Oli kirkas, päivänpaisteinen kevät Lontoossa, vuonna 1911. Meitä oli
pieni ryhmä teetä juomassa parlamentin terassilla. En voi koskaan
astua tuolle historialliselle paikalle muistamatta kaskua, jonka
parlamentin jäsenet mielellään kertovat muukalaiselle. Vanha John Burns
oli pyytänyt teelle erään hyvin itsetietoisen amerikkalaisen neitosen,
joka oli ensikertaa Lontoossa ja mielellään ilmaisi mielipiteensä
siitä, kuinka kaikki vanhassa Euroopassa oli ala-arvoista Amerikkaan
verraten. Niinpä hän nytkin katseli hieman pilkallisesti hymyillen
terassin ohitse virtaavaa Thamesia. "Tuoko se nyt on se teidän
kuuluisa Thamesinne? Pyh! Eihän se ole virta eikä mikään Mississippiin
verraten!" — Siihen vastasi John Burns tyynesti: "Se on totta, Thames
ei olekaan mikään virta, se on virtailevaa historiaa..."
Kuta useammin tuolla kuuluisalla terassilla olen istunut, sitä
selvemmin olen tuntenut, kuinka oikeassa John Burns oli. Thames on
virtailevaa historiaa, joka tuo mieleemme tämän ihmeellisen saaren
kohtalot. Täällä yhtyy entisyys ja nykyisyys. Komea on Amerikan
Mississippi, mutta liian matala. Korkealle kohoavat Amerikan
pilvenpiirtäjät, mutta perustus on matalalla... Thames kuiskii
historiaa ja maailman johtoa. Ilmakin terassilla väreilee historiaa,
voimaa ja maailman johtoa. Ihminen tuntee olevansa juuri maailman
nykyhistorian keskipisteessä, itse ajan sydämessä, jonka sykähdyksiä
hän saa lyhyen hetken kuunnella.
Yksi isännistämme, parlamentin jäsen S., joka usein oli terävillä
välikysymyksillään hermostuttanut hallitusta, alkoi selittää Persian
kysymystä, jota juuri silloin pohdittiin sekä sanomalehdissä että
parlamentissa:
"Täytyyhän meidän kaikkien myöntää, että sir Edward Grey on harvinaisen
viisas mies. Hän päästää Persiaan nuoren, tuntemattoman amerikkalaisen,
josta ei ole mitään hyötyä Persialle, mutta erittäin suuri hyöty
meille... Nuoren yankeen nimi on Shuster..."
"Selittäkää, mitä oikeastaan on tapahtunut..."
"Ymmärrättehän, että me aiomme niellä Persian? Ei tietysti sodan
eikä riidan eikä muiden raakalaiskeinojen avulla, vaan hienosti,
elegantisti, hitaasti, niinkuin niellään lasi samppanjaa..."
"Hyvä mr. S., jättäkää allegoriat ja sanokaa tavallisella,
jokapäiväisellä kielellä, kuinka asiat siellä tällä hetkellä ovat."
"Tiedättehän, että paras osa Persiaa on n.s. Englannin vaikutusaluetta
ja lähinnä paras Venäjän vaikutusaluetta. Näiden välillä on kappale
erämaata, jossa persialaiset itse saavat vaikuttaa mikäli jaksavat.
Maan raha-asiat ovat toivottomassa tilassa, ja jokainen koettaa hyötyä
vointinsa mukaan ja haalia itselleen omaisuutta, niin kauan kuin vielä
on jotakin varastettavaa... Mutta omituinen on ihmisluonto. On aina
ja kaikkialla olemassa parantumattomia uneksijoita ja idealisteja,
jotka uskovat hyvään ja oikeaan ja rehellisyyteen ja uhrautuvaisuuteen
ja ties mihin. Niitä oli Persiassakin, ja he päättivät, että oli
tehtävä viimeinen ponnistus maan pelastamiseksi taloudellisesta ja
siveellisestä perikadosta. Ensimmäisenä tehtävänä oli saada maan
raha-asiat jonkinmoiseen kuntoon. Käännyttiin Amerikan puoleen ja
pyydettiin sieltä asiantuntijaa, joka osaisi neuvoa, kuinka olisi
meneteltävä, jotta maa taas alkaisi tulla toimeen omillaan. Amerikka
esitti sinne lähetettäväksi nuoren miehen, jonka nimi oli Morgan
Shuster. Meidän hallituksemme ja Venäjä antoivat heti siunauksensa.
