kanssansa naimisiin. Ensi kerran kohtasin hänet,
senjälkeen kuin onni oli alkanut hänelle hymyillä, eläintieteellisessä
puutarhassa. Hänen ympärillään oli puolisen tusinaa kaiken ikäisiä
'ritareita', ja kuinka kohteliaita he olivatkaan, kuinka avuliaita!...
En olisi koskaan rohjennut mennä hänen luoksensa. On myönnettävä, että
hän se lähestyi minua. 'Noo, herra Balthazar', sanoi hän, 'oletteko
unohtanut vanhat ystäviänne?' Minä takerruin kohteliaisuuksiin. Toiset
nauroivat minulle salaa. Mutta kun hän tarttui käsivarteeni ja kun
hänen äitinsä kutsui minut heidän luoksensa päivälliselle, niin eivät
he ensinkään nauraneet, nuo toiset, joita ei kutsuttu... Ja minä vietin
illan heidän luonansa!... Oh, hyvä Jumala, kuinka ihana ilta!"
"Ja sitten?" kysyi Cornelius.
"Ja sitten jätin häntä tuskin milloinkaan. Minä rakastin häntä
hulluuteen saakka, mutta en olisi koskaan sanonut sitä hänelle.
Hänen äitinsä se sai minut puhumaan... Kelpo nainen, joka pitää
minusta siksi, että olin hänelle kohtelias hänen köyhänä ollessaan.
Tässä muuanna päivänä, kun hän saattoi minua eteiseen, hän sanoi
minulle: 'Mutta puhukaahan toki tyttäreni kanssa, herra Balthazar.
Te olette enemmänarvoinen kuin kaikki nuo muut yhteensä, ja minä
olisin onnellinen, jos saisin sanoa teitä pojakseni! Näetkös, se
ratkaisi asian. Rohkaisin mieleni, ja illalla, jäädessäni hetkiseksi
yksin Suzannen kanssa, sanoin hänelle tuon tärkeän sanan!... Näytti
kyllä siltä kuin hän olisi sitä odottanut, mutta se ei estänyt häntä
olemasta yhtä liikutettu kuin minäkin. Hän punastui, mutta katsoi
minuun kuitenkin. Oh, hän katsoi aina sieluni sisimpään saakka, siksi
kunnes en enää tietänyt, seisoinko päälläni vai jaloillani'. — Vihdoin
hän virkkoi: 'Balthazar, ette saa pahastua siitä mitä nyt aion sanoa
teille; mutta senjälkeen kuin tulin rikkaaksi, olen ollut hyvin
onneton. En voi enää erottaa toisistaan niitä, jotka minua rakastavat,
ja niitä, jotka eivät rakasta minua. Minulle osoittavat kunnioitustaan
niin monet, että epäilen kaikkia. Ja mieluummin heittäisin koko
omaisuuteni Amstelniin kuin menisin naimisiin sellaisen miehen kanssa,
jota epäilisin alhaisten laskelmain teosta'".
"'Oh! Neiti!' Ymmärrät, että jouduin mielenliikutuksen valtaan! Mutta
hän jatkoi: 'Tiedän kyllä, että te, herra Balthazar, ette kuulu
heihin... Se olisi liian surullista!... Mutta se ei riitä. Saatte
kuulla unelmani. Tahtoisin mennä naimisiin miehen kanssa, joka on
rakastanut minua silloin kun olin vielä köyhä... Oh, tuntisin itseni
varmaksi sen miehen rakkaudesta, ja minä rakastaisin puolestani häntä
yhtä hartaasti!...' — 'Mutta, neiti', huudahdin, 'minä olen se mies!
Olen rakastanut teitä kuusi vuotta, ja vaikka en ole uskaltanut sitä
koskaan teille sanoa, on teidän täytynyt se huomata!' Hän vastasi
minulle aivan hiljaa: 'Niin, kenties...' Ja hän katsoi minuun yhä niin
omituisesti... Huomasin aivan hyvin, ettei hän parempaa pyytänyt kuin
että voisi uskoa minua, ja ettei hän sitä uskaltanut tehdä..."
"'Kuulkaa minua', jatkoi hän; 'te voisitte saada minut varmaksi
rakkaudestanne. Muistatteko erään kesäpäivän, jolloin minä ja äitini
olimme teillä neulomassa? Puutarhaan tuli kukkaslähetys.'Oh sen muistan
aivan hyvin, neiti. Ne olivat kämmeköitä.' 'Niin, ja minä sain tulla
kanssanne katsomaan niitä. Siinä oli muodoltaan mitä erilaisimpia,
niin omituisia kukkia! Muutamat olivat perhosen, muutamat ampiaisen
näköisiä, yksi taas muistutti miltei ihmisen kasvoja. Mutta erittäinkin
yksi kukka oli kaikkia muita kauniimpi, ja kymmenen samasta juuresta
kasvavan kukan joukossa ei ollut ainoatakaan sen näköistä. Se oli kuin
ruusunvärinen pikku sydän, kaksi pientä sinistä siipeä kummallakin
puolen!... En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Ja sitten...
