SIDNEY JA BEATRICE WEBB.

Aina kun näen Sidney ja Beatrice Webbin tai puhelen heidän kanssaan,

johtuu mieleeni Helsingin suomalainen tyttökoulu 1880-luvun

alkupuolella. Sielläkin oli Sidney ja Beatrice Webb, vaikka heidän

nimenään oli lehtori ja rouva Godenhjelm. Henkinen yhtäläisyys näiden

välillä on niin selvä, että vallan tekee mieli ruveta sedittelemään ja

tädittelemään Webbejä, niinkuin ennen Godenhjelmejä. Ja Webbien parissa

tunnen olevani aivan yhtä tuhma koulutyttö kuin ennen Godenhjelmien

parissa.

Lieneekö ketään senaikuista henkilöä, joka voi ajatella "lehtoria"

muistelematta samalla "lehtorskaa"? Myöhemminhän heistä kyllä tuli

"professori" ja "professorska", mutta ne nimitykset tuntuivat aina

vierailta meille, entisille oppilaille. — Olipa heillä mitkä arvonimet

tahansa, he kaksi olivat yksi.. Samoin Webbit. Sidney ja Beatrice Webb

merkitsee yhtä kokonaisuutta eikä kahta eri henkilöä. Pessimistitkin,

jotka ovat tunteneet Godenhjelmit taikka Webbit, alkavat vähitellen

uskoa, että jos miehellä ja naisella on juuri samat harrastukset, jos

he ovat samalla kehitys- ja sivistysasteella, jos heillä ei ole lapsia

jakamassa heidän rakkauttaan ja huolenpitoaan sekä vetämässä heidän

mieltään pois yhteisistä harrastuksista, ja jos heillä sen lisäksi ei

ole jokapäiväisiä leipähuolia ja molemmat ovat luonteeltaan rauhaa

rakastavia, niin voi ajatella, että nuo kaksi ehkä saattavat elää

varsin onnellisessa avioliitossa. Webbit täyttävät kaikki nuo ehdot,

kuten ennen Godenhjelmitkin, ja molemmissa tapauksissa on seurauksena

ollut ihanteellinen avioliitto.

Yleinen mielipide, s.o. kaikista puolueväreistä riippumaton,

intelligenttien ihmisten mielipide, on se, että Sidney Webb on kuin

elävä tietosanakirja. Hänen tietojensa laajuutta ja täsmällisyyttä

on tavallisen ihmisen mahdoton mittailla. Sanotaan kyllä, että hän

kaikesta laajasta opistaan huolimatta on hiukan kuiva, mutta kuiviahan

ovat tietosanakirjatkin. Se aivan kuin asiaan. Meillä Suomessa

se seikka ymmärretään paremmin kuin Englannissa. Englantilaiset

vaativat aina edes jonkin määrän huumoria julkisilta henkilöiltään.

Huumorin puute ehkäisee hämmästyttävässä määrässä muuten loistavalla

intelligenssillä varustetun henkilön uraa.

Meillä Suomessa on asian laita jokseenkin päinvastainen. En ole

milloinkaan kuullut, että kehenkään ura olisi siitä kärsinyt, että

häneltä puuttuu huumoria, mutta kyllä varmaan siitä, että hänellä on

sitä vallan riittävästi, ehkä liikaakin. Huumori ei kuulu kansallisiin

ominaisuuksiimme. Ernst Lampén kyllä väittää, että savolaisilla sitä on

yleensä oikein runsain mitoin, ja saattaapa se olla tottakin. Mitäpäs

minä hämäläisenä siitä tietäisin! Sen vain tiedän, että kuivahko ja

hitaanpuoleinen asiallisuus on meillä syvyyden ja luotettavuuden varma

merkki. Mitäs leikinlaskijoista ja ilveilijöistä, joita Albionin

merkillinen kansa niin hartaasti näkyy suosivan!

Sidney Webbille huumori ei ole mikään helposti esiintyvä lahja, eikä

sitä saa ilmoille muuta kuin puristamalla. Mutta siitä huolimatta hän

aina kumminkin saa jonkin pienen komman syntymään, vaikka tosin hiukan

ähkimällä ja puhkimalla. Sellainen hyvä tahto vaikuttaa kuulijoihin

vallan liikuttavasti.

