Miljoonamiehiä, sitä oikeata lajia, niitä, jotka ovat tyhjästä
itse luoneet miljoonansa, tapaa nykyaikana ainoastaan Amerikassa.
Sellaiset miljoonamiehet, jotka ovat miljoonansa perineet eivätkä
vielä ole jaksaneet niitä loppuun kuluttaa, ovat melkein aina ikäviä,
tyhjänpäiväisiä, ahdasmielisiä. Niistä ei kannata puhua.
Ensimmäinen "self-made", omatekoinen miljoonamies, jonka tapasin
Amerikassa, oli Andrew Carnegie.
Myöhään syksyllä, 1912, oli Bertha von Suttner käymässä Amerikassa, ja
Amerikan rauhanyhdistys, jonka puheenjohtajana oli Andrew Carnegie, oli
tietysti päättänyt juhlia häntä komeasti. Amerikan rauhanyhdistys oli
samanlainen kuin rauhanyhdistykset ylimalkaan siihen aikaan olivat —
ja ehkä ovat vieläkin — yhdistys, joka ajoi innokkaasti rauhan asiaa
rauhan aikana ja sotaa sodan aikana. Käytännölliset amerikkalaiset
kai arvelivat, että kaikki tapahtukoon oikealla ajallaan! Oli vallan
luonnollista, että tämän yhdistyksen puheenjohtajana oli Andrew
Carnegie.
Sanomalehdet olivat pitäneet suurta melua siitä, että pannaan toimeen
komeat päivälliset Bertha von Suttnerin kunniaksi, sillä hänen kuuluisa
kirjansa, "_Aseet pois!_", joka tuotti hänelle Nobelin rauhanpalkinnon,
oli hyvin tunnettu ja ihailtu myöskin Amerikassa.
Päivällisistä tuli tosi, ja hämmästykseni oli aika suuri, kun eräänä
päivänä sain kutsun tulla Bertha von Suttnerin kunniaksi pidettäville
päivällisille komeaan Astor-hotelliin New Yorkissa. Kutsukirjeessä
oli mainittu, että kunniavieraana oli paronitar Bertha von Suttner ja
puheenjohtajana Andrew Carnegie. Amerikassa, kuten Englannissakin,
on sääntönä, että kaikissa hiukankin juhlallisissa päivällisissä on
puheenjohtaja, jonka vallassa on vaatia ketä tahansa läsnäolijoista
pitämään pienen puheen ja jonka luvatta ei kukaan saa nousta puhumaan.
Tietysti noudatin kutsua ja saavuin oikealla ajalla Astor-hotelliin.
Siellä odotti minua toinen yllätys. Minut kuljetettiin sisään ja
asetettiin istumaan n.s. puhujien pöytään, Andrew Carnegien vasemmalle
puolelle. Hänen oikealla puolellaan istui tietysti kunniavieras. En
vielä tänä päivänäkään tiedä, ketä saan kiittää odottamattomasta
kutsusta noille päivällisille ja niin juhlallisesta pöytäsijoituksesta.
Mutta sellaista tapahtuu Amerikassa! Siellä ei aina olla niin selvillä
meistä eurooppalaisista, ja amerikkalaisten synnynnäinen ystävällisyys
panee heidät usein menemään hyvin pitkälle suosionosoituksissaan. Olipa
miten oli, minusta tuntui varsin hauskalta, eikä minun asiani ollut
nyt hakea syitä ja seurauksia! Jo ennenkuin menimme ruokasaliin,
olin tullut esitellyksi Bertha von Suttnerille, joka erinomaisen
herttaisesti suuteli minua ja vakuutti syvää myötätuntoaan Suomea
kohtaan, jonka synkät vaiheet hän hyvin tunsi. Hänestä on säilynyt
mielessäni mitä kirkkain ja kaunein muisto.
Vasta ruokasalissa tulin esitellyksi Carnegielle, kun minut asetettiin
hänen viereensä istumaan. Tietysti olin kuullut hänestä hyvin paljon,
ja myöntää täytyy myöskin, etten juuri koskaan ollut kuullut kenenkään
sanovan hyvää sanaa hänestä. — Olin kuullut, kuinka hän aikoinaan
kidutti työväkeään Pittsburgissa, terästehtaissaan, kuinka hän
käytti itsekkäästi omaksi hyväkseen Bessemerin nerokkaan keksinnön,
välittämättä paljoakaan keksijästä, ja kuinka hän haikailematta kokosi
miljoonansa toisten hiestä ja verestä. Sanottiin myöskin, ettei hän
koskaan enää uskaltanut itse näyttäytyä Pittsburgissa, sillä hänen
uhriensa tulinen viha kauhisti häntä. On tietysti mahdollista,
että kaikki tuo oli edeltäkäsin synnyttänyt mielessäni syvän
vastenmielisyyden, vaikka en ollutkaan siitä silloin aivan tietoinen.
Vasta kun istuin häntä lähellä ja hän alkoi puhua kanssani, alkoi tuo
vastenmielisyys kasvaa hirvittävästi. Tuossa hän istui kuin pehmeä,
harmaa sammakko, ulkonevat silmät pyöreinä, kädet vavisten kuin
pelosta...
Merkillinen on ihmisluonto. Koetin ankarasti puhua järkeä itselleni.
