Philip Snowden on puolueensa terävin mies, nopeasti ajatteleva, pureva
satiirikko. Hänessä on paljon huumoria, mutta vielä enemmän satiiria,
eikä ole hyvä joutua hänen uhrikseen, sillä hän puree niin että koskee.
Harva ihminen herättää mielestäni niin paljon uteliaisuutta kuin hän.
Ainakin minun, joka kerta kun hänet tapaan, tekisi mieli lukea, mitä
noissa merkillisissä aivoissa mahtaa piillä. Kalpeat, kolmikulmaiset,
teräväpiirteiset kasvot, jotka eivät ilmaise mitään, silmissä joskus
pieni ivallinen välähdys, siinä kaikki.
Tiedän, että hän kaikesta näennäisestä kylmyydestään huolimatta
muutamissa kysymyksissä osoittaa kiihkeätä innostusta. Sellainen
kysymys on esimerkiksi raittiuskysymys. Hän ajaa sitä koko hehkuvan
sielunsa kiihkolla eikä ota kuuleviin korviin mitään valituksia
kieltolain epäonnistumisesta Amerikassa ja muualla.
Philip Snowden on hyvin uskonnollinen. Niinhän ovat muutoin myöskin
Ramsay MacDonald ja monet muut Työväenpuolueen johtomiehet. Se piirre
ei myöskään ole tuntematon kommunistien seassa, mistä esim. Lansbury
on hyvänä esimerkkinä. Minusta on usein tuntunut, että ehkä juuri tuo
englantilaisten eriväristen sosialistien uskonnollisuus on pääsyynä
siihen, että mannermaalla on vaikea ymmärtää heitä. En kumminkaan
usko, että uskonnollisuus on estänyt Englannin työväkeä ajamasta
työväen asiaa, päinvastoin. Omituisena vivahduksena on kumminkin
mainittava, että on olemassa jonkinmoinen epäluulo roomalaiskatolisia
työläisiä kohtaan, ja alituisesti kuulee sanottavan, että jos työväen
asia joutuu ristiriitaan katolisen kirkon oppien kanssa, niin siihen
uskontoon kuuluvat työläiset eivät hetkeäkään epäile, vaan jättävät
työväen asian ja seuraavat kirkkonsa käskyjä. Väitetään, että
katoliset papit ovat tuota seikkaa väärinkäyttäneet. Niin minulle
väitettiin erittäinkin Skotlannissa, missä uskonnollisuus on koko
joukon lujempaa kuin Englannissa. Omasta kokemuksestani en asiasta
tiedä mitään. Sen vain muistan, että kerran ollessani luentomatkalla
Dunfermlinissä, missä on hyvin jyrkkä suunta vallalla ja missä siitä
syystä MacDonaldia, Snowdenia ja Hendersonia pidetään liian mietoina
ja liian sovittelevina, eräs sikäläinen tunnettu työväenpuolueen
mies sanoi, että niitä miehiä ei koskaan enää päästetä hallitsemaan.
Kysyin häneltä, kuka hänen mielestään sopisi paremmin pääministeriksi
kuin MacDonald, ja sain hyvin kuvaavan vastauksen: "Kyllähän meillä
olisi hyvä mies siihen virkaan, nimittäin Wheatley, mutta hän ei
valitettavasti voi koskaan tulla kysymykseen, sillä hän on hyvin
innokas roomalaiskatolinen." Kysyin häneltä, mitä kaiken järjen
nimessä miehen uskonnolla oli tekemistä tuon asian kanssa, ja sain
vastaukseksi: "Mannermaalta tulleet eivät koskaan ymmärrä tuota
seikkaa, sillä heillä ei yleensä ole mitään uskontoa, mutta meille
se on tärkeä asia, ja me olemme tottuneet epäilemään katolisten
luotettavaisuutta työväen asiassa." Siinä syy, eivätkä siinä auttaneet
mitkään puheet eivätkä väittelyt.
Philip Snowden ei ole katolinen, eikä hänellä siis ole sitä estettä,
jos tulisi kysymys pääministerin toimesta — mikä kysymys todellakin
on ollut vireillä, ja vallan kiihkeästikin. Mutta hänellä on toinen
ja ehkä vielä pahempi este: hänen heikko terveytensä. Englannin
pääministeriltä vaaditaan tavattomia ruumiillisia voimia henkisen
kestävyyden lisäksi.
