Juna kiitää vinhaa vauhtia Essexin kenttien halki. On ruusujen paras
kukkimisaika. Ohi vilahtavat tutut englantilaiset maisemat, yhtä
ystävälliset, yhtä ikivanhan kulttuurin hiomat kuin ovat asukkaatkin
tässä siunatussa maassa. Ruusujen tuoksu tuntuu avonaisten junan
ikkunoiden läpi, ja tuolla etäällä ovat kentät täynnä loistavanpunaisia
unikkoja. Olin juuri lukenut päivän lehdet ja nähnyt niistä, kuinka
hirvittävät ajat olivat idässä, niissä vesikauhun saastuttamat
susilaumat levittivät kauhua Venäjän laajoilla maaseuduilla. Itä ja
Länsi! Niiden etäisyys toisistaan on ääretön! Voiko koskaan koitua se
aika, jolloin ne toisiaan ymmärtävät?
Vauhti alkaa vähentyä, ja nyt näkyy radan vieressä ruusuaita täydessä
kukassaan. Muistin sen hyvin viime vuodesta ja tiesin, että juna kohta
seisahtuu pienellä Easton Lodgen pysäkillä. Pari kolme matkustajaa
astuu ulos vaunuista, ja auton kuljettaja, jonka myöskin muistin
edellisestä vuodesta, lähenee minua ja ottaa matkalaukun sekä vie sen
pieneen kahdenistuttavaan autoon. "Kreivitär lähetti oman autonsa,
jota hän aina itse kuljettaa", selitti kuljettaja, ja minä ymmärsin
että se oli pieni, herttainen ystävällisyydenosoitus minulle. Pyysin
kuljettajaa ajamaan hiljaa, sillä tiesin, että tie oli satumaisen
kaunis, enkä tahtonut, että syöksyisimme tuulen nopeudella eteenpäin.
Tie kierteli sadoissa mutkissa ikivanhojen tammien ja lehmuksien
suojassa. Suuri puisto tuntui vieläkin suuremmalta, kun alituisesti
käännyimme, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tuolla häämötti
laaja tenniskenttä puiden takana. Siis olimme parin minuutin kuluttua
perillä. Auto seisahtui kohta päärakennuksen eteen, ja suuressa
aurinkoisessa eteisessä — vai miksi sitä sanoisin — odotti valmiiksi
katettu teepöytä. Paitsi teepöytää oli samassa eteisessä vielä kaksi
jättiläispöytää täynnä sanomalehtiä, aikakauskirjoja sekä uusimpia,
huomiota herättäneitä kirjallisia tuotteita. Mitä muuta saattoi ihminen
toivoa! Hovimestari ilmoitti, että kreivitär saapuu kohta, heti kun
parhaillaan esitettävä Shakespeare-näytäntö oli lopussa. Siitä kerron
myöhemmin enemmän.
Vähän ajan perästä tulikin kreivitär. Viime vuodesta, jolloin olin
hänet viimeksi nähnyt, hän ei ollut muuttunut vähääkään, ellei hän
ehkä ollut nuortunut ja vielä entisestään kaunistunut. Sillä kaunis
hän on yhä vieläkin, vaikka on jo 65 vuotta täyttänyt. Hän oli
nuoruudessaan Viktorian hovin kuuluisin kaunotar, ja kovin vähän ovat
vuodet häneen koskeneet, vaikka tukka onkin lumivalkeaksi muuttunut.
Sama kuninkaallinen ryhti ja sama sanomattoman miellyttävä käytös kuin
ennenkin. Maailmannainen kiireestä kantapäihin.
Istuessamme teepöytään hän ilmoitti, että meillä oli nyt kokonainen
tunti käytettäväksi aivan kahdenkesken, jotta saimme keskustella
rauhassa vaikka mistä. Kiirehdin heti käyttämään hyväkseni lupausta
ja kyselin "vaikka mitä". Kaikkein ensiksi tahdoin saada tietää
seikasta, mikä minun, ja varmaan monen muunkin, mielestä tuntui
käsittämättömältä: Kuinka tuosta kauniista, rikkaasta hovien suosikista
oli koitunut sosialisti? Se ei ollut hänessä mikään muodin oikku, sillä
hän oli sosialisti jo William Morrisin aikana ja — sen tiesivät kaikki
— oli saanut paljon kärsiä vakaumuksensa tähden.
"Mielelläni kerron sen teille", aloitti kreivitär, ja pehmeällä, Sarah
Bernhardtin "kultaista" ääntä merkillisesti muistuttavalla äänellä hän
alkoi kertoa "kääntymyksestään".
Kreivitär Warwick syntyi hyvin rikkaassa kodissa, missä häntä ympäröi
kaikki se mukavuus ja loisto, minkä rikkaus ja ylhäinen asema saattoi
luoda. Jo aivan nuorena hän tapasi kuningatar Viktorian, joka mieltyi
suuresti tuohon kauniiseen, vilkkaaseen tyttöön ja pyysi häntä
alituisesti hoviinsa. Hänen lapsuutensa ja aikaisin nuoruutensa kului
siis Englannin loistavissa hovi- ja ylimyspiireissä. Jo lapsena hän
kuuli ympäristössään puhuttavan kahdenlaisista ihmisistä, niistä,
jotka kuuluivat hänen piiriinsä, ja niistä, jotka olivat tuon piirin
ulkopuolella ja joita ei koskaan voinut ylimysten pariin päästää.