Antaa lasten leikkiä, niin heillä on hyvä mieli... Sitten tulee meidän
vuoromme..."
"Mutta jos hän onnistuu tehtävässään ja Persia elpyy elämään omaa
elämäänsä..."
"Anteeksi, mutta te oletatte mahdottomuuksia."
"Tarkoitatteko, että tuollainen tehtävä ylimalkaan käy yli
ihmisvoimien?"
"En. Ei mikään tehtävä ole mahdoton, mutta tämä erikoistehtävä on
niin vaikea, että sitä täyttämään tarvittaisiin ensiluokan nero,
henkilö, jolla ei ole ainoastaan mitä kirkkain järki, vaan myöskin
perinpohjainen kokemus ja harvinainen antaumus työhönsä sekä sellainen
rohkeus, etteivät häntä yhtään peloita ne lukemattomat murhayritykset,
joilla epäilemättä koetetaan hänen elämäänsä siellä vilkastuttaa.
Persialaiset ovat mestareita sellaisissa hommissa... Ei, kyllä minä
mieluummin ottaisin noukkiakseni Otavan taivaalta otsakoristeeksi
rouvalleni, kuin menisin Persian raha-asioita selvittelemään..."
"Mutta miksi ei mr. Shuster voisi olla juuri tuollainen ensiluokan
nero, joka voi tuon tehtävän suorittaa?"
"Siksi, että silloin olisimme kuulleet edes joskus hänen nimeään
mainittavan. Paitsi sitä hän on vallan nuori, tuskin 34-vuotias, eikä
hänellä siis voi olla sitä kokemusta, jota tuollainen jättiläistyö
vaatii. Ja sitten vielä toiseksi se, että Englanti ja Venäjä eivät
koskaan olisi päästäneet häntä Persiaan, elleivät olisi syvästi
vakuutetut siitä, että hän on aivan vaaraton, s.o. ettei hän voi saada
Persian raha-asioita mitenkään parannetuiksi... Ymmärrättehän, että
sellainen onnettomuus, että Persia yht'äkkiä saisi sotkuiset asiansa
selville, estäisi sekä meitä että Venäjää nielemästä tuota lihavaa
palaa. Se tarttuisi kurkkuun..."
Niin, totta oli, että Morgan Shusterin tulevaisuus Persiassa ei
näyttänyt kovin valoisalta. Ja totta on myöskin, ettei hänestä alussa
tiedetty juuri mitään Englannissa. Mutta tämä viimeksimainittu
asia parani hyvin pian. Hänen nimellään näkyi olevan tavaton
tunkeutumisvoima ihmisten mieliin. Sanomalehdet alkoivat kertoa hänen
yrityksistään, ja pian päästiin siihen, ettei ollut ketään, josta
niin paljon olisi puhuttu kuin Morgan Shusterista. Olen varma, että
tähän oli osittaisena syynä englantilaisten tunnettu mielenkiinto
urheiluun. Tuon nuoren miehen uhkarohkea yritys oli sekä henkistä että
ruumiillista urheilua. Kolme kertaa häntä vastaan tehtiin murhayritys,
ja joka kerta hän pelastui melkein kuin ihmeen avulla. Ja hymyillen ja
pää pystyssä hän jatkoi työtään.
Sanomalehdistä sain pian tietää pääpiirteet hänen entisestä elämästään.
Hän oli syntynyt 1877 Washingtonissa, saanut siellä kasvatuksensa,
suorittanut lakitieteellisen tutkinnon ja palvellut ensin Amerikan
sotaministeriössä. Myöhemmin hänet määrättiin evakuoimistoimeen Cubassa
ja sitten Filippineille useanlaisiin tehtäviin. Siellä hän ensin tuli
tullien ylihoitajaksi, sitten neuvoston jäseneksi, jonka toimena
oli järjestää Filippinien hallinto. Hänen käsiinsä jätettiin koko
opetusasiain hoito, ja hän perusti Filippinien ensimmäisen yliopiston.