Hänen käytöksensä minua kohtaan oli ystävällistä, moitteetonta, kuten
maailmanmiehen ainakin, ja tiedän, että minunkin käytökseni oli
kohteliasta ja moitteetonta. Ja kumminkin tunsin koko ajan yhä kasvavaa
vastenmielisyyttä.
Tiedän, että monessa ihmisessä taistelee kaksi olentoa vallan selvästi,
niin selvästi, että melkein luulisi omilla korvillaan kuulevansa
heidän keskustelunsa omassa sydämessään. Juuri niin kävi minun nyt.
Ensimmäinen olento, viisas ja tyyni ja järkevä, sanoi, että tämähän on
vallan hullua. Eihän hän ollut ainakaan minulle mitään pahaa tehnyt,
ja nythän oli iloiset päivälliset, jolloin kaikkien täytyi koettaa
parastaan tehdäkseen ne miellyttäviksi sekä Bertha von Suttnerille että
Carnegielle. Paha aavistus näet sanoi minulle, että Carnegie vallan
hyvin tunsi tuon kylmän inhovirran vasemmalla puolellaan. Ihminen
tuntee sellaisen. Nyt piti tosiaankin koettaa parantaa asioita!
Toinen olento vastasi heti: Entä sitten, vaikka hän onkin sinulle
kohtelias! Miten hän kohteli veljiäsi ja sisariasi Pittsburgissa?
Halpa-arvoinen oli hänelle ihmisveri, kun oli rahaa ansaittavana.
Ensimmäinen olento koetti puolustaa: Mutta onhan hän nyt koettanut
tehdä hyvää noilla rahoillaan. Kuinka monta suurenmoista kirjastoa hän
onkaan perustanut Amerikkaan ja moneen paikkaan Euroopassakin!
Ha-haa, nauroi toinen olento ilkkuen. Onhan niitä kirjastoja jos
jossakin! Hän on niitä perustanut kaiketi lahjoakseen Jumalaa, jotta
edes muutamat tahrat tulisivat pyyhityiksi pois elämän kirjasta! Vanha
mies, vanha ja heikko. Kädetkin tuolla lailla tutisevat!
Ukko parka! Minun kävi häntä samalla hirveän sääliksi. Tiesinhän,
kuinka siitä ilveiltiin, että hän aina vaati kirjastoihinsa oman
nimensä ja oman kuvansa seinälle taikka veistokuvan alustalle, jossa
se heti pisti silmään. Monin paikoin Amerikassa olikin siitä syystä
kieltäydytty vastaanottamasta lahjaa kirjastoon, koska ei tahdottu
pystyttää muistopatsasta Carnegielle. Olihan veristä ivaa, että
Euroopassa, Haagin rauhanpalatsissa, silmä heti kohtasi kaksi kuvaa,
"rauhansankarit", Carnegien ja Nikolai II:n! Vaikka eihän siitä pidä
syyttää Carnegiea. Kun ihmisiin menee tuollainen loistava valhe,
niin minkä sille kukaan voi! Eikä suinkaan Carnegien kuva ollut
siellä sen häiritsevämpi kuin Nikolainkaan! Toinen uhrasi elämänsä
valmistaakseen sotavarustuksia, ja toinen käytti niitä. Eläkööt
maailman rauhansankarit!
Muistui mieleeni Carnegien syntymäkaupunki, Dunfermlin, joka minusta
aina oli ollut miellyttävimpiä paikkoja Skotlannissa. Sinne oli ukko
tehnyt suuria lahjoituksia. Dunfermlin on myöskin Robert Brucen
syntymäkaupunki, enkä missään paikassa maailmassa ole niin selvään
tuntenut uuden ajan ja vanhan ajan taistelua kuin siellä. Robert
Bruce ja Carnegie! Nuo kaksi eivät koskaan saata toisiaan ymmärtää.
Korkealla kukkulalla on vanha iänikuinen linna, jossa kuningas Malcolm
ja ihana kuningatar Margareta vielä öisin näyttäytyvät Dunfermlinin
asukkaille heitä varoittamassa, kun jokin vaara uhkaa. Linnan vanhassa
kirkossa oli Robert Bruce haudattuna, kivisessä kirstussa ja kivisessä
haudassa, kuten sopii kansallissankarin. Mutta mitä teki Carnegie?
Hän kaivatti Robert Brucen haudasta ylös, korjautti toisen puolen
kirkkoa ja laski Brucen uuteen, hienoon hautaan, jonka päällä hohtava
hautakivi prameilee. Voi sinua Robert Bruce! Mahdoitko kääntyä uudessa,
muodikkaassa ympäristössäsi!
