En tiedä ketään kirjailijaa, josta jo hänen elossa ollessaan on
kirjoitettu niin monta paksua elämäkertaa kuin Bernard Shawsta.
Parikymmentä vuotta sitten Kipling vei voiton siinä suhteessa, mutta
sitten Kiplingin elämäkertoja ei enää ilmestynyt, Shawn elämäkertojen
yhä kasvaessa sekä laajuudeltaan että lukumäärältään. Se on erittäin
kuvaavaa noiden molempien kirjailijain asemalle englanninkielisessä
maailmassa. Kipling, joka on kymmenen vuotta Shawta nuorempi, sai
yleisen tunnustuksen osakseen heti ensi iskulla, mutta Shaw sai
taistella kauan, tehdä työtä, nähdä nälkää, kunnes voimat olivat
loppumaisillaan. Sitten vihdoinkin yleisö suvaitsi hänet huomata, ja
nyt hänellä on varma paikka ensi rivissä, monen mielestä aivan ensi
rivin ensimmäisenä.
Sitten se alkoi, elämäkertojen tulva. Merkillistä näissä lukuisissa
elämäkerroissa on se, että ne ovat niin kovin eroavia mielipiteiltään
sankariinsa nähden. Joku sanoo, että Shaw on mitä täydellisin
järki-ihminen, mutta että hänellä ei ole nimeksikään sydäntä. Gilbert
Chesterton sanoo, että Shawlla kyllä on sydän, suuri ja laaja sydän,
mutta että se on väärällä paikalla. Joku sanoo, että Shaw ei mistään
asiasta voi puhua vakavasti, vaan aina ja iankaiken irvistellen
kaikelle, oli se miten pyhää tahansa. Chesterton sanoo, että Shaw
on aina vakava ja tahtoo, että se, minkä hän sanoo, on ymmärrettävä
vakavasti. Sanalla sanoen, Shawhon nähden on melkein yhtä monta mieltä
kuin miestä.
En tietysti voi yrittääkään selitellä, mitä mikin hänen elämäkertansa
kirjoittaja hänestä arvelee. Monet heistä ovat itse tunnettuja
kirjailijoita, ja kukin katselee Shawta oman maailmankatsomuksensa
silmillä. Mainitsen vain sen, että lukiessani häntä koskevia pitkiä
elämäkertoja taikka lyhyempiä esityksiä minusta aina tuntuu, kuin
kaikki olisivat oikeassa, olivatpa he kuinka eri mieltä tahansa. Jota
enemmän olen tullut Shawta tuntemaan kirjailijana ja esitelmöitsijänä,
sitä varmemmaksi tuo usko on kehittynyt. Shaw on kaikki, mitä hänestä
sanotaan ja vielä paljon enemmän. Tahtoisin sovittaa häneen itseensä
sanat, joita hän käyttää sankarittaresta suurimmassa teoksessaan
"_Ihminen ja Yli-ihminen_": "Anne on kaikki naiset, mutta kaikki naiset
eivät ole Anneja." Samat sanat tahtoisin sanoa Shawsta: Shaw on kaikki
kirjailijat, mutta kaikki kirjailijat eivät ole Shaweja. Shaw on
mielestäni kirjailijana, mitä Lontoo on kaupunkina, jättiläinen, missä
on kaikki, mikä voi tyydyttää mitä erilaisinta makua.
Lontoo on liian suuri, jotta tavallinen ihminen sen heti käsittäisi.
Se tuntuu olevan täynnä ristiriitoja... Niin on Shawkin, täynnä
ristiriitoja ja liian suuri. Menee pitkä aika, ennenkuin näemme, kuinka
näennäiset ristiriidat sulautuvat sopusoinnuksi ja kuinka ei tarvitse
pelätä eksymistä seuratessaan hänen ajatustensa kulkua...
Shaw kertoo itsestään, että oli hetkiä hänen nuoruudessaan, jolloin
hän vihasi ja inhosi itseään. Ja kumminkin hän pitää itseään nykyajan
suurimpana näytelmäkirjailijana eikä suinkaan koskaan salaa tuota
uskoaan. Lontoosta hän sanoo: "Henkilö, joka hävittäisi Lontoon,
olisi maailman suurimpia hyväntekijöitä, ja henkilö, joka sen jälleen
rakentaisi, olisi maailman suurimpia rikollisia!" — Ja kumminkaan hän
ei voi elää poissa Lontoosta! Hän näki nuoruudessaan nälkää ennemmin
kuin luopui Lontoosta. — Sellaisia ristiriitoja Shaw on täynnä — jos ne
nyt ovat ristiriitoja...!