Siitä on jo hyvin pitkä aika, kun ensikerran tapasin Philip Snowdenin
ja hänen rouvansa. Muistan, että ensin, huolimatta hänen suuresta
ystävällisyydestään, melkein pelkäsin häntä. Hänen järkensä on
kirkas kuin kristalli ja terävä kuin tikari. Kun puhuttelee häntä,
saaden käsityksen, että hän ei _voi_ erehtyä, ja sellainen tunne
peloittaa... Jos voisimme ajatella jääpalasen palavan, niin saisimme
käsityksen Philip Snowdenista. Hän on kuin palava jääpalanen!
Kiihkeä parlamentaarinen sosialisti, kiihkeä raittiusmies, kiihkeä
uskonnollinen ja rauhanaatteen ajaja, ja kumminkin aina tyyni, aina
terävästi arvosteleva ja kylmä — siinä Philip Snowden.
Nerot eivät tarvitse kouluja. He hakevat tietonsa ties mistä, ja aina
he tietävät enemmän ja täydellisemmin kuin muut kuolevaiset. Philip
Snowdenin säännöllinen koulukasvatus rajoittui kansakouluun, mutta
sitä seuraava "säännötön" koulutus hankki hänelle mitä laajimmat ja
syvimmät tiedot varsinkin taloustieteen alalla. Hän rupesi aluksi
virkamieheksi ja palveli etupäässä valtiovarain ministeriössä, mutta,
luonnollista kyllä, sellainen työ ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt,
ja hän luopuikin siitä, antautuen sanomalehtimiehen ja luennoitsijan
työhön. Hän loi pian tunnetun nimen itselleen, ja työtä oli runsaasti.
Enimmäkseen hän kirjoitti uskonnollis-valtiollisiin tai puhtaasti
uskonnollisiin lehtiin. Uskonto ja sosialismi — niiden täytyy aina
käydä käsi kädessä. Ilman uskontoa on sosialismi puolinaista, ja ilman
sosialismia uskonto on enemmän kuin puolinaista. Siinä Philip Snowdenin
vahva vakaumus.
Kun lopulla vuotta 1913 Työväenpuolue otti käsiinsä hallituksen, ei
kukaan epäillyt, että Philip Snowdenilla tulisi olemaan tärkeä paikka
siinä. Niin kävikin. Hänestä tuli valtiovarainministeri, ja sen paikan
hän täytti, ei ainoastaan hyvin, vaan suorastaan loistavasti. Kyselin
hänen toimiaan valtiovarainministerinä eräältä saman ministeriön
korkealta virkamieheltä ja sain vastaukseksi erittäin kiittävän
arvostelun. Mies, jolta sitä kysyin, ei suinkaan ole Työväenpuolueen
suosija, mutta silti hän sanoi, että Snowden oli parhaita
valtiovarainministerejä, mitä Englannissa koskaan on ollut.
"Oliko hän parempi kuin nykyinen [Churchill]?" kysyin.
"Paljon parempi", kuului selvä ja tinkimätön vastaus.
Tahdoin tietää, mitä oikeastaan vaaditaan valtiovarainministeriltä.
Pitikö hänen olla taitava matemaatikko, vaiko taloustieteilijä,
vai sosiologiko? Sain hymyilevän vastauksen, että kaikki nuo asiat
olivat tietysti hyviä olemassa, mutta ei mikään niistä ollut pääasia.
Pääasia oli, että hänellä oli selvä yleiskatsaus asemasta, ja että hän
tiesi mihin suuntaan tahtoi johtaa taloudellista kehitystä. Samoin
oli erittäin tärkeätä, ettei hän työntänyt nenäänsä kaikenlaisiin
yksityisseikkoihin ministeriön töissä, sillä niitä ei mikään ministeri
kumminkaan ymmärtänyt. Kaikki ne oli jätettävä vakinaisten virkamiesten
huostaan. Oli ollut ministereitä, jotka sekaantuivat kaikenlaisiin
pikkuasioihin ja saivat siten aikaan sekasotkua ja viivytystä tärkeissä
töissä. Philip Snowden tiesi tarkkaan, missä raja kulki, jonka yli ei
ollut hyvä astua. Lyhyellä hallitusajallaan hän saikin merkillisen
paljon muutoksia ja aloitteita aikaan.