Taas menivät ajatukset pahalle puolelle! Koetin muistaa, että olihan
Carnegie tehnyt paljon hyvääkin syntymäkaupunkinsa hyväksi. Kaupungin
laidassa oli suuri, komea puisto, Carnegien lahjoittama, ja paitsi
kirjastoa ja taidekokoelmaa, jotka kantavat hänen nimeään ja joissa
hänen kuvansa meitä tervehtivät, hän on lahjoittanut kaupungille
erinomaisen kylpylaitoksen. Siellä saa kylpyjä vaikka minkälaisia,
kuumia, kylmiä, höyrykylpyjä, vesikylpyjä ja jos jonkinlaisia
terveyskylpyjä, joista varmaan on ollut paljon hyötyä Dunfermlinin
asukkaille, sillä kaiken tuon kylpy-ylellisyyden saa niin halvalla
hinnalla, ettei kukaan ole siitä pois suljettu. Osoittaakseen
kiitollisuuttaan antajalle on Dunfermlinin kaupunki ostanut sen
mökin, jossa Carnegie syntyi ja jossa hän ensin aloitti uransa
sanomalehtienmyyjänä. Tuota mökkiä säilytetään nyt jonkinmoisena
kansallispyhättönä.
Koetin parastani pysyäkseni tyynenä ja toivoin hartaasti, että
päivällisistä vihdoinkin tulisi loppu. Tuossa hymyili Bertha von
Suttner minulle herttaista hymyään. Mikä tyyneys ja sopusuhtaisuus
hänessä oli, kuinka täydellisesti tuo kuuluisa maailmannainen hallitsi
asemaa! Häpesin omaa rauhatonta mielialaani.
Carnegie oli juuri kääntynyt puoleeni ja alkoi puhua, kuinka hyvin hän
tunsi Suomen vaikean aseman ja kuinka hänen harras mielenkiintonsa oli
aina ollut suomalaisten puolella. Kuulin oman ääneni vastaavan hänelle
kohteliaasti, että oli hyvin hauska kuulla hänen ystävällisyydestään
meitä kohtaan...
Kahvi kannettiin siinä samassa pöytään, ja puheiden aika oli siis
tullut. Carnegie nousi ja asettui lähellä olevalle puhujalavalle.
Vieressä olevat pöydät täyttyivät kuin taikaiskusta pikakirjoittajilla
ja sanomalehtimiehillä. Sitten alkoi puhe, josta ei voinut
sanoa muuta kuin hyvää. Se oli kaikin puolin hyvin valmistettu,
ystävällinen, voisipa sanoa melkein sydämellinen, kehuva, täynnä
luottamusta tulevaisuuteen... Varmaa on, että moni meistä silloisista
läsnäolijoista sitten parin vuoden perästä tunsi kiitollisuutta
laupiasta kohtaloa kohtaan, joka oli antanut Bertha von Suttnerin
nukkua ikuiseen rauhaan, ennenkuin maailmansodan kauhut puhkesivat
esille.
Useita puheita seurasi sitten, hyviä ja heikkoja, kuten tavallisesti
tuollaisissa tilaisuuksissa. Mieleeni painui vain se, että Bertha von
Suttnerin puheessa niin selvään kajahti järkähtämätön, onnea tuottava
luottamus siihen, että vihdoinkin oli kehitys päässyt niin pitkälle,
että raakojen sotien aika oli ohi! Onnellinen Bertha von Suttner! Hän
sai nukkua, ennenkuin unelmansa murtuivat.
Nousimme vihdoin pöydästä ja aloimme katsella tuttuja salissa. Pieni
ryhmä sanomalehtimiehiä tuli samassa luokseni kysymään, miksi en
ollut pitänyt mitään puhetta. Vastasin, ettei sellaisesta ollut
kysymystäkään, mutta he väittivät, että nimeni oli annettu heille
edeltäkäsin puhujien joukossa. En voinut heille sen parempaa selitystä
antaa, koska en itse tiennyt asiasta mitään, ja pyysin heitä tyytymään
siihen.
Mutta amerikkalaisia nuoria sanomalehtimiehiä ei vain niin helposti
tyydytetä, ja nämä lähtivätkin Carnegien luo tuota tärkeätä asiaa
tiedustelemaan. Hänen vastauksensa oli varsin hämmästyttävä. Hän
vakuutti, että hänen aikomuksenaan oli kyllä ollut pyytää minua
puhumaan, mutta sitten hän oli tullut ajatelleeksi, että se luultavasti
loukkaisi tsaarin hallitusta! Vastaus tuotti minulle suurta huvia.
Samalla se oli erittäin kuvaava urhoolliselle isännälleni. Tuntematon,
vaatimattomassa asemassa oleva suomalainen olisi muutaman minuutin
puheessa sanonut sopivia korulauseita juhlan sankarittarelle, ja se
olisi nostattanut tsaarin hallituksen hiukset pystyyn ja ikuisesti
turmellut Carnegien nimen!
Seuraavana aamuna näin vallattoman uutisen New Yorkin lehdissä:
"Andy says mum to Madame Malmberg." Suomeksi käännettynä se kuuluisi
jokseenkin näin: Antti sanoo suu kiinni rouva Malmbergille. Tämän
merkillisen otsikon alla oli pieni pätkä, hiukan pistävä "Antille",
mutta varsin suosiollinen minulle.
Carnegiesta puhuessani minun täytyy vielä mainita seikka, joka näkyy
olevan yhteinen useimmille omalla työllään kohonneille miljoonamiehille
Amerikassa. Ennemmin tai myöhemmin heidän nimissään ilmestyy yksi
tai useampia kirjoja, jotka saavat komeat arvostelut, ei ainoastaan
Amerikan, vaan koko maailman sanomalehdistössä. Ja syystä saavatkin,
sillä ne ovat aina hyvin kirjoitettuja. Tyyli on tottuneen kirjailijan,
ajatukset selvät, usein melkein nerokkaat. Mutta — mutta...