Lapsessa heräsi kiihkeä uteliaisuus saada selville, mitä nuo
tuntemattomat olennot oikeastaan olivat, ja hän alkoi kysellä. Hän
sai selville, että ne olivat köyhiä ja että niiden piti tehdä hyvin
kovaa työtä voidakseen elää. Pikku tyttö ei ollutkaan aivan tavallinen
ylimyslapsi, joka tyytyy siihen, että tuollaisista köyhistä olennoista,
jotka eivät yhtään ymmärrä ylimysten elämää ja oloa, on paras pysyä
niin kaukana kuin mahdollista. Hän tahtoi itse nähdä ja kokea.
Kun lapsesta kasvoi neitonen, hän alkoi tosiaankin ottaa selvää
köyhän väestön oloista. Hän näki itä-Lontoon kurjuudenpesiä ja
kaivostyöläisten ankaraa elämisentaistelua. Hänessä heräsi, halu
auttaa. "Minä kuuluin kaikkiin hyväntekeväisyysseuroihin, joista
suinkin sain kuulla, ja lopuksi tarjouduin työhön pelastusarmeijankin
kanssa", lady Warwick kertoi hymyillen. Koko paljon apua hän saikin
aikaan, mutta tyytyväisyyttä hän ei saavuttanut. "En ymmärtänyt mikä
minua vaivasi", hän selitti. "Mielestäni olin tehnyt kaiken voitavani.
Mitä vielä saatoin tehdä?"
Siihen aikaan Robert Blatchford julkaisi "Clarion" lehteään, ja
kreivitär Warwick tilasi sitä. Vaikka hän löysi siinä paljon, mikä
asioita selvitti, ei se kumminkaan riittänyt. Sitäpaitsi monet muut
puuhat vetivät hänen mielensä pois yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Kuningatar Viktorian lempiunelma oli naittaa nuori, rikas ylimystyttö
nuorimmalle pojalleen, Albanyn herttualle. Tyttö oli kumminkin jyrkästi
tuota tuumaa vastaan, ja jonkin ajan kuluttua terveydeltään heikko
prinssi kuoli. Siihen aikaan oli neitosen maine hovin kuuluisimpana
kaunottarena levinnyt laajalle, ja kosijoita vilisi hänen ympärillään.
Niistä hän valitsi Warwickin jaarlin, jonka suku oli Englannin
vanhimpia ja vihaisimpia ja jonka rikkaus oli sopusoinnussa suvun
ylhäisyyden kanssa. Nuori pari muutti asumaan Warwickien sukulinnaan
Warwick Castleen, ja kreivitär jatkoi hyväntekeväisyyttään entiseen
tapaansa ja yhtä vähän tyydytystä tuntien.
Sattui sitten ratkaiseva muutos hänen elämässään. Talvi 1892
oli tavattoman ankara Englannissa, ja työttömyys kasvoi mitä
hirvittävimmässä määrässä. Nuori kreivitär tahtoi "auttaa". Päätettiin
pitää suuret pukutanssiaiset Warwick Castlessa. Sinne kutsuttiin
kaikki, mikä Englannissa oli rikasta ja ylhäistä, hovipiireistä
ylhäisimpään maa-aatelistoon saakka. Pukuja ommeltiin viikkokausia
ympäri maata, toinen toistaan komeampia. Alan taiteilijat ahersivat
keksien uusia naamiopukuja, ja mielikuvituksen ihanimmat luomat tulivat
käytäntöön.
Warwick Castle on suuri vanha linna, jossa helposti on tilaa usealle
sadalle hengelle, ja loistava seurue täytti pian vanhan linnan
historialliset salit. Kaikki suuret sanomalehdet olivat lähettäneet
kirjeenvaihtajansa kertomaan komeudesta, ja kun sitten lehdet saapuivat
Warwick Castleen juhlan jälkeen, olivat kaikki yksimielisiä siitä,
että sellaista juhlaa ei ennen oltu Englannissa nähty. Pukujen loisto,
virvokkeiden ylellisyys, kaikki oli ennenkuulumatonta rikkaudessa ja
runsaudessa.
Kreivitär oli noussut ylös aikaisin ja istui linnan laajassa
eteisessä lukemassa lehtiä. Eihän hän voinut sille mitään, että sydän
sykki tavallista nopeammin hänen lukiessaan noita ylenmääräisiä
ylistysvirsiä. Juhlan täydellinen onnistuminen ja sitä seuraava ylistys
tuotti hänelle iloa ja tyydytystä...
Kun hän siinä nojautui sohvan selkämykseen, tuli hän työntäneeksi
sanomalehtiä hiukan syrjään, ja niiden välistä putosi jotakin
lattialle. Hän kumartui katsomaan mikä se oli, ja siinä makasi
Blatchfordin "Clarion" hänen edessään, ja ensimmäisellä
sivulla siinäkin hän näki otsakkeen: "_Warwick Castlen suuret
pukutanssiaiset_." Kaunis kreivitär hymyili... Kas vain: Blatchfordkin
tahtoi kantaa kortensa kekoon ylistyshymnien viehättävään kuoroon! Hän
istui mukavasti lukemaan...