Teräväkielisellä satiirikolla, sellaisella kuin Snowden, on tietysti
monta vihamiestä, jotka mielellään joskus tahtovat iskeä häneen.
Tavallisena hyökkäyskohtana on Snowdenin selvästi näkyvä ystävyys
Lloyd Georgeen. Väitetään, että, se ei ole ainoastaan näkyvä, mutta
myöskin selvästi tuntuva. Aina kun Snowden sanoo tai tekee jotakin,
joka Työväenpuolueen mielestä on liian paljon oikeistopolitiikkaa,
huutaa puolue, että siinä nyt taas näkee Lloyd Georgen vaarallisen
vaikutuksen. Ja aina kun Lloyd George keksii jonkin kovin paljon
vasemmalle siirtyvän tuuman, itkevät liberaalit, että sellaista se
on, kun rupeaa ystäväksi Philip Snowdenin kanssa! Lloyd Georgen
viimeinen maaohjelma, joka useissa kohdin lähentelee varsin selvästi
Työväenpuolueen maaohjelmaa ja joka on jakanut vapaamielisen
puolueen auttamattomasti kahtia, pannaan yleisesti Philip Snowdenin
syntiluetteloon. Molemmat asianomaiset selittävät ystävyytensä siten,
että he sattumalta asuvat maalla aivan lähetysten ja tulevat naapureina
hyvin toimeen. Syrjäinenkin ymmärtää, että kun kaksi niin loistavan
nerokasta miestä sattuu asumaan naapureina, niin ihmehän olisi,
elleivät he keskenään pohtisi ajan polttavia kysymyksiä. Tietysti he
silloin myöskin vaikuttavat toisiinsa jonkin verran, mutta mitä pahaa
siinä on? Lontoohan ei ole mikään pikkukaupunki, jossa jokaisen askelia
vartioidaan ja jokaisen tuttavuuksia tutkitaan suurennuslasilla. Syynä
verraten ankaraan arvosteluun tässä tapauksessa on tietysti se, että
molemmat miehet ovat Englannin huomatuimpia merkkimiehiä, ja liiallinen
huomio lähimmäisten puolelta on aina suuruuden kirous.
Mainitsin, että Philip Snowdenilla on heikko terveys. Sillä seikalla on
oma historiansa, joka on erittäin tärkeä hänen elämänsä kehitykselle:
Vuonna 1893 hän kärsi vakavan polkupyöräonnettomuuden, joka teki
hänestä osittaisen raajarikon. Ensimmäisenä seurauksena siitä oli,
että hän sai maata vuoteessa toista vuotta, jonka ajan hän vietti
lukemalla ja yhä uudestaan lukemalla. Kirjat avasivat hänen silmänsä ja
määräsivät hänen tulevaisuutensa.
Blackburnissa, jota Snowden on kauan edustanut parlamentissa, hän on
erittäin suosittu. Tehtaalaiset nimittävät häntä aina lempinimellä
"pyhimys", ja hänen kaunista vaimoaan he sanovat "enkeliksi".
On varsin luonteenomaista Snowdenille, että hän on voinut herättää yhtä
lämmintä ihailua kuin katkeraa kritiikkiä. Kaikki, mikä koskee sitä
miestä, on joko polttavaa tulta tai jäädyttävää pakkasta.
Työväen hallituksen astuttua ohjaksiin puhuttiin paljon siitä; että
MacDonaldin ja Snowdenin välit eivät olleet ollenkaan lämpimät.