Kuinka on ymmärrettävä, että miehet, jotka omalla nerollaan, omalla
tarmollaan ovat koonneet jättiläisomaisuuden, eivät tule ajatelleeksi,
että yleisöä ei sentään voi aivan noin karkeasti pettää? Kuka hiukankin
ajatteleva ihminen voi ilman muuta uskoa, että mies, joka tuskin on
eläessään muuta kirjoittanut kuin nimensä sopimusten alle, yht’äkkiä,
käden käänteessä, muuttuu tottuneeksi kirjailijaksi?
Olin aina epäillyt noiden kirjojen alkuperää, mutta vasta ensikerran
käydessäni Amerikassa kyselin tuota asiaa. Nuori sanomalehtimies,
jolta sitä tiedustelin, purskahti iloiseen nauruun: "Myöntäkää, että
arvelitte, kuten luulen eurooppalaisten yleensä arvelevan, että
Carnegie ja Ford yht'äkkiä tunsivat herätyksen sielussaan ja istahtivat
silloin hienon kirjoituspöytänsä ääreen, ottivat kultakärkisen kynän
käteensä ja lahjoittivat maailmalle kirjallisen neronsa esikoisen!" —
Koetin heikosti vastustaa hänen runollista väitettään, mutta pitihän
minun myöntää, että siinä oli totta toinen puoli. Vasta nyt minulle
selvisi, kuinka vallan mahdoton tuollainen otaksuma oli. Vaikka
tuollaisilla maankuuluilla miljoonamiehillä, kuin Carnegie ja Ford
ovat, olisi ollut kykyäkin luoda kirjallisia merkkiteoksia (jota
kykyä heillä ei mitenkään voi otaksua olevan), ei heillä koskaan
olisi voinut riittää aikaa sellaiseen työhön. Kirjoja ei sentään
luoda noin vain höyrykoneen vauhdilla. — Eurooppalainen tietysti
nyrpistää nenäänsä ja sanoo, että elleivät he ole kirjojen tekijöitä,
niin on kirjallista varkautta julkaista ne heidän nimissään, mutta
käytännöllisellä amerikkalaisella on toinen käsitys. Näin jatkoi
ystäväni, sanomalehtimies:
"Tiedättekö, että minä mahdollisesti kohta tulen kirjoittamaan erään
miljoonamiehen muistelmat? Se on tietysti suuri asia näin nuorelle
sanomalehtikirjailijalle, sillä mies maksaa ruhtinaallisesti, monta
vertaa enemmän kuin mikään kustantaja, jos nyt ollenkaan saisin
kustantajaa! Mitä minä siitä välitän, vaikka hän piirtää oman nimensä
kansilehdelle? Kaikki ihmiset toki arvaavat, että hänen kirjallinen
osuutensa teokseen rajoittuu kansilehteen, ja minä kyllä pidän huolta
siitä, että 'todistamaton huhu’ tietää kertoa, kuka on kirjoittanut
kansilehden jälkeisen osan..."
"Mutta kuinka te tiedätte mitään hänen muistelmistaan?"
"Joitakin pääseikkoja — taikka oikeastaan ne, joita hän itse pitää
pääseikkoina — hän tietysti kertoo minulle. Sitten kyselen lisää hänen
ihailevilta aikalaisiltaan, ja loput osaan kyllä itse panna kokoon.
Onhan meillä, amerikkalaisilla sanomalehtimiehillä, sentään jonkin
verran mielikuvitustakin..."
Olen koettanut miettiä, mikä mahtaa olla syynä tuohon miljoonamiesten
vallan epäjohdonmukaiseen esiintymiseen kirjailijoina. Onhan heillä
mainetta kyllin miljoonamiehinä! Ja vaikeata on uskoa, että miehet,
joilla on niin hirvittävä määrä työtä omalla alallaan, jonkin
sisällisen voiman pakosta antautuisivat uudelle, täysin tuntemattomalle
ja paljon vaativalle alalle. En voi ymmärtää, että siihen on muuta
syytä kuin tuo varsin tavallinen inhimillinen heikkous, että tahtoo
olla jotakin, jota ei ole. Mutta miksi he eivät seuraa keisari
Wilhelmin esimerkkiä, ruveten yksin tein runoilijoiksi, maalareiksi,
säveltäjiksi ja ties miksi? Siksi, että kirjailija-ala helpommin kuin
mikään muu antaa maailmalle sen käsityksen, että mies, vaikka onkin
"self made", omatekoinen, kumminkin on korkealla henkisellä tasolla
ja tekee aatteellista työtä yhtä suurella antaumuksella kuin kokoilee
dollareita. Omatekoisen miehen usko, että hän tässäkin asiassa voi noin
vain ilman muuta sokaista ihmiskunnan silmät, on vallan liikuttava ja
osoittaa, kuinka syvästi hän tuntee dollarin vallan. Hänen kokemuksensa
eivät varmaankaan ole tätä uskoa särkeneet.