Mutta mitä tämä oli? Kalpeana ja silmät säihkyen kreivitär hypähtää
tuoliltaan ja soittaa rajusti palvelijaa. "Hevoset on valjastettava
heti! Minun pitää ennättää ensimmäiselle junalle, joka lähtee
Lontooseen!" Säikähtynyt palvelija juoksee toimittamaan asiaa, ja kun
kreivittärellä on hattu päässä ja takki yllä, ovat hevosetkin oven
edessä. Kreivitär käskee ilmoittamaan vieraille, jotka vielä nukkuvat
sikeätä unta, että hän tulee kotiin muutaman tunnin kuluttua. Siihen
saakka hän toivoo heidän huvittelevan parhaiten. Yhä vielä puristaen
Clarionia kädessään hän ajaa vinhaa vauhtia asemalle ja ennättää
ajoissa Lontoon junaan.
Junassa hän lukee vielä kerran kirjoituksen, ja silmät täyttyvät
suuttumuksen kyynelillä. Tuo kurja Blatchford! Kuinka hän uskaltaa
tuollaista kirjoittaa! Katkerasti ivaten hän kertoo, kuinka ylhäisö
huvittelee pukutansseissa, sillä aikaa kuin työväki on nälkään
nääntymässä... Eikö hän tiedä, että nuo pukutanssit ovat antaneet
työtä sadoille henkilöille jo kuukauden ajan? — Nuori kreivitär ei voi
tyyntyä. Suuttumus kasvaa kasvamistaan...
Vihdoin ollaan Lontoossa. Kreivitär ajaa niin nopeasti, kuin hevonen
voi juosta, suoraan Clarionin toimitukseen, jonka osoitteen hän on
sanomalehdestä löytänyt. Vaunut seisahtuvat vanhan talon edustalle
Fleet Streetin sanomalehtikorttelissa. Kreivitär kysyy, onko
Blatchford tavattavissa, ja hänelle ilmoitetaan, että tämä lienee
kyllä toimistossa, viidennessä kerroksessa. Kreivitär melkein juoksee
ylös hirveän kapeita, jyrkkiä portaita viidenteen kerrokseen ja
koputtaa ovea. Ääni sisältä pyytää astumaan huoneeseen, ja tuossa
kirjoituspöydän ääressä istuu Blatchford aivan yksinään. Vilkas
kreivitär viskaa Clarionin hänen eteensä ja kysyy, kuinka hän
uskaltaa tuollaista kirjoittaa! Eikö hän tiedä, kuinka paljon noista
pukutansseista on ollut hyötyä juuri työttömille ja apuatarvitseville.
Tuo kirjoitus on täynnä tahallista solvausta ja myrkkyä...
Blatchford istui rauhallisesti tuolillaan, kunnes kreivittären
sanatulva loppui. Sitten hän pyysi vierastaan istumaan hetkeksi.
Huoneessa ei ollut kuin yksi tuoli, nimittäin juuri se, Ma Blatchford
itse oli istunut pöytänsä ääressä, mutta hän nosti sen kohteliaasti
kreivittärelle ja istui itse pöydälle. Siinä hän sitten alkoi selittää
sosialismin aakkosia kauniille vieraalleen. Kokonaisen tunnin hän
puhui yhtämittaa, lämmeten yhä enemmän, yltyen yhä kaunopuheisemmaksi.
Huoneen ainoalla tuolilla istuva kuuntelija kylmeni ja lämpeni, kiihtyi
ja innostui. Se oli hänen ensimmäinen herätyksensä näkemään totuutta.
Ei auttanut pintapuolinen "hyväntekeväisyys", systeemi oli muutettava.
Opettaja ja oppilas erosivat ystävinä, ja se ystävyys kesti koko elämän.
Siitä päivästä alkoi kreivitär Warwick täydellä todella tutkia
yhteiskunnallisia kysymyksiä. Hän tunsi kipeästi, kuinka tärkeätä
hänelle oli tavata muita samalla alalla työskenteleviä, mutta missä
ja miten? Sanomalehdistä hän näki, että Hyndmanin perustamalla
sosialidemokraattisella liitolla oli suuri kokous Manchesterissa.
Eipä muuta kuin lähteä sinne! Sinne hän läksi, meni kokouspaikalle
ja lähetti sisään nimikorttinsa. Kohta saapui paikalle ukko Hyndman,
silmät pyöreinä ihmettelystä. Mitä kaiken järjen nimessä tuolla
loistavalla ylimyksellä oli tekemistä työväen kokouksessa? Lady Warwick
selitti asiansa, ja ukko Hyndman ihastui ikihyväksi. Hän saattoi
sisään vieraan ja asetti hänet istumaan viereensä puhujalavalle. Se
oli ensimmäinen kerta, mutta ei suinkaan viimeinen, sillä yhä useammin
vuosien kuluessa istui lady Warwick Hyndmanin vieressä puhujalavalla.