Molemmista Webbeistä loistaa hyväntahtoisuus kaikkia kohtaan. Siitä ei

voi kukaan erehtyä. Kukapa Godenhjelmeistäkään saattoi siinä suhteessa

erehtyä. Tuntuu hyvältä olla samassa huoneessakin kuin Webbit. Ihminen

hengittää heidän seurassaan parempaa ja puhtaampaa ilmaa, joka antaa

rohkeutta ja uskoa elämään.

Kun sodan jälkeen jälleen muutin Lontooseen ja niin moni seikka oli

suuresti muuttunut, oli minulla jonkinmoinen lohduttava varmuus siitä,

että Webbit eivät olleet muuttuneet. Olin arvannut oikein. He eivät

olleet muuttuneet eivätkä edes muuttaneet. Sama talo, jossa he olivat

asuneet kolmisenkymmentä vuotta, oli vieläkin heidän kotinsa. Yhtä

vähän kuin kenenkään mieleen olisi pälkähtänyt, että Godenhjelmit

olisivat keksineet muuttaa pois tuosta tutusta pienestä puutalosta

Ludviginkadun varrelta, yhtä vähän kukaan saattoi kuvitella, että

Webbit olisivat jättäneet vanhan kotinsa Grosvenor Roadin 41:ssä. Sinne

siis suuntasin kulkuni, Thamesin rannalle, lähelle parlamenttitaloa.

Koputin ovea, kuten Englannissa on tapana, ja palvelustyttö, joka

avasi oven, pyysi minua astumaan toiseen kerrokseen. Tietysti

toiseen kerrokseen, aivan niinkuin ennenkin! Eikö liene ollut sama

palvelustyttökin kuin silloin ennen, monta, monta vuotta sitten. —

Toisessa kerroksessa, salissa, istuivat isäntä ja emäntä vilkkaasti

keskustellen neljän vieraan kanssa, jotka olivat saapuneet ennen

minua. Kaksi heistä oli italialaista, yksi japanilainen ja yksi

englantilainen. Keskustelu oli vilkkaassa käynnissä, ja japanilainen

selitti juuri, kuinka taas oli Japanissa ilmestynyt uusi painos

Webb-puolisoiden viimeistä kirjaa. Se antoi aihetta emännällemme

kertoa, kuinka kiitollisia he ovat japanilaisille, sillä kaikista

kansoista maailmassa juuri japanilaiset ovat osoittaneet enimmän

ymmärtämystä ja ystävyyttä Webb-puolisoille. Kaikki heidän kirjansa

käännetään heti japaninkielelle, tavallisesti jo käsikirjoituksesta,

niin että ne ilmestyvät samaan aikaan Japanissa kuin Englannissakin.

Isäntämme puheli kohteliaasti jokaisen kanssa, ilman erikoista

mielenkiintoa, mutta herttaisen ystävällisenä. Muistui mieleeni, kuinka

tosi Beatrice Webbin kuvaus Sidney Webbistä on, kun he ensikerran

tapasivat toisensa, vuonna 1890. Päiväkirjassaan siltä ajalta Beatrice

Webb, siihen aikaan Beatrice Potter, kaunis, seuraelämässä ja

tieteellisissä piireissä tunnettu perijätär, kertoo tapauksesta näin:

"Sidney Webb, sosialisti, söi päivällistä täällä tänään. Hän on

merkillinen pikku mies, jolla on äärettömän suuri pää ja hyvin pieni

ruumis ja jonka otsan leveys on aivan riittävä selittämään hänen

tietojensa sanakirjamaista luonnetta. Juutalainen nenä, huomiota

herättävät silmät ja suu, musta tukka, hiukan kampaamaton, silmälasit

ja mitä porvarillisin musta takki, käyttämisestä kiiltävä. Minä pidän

siitä miehestä. Hänen puheensa suoruus, hänen laajanäköisyytensä

ja mielikuvituksellinen lämminsydämisyytensä voi kantaa hänet

kauaksi. Hänessä on sellaisen henkilön varmuus, joka aina ajattelee

nopeammin kuin hänen naapurinsa ja jota epäilykset eivät paina ja

jolle yksityistietojen hankkiminen on yhtä helppoa kuin asioiden

käsittäminen. Mutta hänessä ei ole mitään turhamaisuutta, ja hän on

täysin vapaa käytöksessään. Siksi hän ei myöskään huomaa, jos hän

tulee astuneeksi naapurinsa liikavarpaille. Ennen kaikkea hän on aivan

epäitsekäs sekä, niin luulen, aivan varma uskoessaan, että yhteinen

tarkastus ja yhteinen hallinto ainakin vähentää, ellei kokonaan hävitä,

köyhyyttä."