Nuoresta iästään huolimatta hän oli ennättänyt tehdä paljon eikä siis
ollut aivan niin kokematon kuin Englannissa ensin otaksuttiin, kun
hänelle tarjottiin tuo mahdottomalta tuntuva toimi: Persian sotkuisten
raha-asiain selvittäminen. Jos hän olisi ollut vanhempi ja "viisaampi",
olisi hän epäilemättä kieltäytynyt siitä puuhasta, kuten hän monta
vuotta myöhemmin minulle naurahtaen myönsi. Mutta onneksi hän oli nuori
ja täynnä uskoa ja seikkailunhalua.
Tavallisesti otaksutaan, että rahamaailma on niin kaukana romantiikasta
kuin itä on lännestä, mutta nyt oli alkanut tarina, joka oli täynnä
seikkailua ja itämaitten ihmeitä. Morgan Shusterin nimi lensi yli
koko maailman, mutta ei missään se saanut aikaan niin kiihkeätä
mielenkiintoa kuin Lontoossa. Tietysti. Lontoo on poliittisen elämän
sydän. Harvoin olen tuntenut sen sydämen niin valtavasti sykkivän
kuin kesällä 1911. Sanomalehdissä huomattiin pian kaksi päinvastaista
suuntaa: toiset kiittivät, toiset moittivat. Hämäriä syytöksiä
alkoi ilmaantua, varsinkin Timesiin, joka oli hallituksen vakavin
äänenkannattaja. Morgan Shuster oli toiminut siten, että se oli
Englannille ja Venäjälle epäedullista. Ei kukaan sanonut, että hän
olisi rikkonut englantilais-venäläis-persialaisia sopimuksia, mutta
hän oli rikkonut niiden "henkeä" vastaan. Shuster lausui julkisesti,
että hänestä tuntui, kuin sekä Englanti että Venäjä _pelkäisivät_
Persian raha-asiain selviämistä. Mutta sepä nostatti myrskyn. Eihän
toki! Nuo molemmat suurvallat olivat tietysti täynnä hehkuvaa
rakkautta Persiaa kohtaan ja toivoivat sille kaikkea hyvää, mutta
tietystihän niiden täytyi hiukkasen ajatella myöskin omaa etuaan
j.n.e. Shuster osoitti heille, että heidän oma etunsa selvästi vaati,
että Persian taloudellinen kanta paranisi, jotta maa voisi helpommin
täyttää sitoumuksensa sekä Englannille että Venäjälle. Hermostuneena
vastattiin nuorelle miehelle, että tuo selvästi osoitti, että hän ei
seurannut sopimuksien henkeä. Shuster pyysi kauniisti, että hänelle
selitettäisiin, mikä tuo merkillinen "henki" oli, joka näkyi olevan
täydellisessä ristiriidassa sopimuksien sanamuodon kanssa. Sanat hän
oli kyllä ymmärtänyt ja niitä tarkkaan seurannut, mutta "henki" oli
hänelle tuntematon.
Sanomattakin on selvä, että tämä suututti vallanpitäjiä vielä
enemmän, ja tilanne kärjistyi kärjistymistään. Lontoon kiihkeä
mielenkiinto nousi ylimmilleen, kun lokakuun lopulla 1911 Shuster
kirjoitti monen palstan pituisen selityksen asemasta ja Times julkaisi
sen kokonaisuudessaan. Ei saattanut avata ainoankaan klubin ovea,
kuulematta loppumatonta keskustelua ja kiihkeätä väittelyä Persian
kysymyksestä. Kiihko näytti täältä leviävän yli Euroopan. Muistan
aivan hyvin iloisen hämmästykseni, kun sain sähkösanoman erään lehden
päätoimittajalta Suomesta, pyynnön, että heti kirjoittaisin lehteen
Persian kysymyksestä. Tein sen ilolla, varsinkin kun se antoi minulle
tervetulleen aiheen käydä haastattelemassa Persian ministeriä, jonka
luokse olin saanut tärkeän suosituskirjeen. Ohimennen sanoen ei siitä
keskustelusta ollut yhtään mitään hyötyä kirjoitukselleni, sillä
ministeri sanoi aivan ensimmäiseksi, että koska suosituskirjeen antaja
on hänen läheinen ystävänsä, hän mielellään keskustelee kanssani,
mutta hänen täytyy vaatia lupaus, etten tästä keskustelusta kirjoita
sanaakaan! Lupaus oli tietysti annettava ja pidettävä. Mutta siihen
aikaan oli helppo löytää muita persialaisia, jotka tunsivat asioita
eivätkä muuta pyytäneet, kuin saada kertoa niistä niin monelle kuin
mahdollista.