Muistan hyvin, kuinka ensikerran näin lady Warwickin valokuvan William
Morrisin kuvan vieressä Hyndmanin tulisijan hyllyllä. Kysyin häneltä,
kuka tuo harvinaisen kaunis nainen oli, ja ukko kertoi innostuneena
lady Warwickin vakavasta työstä ja suuresta vaikutusvallasta. Siihen
aikaan minun oli hyvin vaikea uskoa tuota ylhäisimmän ylimyksen
sosialismia, ja muistan, kuinka itsekseni hymähdin, että tuo oli taas
sitä samaa englantilaista hullutusta, jota ei missään muualla voi
käsittää. Tavallaan on vieläkin myönnettävä, että tuollaiset ilmiöt
ovat englantilaisia, eikä niitä muualla samassa muodossa tapaa, mutta
en enää tahtoisi käyttää sanaa "hullutuksia", sillä taivas ties, eikö
tuo kaikki ole korkeamman kulttuurin ilmaisumuotoja kuin mitä me idän
ja lännen välillä oleskelevat ihmiset voimme käsittää. Meillä on vielä
pitkä matka, ennenkuin lännen saavutamme!
"Menkäämme kävelemään puutarhaan", sanoi emäntäni, "niin emme tule
häirityiksi". — Edellisenä vuonna olin kerran ollut neljä päivää
Easton Lodgessa, ja puutarha oli silloin tuntunut minusta maalliselta
paratiisilta. Olin utelias näkemään, oliko aika mitään muuttanut. —
Aika muuttaa aina puutarhoja. Tämäkin oli käynyt entistä kauniimmaksi.
Nythän oli ruusujen kukkimisaika. Menimme ensin ruusutarhaan, joka
oli viime vuodesta laajennettu ja jossa väriloisto melkein häikäisi
silmiä. Ruusutarhoissa ei voi puhella. Siellä voi vain katsella.
Siirryimme sieltä lammikon luo, missä vesililjat, valkoiset,
keltaiset, kaikenväriset, kukkivat. Istuimme kivisohvalle, sille,
niillä entisaikojen Walesin prinssi, sittemmin Edward seitsemäs, niin
mielellään istui kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten.
"Tietysti teille on kerrottu suhteestani Edward seitsemänteen,
eikö totta?" aloitti emäntäni. En voinut sitä kieltää. Huomatuista
henkilöistä juorutaan Lontoossakin, varsinkin kuninkaallisista.
Tavalliset ihmiset kyllä saavat olla rauhassa, ja lontoolaisten
hyväluontoisuus vie voiton juoruamishalusta...
Emäntäni hymyili omituisesti: "Ei se ole totta, mitä olette kuullut",
alkoi hän. (Minä en ollut sanonut hänelle sanaakaan siitä, mitä olin
kuullut, mutta tietysti hän arvasi, sillä mainittu juoru on aivan
yleinen.) "Me olimme aina ystävät, hänen kuolemaansa saakka, ja vielä
kuninkaanakin ollessaan hän vietti monet päivät Warwick Castlessa,
tai vielä mieluummin täällä Easton Lodgessa, milloin vain hänellä oli
aikaa. Loppuvuosinaan hän alkoi elää liian iloista elämää, ja sitä
hänen terveytensä ei kestänyt..."
Sanoin hänelle kuulleeni, että hän oli ainoa nainen, jolla koskaan
oli ollut vaikutusvaltaa Edward seitsemänteen. Hän hymyili: "Lienee
minulla ollut sitä hiukan, sillä sain hänet m.m. henkilökohtaisesti
tutkimaan työväen asiaa ja hän rupesi jäseneksi komiteaan, jonka tuli
tutkia köyhäinhoitoa koskevia lakeja. Mutta voitte uskoa minua, vaikka
se ehkä tuntuu uskomattomalta, että suhteemme oli kahden hyvän ystävän,
ei muuta. Huhu, jonka mukaan suhteemme oli kahden rakastajan, ei ole
totta. Yhtä vähän saatoin häntä rakastaa kuin hänen veljeään."
Uskoin häntä, sillä hänessä on merkillinen totuuden leima,
Suorapuheisuudellaan ja totuudenrakkaudellaan hän on hankkinut
itselleen monta vihollista, mutta myöskin monta sellaista ystävää,
joiden ystävyys on arvokas ja arka. Se, että hän ei koskaan rakastanut
kuninkaallista ystäväänsä, ei estä sitä osaa huhusta olemasta totta,
joka kertoo, että Edward nuorena prinssinä oli syvästi rakastunut
tuohon 'sukkelaan ja nerokkaaseen kaunottareen, niin että kuningatar
Viktoria käytti kaiken voimansa saadakseen hänet niin pian kuin suinkin
pois hovista ja onnellisiin naimisiin. Se ei ollutkaan vaikeata, ja
Warwickin jaarlin sanottiin riemusta loistaneen, kun hän vei nuoren
kaunottaren linnaansa.