Tuo kuvaus sopii häneen vieläkin aivan tarkasti. Pilalehdet

esittävät hänet aina hirmuisen suuripäisenä ja pieniruumiisena,

ja hänen vakaumuksensa ytimenä väitetään olevan "asteittaisuuden

välttämättömyys". Arvattavasti se on aina tiedemiesten vakaumus, ja

Sidney Webb on ennen kaikkea tiedemies. Kansantaloudellisten aineiden

tutkimus hänet johti "välttämättömällä asteittaisuudella" ja myöskin

asteittaisella välttämättömyydellä sosialismiin.

Siihen aikaan kuin Sidney Webb muuttui sosialistiksi, tuollainen oppi

vallan kauhistutti yleisöä. Oli suorastaan häpeä ruveta sosialistiksi,

ja vielä päällepäätteeksi niin oppineen ja yleistä kunnioitusta

nauttivan miehen kuin Sidney Webbin! Nythän ajat ovat täydellisesti

muuttuneet Englannissa, jopa niin, että on pelättävä sosialismin käyvän

muotiasiaksi, kun kreivit ja markiisit ja vieläpä herttuatkin alkavat

pyrkiä työväenpuolueen jäseniksi.

Semmoiselle miehelle kuin Sidney Webb ei mikään tietysti voi olla

muotiasia, vaan syvän harkinnan vähitellen synnyttämä vakaumus.

Ja kun hän tuon vakaumuksen saavutti, on vallan selvää, ettei hän

seurannut samoja sääntöjä kuin moni muu uuteen uskoon kääntynyt eikä

alkanut kiihkeästi ajaa sosialismin asiaa tuomitsemalla kaikkia,

jotka ajattelivat toisin, vaan hän alkoi hiljalleen äärimmäisestä

oikeanpuolisesta rajasta ja siirtyi siitä hiljalleen vasemmalle.

Hänestä tuli muutamien samoin ajattelevien kanssa Fabian-seuran

perustaja. Sosialismi oli tuleva kasvatuksen kautta eikä millään muulla

tavalla. Vasta silloin, kun ihmiset olivat alkaneet aapisesta ja

vähitellen päässeet syvempiin totuuksiin kiinni, vasta silloin alkoi

aika kypsyä sosialistisille yhteiskunnan muutoksille. "Asteittaisuuden

välttämättömyys" oli hänelle alusta alkaen selvillä elämäntyössään.

Kun tavallinen ihminen lukee Sidney Webbin elämästä, mitä hän on

tehnyt, mihin ottanut osaa, mitä saanut aikaan, alkaa melkein päätä

pyörryttää. Kaikkialla, missä on tarvittu kansantaloudellisia ja

tilastollisia tietoja, on aina käännytty Sidney Webbin puoleen.

Milloin hän on ollut työssä sotaministeriössä, milloin siirtomaiden

ministeriössä. Milloin hän on ollut jäsenenä Lontoon hallinnossa,

milloin Lontoon yliopiston johtokunnassa. Sittemmin hän on luennoinut

kansantaloutta Lontoon yliopistossa ja työväenopistossa. Sitten hänet

nimitettiin yleisen hallinnon kunniaprofessoriksi Lontoon yliopistoon.

Tuskin löytynee sitä kuninkaallista tutkijakuntaa, jonka on otettava

selkoa taloudellisista seikoista, missä Sidney Webb ei ole jäsenenä.

Koska hän on myöskin suorittanut korkean lainopillisen tutkinnon, toimi

hän yhteen aikaan lakimiehenäkin. Hänen tieteelliset harrastuksensa

tulivat ehkä selvimmin näkyviin silloin, kun hän yhdessä muutamien

avustajien kanssa perusti sittemmin niin kuuluisan "London School of

Economics and Political Sciencen", josta on tullut ehkä tärkein osa

Lontoon yliopistoa. Yhdessä Bernard Shawn kanssa hän myöskin perusti

viikkolehden "The New Statesman", jonka johtokunnan puheenjohtajana hän

yhä vieläkin on.

