Kun Amsterdamissa sataa, niin sataa perinpohjaisesti, ja kun ukkonen
jyrisee, niin jyrisee perinpohjaisesti — sitä mieltä oli ainakin
ystäväni Balthazar Van der Lys kiiruhtaessaan eräänä kesäiltana
hämärän tullessa pitkin Amstelnia, ehtiäkseen kotiin ennen rajuilman
puhkeamista. Pahaksi onneksi oli Zuider-Zeeltä päin puhaltava tuuli
häntä nopeampi. Vinha myrskynpuuska täytti äkkiä rantakadun, pudisteli
ikkunanluukkuja kiskoi irti ilmoituskilpiä, käänteli ja väänteli
tuuliviirejä sinne ja tänne. Kukkaruukkuja, kattotiiliä, juorupeilejä
lakaisi myrsky mukanaan ja vei yhdessä mylläkässä niiden kanssa
kanavaan myöskin Balthazarin hatun, jonka omistajalla oli täysi työ
pysytteleidä sitä seuraamasta. Ja äkkiä alkoi ukkonen jylistä sateen
syöksähtäessä tulvana pilvistä. Balthazar tuli läpimäräksi ja rupesi
rientämään eteenpäin entistä nopeammin.
Saavuttuaan Lastenkodille saakka hän kuitenkin muisti, että ukonilmalla
juokseminen saattoi olla vaarallista. Salamat seurasivat toisiaan
väliajoitta, jyrisi ja järisi: onnettomuus voi helposti tapahtua. Tämä
ajatus säikähdytti häntä siihen määrin, että hän syöksyi suin päin
läheisen myymälän edessä olevan katosverhon alle ja joutui suoraan
erään henkilön — muutaman aivan tyynenä tuolillaan istuvan herran
syliin, ja kävi ilmi, ettei tämä herra ollut kukaan sen vähempi kuin
meidän yhteinen ystävämme Cornelius Pamp, joka, kuten voin vakuuttaa,
oli kaupungin oppinein mies.
"Ei, mutta katsos! Cornelius! Mitä ihmettä varten istut siinä?" sanoi
Balthazar pudistellen itseään.
"No, no!" huudahti Cornelius huolestuneena. "Pysy hetkinen hiljaa!
Sinähän voit taittaa leijani langat!"
Balthazar katsahti taaksensa luullen ystävän tekevän pilaa hänestä.
Hämmästyksekseen hän silloin huomasi tämän aivan vakavana vetävän
alas kauneinta paperileijaa, minkä Amsterdam on milloinkaan nähnyt
taivaallaan liehuvan. Tuo suuremmoinen lelu ui ilmassa tavattoman
korkealla kanavan yläpuolella ja näytti vain vastahakoisesti
laskeutuvan takaisin maata kohden. Cornelius veti, paperileija veti,
ja tuuli, joka oli hyvin huvitettu heidän pikku kiistastaan, teki
kaikkensa saadakseen asian vielä sotkuisemmaksi. Ihmeellisintä kaikessa
oli kuitenkin leijan pyrstö, joka oli kaksi kertaa niin pitkä kuin
tavallisella leijalla, ja johon oli kiinnitetty lukemattomia pieniä
paperiliuskoja.
"Mitä hassutusta se on, että leikit paperileijalla tämmöisessä
ilmassa!" huudahti Balthazar vihdoin.
"En minä leiki paperileijoilla, tyhmyri", vastasi Cornelius säälivästi
hymyillen, "minä totean, että typpihappoa on sähköisissä pilvissä.
Sen todistavat" — Oppinut mies vaikeni hetkeksi ja kävi kiinni nyt
täydellisesti voitetuksi antautuneeseen leijaan, mutta katsahdettuaan
pyrstöä koristaviin pikku paperiliuskareihin hän jatkoi: "Sen
todistavat nämä pienet lakmuspaperiliuskat, jotka, niinkuin näet, ovat
tulleet punaisiksi..."
"Vai niin", vastasi Balthazar hymyillen hiukan ylimielisesti niinkuin
ainakin asioihin perehtymätön, joka ei ymmärrä näitä tieteen
lapsellisuuksia. "Vai niin, sinä teet tutkimuksia!... Hyvin valittu
hetki!"
"Niinpä luulisin!" vastasi Cornelius luontevasti. "Ja millainen
havaintopaikka!... Katso ympärillesi! — Ei yhtään taloa lähellä! Uhkea
taivaanranta! Kymmenen ukkosenjohdatinta näkyvissä ja koko taivas
liekkeinä! — Olen vaaninut tätä rajuilmaa pitkät ajat ja päättänyt
tulla tänne katsomaan sitä läheltä."
Raju räjähdys keskeytti hänen sanansa.