Tiedämmehän kaikki, että luontoa, sellaista koskematonta, villiä,
neitseellistä luontoa kuin Suomessa, ei ole tuossa tiheään asutussa
saarivaltakunnassa. Kaikki on ihmiskäden muovaelemaa, kaikki on suurta
puistoa, ei erämaata. Kun sitten tuollaiseen ihmiskäden muovaelemaan
puistoon laitetaan vielä monta vertaa enemmän muovaeltu puutarha,
niin ollaan jo niin etäällä alkuperäisestä luonnosta, että tuskin
voi kuvitella sellaista paikkaa olevankaan, missä puut saavat kasvaa
niinkuin itse tahtovat ja missä kivet ja kannot, purot ja lätäköt
ovat huiskin haiskin, juuri niinkuin Ukko Ylijumala ne on lystikseen
ylt'ympäri heitellyt.
Easton Lodge on kuin pieni Versailles. Lammikko, jossa vesililjat
kasvavat, on keinotekoinen, muodoltaan tarkasti määritelty,
ja sen keskeltä kohoaa suihkukaivo. Kävelyteitä rajoittavat
tasaisesti, neliskulmaisesti leikatut puistoaidat, jotka päättyvät
heleänkeltaisiin, pyöreihin palloihin, jotka nekin tietysti ovat
keltalehtisestä puusta pyöreiksi leikellyt. Siellä täällä on
tummanvihreitä ja keltaisia pyramidinmuotoisia puita, jotka muodostavat
määrättyjä kuvioita. Ja tuolla kohoavat komeat ruusupylväät...
Ihmeellinen on ihmisluonto. Luulisi kaiken tuon tympeyttävän Suomen
metsissä kasvaneen henkilön mieltä, mutta niin ei ole asian laita.
Siinä on jotakin tyynnyttävää, jotakin kaunista. Ihminen hallitsee
luontoa herrana, muodostaa sen mielensä mukaan. On kuin näkisi
maailmannaisen juhlapuvussa, avokaulaisena, hihattomana, hiukset
käherrettyinä, hiukan punaa poskilla... Se ei tietysti ole luontoa,
mutta sillä on oma viehätyksensä, ja joskus se on merkillisen
tyynnyttävää...
Kysyin, kuka oli suunnitellut tuon puutarhan, ja emäntäni selitti,
että hän oli sen itse suunnitellut miehensä, Warwickin jaarlin,
avustamana. Sattui niin, että eteläafrikkalaiset timanttikaivokset,
joissa kreivittärellä oli osakkeita, tuottivat odottamattoman
suuria rikkauksia eräänä vuonna. Kreivitär päätti silloin käyttää
osan rahoista luodakseen puutarhan, joka täytti kaikki hienostuneen
makuaistin vaatimukset. Niin syntyi Easton Lodgen puutarha.
Käännyimme taas politiikkaan. "Ei ole aivan oikein sanoa, että olen
sosialisti", selitti kreivitär, "sillä oikeastaan olen kommunisti".
— Taisin hiukan hymyillä ja sanoin jotakin Leninistä. "Ei, ei, te
erehdytte vallan. Bolshevikki en ole, sillä bolshevikit eivät ole
kommunisteja!" Arvattavasti näytin elävältä kysymysmerkiltä, sillä
emäntäni alkoi selittää, pehmeällä, sointuvalla äänellään: "Oikean
kommunistin täytyy aina olla rauhan puoltaja. Kommunismi ja sota
eivät sovi yhteen. Mutta parlamentarismi ei tietysti myöskään sovi
yhteen kommunismin kanssa. Saattaako ajatella mitään mielettömämpää
kuin brittiläinen alahuone, jossa kuusisataa jäsentä tekee — niin,
mitä he oikeastaan tekevät? Ei mitään. Puhuvat, laskevat leikkiä,
estävät ahkeria ihmisiä jotakin tekemästä." — Kreivitär tuli vallan
kaunopuheiseksi selittäessään parlamenttien mahdottomuutta. En voinut
olla hänelle mainitsematta, kuinka tuo parlamentteja vastustava aate
on voittanut alaa Englannissa. Se on melkein tullut tunnusmerkiksi
niille, jotka tahtovat yhteiskunnallisia parannuksia — ei suinkaan vain
niille, jotka kokonaan vaativat koko järjestelmän muutosta. Ei kukaan
kumminkaan näytä olevan aivan selvillä siitä, mitä olisi asetettava
vanhentuneen parlamentin sijaan.
Tästä seikasta lady Warwick hiukan myöhemmin kirjoitti minulle:
"Minusta näyttää, niinkuin kasvatus (joka nyt on muutamien harvojen
etuoikeus), tultuaan yleiseksi, voisi johtaa järkevään toistemme
ymmärtämiseen sekä antaisi meille kansan tahdon valitseman
diktatuurin..."