Bernard Shaw ja Webb olivat yhteistyössä nuoruudestaan asti. Yhdessä he

olivat myöskin Fabian-seuran tärkeimmät pylväät. Siihen aikaan he

edustivat radikaalisen maailmankatsomuksen äärimmäistä huippua, vaikka

heitä ei suinkaan enää pidetä kovinkaan etäällä vasemmalla olevina.

Englantilainen kirjailija St. John Ervine kirjoittaa Bernard Shawn

70:nnen syntymäpäivän johdosta, että vaikka kyllä on vallan totta, että

Shaw on vanhoillinen, on Webb hänen rinnallaan kivettynyt tory, joka

jyrkästi kieltäytyy käyttämästä uudenaikaisia keksintöjä, semmoisia

kuin puhelimia taikka täytekyniä. St. John Ervine väittää myöskin

Webbin, kuten Shawnkin, olevan mitä kiihkeimpiä individualisteja,

vaikka hän sanoo itseään sosialistiksi. Samaan ryhmään hän lukee

myöskin H.G. Wellsin. Ei kukaan noista kolmesta alistu koskaan komennon

alle, vaikka kuulee Englannissa väitettävän sellaistakin, että he muka

ovat ottaneet vaikutelmia Venäjältä päin. Näin kirjoittaa St. John

Ervine: "Jos Englannissa nyt perustettaisiin neuvostotasavalta, niin

ensimmäinen henkilö, joka hirtettäisiin juonittelusta sitä vastaan,

tulisi olemaan Bernard Shaw, toinen H.G. Wells ja kolmas, jota potkien

kuljetettaisiin hirsipuuhun, Sidney Webb. Sillä nuo kolme ovat meidän

aikamme suurimmat individualistit!" — Sellaista on tämä elämä! Ensin

heitä pidetään kauhistuttavina kiihkoilijoina, vasemmistolaisina,

vallankumouksellisina, joiden kanssa ei kukaan mainettaan menettämättä

edes voi seurustella, ja sitten tulee uusi sukupolvi ja syyttää heitä

rutivanhoillisuudesta! Väkisinkin tulee ajatelleeksi tarinaa ukosta,

pojasta ja aasista, joita ihmiset aina moittivat, ajoipa aasin selässä

ukko tahi poika tai ei kukaan, Aina oli näkijöillä moittimisen syytä.

Huolimatta siitä, että Sidney Webbin elämä on melkein kehdosta saakka

ollut ankaraa työtä ja toimintaa, tuntuu monesta kuin hän saisi

nimittää kaikkia vuosia aina vuoteen 1892 oppivuosikseen, aivan

niinkuin Beatrice Webb nimittää elämäkerrassaan elämäänsä tuohon

merkilliseen vuoteen asti. V. 1892 Sidney ja Beatrice Webb yhdistivät

kohtalonsa avioliiton sitein, ja vasta silloin alkaa heidän paras

työaikansa, heidän syvin vaikutuksensa Englannin yhteiskunnalliseen

elämään. Beatrice Webbin kirjoittama merkillinen oma elämäkerta

"My Apprenticeship" (Oppivuoteni) ilmestyi keväällä 1926 ja on

alusta alkaen saanut sen tunnustuksen, että jokaisen, joka tahtoo

tutustua Englannin yhteiskunnalliseen kehitykseen viime vuosisadan

loppupuoliskolla, on luettava se. Kirjan toinen osa, jonka nimeksi on

mainittu "Yhteistyömme", ilmestynee verraten pian, ja vasta se tulee

antamaan meille tietoja työstä, jonka tuo merkillinen pariskunta on

tehnyt.

Beatrice Webb tuntuu, ainakin muukalaisesta, vilkkaammalta, vähemmän

tietosanakirjamaiselta, kuin hänen oppinut puolisonsa. Eipä silti, että

häneltä puuttuisi oppia, mutta hänessä on samalla paljon pehmeyttä,

paljon suloa. Hänen "oppivuotensa", ennenkuin hän tapasi Sidney Webbin,

olivat vielä merkillisemmät kuin hänen miehensä oppivuodet, etenkin

siitä syystä, että häntä naisena ja vielä lisäksi Viktorian aikalaisena

ympäröivät jos jonkinlaiset kahleet, joilla ei miehiä koskaan

koetettukaan kietoa.