Toinen asia, josta kuulin paljon Amerikassa, oli se ankara arvostelu,
joka tuli miljoonamiesten rouvien osaksi. En tutustunut yhteenkään
miljoonamiehen rouvaan, niin etten voi omasta kokemuksestani mitään
sanoa. En nähnyt koskaan heitä yhdessä miestensä kanssa. Arvostelu,
jonka kuulin, oli sellainen, että he ylimalkaan olivat sanomattoman
paljon alempana aviomiehiään intelligenssiltään, tarmoltaan,
käyttäytymistavoiltaan ja muilta hyviltä ominaisuuksiltaan. Väitettiin,
toisin sanoen, että he olivat henkisesti vallan vähäpätöisiä
eivätkä ollenkaan käsittäneet, kuinka paljon hyvää he olisivat
voineet aikaansaada satumaisilla käyttövaroillaan. — "Euroopassa
te voitte paljon paremmin käyttää yhteiskunnan hyväksi sellaisia
henkilöitä", sanoi amerikkalainen ystäväni, "te valitsette heitä
kunniapuheenjohtajiksi hyvää tarkoittaviin seuroihin, pyydätte
heitä laskemaan peruskiviä lastenkodeille ja sairaaloille sekä
avaamaan basaareja varattomien säätyhenkilöiden avustamiseksi. Sillä
lailla puristatte heiltä aika sievosia summia antamatta heille
kumminkaan tilaisuutta liian paljon sekaantua itse asiain johtoon. Me
amerikkalaiset olemme vielä kaikki liian omatekoisia ymmärtääksemme
kaikkia tuollaisia temppuja."
Tuo saattoi olla kaikki totta, mutta se ei mitenkään selittänyt sitä
seikkaa, että juuri miljoonamiehet, joilla epäilemättä oli vara valita,
olivat vaimoikseen valinneet henkilöitä, jotka olivat heitä niin
paljon alemmalla tasolla. Eräs helsinkiläinen taiteilija-ystäväni,
jonka kanssa asiasta puhelin, antoi minulle mielestäni vallan pätevän
selityksen. Hän piti asiaa aivan luonnollisena, sillä kuinka saattoi
kukaan vaatia, että niin raskaan työtaakan alla huokaileva henkilö,
kuin miljoonamies epäilemättä on, voisi kiinnittää syvää huomiota
tulevaan rouvaansa. Työ on hänellä kaikki kaikessa. Mutta tulee sitten
aika, jolloin hänen mieleensä tulee ajatus, että hänellä pitäisi olla
perillinen, joka tulisi jatkamaan tuota tärkeätä työtä. Hänen pitää
siis hommata vaimo itselleen. Mutta kuka on hänen valittunsa? Hänellä
ei koskaan ole ollut aikaa katsella tyttöihmisiä. Täytyy kai ruveta
nyt katselemaan, ei siinä muu auta! Hän joutuu tilaisuuteen, jossa
on koko lauma neitosia koolla, ja heidän joukossaan on yksi, jolla
on helakanpunainen pusero. Se pistää heti silmään, ja tyttö itsekin
näyttää terveeltä ja sievältä. Mitäpäs siitä sen enempää miettii,
kosii, saa myöntävän vastauksen ja menee naimisiin. Miljoonamies saa
perillisen, työ ja miljoonat yhä kasvavat, eikä hän jouda sen enempää
sitä asiaa miettimään. Punapuseroinen tyttö saattaa olla viisas,
saattaa olla tyhmä, saattaa olla hyväluontoinen taikka pahasisuinen
— kuka siitä välittää! Hän on tehnyt tehtävänsä, synnyttänyt
miljoonamiehelle perillisen, ja palkaksi siitä hän saa viettää lopun
elämäänsä ilman "leipähuolia". Hän saa tuhlata rahaa niin paljon kuin
haluaa, kunhan hän vain ei häiritse miljoonamiestä tämän tärkeissä
tehtävissä.
Miljoonamiehillä, kuten useasti muillakin neroilla — sillä nerojahan he
epäilemättä ovat alallaan — ei näy olevan paljon lapsia. Carnegiella
oli yksi ainoa tyttö, hyvin kivulloinen ja heikko, ja Henry Fordilla on
yksi ainoa poika.
Amerikkalaisista miljoonamiehistä tunnen Henry Fordin useamman kuin
yhden tapaamisen perusteella. Olin yli kaksi viikkoa hänen seurassaan
joka päivä ja puhelin usein hänen kanssaan. Se tapahtui n.s. Fordin
rauhanlaivassa, joka joulukuun alussa 1915 läksi Hobokenin rannasta,
mukanaan parisataa kutsuvierasta, ja saapui sitten vähän ennen joulua
Osloon (silloiseen Kristianiaan). Tuosta merkillisestä matkasta on niin
paljon kirjoitettu, etten tahdo siitä enää monta sanaa sanoa, vaan
koetan sen sijaan kertoa itse isännästämme mitä muistan.
Myönnän heti, että minulla oli Fordin suhteen syvä ennakkoluulo, jota
Carnegien tapaaminen ei suinkaan ollut vähentänyt. Mitä hän olisi sen
parempi kuin muutkaan! Myönnän toki heti, että hyvin pian sain hävetä
tätä ennakkoluuloani, sillä Ford oli vallan toinen tyyppi.
Se, mikä ennen kaikkea vaikutti meihin kaikkiin laivassa-olijoihin
erinomaisen edullisesti, oli Fordin vaatimaton, toverillinen käytös.