Lady Warwickin ajatuksenjuoksu on epäilemättä johdonmukainen, kun se
johtaa hänet kommunismiin eikä sosialismiin. Ylimys ja sosialisti
eivät oikein hyvin mahtane sopia saman aivokopan sisään. Toisen tai
toisen pitäisi siirtyä syrjemmälle. Mutta kommunisti ja ylimys — mikä
heitä estäisi yhtymästä! Kuitenkin on oikeuden nimessä myönnettävä,
että lady Warwick koettaa elää oman vakaumuksensa mukaan, ja hänen
oma erityinen kommunisminsa on hänelle täyttä totta. Tärkein seuraus
hänen vakaumuksestaan on se, että hän on lahjoittanut komean Easton
Lodgen _Ammattiyhdistyksille_, jotta sinne perustettaisiin _Työväen
Yliopisto_. Perinpohjainen kasvatus ja seurauksena siitä parlamenttien
häviö ja "kansan valitsema diktatuuri", — siinä lady Warwickin
valtiollinen ihanne.
Tämä lahjoitus tapahtui jo yli puoli vuotta sitten, mutta opisto ei
voi aloittaa työtään ennenkuin vuoden päästä, sillä paljon kysytään
vielä valmistuksia. Työväen opisto, Ruskin College, Oxfordissa,
tulee kai yhdistettäväksi Easton Lodgen opistoon, ja siksi täytyy
rakentaa lisää huoneita. M.m. tulee rakennettavaksi makuusuojat
kahdellesadalle oppilaalle ja samoin uusi ruokasali, johon helposti
mahtuu kaksisataa henkeä. Nykyinen rakennus on kyllä suuri ja komea ja
sisältää kolmisenkymmentä huonetta, joista useat ovat suuria saleja,
niin että luentosaleja ja opettajien asuntohuoneita lienee riittävästi.
Huomattavin tuon linnamaisen rakennuksen huoneista on mielestäni suuri
kirjastosali, jonka seinät lattiasta kattoon ovat täynnä kirjoja.
Kirjasto siirtyy kokonaisuudessaan opistolle.
Kysyin kreivittäreltä, mihin kaikki taiteelliset huonekalut, joita
peittävät William Morrisin piirtämät kankaat, joutuvat, ja sain
vastaukseksi, että kaikki, mitä opisto voi käyttää, saa jäädä
paikoilleen. Loput ottaa lady Warwick kaupunkitaloonsa Lontooseen.
Sinne siirtyvät myöskin vanhat, komeat, suvun esi-isiä esittävät
maalaukset.
Kirjoitukseni alussa mainitsin, että saapuessani Easton Lodgeen
emäntäni oli katsomassa Shakespeare-näytäntöä. Olin varsin utelias
kuulemaan lähemmin siitä, varsinkin kun juuri ennen lähtöäni olin
saanut sähkösanoman, jossa kreivitär pyysi minua kiirehtimään sinne
juuri sinä päivänä, sillä "oli viimeinen Shakespeare-viikko". Minulla
ei ollut aavistustakaan, mitä tuo nimitys sisälsi, ennenkuin sain
selityksen.
Kreivitär Warwick oli jo monen vuoden kuluessa järjestänyt tuollaisia
"viikkoja", joista oli sekä hyötyä että huvia niihin osaaottaville. Ja
keitä nuo osaaottavat olivat? Pääasiallisesti läheisten kansakoulujen
opettajia. Jo kauan oli lady Warwickia vaivannut se ajatus, että
kansakoulujen opettajilla maaseudulla oli ankara työ, aina vain
ankara työ, ei mitään muuta. Heillä ei ollut aikaa eikä varoja hakea
virkistäviä huveja suurista kaupungeista, vaan heidän piti vuosi
vuodelta istua paikoillaan ajamassa aakkosia lasten aivoihin. Mitä
piti tehdä, jotta heille hankittaisiin edes jotakin virkistystä?
Lady Warwick päätti järjestää joka vuosi yhden viikon vartavasten
kansakoulunopettajien virkistykseksi. Parina ensimmäisenä vuonna ne
eivät onnistuneet niin hyvin kuin hän oli toivonut, sillä hän oli
järjestänyt ne lupa-aikoina, ja silloin opettajat olivat niin lopen
väsyneet, että moni heistä ei yrittänytkään tulla Easton Lodgen
viikolle. Muutos oli välttämätön. Lady Warwick sai silloin aikaan sen,
että opettajille järjestettiin viikko lukukauden aikana. Koulujen
hallitus käsitti, kuinka hyödyllinen ja virkistävä tuollainen viikko!
tietysti on rasittavassa työssä oleville opettajille, ja salli heidän
siksi keskeyttää työnsä viikoksi.
Nyt Easton Lodgessa käydessäni oli opettajien viikolla nimenä
"Shakespeare-viikko", sillä joka päivä oli luento Shakespearesta sekä
kaksi Shakespeare-näytäntöä. Luentoja piti Cambridgen yliopiston
luennoitsija, tohtori Wyatt, ja näyttelemässä oli Englannissa hyvin
tunnettu näyttelijäseura "Ben Greetin Shakespeare-näyttelijät".
Näyttelypaikkana oli Easton Lodgen suuri puisto tai, jos satoi, suuri,
teatteriksi muutettu vanha viljalato. Satuin tulemaan juuri ajoissa
nähdäkseni "Myrskyn", ja mielelläni tunnustan, etten milloinkaan ole
nähnyt sitä niin vaikuttavasti näyteltävän. Ylimalkaan on asetettu
niin, että jokaisella "viikolla" on oma aineensa ja oma sävynsä, mutta
koko viikolla on aina sama luonne, jotta opettajat ennättävät saada
jonkinmoisen kokonaiskuvan käsiteltävänä olevasta aineesta.