Ensimmäisenä merkkinä siitä pidettiin sitä — syrjästä katsojista
mitättömältä näyttävää seikkaa —, että MacDonald ei pyytänyt
Snowdenia asumaan naapuritaloon Downing Streetillä, vaan otti siihen
paljon mitättömämmän miehen, Clynesin, ja antoi Philip Snowdenin
pysyä vanhassa, yksinkertaisessa kodissaan. Myöhemmin kävi varsin
selväksi, että MacDonald ja Snowden eivät vetäneet yhtä köyttä monessa
ulkopolitiikkaa ja raha-asioita koskevassa kysymyksessä. Snowden
vastusti jyrkästi kaikkea lämmintä tunnetta, mutta epäkäytännöllistä
raha-asiain käsittelyä osoittavaa lähentelemistä Venäjään ja Saksaan.
Sanomalehtimaailma siihen aikaan — ja melkein yhä vieläkin — oli yhtä
mieltä siinä, että Snowden on järjellään voimakkaampi MacDonaldia,
mutta MacDonald on voimakkaampi ruumiilliselta terveydeltään. Mistä
Philip Snowden on perinyt tuon terävän järkensä? Tietysti äidiltään.
Hänen äitinsä oli hyvin merkillinen nainen, joka korkeasta iästään
huolimatta — hän kuoli muutama vuosi sitten 91 vuoden vanhana — oli
harvinaisen vilkas ja täynnä eloa. Hänen muistinsa oli koko ajan
verraton, ja hänen huumorinsa, joka joskus saattoi muuttua purevaksi
satiiriksi, oli hyvin tunnettu hänen ympäristönsä ulkopuolellakin.
Philip on kokonaan äitinsä poika. Hänen isänsä oli tavallinen
yorkshireläinen kankuri, joka kutomatehtaassaan oli kerännyt sen verran
omaisuutta, että poika saattoi päästä ainakin kansakouluun, sillä
Philipistä ei näkynyt kumminkaan kehittyvän kunnollista kankuria.
Philip Snowdenin syntymäkaupungissa, Cowlingissa, kerrotaan paljon
kaskuja hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Sattui kerran, että kun
kutojat menivät päivällislomalleen, he huomasivat väkijoukon seisovan
korkean kivimuurin vieressä tarkkaan kuuntelemassa puhujaa, joka piti
mitä kiihkeimmän puheen vapaamielisen parlamenttiehdokkaan puolesta.
Ääni oli vallan kuuluva, mutta silti kovin lapsellinen. He menivät
lähemmäksi, ja kenet he tapasivat? Siinä istui yhdeksänvuotias Philip
Snowden korkealla kivimuurilla pitämässä ensimmäistä valtiollista
puhettaan! Vielä tänäkin päivänä Snowden selvällä mielihyvällä
muistelee tuota ensimmäistä, tulevaa valtiomiestä ennustavaa yritystään.
Philip Snowden on kirjailijana aina hauska, kirjoittipa hän mistä
aineesta tahansa. Hänen kirjoitustapansa on hyvin lyhyttä ja sattuvaa
ja aina selvää. Sanomalehtiin hän nähtävästi kirjoittaa kaikkein
mieluimmin kaikenlaisiin ja kaikenvärisiin lehtiin. Siinä on myöskin
englantilainen omituisuus: sosialistit eivät suinkaan ole sidottuja
kirjoittamaan ainoastaan sosialistisiin lehtiin, vaan he saavat
aivan vapaasti kirjoittaa minkävärisiin lehtiin tahansa. Pääasia
on, että heidän kirjoituksensa osoittavat heidän sosialistisen
värinsä. Melkeinpä pidetään suotavana, että sosialistit kirjoittavat
porvarillisiin lehtiin ja tekevät siten oman puolueensa kannan
tunnetuksi. Ja koska Englanti on maailman ensimmäinen kulttuurimaa,
kilpailevat kaikki lehdet hyvästä kirjoittajasta, välittämättä siitä,
mitä mielipiteitä hän edustaa.
Philip Snowdenin suorapuheisuus ja rohkeus on tullut melkein
sananparreksi. Sodan aikana hän pani koko poliittisen uransa alttiiksi
sillä, että ei hetkeksikään luopunut jyrkästä, sotaa vastustavasta
kannastaan. Siinä suhteessa hän oli samaa mieltä kuin MacDonald,
vaikka Snowdenin vastustus ylimalkaan oli jyrkempää, vailla kaikkea
suvaitsevaisuutta. Siihen oli tietysti syynä molempien johtomiesten
aivan erilainen luonne. MacDonald on uneksivampi, tekisi mieleni sanoa
runollisempi, Snowden on terävämpi.