Hänessä ei ollut mitään ruhtinaallista, luotaan työntävää, ylhäältä
alaspäin kohtelevaa, vaan hän oli aivan "tavallinen ihminen".
Oli melkein mahdotonta käsittää, että tuo ystävällinen, melkein
lapselliselta tuntuva mies oli maailman ehkä rikkain ihminen.
Carnegiesta sen saattoi ymmärtää, mutta ei Fordista. Tässä oli selvästi
paljon monimutkaisempi luonne selvitettävänä. Fordille ei raha rahan
tähden nähtävästi merkinnyt yhtään mitään. Hän ajoi ennen kaikkia
aatteita, ja raha oli tässä ainoastaan välikappaleena. Mutta siinäpä
pulma juuri tulikin esille: Mitä aatteita hän ajoi ja minkätähden?
Jos sen nojalla, mitä Fordista tiedän, yritän luoda kuvan Fordin
ihannekodista, olisi se tällainen: Kylläksi kaikkea, mikä kuuluu hyvään
ruumiilliseen hoitoon, täydellinen raittius, tarpeeksi rahaa pankissa
sairauden ja vanhuuden varalta, mies ansaitsemassa tehdastyöllä, vaimo
yksinomaan kotitöissä, kaikki askareet täsmälleen, tunnilleen, elämä
nuottien mukaan, ylhäällä Vanhan Testamentin Jehova vartioimassa ja
alhaalla hänen käskynhaltijansa Henry Ford.
Ford on luonteeltaan varmaan paljon syvällisempi ja myöskin paljon
laajanäköisempi kuin miljoonien kokoojat yleensä. Siksi hänen onkin
onnistunut koota enemmän kuin muiden. Tämä tuntuu ehkä paradoksilta,
mutta niin se kuitenkin on. Vasta käydessäni Detroitissa, Fordin
suurimmissa tehtaissa, sen oikein ymmärsin. Pienen erehdyksen kautta
tulin Detroitiin päivää myöhemmin kuin olin luvannut, ja Ford oli
samana aamuna lähtenyt Washingtoniin. Siitä oli minulle enemmän
hyötyä kuin haittaa, sillä sain siten katsella jättiläistehtaita
aivan rauhassa, ilman mitään vaikutelmia "ylhäältäpäin". Ford oli
ystävällisesti antanut käskyn yhdelle lukemattomista insinööreistään,
että hän saattaisi minua ja näyttäisi sekä selittäisi kaikki, mitä
halusin tietää.
Fordin jättiläismahtava järjestämiskyky esiintyi mielestäni
kirkkaampana, täydellisempänä, kun hän itse ei ollut läsnä, vaan
ainoastaan toiminnan tulos, neron luoma, joka ympäröi meitä kuin
valmiiksi valettu maailma, missä kaikki jo kulkee kuin luonnonvoiman
pakosta, missä ei enää tunnu vasaran jälki eikä seppo itse näyttäydy.
Kaikki eri osat, ruuvit, tangot, pyörät, ihmiset — kaikki liikkuivat
tahdottomina, jonkin näkymättömän voiman käskystä. Se oli kiihoittavaa
ja samalla masentavaa.
Ruuvit ja tangot ja pyörät kyllä tuon kestivät, mutta entä hienoimmat
aseet, ihmiset? Eivätkö he joskus menneet pilalle, kadottaneet
järkeänsä tuossa konevoiman ja järjestyksen maailmassa? Insinööri,
joka minua saatteli, hymyili hiukan surullisesti: "Jos työmies näyttää
henkisen sairauden oireita, muutetaan hänet toisenlaiseen työhön", oli
hänen selityksensä.
Hän selitti myöskin, kuinka pieninkin työssä saatu vamma ja pieninkin
sairauden oire on heti ilmoitettava sairaalaan, jossa parhaat lääkärit
maksutta hoitavat työmiehiä. Sain tietysti nähdä sairaalan, jossa
kaikki oli niin täydellistä kuin tieteen viimeisiä tuloksia seuraten
saattoi valmistaa.
"Voiko parempaa ruumiillista hoitoa pitää työväestä?" kysyi oppaani. —
"Ei, ei voi", myönsin.
Sitten piti minun vielä nähdä kasvatuksellinen osasto. Sen johtaja,
korkean pappisarvon omistaja, tohtori Marquiss, oli minulle ennestään
tuttu. Hän antoi mielellään kaikki tiedot, joita halusin. Laajat olivat
oppisalit, paljon oli luennoitsijoita eri aineissa, ja sitäpaitsi
opettivat työmiehet vapaaehtoisesti toisilleen englanninkieltä.
Pyysin myöskin tietoja työväen elämästä ulkopuolella tehtaita, ja
mielihyvällä, voisinpa melkein sanoa innostuksella, tohtori Marquiss
niitä antoi. Työväen asunnot olivat täydellisiä malliasuntoja: tilavat
huoneet, pieni puutarha, kaikki työtä säästävät laitokset, joita
Amerikassa on keksitty; siis koditkin niin täydellisiä kuin saattoi
uneksia. — "Tarkastajamme käyvät joka päivä katsomassa, että kaikki
on kuin olla pitää", selitti tohtori Marquiss. Pyysin häntä kertomaan
hiukan lähemmin noista tarkastajista, ja hän kertoi:
"Meillä on kokonainen armeija nuoria miehiä, joiden työnä on kulkea
aamusta iltaan työmiesten kodeissa tutkimassa ja katsomassa, että
kaikki on hyvin siivottu, lasten nenät niistetty, ruoka hyvää, pankissa
vissi määrä rahaa, vaimo yksinomaan kotitöissä, ilman mitään ansiotyötä
kodin ulkopuolella j.n.e."