Sillä, joka tahtoo saada kuvan Shawsta, ei ole muuta neuvoa kuin lukea
kaikki hänen lukuisat teoksensa kannesta kanteen ja luoda siitä kuva,
millainen tuo nykyajan merkillinen taikuri on. Seurauksena tulee
luultavasti olemaan, että jokainen saa hänestä oman omituisen kuvansa,
sellaisen, joka kullekin parhaiten sopii. Sen luulen voivani vakuuttaa,
ettei kenenkään tule ikävä lukiessaan Shawta. Hänellä on ihmeellinen
voima kiinnittää jokaisen huomio ja täyttää mielet uusilla aatteilla.
Henkilökohtaisesti jouduin ensikerran tekemisiin Shaw'n kanssa, kun
noin parikymmentä vuotta sitten sattumalta sain käsiini "Man and
Superman"-kirjan. Siihen saakka tunsin Shawsta tuskin muuta kuin nimen,
mutta tuo kirja valloitti minut heti kokonaan. Kesken kiireellisten
töiden ryhdyin heti sitä suomentamaan ja kirjoitin samalla Shawlle
pyytäen hänen suostumustaan suomennokseeni. En hetkeäkään epäillyt,
etten olisi saanut pyytämääni lupaa, ja käänsin rauhallisesti
eteenpäin. Mutta kuinkas kävi! Sain erittäin shawmaisen vastauksen,
jossa suuri kirjailija valitti, että hän ei voi antaa lupaa eikä
myöskään kieltää minua kääntämästä hänen kirjaansa, sillä hänellä
ei ollut Suomessa mitään oikeuksia omiin teoksiinsa! (Pieni letkaus
meille, jotka emme siihen aikaan uneksineetkaan yhtymistä Bernin
konventioon!) — Vastasin hänelle, että varsin hyvin tiesin, ettei
hänellä ollut "laillista" oikeutta omiin kirjoihinsa, mutta että
hänellä varmaan oli siveellinen oikeus niihin, ja omasta puolestani
vakuutin, että tulin hänen tahtoaan noudattamaan, oli se sitten
kieltävä tai käskevä. Siksi pyysin vielä kerran häntä ilmoittamaan,
salliko hän minun kääntää kyseessäolevan kirjan, vai soiko hän
mieluummin, etten sitä käännä. Vastaus tuli heti, ja se alkoi näin:
"Moral rights are all nonsense" (Siveelliset oikeudet ovat pelkkää
lorua) — ja hänen täytyi yhä pysyä entisessä sanassaan. Hän ei voinut
kieltää eikä käskeä. Sain tehdä juuri miten itse halusin! Siinä
sitä nyt oltiin! Tiedän varmaan, että jos kirja ei olisi ollut niin
säkenöivän nerokas, olisin jättänyt sen harmissani kääntämättä, mutta
nyt kirjoitin kiltisti hänelle, että vaikka suuresti epäilin, oliko
minulla oikeutta siihen, käänsin kuin käänsinkin kirjan suomeksi.
Kun sitten pari vuotta myöhemmin muutin Lontooseen asumaan, tutustuin
Shawhon henkilökohtaisesti. Muistan hyvin, kun ensikerran olin kutsuttu
lunchille hänen kotiinsa. Myönnän, että olin hyvin utelias näkemään,
millainen Shaw oli kotonaan ja millainen oli hänen rouvansa. Ne kaksi
tärkeätä asiaa jäävät aivan epäselviksi hänen kirjojaan lukiessa,
taikka saa niistä jotenkin väärän käsityksen.
Niistä asioista ei myöskään puhuta niissä lukemattomissa kirjoissa,
joita hänestä on kirjoitettu. Se, joka tuntee englantilaisia tapoja,
ymmärtää pian miksi. Jokainen on kuullut sananlaskun: "Englantilaisen
koti on hänen linnansa." Siinähän on tietysti paljon kaunista, että
tuo kodin koskemattomuus on niin kireästi vartioitu, ettei mihinkään,
joka sen piiriin kuuluu, toinen saa koskea. Seurauksena oli ollut,
että kaikkein suurin osa Englannin merkkihenkilöiden elämäkerroista
on merkillisen kuollutta luettavaa. Me saamme kyllä tietää, mitä
merkkitöitä sankari on tehnyt, ja me saamme tavallisesti myöskin
tietää, onko hänen suvussaan ollut joku lordi ja mitä se taikka se
prinsessa on hänestä sanonut, y.m. samanlaista, mutta muutoin on
henkilö marionetti, jonka sisäisestä elämästä emme tiedä yhtään mitään.