Philip Snowdenista puhuessa täytyy, aivan kuten Webbeistä puhuessa,
myöskin kertoa hänen vaimostaan. Mutta aivan yhtä selvästi kuin
Webbit ovat yksi ja erottamaton yhteys, aivan yhtä selvästi Philip
ja Ethel Snowden ovat kaksi eri henkilöä, joilla kummallakin on oma
henkilökohtainen käsityksensä maailman menosta, oma itsenäinen ura,
jonka he ovat valinneet vakaumuksesta ja syvän harkinnan tuloksena.
Sattumalta he ovat yhtä mieltä pääkysymyksissä, mutta jokainen saa
heistä sen käsityksen, ettei kumpikaan ole toista sitonut, ettei
toinen ole kaikuna toisesta, vaan oma järki on johtanut kumpaakin, ja
onnellinen kohtalo on antanut heidän tulla samoihin johtopäätöksiin
useimmissa asioissa. Ethel Snowden on epäilemättä merkillisimpiä
naisia nykyisessä Englannissa, kaunis, harvinaisen nerokas, Annie
Besantin veroinen puhuja, ihailtu, kadehdittu, rakastettu, vihattu.
On kuin ihmiset eivät koskaan voisi häntä tyynesti arvostella, vaan
häntä kohtaan täytyy aina "tuntea", jotakin. Tuollainen "tunteminen"
on hirvittävän rasittavaa, mutta minkä sille voi. Toiset ihmiset ovat
siten luotuja, että he panevat tunteet liikkeelle enemmän kuin kylmän
järjen. Ethel Snowden on varmasti yksi heistä.
Muistan hyvin, mitä tunsin, kun ensikerran tapasin Ethel Snowdenin,
monta vuotta sitten. Muistaakseni se oli kesällä 1910. Menin
kuuntelemaan häntä suureen kokoukseen, missä hän oli pääpuhujana ja
minne sen vuoksi oli kokoontunut väkeä niin paljon kuin saliin suinkin
sullomalla mahtui. Ethel Snowden ei puhu milloinkaan tyhjille seinille.
Olin vallan hurmaantunut hänen puheestaan, joka oli täydellisin
puhe, minkä milloinkaan olin kuullut. Ja sitten myöhemmin tulin
hänelle esitellyksi enkä voinut lakata ihailemasta hänen kaunista
ulkomuotoaan, yksinkertaista, mutta mitä aistikkainta pukuaan ja
herttaista ystävällisyyttä, jolla hän heti vastaanotti tuntemattoman
muukalaisen. Kaiken tuon naisellisen sulon ohessa hän tuntui uhkuvan
voimaa ja rohkeutta niin suuressa määrin, että se, enemmän kuin mikään
muu, herätti minussa suurta ihailunsekaista ystävyyttä, joka vuosien
kuluessa on pysynyt muuttumatta. Monta kertaa on sattunut, että olemme
olleet aivan eri mieltä, mutta se ei tietysti vähimmässäkään määrässä
vähennä kunnioitustani ja ihailuani häntä kohtaan.
Ethel Snowden on kirjailijana — en tahdo sanoa tunnetumpi — mutta
varmaan luetumpi kuin Philip Snowden. Hänen kirjansa ovat, niinkuin
hän itsekin, rohkeita, suorapuheisia, vilkkaita. Vuonna 1920 hänet
oli kutsuttu yhdessä muutamien muiden englantilaisten edustajien
kanssa Venäjälle näkemään, millaiset olot siellä vallitsivat. Heitä
kohdeltiin, kuten yksi heistä, tohtori Bertrand Russell, sanoo, "kuten
Walesin prinssiä", ja heille näytettiin kaikkea, mikä arveltiin hyväksi
heidän sieluilleen. Kuten tiedämme, ovat venäläiset Potemkinin ajoista
saakka olleet taitavia kulissimaalareita. Mutta Ethel Snowden oli
hankala vieras hoitaa, sillä hän alkoi vaeltaa yksin, minne halusi,
ja pääsi siten kurkistamaan kulissien taaksekin. Naisten uteliaisuus
on kauhea! Kotiin tultuaan hän kirjoitti kirjan matkastaan ja
kokemuksistaan. Sekös herätti melua! Hukkaan olivat menneet kaikki
bolshevikkien ponnistukset, hukkaan kaikki hyvät humalat, sillä Ethel
Snowden oli, kuten jo sanoin, päässyt näkemään aivan liian paljon.