Beatrice Webbin tyttönimi oli Beatrice Potter. Hän oli syntynyt hyvin

rikkaassa kodissa ja oli lähinnä nuorin yhdeksästä sisaresta. Lapset

olivat kaikki tavattoman lahjakkaita, ja kun sisarussarjassa ei ollut

veljiä, jotka olisivat voineet anastaa vanhempien kaiken huomion ja

huolenpidon, saivat nuo yhdeksän tyttöä mahdollisimman täydellisen

kasvatuksen. Hiukan hymyillen luemme Beatricen äidin päiväkirjassa

sanat: "Kaikista tyttäristäni on Beatrice ainoa, jonka lahjakkuus

ei tunnu olevan keskinkertaista ylempänä..." Väkisinkin täytyy

kysyä, millaisia vuosisadan neroja nuo muut sitten mahtoivatkaan

olla, jos Beatrice oli vähälahjaisin heistä! — Paitsi lahjakkuuttaan

tytöt olivat myöskin kauniita ja joutuivatkin siitä syystä pian

hyviin, joskus suorastaan loistaviin naimisiin. Beatrice oli ainoa,

joka muutamia vuosia yli kolmenkymmenen ehtineenä ei vielä ollut

kenestäkään huolinut. Näytti tosiaankin siltä, kuin hän olisi aikonut

pitää päätöksensä olla menemättä naimisiin ja uhrata koko elämänsä

yhteiskunnalliseen työhön.

Hän sanoo itse muistelmissaan, että Lontoon seurapiiri, ei suinkaan

sivistyksellään ja loistollaan, vaan typeryydellään antoi hänelle

ensimmäisen herätteen, halun tutkia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän

oli mainittuun seurapiiriin jo aivan nuorena tuiki kyllästynyt ja

haki jotakin parempaa, tyydyttävämpää. Hän kuvaa purevasti Lontoon

seurapiirin neljää pääryhmää. Ensimmäinen ja loistavin sekä rajoitetuin

oli hovipiiri, toinen oli vallassaoleva sekä sitä edeltänyt hallitus ja

näiden pääkannattajat, kolmas oli miljoonamiesten ja rahamaailman ryhmä

ja neljäs kilpaurheilupiiri. Noihin neljään piiriin kuuluvat henkilöt

muodostivat "Lontoon seurapiirin". Tytöille tuota seurapiiriä pidettiin

täysin riittävänä kasvatuslaitoksena. Jos tyttö oli siinä asemassa,

että hänen ei tarvinnut huolehtia jokapäiväisestä leivästään, oli

hänellä ainoastaan yksi huoli: päästä naimisiin niin pian kuin suinkin.

Beatrice Webb, kuvatessaan Lontoon seurapiiriä, huomauttaa eräästä

piirteestä, josta verraten harvoin puhutaan: tuon seurapiirin

vallanhimosta. Tietoisesti tai tietämättä tuntui jokaisen päämääränä

olevan hankkia itselleen niin paljon vaikutusvaltaa kuin suinkin.

Helpoimmin sen sai tietysti rahalla. Miljoonamiehillä oli aina

suunnaton valta, mutta myöskin terävät aivot saivat aina tunnustuksen.

1880-luvulla ja aikaisemminkin, kun ensin alettiin puhua taitavista

työväenjohtajista, näitä henkilöitä heti koetettiin vetää Lontoon

seurapiiriin, ja vain heidän oma varovaisuutensa ja myöskin

vaatimattomuutensa pelastivat heidät hukkumasta siihen joukkoon.

Beatrice Webbiä huvitti suuresti tuo havaintojen kerääminen, mutta

samalla hän alkoi yhä huonommin viihtyä sellaisessa ympäristössä ja

pyrkiä sieltä pois. Se ei ollut niinkään helppo asia, sillä äitinsä

kuoltua hänen täytyi emäntää hoitaa isän komeata kotia.

Paitsi omaa luontaista taipumustaan vakavampaan toimintaan vaikutti

häneen paljon hänen läheinen ystävyyssuhteensa Herbert Spenceriin.

Näyttää siltä, kuin tuo kuuluisa filosofi olisi ollut enemmän kiintynyt

tähän nuoreen ystäväänsä kuin kehenkään muuhun ihmisolentoon. He olivat

hyvin paljon yhdessä, ja heillä oli pitkiä syvämietteisiä keskusteluja.