Mielenkiinto Shusteriin oli nyt saanut kulkutaudin luonteen, ja
jokainen lontoolainen, joka yleensä halusi seurata maailman asioita,
tunsi kuinka tuo tauti tarttui, tarttui vastustamattomasti, kohottaen
mielenkiinnon meissä kaikissa kuumepisteeseen. Lontoossa me kyllä heti
aavistimme, mikä noiden kuuluisien sopimuksien "henki" oli: Sanat
sanoivat selvästi, että Persian täydellinen itsenäisyys oli taattu,
ja että maalla oli täysi oikeus järjestää omat taloudelliset asiansa
mielensä mukaan, mutta "henki" sanoi, että ei herran tähden ole
sallittava Persian nousta alennustilastaan, vaan se on päin vastoin
hiljalleen masennettava, jotta sen ystävälliset "suojelijat" saisivat
rauhassa imeä itselleen sen rikkaudet.
Asiat kehittyivät nopeasti, ja tapahtui minkä aavistimme tapahtuvankin,
Englanti ja Venäjä yhdessä antoivat ultimatumin Persialle. Morgan
Shuster oli erotettava toimestaan ja lähetettävä pois maasta. Ei
auttanut muu kuin totella. Siihen loppui Persian kaunis unelma uudesta
syntymisestä. Koko vapaamielinen ja laajasti ajatteleva Lontoo oli
katkerasti suuttunut, mutta Euroopan silloisella kehityskannalla
hallitukset välittivät vielä vähemmän kuin nyt valistuneen ja
vapaamielisen yleisön mielipiteistä. Persia oli tuomittu. Vuoden
1912 alussa tiedettiin Morgan Shusterin matkustavan Lontoon kautta
Amerikkaan. Silloin ainakin piti näyttää, että hänellä oli ystäviäkin,
jotka ymmärsivät ja olivat kiitollisia hänelle. Parlamentin
persialainen komitea päätti panna toimeen päivälliset, joihin hänen
monet ystävänsä parlamentin ulkopuolella saivat myöskin ottaa osaa.
Se oli omituinen ilta, tuo päivällisilta komeassa Savoy-hotellissa.
Suureen, valkoiseen peilisaliin oli kokoontunut satakunta lontoolaista,
parasta, mitä tuo jättiläiskaupunki saattoi tarjota, parasta sanan
oikeassa merkityksessä. Tuolla näkyi Bernard Shawn pitkä, solakka
vartalo, tuolla Ramsay MacDonaldin kaunis, kiharatukkainen pää. Lähellä
nyökäytti päätään Cunninghame Graham Cambridgen kuuluisalle professori
Brownille, ja tuossa puhelivat Sidney ja Beatrice Webb komean lady
Warwickin kanssa. Jos minne päätään käänsi, huomasi, että Lontoo oli
lähettänyt parhaansa. Paljon on juhlapäivällisiä Lontoossa ja paljon on
jos jonkinlaisia "tilaisuuksia", mutta niistä ei monikaan jää mieleen
viikkoa kauemmaksi. Tuskin sitäkään. Mutta tämä ilta juurtui mieleen.
Useimmat meistä läsnäolijoista eivät olleet koskaan nähneet Shusteria,
ja tietysti olimme uteliaat näkemään, miltä näytti mies, joka melkein
vuoden oli pitänyt meitä kaikkia jännityksessä. Meille ilmoitettiin,
että juhlavieraat olivat juuri tulossa, ja muutaman sekunnin perästä
astui sisään kolme herrasmiestä ja yksi nainen. Nainen oli tietysti
rouva Shuster, mutta kuka noista kolmesta oli hänen miehensä?