Näkemistään hän kertoi vapaasti ja pelottomasti, siten raapien pois
kaiken sen kauniin kultauksen, jota runsaalla kädellä oli sivelty
kulissien koristukseksi.
Venäjän kysymyksessä Philip Snowden on aivan samalla kannalla kuin
hänen vaimonsakin, ja vaikea on hänen teräviltä silmiltään peittää
seläntakaisia juonitteluja, joilla koetetaan Englannin työväkeä johtaa
harhaan.
Paitsi kirjaansa Venäjästä rouva Snowden on kirjoittanut useita muita
kirjoja, naisasiasta, rauhan kysymyksestä y.m., mutta ei mikään niistä
ole herättänyt niin paljon huomiota ja niin paljon katkeruutta. Sen
lisäksi on tullut kaikenlaisia muita seikkoja, jotka ovat antaneet
hänen vihamiehilleen aihetta ankariin hyökkäyksiin. Pääasiallisesti
moititaan hänen seurapiiriään. Hän on hyvin suosittu hovissa eikä
epäile pukeutua hovipukuun ja mennä hovikutsuihin eikä myöskään epäröi
itse panna toimeen kutsuja, joissa kaikenlaisia prinsessoja y.m.
merkillistä joukkoa on läsnä. Jos siitä hänelle jotakin sanoo, vastaa
hän tyynesti, että hän määrää itse seurapiirinsä kysymättä neuvoja
taikka lupaa keneltäkään. Se joka ei siitä pidä, olkoon pitämättä. Se
ei tule millään lailla vaikuttamaan hänen toimintaansa.
Kaikesta hovihullutuksesta huolimatta hän voi myöskin olla hyvin
vaatimaton ja koristelematon. Eräs sanomalehtimies kertoo, kuinka
hän kerran, kesällä 1924, oli Victoria-asemalla ja näki kahden
henkilön astuvan ulos junasta. Toinen oli köyryselkäinen, hiukan
ontuva ukko-rähjä, joka kulki kahden sauvan varassa, toinen nuorehko,
kaunis nainen, joka kantoi matkalaukkua ja lukemattomia kääröjä.
"Kaksi maalaisserkkua, jotka ovat tulleet Lontoota katselemaan",
ajatteli sanomalehtimies, ja vasta kun he tulivat aivan lähelle, hän
huomasi, että mieshän oli pääministerin lähin mies, Englannin mahtava
valtiovarainministeri, eikä asemalla ollut edes sihteeriä häntä
vastassa, vaan yksin ja huomaamattahan sai kauniin rouvansa kanssa
hakea auton, joka kuljetti hänet ja rouvan sekä kaikki matkalaukut ja
kääröt pois asemalta. Ethel Snowden on käynyt esitelmöimässä Amerikassa
toistakymmentä kertaa ja matkustanut ristiin rastiin Yhdysvalloissa.
Siellä satuin yhteen hänen kanssaan vuonna 1917, ja yhdessä me sitten
kävimme muutamissa kaupungeissa. Sain monta kertaa tilaisuuden nähdä,
kuinka suosittu hän oli esitelmöitsijänä. Huoneet olivat aina aivan
täynnä ja suosionosoitukset myrskyisät. Täällä Englannissa hänelle on
kertynyt nyt niin paljon työtä, ettei hän ainakaan ensitilassa ajattele
Amerikkaan menoa.