Nuori Beatrice Potter kirjoitteli arvosteluja kreikkalaisten

filosofien teoksista, ja Spencer korjaili ystävällisesti niitä ja

keskusteli niistä neitosen kanssa. Spencerin ystävyys kesti koko hänen

elinaikansa, ja vielä kuolinvuoteellaan hän kaipasi Beatrice Potterin

seuraa. Ennen kuolemaansa hän pyysi Beatrice Potteria rupeamaan hänen

teostensa julkaisijaksi ja hänen kirjalliseksi perijäkseen. Kauan

epäröityään neitonen suostui siihen, mutta sitten tuli isku, joka koski

hirveästi Herbert Spenceriin, nimittäin Beatrice Potterin kihlautuminen

Sidney Webbin kanssa. Spencer pyysi tavata nuorta ystäväänsä ja

ilmoitettuaan ensin, ettei mitenkään voinut onnitella Beatricea, sillä

silloin hän puhuisi vastoin vakaumustaan, hän rupesi huolestuneena

puhumaan entisestä sopimuksestaan, jonka mukaan Beatrice Potter tulisi

julkaisemaan hänen jälkeenjääneet teoksensa ja kirjoittamaan hänen

elämäkertansa. Nyt häntä peloitti se, että hänen maineensa tulisi

kärsimään, kun hän oli noin lämpimässä ystävyyssuhteessa johtavan

sosialistin kanssa! Hiukan ivallisesti neitonen heti tarjoutui

luopumaan työstä, mutta se ei ollenkaan tyynnyttänyt Spenceriä. Hän

ei tuntenut ketään muuta, jolle hän olisi voinut uskoa työn, sillä

Grant Allen, joka ehkä olisi siihen kyennyt, oli juuri liittynyt

Fabian-seuraan ja oli siis myöskin sosialisti! Vihdoin sovittiin

asia siten, että eräs henkilö, joka Spencerin mielestä ei pystynyt

työhön, sai sen tehtäväkseen, ja Beatrice Potter lupasi avustaa tätä

niin paljon kuin saattoi, mutta hänen nimensä ei saanut näkyä, jotta

filosofin maine ei menisi! — Kaikessa suuruudessaan ja kuuluisuudessaan

Spencer usein osoitti varsin hämmästyttävää pienuutta. Monessa

suhteessa hän muistuttaa Hans Christian Andersenia, jonka turhamaisuus

oli jokseenkin samaa laatua. Mutta kaikista Herbert Spencerin

heikkouksista huolimatta hänen ystävyytensä Beatrice Potteria kohtaan

säilyi. Se ei koskaan horjunut, ennenkuin kuolema siitä teki lopun.

Toinen Beatrice Potterin senaikuinen ystävä, jonka vaikutus häneen oli

vielä suurempi kuin Spencerin, oli kuuluisa englantilainen sosiologi

Charles Booth. Beatrice Webb pitää Charles Boothia yhdeksännentoista

vuosisadan suurimpana sosiologina, jonka vaikutusta ei voi liian

suureksi arvioida. Charles Boothin seitsemäntoista nidettä, jotka

käsittelivät elämisen ja työn ehtoja Lontoossa ja jotka olivat

kirjoitetut seitsemäntoista vuoden kuluessa, olivat Beatrice Potterin

voimakkaimpana herätyksenä. Hän käsitti nyt, että hänen päätehtäväkseen

täytyi tulla yhteiskunnallisten olojen ja työläisten elämän tutkiminen.

Beatrice Webbillä on aina ollut selvillä, että kauniit teoriat eivät

auta, vaan jokaisen täytyy itse ottaa selvä olevista oloista, jos

mielii saada todellisia ja paikkansapitäviä tietoja. Ei siis muuta kuin

tuumasta toimeen! Hän jätti hienot vaatteensa ja pukeutui työläisnaisen

pukuun sekä otti nimekseen "Jones", joka on mitä tavallisin nimi

Englannissa. Sitten hän läksi etsimään työtä, jota saikin. Hän

työskenteli sekä Lontoon köyhissä osissa että muualla ompelijana ja sai

siten itse nähdä ja kokea, millaista köyhien ompelijain elämä oli.

Charles Booth opetti hänelle sitten, kuinka tieteellistä tutkimustyötä

oli tehtävä, ja pian kehittyi Beatrice Potterista mitä taitavin

yhteiskunnallisten olojen tuntija Englannissa.