"Mitä työmiesten vaimot tuosta arvelevat? Ensiksikin siitä,
että tarkastajina on nuoria miehiä eikä naisia, vaikka tuntuisi
luonnollisemmalta, että naiset tekisivät tuollaiset kotitarkastukset,
ja myöskin siitä, että vaimot eivät saa tehdä mitään ansiotyötä kodin
ulkopuolella?"
"Vaimot pitävät ehdottomasti enemmän nuorista miehistä tarkastajina
kuin naisista." (Ahaa, arvelin itsekseni, tietysti siitä syystä, että
heitä voi helpommin vetää nenästä, jos tarvitaan.) "Ja mitä sitten
tulee työhön kodin ulkopuolella, se on hyvin jyrkästi kielletty, sillä
se on aivan Henry Fordin periaatteita vastaan. Tapahtui äskettäin, että
erään työmiehen vaimo, joka sattui olemaan taitava pianonsoittaja,
alkoi antaa soittotunteja muutamille nuorille tytöille. Hän arveli
aikansa hyvin riittävän siihen, koska hänellä ei ollut lapsia. Heti kun
asiasta tuli tieto meille, ilmoitimme vaimolle, että hänen täytyi heti
lopettaa tunnit, muuten hänen miehensä tulisi erotetuksi toimestaan.
Ei,-Henry Ford ei salli sellaista. Se on vallan vastoin hänen
periaatteitaan."
"Mutta jos vaimon periaatteet ovat toiset..."
"Mitä tarkoitatte? Tämä on kai Henry Fordin tehdas..."
"Tarkoitan vain, että se on sentään hyvin ankaraa vapauden sitomista..."
"Aa, tietysti teillä eurooppalaisilla on aina kaikenlaisia teorioja,
jotka eivät pidä paikkaansa ollenkaan todellisessa elämässä! Työväki
rakastaa tuota niinsanottua vapauden sitomista. Mitenkä muutoin
selitätte sen, että meillä ei koskaan ole ollut lakkoja ja että meillä
aina on tuhansittain pyrkijöitä työhön, heti kun jokin paikka tulee
vapaaksi?"
Niinpä niin. Tuo antoi minulle aika paljon miettimisen aihetta.
Kuinka monta ihmistä lienee maailmassa, jotka vapauden edestä ovat
valmiit jotakin uhraamaan? Orjuuden rakkaus tuntuu olevan paljon
luonteenomaisempaa ihmiselle kuin vapauden rakkaus! Useammat lienevät
vapaudesta samaa mieltä kuin Falstaff kunniasta: Mitä on vapaus?
Voiko sitä syödä? Voiko sitä juoda?... Ja jos ei sitä voi syödä eikä
juoda eikä myöskään itseään vaatettaa sillä, niin mitä hyötyä on koko
vapaudesta?
Muistan, kuinka Arvid Järnefelt kertoi kerran minulle Tolstoin hänelle
sanoneen, että moni Venäjän talonpoika oli paljon tyytyväisempi ennen
orjana ollessaan kuin nyt vapaana. Talonpojat tunsivat ennen, että
heillä oli selkänojana jokin voima, joka piti heistä huolta ja katsoi,
että heillä oli jokapäiväiset tarpeet, mutta nyt "vapaina" heidän
piti itse huolehtia kaikesta ja itse johtaa elämän taistelua. Se oli
niin vaivalloista! — Amerikassa kuulin aivan samaa etelävaltioiden
neekereistä, kuinka he valittivat, että nyt oli pahempi kuin ennen.
Silloin he olivat vallan rehellisesti orjina, joita myytiin ja
ostettiin, piiskattiin ja ruokittiin. Ei mitään huolta huomispäivästä.
Ei mitään vastuunalaisuutta. Kohdeltiin kuin hyviä koiria...
Henry Ford tuntee ihmiset ja heidän vapaudenrakkautensa! Hän tietää,
että he mielellään ottavat vastaan orjuuden, kunhan sen mukana seuraa
tarpeeksi ruokaa ja vaatetta, asuntoja ja muita elämän mukavuuksia.
Ford ei koskaan pane pääpainoa siihen, että hän omistaa ihmisten
ruumiit, heidän kättensä voiman, heidän sormiensa notkeuden. Ennen
kaikkea hän tahtoo omistaa ihmisten sielut. Kaikki muu tulee silloin
itsestään ikäänkuin kaupanpäällisinä. Carnegie oli toista. Hän tahtoi
käyttää ihmisten ruumiillisen työn hyväkseen kootakseen miljooniaan.
Kun se kului loppuun, niin kulukoon! Saihan sitä uutta. Muutoin hänen
työ-väkensä sai olla miten tahtoi, pitkin tai poikin. Heidän kohtalonsa
ei häntä liikuttanut. Hän oli aina sotakannalla työväkensä kanssa.