Monet ovat kysyneet, mikä on syynä siihen, että Ethel Snowden ei ole
parlamentissa. Siellähän hänen puhujataitonsa voisi tuottaa hyvinkin
arvokkaita hedelmiä. Vastaus on, että hän on jyrkästi kieltäytynyt
ottamasta vastaan ehdokaspaikkaa, vaikka hänelle on sitä tarjottu
monta kertaa. Hän sanoo voivansa toimia paljon enemmän, kun hän jättää
parlamentin miehelleen ja on itse vapaa toimimaan, missä milloinkin
tarvitaan. Snowdenit asuvat maalla ostamassaan huvilassa ja pitävät
kaupunkiasuntonaan vain huoneen suuressa Victoria-hotellissa. Ennen,
pari vuotta sitten, heillä oli vakinainen asunto Lontoossa, ja silloin
heillä oli usein erittäin miellyttäviä kutsuja. Muistan erityisesti
yhden, jonne Ethel Snowdenin iloinen kirje minut kutsui ja vakuutti,
että siellä tulee olemaan läsnä kaikki, joihin maksaa vaivaa tutustua.
Vakuutuksessa oli totta toinen puoli. Englantilaisia, amerikkalaisia,
saksalaisia, unkarilaisia, melkeinpä kaikkien valtakuntien jäseniä
vilisi huoneissa. Tuossa seisoi Rockefellerin marmoritemppelin kuuluisa
saarnaaja tohtori Aked, tuossa pääministeri Baldwinin vasemmistolainen
vanhin poika Oliver Baldwin. Tuossa oli hirvittävän varovaisen
näköisiä vanhoja diplomaatteja, joille oli vaikea olla sanomatta, että
rauhoittukaa vain, ei täällä kukaan pure. Nuorehko mies nousee puhumaan
ja kertoo mitä hullunkurisimpia kaskuja. Kaikki jää sulaa heti, ja
vilkkaassa keskustelussa kuluu ilta nopeasti. Emäntä on suorastaan
hurmaava, ja kuulin erään läsnäolijoista sanovan, että ehkä siinä
kumminkin piili jokin syvä aate, että sinne oli kutsuttu kokoon mitä
sekalaisin seurakunta. Varmaan hän oli oikeassa. Kun Snowdeneilla
on kutsut, he eivät ollenkaan kysy, mihin valtiolliseen puolueeseen
kukin kuuluu, yhtä vähän kuin he tahtovat tietää, mitä uskontoa kukin
tunnustaa, vai tunnustaako mitään ollenkaan. Iloiset ja hyväluontoiset,
intelligentit ja rehelliset ihmiset ovat tervetulleet siihen taloon,
mutta eivät koskaan happamet, pahansuovat ja juoruavat.
Sekä Philip että Ethel Snowdenilla on se maine, että he aina
tarkoittavat juuri sitä mitä sanovat ja että he sanovat sanottavansa
niin selvästi, ettei mitään väärinkäsitystä voi syntyä. Molemmat ovat
parlamentaarisuuden ankaria puoltajia, ja se seikka yksin tekee heistä
bolshevismin leppymättömiä vastustajia.
Onnettomana asianhaarana, pienten rajakansain kannalta katsoen, on se,
että parlamentteja vastustavan ja bolshevismia suosivan ryhmän mielestä
rajakansat ovat pahana vastuksena bolshevismin leviämiselle. Siitä
syystä on huomattavissa hyvin selvä vihamielisyys rajakansoja kohtaan
niiden taholta, jotka erittäin innokkaasti moittivat parlamentteja ja
kiittävät venäläistä järjestelmää. On kyllä ilahduttava tosiasia, että
Työväenpuolueen jättiläiset, sellaiset kuin Bernard Shaw, MacDonald,
Webbit, Snowden ja monet muut, ovat yhtä uskollisia pienten kansojen
ystäviä kuin konsanaan ennenkin. Vaarallista olisi kumminkin mielestäni
sulkea silmänsä siltä tosiseikalta, että työtä tehdään ja rahoja
pannaan likoon, jotta Englannin Työväenpuolue saisi väärän käsityksen
rajakansojen asemasta ja toiminnasta Venäjään nähden. Järjestetty,
itsetietoinen työ rajakansojen aseman selvittämiseksi on tietysti
nykyhetken jyrkkä vaatimus. Sellaiset henkilöt kuin Philip ja Ethel
Snowden, joilla on terävä kynä ja loistava puhelahja, voivat olla siinä
työssä arvaamattomana apuna.