Hänen terveytensä oli noihin aikoihin verraten heikko, ja sisälliset

taistelut heikonsivat sitä vielä yhä enemmän. Hän valittaa, että

"Ego, joka kieltää" ja "Ego, joka käskee" olivat ainaisessa riidassa

hänen sydämessään. Jonkinmoinen alakuloisuus pääsi tuon tuostakin

vallalle hänessä, ja sen vallassa hän joskus teki sellaista, jota hän

jälkeenpäin suuresti katui. Niinpä hän m.m. allekirjoitti mrs. Humphrey

Wardin anomuksen, jossa pyydettiin, että hallitus ei antaisi naisille

äänioikeutta. Hän muuttui sittemmin innokkaaksi feministiksi ja kertoo

myöhemmin tuosta tempusta pahana harha-askelena — kuten se epäilemättä

olikin.

Hän alkoi olla jo varsin tunnettu kirjailijana ja Lontoon olojen

tarkkana tuntijana. Hallitus alkoi käyttää hänen apuaan, ja monet

olivat ne komiteat, joissa hän oli tärkeänä jäsenenä ja joiden

tarkoituksena oli saada aikaan parannuksia Lontoon hallinnossa. Vuonna

1891 hän julkaisi kirjan Britannian osuustoiminnasta, ja tämä kirja

saavutti heti erittäin suuren menestyksen. Sitten seurasi vuosi 1892,

joka lopullisesti määräsi hänen kohtalonsa, sillä silloin hän meni

naimisiin Sidney Webbin kanssa. Itse hän kertoo, että mainittuna vuonna

hänen oppiaikansa päättyi ja yhteistyö alkoi.

On vallan merkillistä, kuinka helposti ihmiset näyttivät unohtavan,

että Beatrice Potter ja Sidney Webb olivat alkujaan kaksi eri henkilöä,

jotka eivät edes tunteneet toisiaan ja joista kumpikin kulki omaa

uraansa, kaukana toisistaan. On melkein mahdoton käsittää, että nuo

molemmat, jotka niin selvästi kuuluvat yhteen, ovat ollenkaan tulleet

toimeen erillään. Nyt se olisi aivan mahdotonta. Ne lukuisat kirjat,

jotka sen jälkeen ovat ilmestyneet, ovat kaikki yhteistyötä, samoin

kaikki ne laajat yhteiskunnalliset tutkimukset, joita he sen jälkeen

ovat toimittaneet. Yhdessä he ovat tehneet työtä Fabian-seurassa,

joka oli englantilaisen luonteenomainen, ensimmäinen sosialistinen

yhdistys, jonka vaikutus on tuntunut yhteiskunnallisessa elämässä.

Fabian-seura osoittaa mielestäni selvästi sekä heidän vahvat että

heikot puolensa. Vahvana puolena on aina tunnustettava, että he

ovat tehneet mitä vakavinta tieteellistä tutkimus- ja aatteiden

selvittämistyötä. Heikkona puolena taas on, että Fabian-seuran työ on

ollut yksinomaan kirjallista, tieteellistä laatua. — Kysyin kerran

eräältä hyvältä tuttavalta, joka kuului tuohon seuraan, kuuluuko siihen

yhtään työmiestä. Hän näytti hiukan nololta ja sanoi, että siihen

kuului kyllä yksi työmies, mutta he eivät tietäneet, mitä kummaa

hänelle olisi tehtävä. Varminta kai olisi sulkea hänet lasikaappiin ja

näytellä muille todisteena, että kyllä seuraan kuului työläisiäkin! —

Sosialisti-aristokraatit eivät ole mikään tuntematon ilmiö Englannissa!

Ensimmäisessä työväen hallituksessa Sidney Webb oli kauppaministerinä.

Kaikki ihmettelivät, miten hän saattoi tulla toimeen, kun hänellä

ei aina voinut olla Beatricea turvanaan. Parlamentin ulkopuolella

heidän yhteistyönsä kyllä oli ehkä entistä selvempää. Beatrice Webb

perusti heti parlamentaarisen työväenklubin, joka on siksi lähellä

parlamenttitaloa, että parlamentin jäsenet voivat käydä siellä

syömässä lunchia kello yhden aikaan. Mainittu klubi muistuttaa hieman

Fabian-seuraa, sekään ei suinkaan ole avoinna kaikille työväenpuolueen

jäsenille, vaan verraten harvoille valituille.