Päivällistä syötäessä sitä koeteltiin arvailla, mutta eivät ainakaan
minun pöytänaapurini tulleet entistä viisaammiksi. No, kun puheet
alkavat, niin saamme kuulla!
Englannissa ei ole sitä pahaa tapaa kuin meillä, että puheet alkavat,
kun paisti tuodaan pöytään, niin että jokainen saa jäähdyttää
paistinsa, kunnes se on syötäväksi melkein kelpaamaton. Puheet
käytännöllisten brittien maassa alkavat silloin, kun kahvi tuodaan
sisään ja kaikki ruoat on rauhassa syöty.
Kun vihdoin päästiin kahviin ja puheenjohtaja oli lausunut
kunniavieraat tervetulleiksi sekä ilmituonut harmin, jota jokainen
tunsi, kun maailman mahtavat noin julkeasti olivat polkeneet
jalkoihinsa oikeuden ja totuuden, hän pyysi Morgan Shusteria puhumaan.
Kaikkien silmät olivat kääntyneet kunniavieraisiin päin, ja puhumaan
nousi Morgan Shuster. Kuinka nuorelta hän näytti! Hän oli mielestäni
kuin urheileva suomalainen ylioppilas, terve, jäntevä, solakka. Ja kun
hän sanoi ensimmäiset sanansa, leveän amerikkalaisesti ääntäen, menivät
kaikkien huulet väkisinkin hymyyn. Mitä oli tuo nuori mies meille
sanova?
Pian hymy kyllä lakkasi, ja jokainen kuunteli jännityksellä jok'ikistä
sanaa. Tuskinpa moni meistä oli kuullut puhetta, joka tuli niin suoraan
sydämestä, joka oli niin täynnä intohimoista oikeuden vaatimusta ja
katkeraa inhoa juonia vastaan, joilla poliitikot olivat päättäneet
tuhota suuren ja jalon kansan. Se vaikutti kuin vihlova hätähuuto
jokaiseen. Mitä tehdä? Kuinka auttaa?
Puhuja kasvoi. Siinä oli mies tulta ja terästä, päätä pitempi kaikkea
kansaa, mies, jota on mahdoton koskaan ajatella vanhana, ikäloppuna.
Pitikö hänenkin murtua?
Kun puhe lakkasi, vallitsi ensin hetken äänetön hiljaisuus. Me olimme
aivan kuin omin silmin nähneet palasen historiaa, olimme ikäänkuin itse
kokeneet, kuinka vanha, jalo kansa kulkee kuolemaansa. Mielet olivat
järkkyneet, ja vasta myöhemmin saatoimme osoittaa kiitollisuuttamme
hänelle, joka oli meille Persian kohtalosta kertonut. Kun sitten
suosionosoitukset puhkesivat esille, ne olivat siksi voimakkaat
ja kestävät, etten koskaan ennen semmoista ollut Lontoossa saanut
kokea. Kättentaputukset ja hyvä-huudot kaikuivat täydellä voimalla
ja vakaumuksella, ja vihdoin nousivat kaikki seisaalleen laulamaan
anglosaksilaisen maailman korkeinta ihastusta osoittavaa laulua "_He is
a jolly, good fellow_", joka meidän tottumattomissa korvissamme kaikuu
lievimmin sanoen naurettavalta. Mutta sinä iltana — se on myönnettävä
— sekin osaltaan todisti, kuinka paljon me kaikki tunsimme, paljon
enemmän kuin sanoin saatoimme ilmaista.
Vielä äskettäin, viisitoista vuotta tuon illan jälkeen, sanoi eräs
silloisista läsnäolijoista, että tuo tapahtuma ei lähde pois mielestä,
mikä kumma siihen sitten lieneekin syynä. Onhan kuultu puheita, ja
hyviäkin puheita, sekä ennen että myöhemmin, mutta Morgan Shusterin
puhe on yhä vielä ylinnä. Arvelen, että syy oli ehkä siinä, että se ei
oikeastaan ollutkaan mikään puhe. Se oli vääryyttä vastaan kiihkeästi
ponnistelevan ihmissydämen välitön mielenilmaisu.