Tuollaiset viikot eivät ole ainoat, joihin Easton Lodgea vuoden
kuluessa käytetään. Siellä on alituisesti n.s. kesäkouluja,
jotka Englannissa ovat erittäin suosittuja oppimis- ja
virkistymistilaisuuksia. Parina vuonna on jo työväenpuolueen vasen
siipi, Itsenäinen Työväenpuolue, koko elokuun ajan pitänyt kesäkoulua,
jossa sen parhaat luennoitsijat ovat esitelmöineet ja jossa sitten on
keskusteltu päivän polttavista kysymyksistä.
Lady Warwick tulee asumaan Easton Lodgessa elämänsä loppuun saakka,
sillä hän on rakennuttanut pienen kodin itselleen lähelle suurta
päärakennusta. Hänen yksityiskotinsa on harvinaisen kaunis, täydellinen
ylimyskoti. Suurin osa siitä on alkujaan ollut parinkymmenen
ratsuhevosen tallina, mutta on nyt muutettu korkeaksi, valoisaksi
saliksi, jossa jokainen huonekalu on taideteos ja jonka seiniä
koristavat komeat sukukuvat. Lisäksi on rakennettu makuuhuoneita,
ruokasali y.m. Hevoset ja tallit ovat saaneet siirtyä kauemmaksi.
Lady Warwick oli entisaikoina tunnettu ratsastaja ja metsästäjä. Hän
ratsastaa vieläkin mielellään, mutta metsästää hän ei enää voi, koska
hän pitää eläinten ampumista ylhäisön huviksi aivan vääränä. Sama
aatesuunta on hänestä myöskin tehnyt kiivaan rauhanaatteen ajajan.
Sota-aikana hän asettui jyrkästi Englannin sotaan sekaantumista vastaan
ja joutui sen vuoksi vihoihin m.m. vanhan ystävänsä Hyndmanin kanssa,
sillä Hyndman oli alusta alkaen innokas sotapukari. Kreivittären piti
siksi erota Hyndmanin sosialidemokraattisesta liitosta, johon hän
oli niin kauan kuulunut. Kaikki, jotka tuntevat Hyndmanin tavattoman
despoottisen, luonteen, pitävät sitä sulana onnena, sillä se veti
lady Warwickin pois tuosta hirvittävän ahtaasta ja suvaitsemattomasta
Hyndman-piiristä ja antoi hänelle ikäänkuin hengitysalaa. Kaikki hänen
suunnitelmansa Easton Lodgeen nähden ovatkin peräisin siltä ajalta,
jolloin hän sai vapaasti ajatella ja suunnitella elämänsä työtä. Olen
usein ajatellut, että hänen merkillinen "kommunisminsa" on jonkinmoinen
vastalause Hyndmanin hirmuvaltaa vastaan. Hän, kuten kaikki muutkin
Hyndmanin ystävät, sai kokea, että ukko ei sietänyt pienintäkään
vastustusta. Varsinkin sota-aikana Hyndman tuntui menettäneen kaiken
mielenmalttinsa, ja jokainen, joka uskalsi sanoa sanankin sotaa
vastaan, oli tuomittu. Hyndmanista eroaminen monen vuoden ystävyyden
jälkeen ei tietysti ollut helppoa, mutta se oli välttämättömyys,
ja se kasvatti lady Warwickille lujan selkärangan. Sitä hän kyllä
on tarvinnut enemmän kuin moni muu, sillä sanomattakin on selvää,
että hänen on täytynyt koko aika olla hiljaisella sotajalalla sen
ylhäisöpiirin kanssa, johon hän syntyperänsä ja rikkautensa tähden aina
on kuulunut.
Kreivitär Warwick on Englannissa aivan yksin omituisessa asemassaan.
En tiedä, voineeko mikään muukaan maa näyttää samanlaista ilmiötä.
On sanottu, että Venäjällä tsaarin aikoina oli vallan tavallista,
että ylhäisin ylhäisö riistäytyi irti ympäristöstään ja antautui
vallankumoukselliseen toimintaan. Se on kumminkin aivan eri asia.
Tsaarin hirmuvalta ja siitä johtuvat koko kansan äärettömät kärsimykset
pakottivat jokaisen rehellisen henkilön, olipa hän ylimys tai
kerjäläinen, joka näki tuon kurjuuden, toimintaan sitä vastaan. Jos
lady Warwick olisi ollut Venäjällä Nikolain alamaisena, hän olisi
epäilemättä löytänyt työnsä vallankumouksellisten riveissä, mutta
olosuhteet Englannissa ovat niin täydellisesti erilaiset, että on
paljon vaikeampi selittää hänen toimintaansa siellä. Tähän aikaan on
kyllä muodissa hakea venäläistä vaikutusta kaikessa, mikä esiintyy
vasemmistolaisuutena, vaikka pitäisi olla jokseenkin selvää, että
Euroopan alhaisimmalla kulttuurikannalla olevan kansan vaikutus
ylimmällä kulttuurikannalla olevaan kansaan on täysin pintapuolista
laatua. Se ei koskaan voi saavuttaa pysyväisiä muotoja, vaikka se ensin
outoudellaan herättää jonkinmoista uteliaisuutta. Tuo uteliaisuus,
tultuaan tyydytetyksi, loppuu luonnollisesti säälinsekaiseen
ylenkatseeseen. — Kuten jo kerran mainitsin, torjui lady Warwick
heti alussa sen epäluulon, että hän muka oli bolshevikkien oppilas.