Kuten tiedämme, pikku seikat vaikuttavat usein ihmisiin paljon enemmän

kuin tärkeät pääseikat. Se seikka esimerkiksi, että työväen hallituksen

jäsenet pukeutuivat hovipukuun käydessään ensikerran kuninkaan hovissa,

herätti mitä kiusallisinta huomiota, varsinkin Skotlannissa, ja

siitä keskusteltiin kauan. Totta on, että Sidney Webbiä arvosteltiin

vähemmän ankarasti kuin muita, sillä kaikki tiesivät hänen olevan

kaikissa seikoissa, pienissä yhtä hyvin kuin suurissakin, vakuutetun

"asteittaisuuden välttämättömyydestä", ja että hän ei siis ilman muuta

voinut muuttaa vanhoja hovisääntöjä. Ja häneen nähden iloinen nauru

lievensi katkeruutta. Sattui näet niin, että leikillinen kohtalo

asetti Sidney Webbin astumaan ulos Buckingham-palatsista yhdessä

maanviljelysministeri Buxtonin kanssa, ja valokuvaajat käyttivät

hyväkseen tilaisuutta saadakseen erittäin huvittavan kuvan. Sidney

Webb on, kuten jo olen maininnut, hyvin lyhyt, ja Noel Buxton on

pitkä kuin jättiläinen. Molemmat kävelivät vieretysten, puettuina

polvihousuihin, silkkisukkiin ja hullunkuriseen hattuun. "Times"

painatti kuvan palstoilleen, eikä totisinkaan voinut olla hymyilemättä

sitä katsellessaan. Sama asteittaisuuden välttämättömyys, jota

Sidney Webb saarnaa, estää kaiketi Englantia luopumasta monista

ikivanhoista tavoista, jotka syrjäisestä tuntuvat lievimmin sanoen

naurettavilta. Tuo sama asteittaisuuden välttämättömyys on tehnyt

molemmista Webb-puolisoista mitä ankarimmat parlamenttien puoltajat.

Jos parlamenttien arvoasema ja valta vähenee, vähenee samassa määrässä

kansojen vapaus. Se on heidän luja vakaumuksensa. Parlamenteilla

on brittiläisessä työväenpuolueessa ankaria vastustajia, mutta

niin kauan kuin molemmat Webbit, Bernard Shaw ja Ramsay MacDonald

johtavat parlamenttien puolustusliikettä, lienee tuskin syytä pelätä

parlamenttien kukistumista.

Webb-puolisot ovat erittäin tuotteliaita yhteiskunnallisia

kirjailijoita. Harva se vuosi ilmestyy heiltä yhteinen kirja milloin

mistäkin taloudellisia kysymyksiä taikka paikallishallintoa koskevista

aineista. Merkillisin mielestäni on heidän kirjansa: "Perustuslaki

Suur-Britannian sosialistiselle valtakunnalle", joka ilmestyi vuonna

1920. Se on liikuttava todistus siitä, kuinka he vielä haudastakin

tahtovat auttaa sen yhteiskunnan muodostamista, josta he ovat

kauneimmat unelmansa unelmoineet, sillä he voinevat tuskin odottaa,

että nuo unelmat tulevat toteutumaan heidän eläessään.

Molemmat puolisot ovat lähellä seitsemääkymmentä. Mutta molemmat

ovat vielä täysissä voimissa ja täydessä työssä. Bernard Shaw

valitti äskettäin, että hän on jo päässyt samaan luokkaan kuin Pyhän

Paavalin katedraali, Tower-silta ja Wembleyn näyttely, joita jokaisen

Lontooseen-tulijan täytyy käydä katsomassa ja ihailemassa. Melkein

samaa voi jo sanoa Webbeistäkin. Sellaisten Lontoossa-kävijäin

lukumäärä, jotka mielellään uhraavat minkä katedraalin tahansa,

jos vain pääsevät Webbejä tapaamaan, alkaa kasvaa peloittavassa

määrässä. Sidney ja Beatrice Webb kuuluvat, niinkuin Shawkin, siihen

esitaistelijain valiojoukkoon, joka on uhrannut neronsa ja koko

elämäntyönsä toteuttaakseen ihanteita, joiden he uskovat tuovan onnea

tälle ja tuleville sukupolville.