Vielä kuollessaankin työläiset kirosivat sortajaansa.
Kuten jo sanoin, Ford on ystävyyssuhteessa työväkeensä. Hän osaa
herättää orjuusvaiston heissä, hän imee heidän tahtonsa omaan
tahtoonsa, kunnes he tyytyväisinä suutelevat kahleitaan.
Pittsburgin työväen hätähuudot Carnegien tehtaissa herättivät eloon
työväenliikkeen Amerikassa. Fordin työväen lihavassa hyvinvoinnissa
tuollaiset hätähuudot tukehtuvat.
Ford on joka suhteessa suurpiirteisempi kuin Carnegie. Kun tavallinen
ihminen ensin kuulee hänen tuumiaan, niin hän tahtomattaankin
hymyilee. Ne tuntuvat niin täydellisesti mahdottomilta. Kun hän
esim. tarjoutuu ostamaan Yhdysvaltain sotalaivaston, ei kukaan n.s.
täysijärkinen ihminen ollenkaan voi seurata hänen ajatusjuoksuaan.
Ja kumminkin tuollainen tarjous on Fordilla täyttä totta, ja hän
on laskenut tarkkaan joka pennin sen hinnasta ja todistaa, että se
olisi hänelle sekä mahdollinen että tuottava kauppa. Muistan vallan
hyvin, kuinka minun pienet aivoni melkein kieltäytyivät toimimasta,
kun hän rauhanlaivassa minulle selitti, että meillä suomalaisilla on
niin mahdottoman vaikea kieli, ettei sitä kukaan voi oppia ja että se
olisi siitä syystä muutettava. Kun lievästi hymyillen kysyin, kuinka
tuo muutos olisi tapahtuva, oli hänellä suunnitelma heti valmiina:
Alkeiskouluja perustettava tuhkatiheään ympäri maata. Niissä pääaineena
ensin opetettava englanninkieltä. Kun lapset oppivat sitä ymmärtämään,
opetetaan kaikki muut aineet sillä kielellä. Vihdoin kielletään
suomenkielen käyttö kokonaan. Eihän siihen mene kuin yhden sukupolven
aika, niin Suomesta tulee englanninkielinen maa! — Uskon varmaan,
että jos Ford olisi suomalainen ja yhä samaa mieltä, niin hän kyllä
yrittäisi panna tuumansa toimeen. Siinä juuri on hänen merkillinen
voimansa, ettei mikään tuuma jää hänellä ainoastaan tuumaksi, vaan hän
alkaa heti toimia sen toteuttamiseksi.
Miltä näyttää Ford itse, tuo aineellisen hyvinvoinnin apostoli,
maailman ehkä rikkain yksityishenkilö? Hänen kasvonsa ovat kuin
keskiaikaisen pyhimyksen, laihat, kalpeat, syväpiirteiset. Silmät
ovat tummat, syvät, ilme syvämielinen ja lempeä. Hänen käytöksensä on
vaatimatonta, ystävällistä. Minua vaivasi aina uteliaisuus tietää, mitä
tuon miehen mielessä liikkui. Ulkomuodosta päättäen hän oli hienoimman
henkevyyden perikuva, mies, joka on enemmän sielua kuin ruumista,
jolle aate on kaikki, aine ei mitään. Tiesin, että hän elämässään oli
askeetti, ei koskaan juonut mitään vettä väkevämpää ja oli rajoittanut
ruokansa niin vähiin, että lääkäri sanoi hänen kärsivän sen vähyydestä.
Olisin voinut käsittää, että tuonnäköinen mies saattaisi olla
kiihkeä maallikkosaarnaaja, pelastusarmeijan johtaja, keskiaikainen
inkvisiittori tai jotakin muuta sellaista, mutta ei ikinä maailman
rikkain mies! Hänessä on jotakin mystillistä, melkein hirvittävää. On
kuin joku voimakas hengetär olisi hänelle sanonut: "Mene maailmalle ja
perusta valtakunta, jossa todistat, että sellaiset kauniit iskusanat
kuin 'vapaus', 'henkinen ylemmyys', 'sielun pyrkimys ylöspäin' ovat
pelkkää lorua, ja että ruumis on ainoa, jolla on arvoa." Mutta lieneekö
joku toinen hengetär antanut samalla hänelle sellaisen ulkomuodon ja
sellaiset tavat, että ne koko ajan väittävät aineellisuuden palvontaa
vastaan?
Miten mahtanee käydä Fordin valtakunnan, kun sen luoja kerran kuolee?
Löytyykö toista henkilöä, joka sen voi pystyssä pitää? Fordilla on yksi
ainoa poika, josta sanotaan, että hän on hyväluontoinen mies, hiljainen
uneksija. Kerrotaan, että hänen mielensä paloi lukualalle, mutta isä
ei sitä sallinut. Yliopistot voivat olla vaarallisia laitoksia. Niissä
herää helposti kaikenlaisia mietteitä... Ja mitäpä niistä mietteistä,
kun on latu jo valmiina, jota myöten on kuljettava. Pahempi on olla
katselematta oikealle ja vasemmalle...
Mutta miten käynee Fordin yhteiskunnan, kun sen luoja kuolee...?