Hänen "kommunisminsa" alkoi jo 1890-luvulla, ennenkuin bolshevikeista
tiedettiin mitään.
Ammattiyhdistysten neuvosto on pyytänyt, että lady Warwick ottaisi
huolehtiakseen suuren puutarhan kunnossapitämisen, ja siihen hän on
ilolla suostunut, sillä puutarha on hänen oma luomansa taideteos,
ja häntä miellyttää ajatus, että hänen oma henkilökohtainen,
vuosien kehittämä aistinsa saa yhä edelleenkin hakea ilmaisumuotoja
Easton Lodgen suuressa puutarhassa. Hänelle on luvattu apulaisiksi
kaksi puutarhuria entisten lisäksi. Sen hän mainitsi erityisellä
tyytyväisyydellä.
Kreivitär Warwickin lähin naapuri maalla on H.G. Wells. Hän käy usein
Easton Lodgessa, jonka puutarhassa hän viihtyy hyvin. Sanotaan,
että hän saa parhaat aatteensa liljalammikon rannalla istuessaan ja
kuunnellessaan talon vilkasta emäntää, joka puettuna Parisin muodin
viimeisiin luomiin esittää kommunistisia unelmiaan. — Me voimme
hymyillä tuolle näennäiselle ristiriidalle, mutta viehätyksensä sillä
kumminkin on. Siihen kai on pääsyynä, että kumpikin esiintymismuoto,
sekä maailmannaisen että kommunistin, on vallan täyttä totta kreivitär
Warwickille.
Tärkein puoli Easton Lodgen muuttumisessa työväen yliopistoksi on
tietysti kysymys siitä, kuinka se tulee vaikuttamaan työläisnuorisoon,
joka tulee sieltä oppia hakemaan. Jos koetan kuvitella suomalaisia
nuoria työläisiä tuossa ympäristössä, en voi ajatellakaan, että
hyöty olisi vaivan veroinen. Englannissa on kysymys kumminkin aivan
toinen. Koko maa on kuin suuri puisto, kaikki ovat tottuneet siihen,
että ihmiskäsi on joka paikassa muovailemassa luonnon töitä. Uskon,
että kaikki se, mikä on keinotekoista ja luonnon väkivaltaista
hallitsemista Easton Lodgessa, ei tule vaikuttamaan tympeyttävästi,
sillä, kuten jo sanoin, luontoa, siinä merkityksessä kuin Suomessa
tuon sanan käsitämme, ei koko maassa ole juuri nimeksikään, ja
kaikki, mitä Easton Lodgessa on tehty luonnon työn johtamiseksi
ihmistahdon mukaan, on tuottanut kauneutta, viehättävää, korkean
kulttuurin leimaamaa kauneutta. Useat oppilaista tulevat tietysti
olemaan kaivostyöläisiä, joita ylimalkaan pidetään kehittyneimpänä
osana Englannin työläisistä. Suuren osan elämästään he saavat viettää
maanalaisissa, nokisissa kaivoksissa, jonne auringon säde ei koskaan
pääse tunkeutumaan. Kaivostyöläisten tiedonhalu on tullut vallan
sananparreksi, ja siksi on luultavaa, että juuri heidän joukostaan
löydetään kehittyneimmät oppilaat, jotka ovat kyllin korkealla
kehitysasteella hyötyäkseen Easton Lodgen opistosta. Kaivostyöläisten
joukossa vasemmistososialismilla on ollut paras alueensa, mikä kävi
vallan selvästi ilmi Englannin ensimmäisen suurlakon aikana.
Tärkeä kysymys on siis: Kuinka tulevat nuo pimeitten kaivosten lapset,
jotka elämä usein on äärimmilleen katkeroittanut, käsittämään elämää
Easton Lodgen paratiisissa, jossa kaikki huokuu rauhaa ja sopua?
Lady Warwickin syvä vakaumus on, että ihmiset voivat ymmärtää ja
auttaa toisiaan, turvautumatta murha-aseisiin, ja että hyvä tahto ja
rauhallinen työ vie kauemmaksi kuin aseellinen taistelu ja keskinäinen
riita. Tuon vakaumuksen hän on voinut painaa merkillisen syvälle East
on Lodgen elämään. Jokainen joutuu siellä sen vaikutuksen alaiseksi.
Ei ole kumma, että bolshevikki-kommunistit vihaavat lady Warwickin
kommunismia kuin myrkkyä.
Onnellinen Easton Lodge, kauniiden unelmien kehto!