— 'Ja sitten, antakaa minun kertoa jatko, neiti... Ja sitten, kun me
molemmat kumarruimme katsomaan kukkaa, en tiedä, miten se tapahtui,
mutta teidän hiuksenne sattuivat hiukan koskettamaan minun hiuksiani.
Teitte nopean liikkeen vetäytyäksenne syrjään, ja silloin osuitte
kiskaisemaan irti kukan, josta piditte kiinni paremmin nähdäksenne
sen... voin vieläkin nähdä teidän seisovan siinä valmiina purskahtamaan
itkuun ja pyytämään minulta anteeksi... Silloin tuli äitinne ikkunaan
ja huusi teitä. Ja minä...'" — 'Mitä te teitte?' — 'Minä otin
taittuneen kukan maasta!!' — 'Otitteko sen maasta?' — 'Ja kätkin sen
muistoksi tuosta lyhyestä, ihanasta hetkestä.' — 'Oletteko kätkenyt
sen?' — 'Mitä suurimmalla huolella, neiti, ja voin näyttää sen teille
milloin tahdotte!'
"Olisitpa nähnyt Suzannen sillä hetkellä! Se ei ollut enää hän, ei,
se oli uusi Suzanne, jos mahdollista sadoin verroin kauniimpi...
Hänen silmänsä säikkyivät, hänen kasvonsa loistivat. Hän ojensi
minulle molemmat kätensä niin hurmaavalla liikkeellä, ettei
enkelikään olisi osannut sellaista tehdä. — 'Vain sen tahdoin tietää,
ystäväni', sanoi hän, 'ja minä olen hyvin onnellinen!... Kun kerran
panitte kukan talteen muistoksi minusta, niin varmaan rakastitte
minua jo silloin, ja kun teillä on se vielä, niin rakastatte minua
yhä edelleen. Tuokaa se mukananne tänne huomenna, tuo pieni kukka
sinisine siipineen... Rakkaampaa lahjaa ette häissäni voisi antaa
minulle!...' Oh, Cornelius!... vakuutan sinulle, että olin pyörtyä,
kun kuulin sanat _häät ja lahja_... Minä nousin, ja olisin varmaankin
tehnyt jotain hullua, ellei hänen äitinsä olisi tullut sisälle juuri
silloin. Syleilin tuota hyvää naista ja suutelin hänen tyttärensä
poskia vähintään kymmenen kertaa. Se tyynnytti minua jonkun verran.
Otin hattuni ja riensin juosten pois, toivoen saavani jo tänään
jättää Suzannelle pienen kukkamme... Mutta tämä kirottu rajuilma teki
aikomukseni tyhjäksi, ja minä saan odottaa onneani huomiseen saakka...
Nyt olet kuullut koko jutun!"
"Paratiisin kaikkien pyhimysten nimessä", huudahti Cornelius ja
heittäytyi hänen syliinsä, "kahdet häät samalla kertaa!" Ja aivan kuten
pienet katupojat kirkon portailla hän alkoi heittää lakkiaan ilmaan ja
huutaa: "Eläkööt häät! Eläköön morsiuspari! Eläköön rouva Balthazar!
Eläköön rouva Cornelius! Eläkööt kaikki pienet Van der Lysit! Eläkööt
kaikki pikku Pampit!"
"Hiljaa!" sanoi Balthazar nauraen. "Sinä herätät Christianen..."
"Oh!" sanoi Cornelius ja hiljensi ääntään. "Emme saa herättää
Christianea. Näytä minulle sinisiipinen kukkasi, että saan ihailla
sitä..."
"Se on pienessä rautalippaassa piirongissani", sanoi Balthazar, "äitini
kaikkien korujen joukossa. Olen pannut sen pieneen lasimedaljonkiin,
jonka olen reunustuttanut kullalla ja mustilla helmillä. Katsoin sitä
viimeksi tänä aamuna. Se on ihastuttava... Saatpa nähdä!"
Hän otti lampun käteensä, veti avainkimpun taskustaan ja avasi
työhuoneensa oven...
Heti senjälkeen Cornelius kuuli hänen huudahtavan tuskaisesti. Hän
nousi paikaltaan... Balthazar näkyi taas oviaukossa, kasvoiltaan aivan
kalpeana.
"Cornelius!... Oh Jumala!" sammalsi hän.
"Mikä on? Mitä on tapahtunut?" huudahti ystävä kauhistuneena.
"Oh, Jumalani... tule... katso, katso!"
Ja Balthazar nosti lamppua, jotta valo paremmin lankeaisi huoneen
perälle.