Saman vuoden syksyllä läksin ensimmäiselle esitelmäkiertueelleni
Amerikkaan, ja siellä tapasin melkein heti Morgan Shusterin. Sitten
myöhemmillä matkoillani siellä olen joka kerta hänet tavannut, ja
tullut ikäänkuin lähemmin tuntemaan hänet. Hän on mielestäni kuin
kappale itse Amerikkaa. Kaikki ne ominaisuudet, joita muukalainen
aina oppii rakastamaan Amerikassa — nuoruus, voima, seikkailunhalu,
omituinen käytännöllisen järjen ja runollisen mielikuvituksen yhdistys,
melkein lapsellisen naiivi rohkeus ja samalla liikemiehen viisas
varovaisuus — kaikki nuo ominaisuudet ovat tulleet lihaksi ja vereksi
Morgan Shusterissa. Mutta amerikkalaisuudestaan huolimatta hänessä
on jotakin aivan erikoista, jota ei muutoin siellä toisella puolen
Atlanttia löydä. Hän on hengittänyt ilmaa Omar al-Khajjâmin maassa, ja
se on iskenyt merkin herkkään mieleen.
Samana kohtalokkaana vuonna 1912 Morgan Shuster julkaisi suuren
kirjansa, "_The Strangling of Persia_", Persian kuristaminen. Siihen
kirjaan hän on valanut kaikki toiveensa, kaikki katkerat pettymyksensä,
lyhyenä työaikanaan Persiassa. Siinä hän myöskin ilmaisee, kuinka
syvästi hän tunsi ja osasi katsoa tapahtumia persialaisten omilla
silmillä. Koko kirja on sellainen, ettei sitä malta panna pois
kädestään, kun sitä kerran on alkanut lukea. Kuinka tavattoman
mielenkiintoinen on esimerkiksi hänen kuvauksensa Persian naisten
heräämisestä käsittämään, että isänmaa oli vaarassa ja että heidän
apuaan tarvittiin nyt toisella tavalla kuin koskaan ennen.
Levisi huhu, että parlamentissa, medshlis’issa, oli monta jäsentä,
jotka olivat valmiit uhraamaan Persian itsenäisyyden ja suostumaan
Venäjän julkeihin vaatimuksiin. Naiset silloin, nuo huntupeitteiset,
joita länsimaat luulevat veltoiksi, tietämättömiksi leluiksi,
marssivat medshlisin rakennuksen edustalle, monella pistolit leveiden
vaippojen kätkössä, ja vaativat miehiä täyttämään velvollisuutensa ja
puolustamaan Persian itsenäisyyttä.
Naisilla on Persiassa useita voimakkaita valtiollisia seuroja, vaikka
Idän tuntu on siksi vahva, että niiden täytyy olla salaisia. Usein
sai Morgan Shuster tuntea niiden voiman, sillä ne olivat ottaneet
hänet erityiseen suojelukseensa. Hän sai salaperäisiä varoituksia, kun
vaara uhkasi, ja neuvoja, kun oli syytä otaksua, että hän muukalaisena
saattaisi erehtyä. Hän ei koskaan kysynyt, mistä nuo sanomat tulivat,
eikä koskaan tavannut suojelijoitaan, mutta varsin pian hän tuli
käsittämään, kuinka viisasta oli aina seurata ohjeita.
"The Strangling of Persia" on merkillinen kirja, sellainen, jonka voi
kirjoittaa vain kerran elämässään.
En voi kuvitella, että Morgan Shusterin seurassa koskaan voisi olla
ikävä. Ainakin tiedän, että ne harvat hetket, jotka olen hänen
seurassaan viettänyt, ovat aina olleet täynnä mielenkiintoa.