Viimeisinä vuosina on Lytton Strachey nerokkaissa elämäkerroissaan
ollut loistavana poikkeuksena tuosta säännöstä, ja hänen menestyksensä
onkin ollut ääretön. Se osoittaa, kuinka englantilaiset ovat kaivanneet
sankareissaan ihmistä, vaikka vasta Strachey uskalsi esittää itse
ihmisen sellaisenaan, niinkin yläpuolella pilviä palvotun henkilön kuin
kuningatar Viktorian. Vasta sitten, kun joku Strachey kuvaa meille
Bernard Shawn, saamme hänestä ehyen ja oikean kuvan. Siihen saakka
täytyy tyytyä pikku paloihin, sieltä täältä poimittuihin. Lohduttaudun
sillä, että "lisänä rikka rokassa", ja ehkä kerran pikku paloistakin
voi olla jotakin hyötyä, kun jättiläisen kuvaa sommitellaan.
Shawn rouva miellytti minua sangen paljon heti ensi silmäykseltä, ja
jota useammin olen hänet nähnyt, sitä varmemmaksi tuo vakaumukseni
on käynyt, että hän on täysin taitava hoitamaan vaikeata asemaansa:
olemaan Shawn vaimona. Tietysti on monia, jotka eivät voi hänestä sanoa
hyvää sanaa, mutta sehän on aina niiden kohtalo, jotka kova onni on
asettanut kuuluisuuksien vaimoiksi. Rouva Shawlla on hauska tapa puhua
miehestään, jota hän aina nimittää "G.B.S:ksi", ei koskaan muuksi.
Siinä suhteessa hän seuraa samaa tapaa kuin esim. rouva MacDonald,
joka myöskin aina miehestään puhuessaan nimitti häntä "J.R.M:ksi" eikä
miksikään muuksi. Se on mielestäni varsin hauska tapa, mutta tarttuva,
niin että muukalainenkin usein tulee sanoneeksi G.B.S., vaikka tietysti
pitäisi sanoa Mr. Shaw.
Mikäli Shawn tuttavat vakuuttavat, hän on naimisissa ollessaan aina
asunut samassa paikassa, Adelphi Terrace n:o 10. Sekin on hyvin
englantilaista. Kun on laittanut itselleen pesän erämaahan, sellaiseen
kuin Lontoo, niin siinä pysyy. Helsingissä jokainen tuntee koko
kaupungin, ja on juuri samantekevä asuuko Eirassa vai Kruununhaassa.
Paikka on aina tuttu helsinkiläisille. — Toista on erämaassa. Siellä
kun löytää tuulensuojan ja oppii tuntemaan kaikki kivet ja kolot sen
ympärillä, ei tee mieli lähteä uusia seikkailuja hakemaan, uusia
tuttavuuksia hankkimaan. Lontoolaiset muuttavat harvoin, ja muuttoon on
aina ankarat syyt.
Olen huomauttanut hänen "englantilaisuuksistaan", ja kumminkin tiedän,
että Shaw, jos tietäisi, väittäisi kiihkeästi vastaan. Hänen oman
vakuutuksensa mukaan hän on ainoastaan ja yksinomaan irlantilainen,
minkä seikan hän mainitsee alituisesti sekä puheissaan että
kirjoituksissaan. Mutta hän myöskin mielellään lisää: "Kaikki viisaat
englantilaiset ovat irlantilaisia!" — Ja onhan myönnettävä, että hän on
syntyperältään irlantilainen, Dublinissa irlantilaisista vanhemmista
syntynyt, vaikka Lontoo tuntuu hänet nielleen melkein kokonaan.
Silloin, ensikerran hänet tavatessani, hän heti lunchin jälkeen vei
minut saliin, vetäen esiin pöydälle paksun teoksen piirroksia.