"Jatka sinä vain!" puhui Cornelius edelleen. "Jyrise ja järise niin
paljon kuin haluat! Nyt sinä kuitenkin olet nähtävissäni ja minä tunnen
sinun tekosi!"
"Mitä sinä oikeastaan pidät niin mielenkiintoisena?" sanoi Balthazar,
joka seisoi jalat katuojasta tulvivassa vedessä eikä ollut laisinkaan
hyvällä tuulella.
"Mies-parka", sanoi Cornelius säälivästi hymyillen, "sano minulle mikä
tuo on".
"Se on salama", sanoi Balthazar aivan häikäistyneenä.
"Niin kyllä, mutta mitä lajia?"
"Sitä lajia kuin salamat tavallisesti ovat."
"Sinä et ymmärrä mitä tarkoitan", jatkoi Cornelius. "On ero salaman
ja salaman välillä! — On olemassa _ensi luokan_ salamoita, jotka
muodostavat valkoisen, purppuravivahteisen tai punasinervää valoa
hohtavan, jyrkkärajaisen ja hyvin selvän murtoviivan. — Sitten
on _toisen luokan_ salamoita, leimahtavia, usein punaloistoisia
valokeskuksia, jotka toisinaan leviävät yli koko taivaan rannan. Ja
vihdoin _kolmannen luokan_ salamoita, vyöryviä, ponnahtavia, kimmoisia,
muodoltaan usein pallomaisia, mutta ovatko ne tosiaankin pyöreitä, vai
onko se vain näköhäiriötä?... Juuri tämä kysymys ei pitkään aikaan
ole suonut minulle mitään rauhaa!... Sinä voit tosin sanoa minulle,
että tulipallosta ovat tarkkoja havaintoja tehneet Howard, Schubler,
Kamtz..."
"Oh, minä en sano niin mitään", vastasi Balthazar. "Katsos vain, kuinka
vesi nousee! Mieluummin lähtisin tästä."
"Odota minua", sanoi Cornelius. "Kun olen nähnyt pallonmuotoisen
salamani..."
"Hiisi minut vieköön, jos sen teen. Kotiini on vain muutama askel,
niin että uskallan yrittää. Jos tahdot hauskan takkavalkean, hyvän
illallisen, lämpimän vuoteen ja lamppuni tulipallosi asemasta, niin sen
voit saada kodissani... Tuletko?"
"Odota hiukan, salamani ei voi viipyä kauaa."
Balthazar ei vastannut ja aikoi juuri rientää kadulle, kun äkkiä kamala
kuparinpunainen salama halkaisi pilven, lyöden maahan vain muutaman
sadan jalan päässä. Samalla kuului pelottava jyrähdys. Ilmanpaine oli
niin kova, että Balthazar horjui ja oli kaatumaisillaan.
"Se oli kieltämättä pallonmuotoinen", sanoi Cornelius. "Tällä kertaa
näin sen selvästi. Nyt voimme syödä illallista."
Balthazar oli aivan häikäistynyt ja hämmentynyt,
"Salama iski lähelle taloani!" huudahti hän.
"Ei", vastasi Cornelius, "se iski juutalaiskortteeriin".
Mutta kuuntelematta hänen puhettaan Balthazar alkoi vaarasta
välittämättä juosta eteenpäin, pitkin katua, ja Cornelius kokosi pienet
paperiliuskansa, nosti tuolin päänsä päälle ja kiiruhti hänen jälessään
huolimatta sateesta, joka virtasi kaksinkertaistuneella voimalla.
Tullessaan Zwanenburger-kadulle, jonka varrella hän asui, tunsi
ystäväni Balthazar itsensä täysin tyyneksi. Tulenlieskat eivät
valaisseet katua, ja talo oli yhä paikallaan. Yhdellä hyppäyksellä hän
oli eteisen portailla ja kolkutti pari kolme kertaa käskevästi ovelle.
Siitä huolimatta ei kukaan rientänyt avaamaan, niin että Cornelius
saavutti hänet. Balthazar kolkutti kaikin voimin.
"Mikä kumma Christianea vaivaa, kun hän ei avaa?"
Vihdoin Christiane kuitenkin tuli. Hän oli kalmankalpea, hänen kätensä
vapisivat ja hän saattoi tuskin puhua.
"Oh, herra Balthazar", sanoi hän, "kuulitteko kuinka ukkonen jyrisi?"
"Kuulin kyllä, mutta sinut se kai teki kuuroksi!" vastasi Balthazar, ja
riensi sisälle. "Pidähän nyt kiirettä, tyttöseni, me tahdomme kuivat
vaatteet, loimuavan takkavalkean ja sitten illallista!"
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui portaiden neljästä,
viidestä askelmasta, työnsi suureen saliin vievän oven auki ja
vaipui helpotuksesta huoahtaen nojatuoliinsa. Cornelius tuli jälessä
tuoleineen...