Muistan erään illan New Yorkissa, kun istuin hänen ja parin hyvän tutun
kanssa syömässä päivällistä eräässä ravintolassa. Shuster oli iloisella
päällä, kertoi kaskuja ja laski leikkiä. Äkkiä hän sanoi: "Tiedättekö,
kun puhelen kanssanne, muistelen aina Filippinejä, ja kun ajattelen
Filippinejä, muistan aina Suomea." Tietysti pyysin selitystä tuohon
mielestäni hyvin merkilliseen ajatusyhtymään, ja hän kertoi syyn siihen:
Filippineillä piti hänen alituisesti kulkea paikasta paikkaan, ja tuo
kulkeminen, kunnollisten teitten puutteessa, merkitsi ratsastamista.
Mutta ratsastaminen taas oli mahdotonta päiväsaikaan paahtavan
kuumuuden tähden. Siitä syystä hänen piti aina ratsastaa yöllä,
kuutamossa, suurien palmumetsien läpi, ja mukanaan hänellä oli uskottu
palvelija. Tuo palvelija oli hyvin omituinen mies. Päivällä häneltä
oli melkein mahdoton saada sanaakaan suusta. Jos jotakin häneltä
kysyi, vastasi hän yksitavuisesti, taikka ainoastaan nyökäyttämällä
päätään. Mutta yöllä hän puhkesi puhumaan. Silloin hän kertoi, että
toista olivat Suomen valoisat kesäyöt kuin nämä kummat, kuutamoiset
yöt. Ja toista olivat puhtaat, helakanvalkoiset koivunrungot kuin
nämä palmujen mustat pelätit. Ja siellä rastaskin lauloi kaiket yöt,
kun ei ymmärtänyt oliko yö vai päivä... Mies oli näet suomalainen,
ja ikävissään hänen piti joskus avata sydämensä, eikä sitä voi tehdä
tropiikin paahtavan kuumina, kirkkaina päivinä, mutta yöllä oli
helpompi...
Siitä jäi ainaiseksi Morgan Shusterin mieleen Filippinien
mustarunkoiset palmut ja kummat kuutamoyöt sekä Suomen valkovartiset
koivut ja valoisat kesäyöt, jolloin rastaskin lauloi.
Ja mitä tekee Morgan Shuster nyt? Hän on suuren kustannusliikkeen,
Century Companyn, johtaja New Yorkissa ja tunnetun kuukausijulkaisun
"_The Century Magazine_" toimittaja. Kirjoittaako hän usein Persiasta?
— Ei koskaan. Se sattui liian syvälle. Jotakin särkyi.
Äskettäin julkaistiin lordi Greyn — entisen sir Edward Greyn —
muistelmat. Persian asiasta hän kertoo hyvin lyhyesti yhdellä sivulla,
ja vaikutus on kuin pilkallinen hymähdys. Mitä liikuttaa häntä vanhan
sankarikansan kohtalo? Hänellä oli oma politiikkansa, ainoa oikea,
jonka "henkeä" Morgan Shuster ei ymmärtänyt...
Väkisinkin mieli kuohahtaa tuollaista lukiessa. Kirjoitin Morgan
Shusterille ja kysyin, oliko hän siihen vastannut tai aikoiko vastata.
Olin utelias kuulemaan mitä hän sanoisi. Saiko lordi Greyn typerän
ylenkatseellinen kertomus hänen verensä liikkeelle, vai oliko Omar
al-Khajjâmi hänelle opettanut, ettei maksa vaivaa rehkiä... Morgan
Shusterin kirje tuli. "Ei maksa vaivaa minun vastustaa lordi Greyn
'historiallista' kuvausta... Minä sanoin sanottavani silloin, kun
kirjoitin kirjani, ja olen pysynyt aika hyvin vaiti sen jälkeen."
Sinä voitit, Omar al-Khjjâmi! Tuskin lienee maailmassa milloinkaan
kaivattu käytännöllisiä neroja niin paljon kuin nyt. Nyt tarvitaan
väkeä luomaan uutta ja parempaa maailmaa sodasta säilyneistä
sirpaleista. Luulisi, ettei Morgan Shusterin sallittaisi istua rauhassa
kirjoja painattamassa, vaan että hänet pakotettaisiin astumaan esiin
järjestämään, johtamaan ja vaikkapa taistelemaan, jos tarvitaan. Ei ole
vielä kuulunut sitä herätyshuutoa, joka ajaisi — hänet liikkeelle.
Sellainen on maailma...