"Tunnetteko ehkä noiden tekijän?" hän kysyi, ja totta kai tunsin Albert
Engströmin. Shaw kyseli hänestä yhtä ja toista ja kertoi kauan olleensa
Albert Engströmin hartaita ihailijoita. Eikä se ollutkaan ihme, sillä
heidän huumorissaan on monta yhtymäkohtaa.
Kysyin Shawlta, oliko hän aina ollut niin ankara kasviksien syöjä ja
ehdottomasti raitis, kuin lunchia syötäessä oli käynyt selville. Hän
vakuutti aina inhonneensa lihaa ja alkoholia, eikä hän liioin koskaan
ollut katunut kauppojaan, että jätti ne ainaisiksi koskematta ja tyytyi
kasviksiin ja veteen. Hän ei koskaan salaa sitä, että hän pitää itseään
elävänä esimerkkinä siitä, kuinka vähän nero on riippuvainen alkoholin
ja liharuokien kiihoituksesta.
Shawn asunto on lähellä Charing Crossin jättiläisasemaa, mutta
hiljaisen sivukadun varrella, jonne melu Charing Crossilta ja
Strandilta ei kuulu. Ikkunoista näkyy Thames-virta ja vihreitä
puutarhoja. Se on kosteikko erämaassa.
Häntä pidetään hyvin rikkaana ja samoin hänen vaimoaan. Tietysti
hänellä on hyvin suuret tulot kirjoistaan, ja tähän aikaan tuskin
kukaan siinä suhteessa vetänee vertoja hänelle. Totta kyllä on, että
Englannissa ja maissa, joissa englanninkieltä puhutaan, useinkin aivan
mitättömät kirjailijat saavat suurempia tuloja kuin kunnolliset kynän
käyttäjät. Surullisena esimerkkinä siitä on tuo kaiken arvostelun
alapuolella oleva, myöskin Suomessa paljon suosittu kirjailijatar
Elinor Glyn, jonka harvinaisen kehnot kirjat menevät kaupaksi
miljoonittain.
Muutama vuosi sitten oli Timesissä varsin hauska kirjeenvaihto, joka
kosketteli Shawn omaisuusveroa. Viranomaiset vaativat, että Shawn
piti maksaa veroa myöskin vaimonsa tuloista, mutta Shaw sanoi, ettei
hän voinut sitä tehdä, koska ei tiennyt, mitä tuloja vaimollaan oli.
Häntä neuvottiin ottamaan siitä selko ja maksamaan vero, sillä jos hän
kieltäytyisi maksamasta vaimonsa tuloista, saisi hän kahden kuukauden
vankeusrangaistuksen. Shaw kirjoitti hyvin lystikkään valituksen, jossa
hän kertoi vakavasti kysyneensä vaimoltaan, kuinka paljon tuloja tällä
oli, mutta vaimo kieltäytyi jyrkästi niitä ilmoittamasta. Shaw väitti
sanoneensa, että hänen miesparkansa saa siis virua kaksi kuukautta
vankilassa rouvan kovasydämisyyden tähden, mutta rouva oli vain
nauranut ja sanonut, että nuo kaksi kuukautta voivat olla G.B.S:lle
sangen terveelliset. — Yleisö ei koskaan saanut tietää, kuinka tuo
hauska juttu loppui. Se vain on varma, että Shaw ei koskaan saanut
uhattua vankilarangaistusta. Luultavasti viranomaiset saivat sopia
asiasta suoraan rouva Shawn kanssa.
Shaw on vähän väliä "näkyvissä" sanomalehdissä, ja siitä voi olla
varma, että vaikka ei luettaisi mitään muuta, niin luetaan ainakin
kaikki, mitä Shaw kirjoittaa taikka mitä Shawsta kirjoitetaan.
Mutta yksi asia on aivan selvä: Ei pidä koskaan pyytää Shawn apua
sellaisissa tapauksissa, joista sitten kirjoitetaan sanomalehdissä.
Hän inhoaa kaikesta päättäen kaikkea kiitollisuutta julkisuudessa
ja välttää sen tavallisesti hyvin humoristisella tavalla. Muistan
hyvin erään tapahtuman, johon myöhemmin tulin hiukan sekoitetuksi.
Lontooseen tuli eräs venäläinen pakolainen, joka oli ampunut Venäjän
opetusasiainministerin, koska tämä oli pieksättänyt muutamia satoja
moskovalaisia ylioppilaita. Nuori vallankumouksellinen oli hirveän
hermostuneessa tilassa ja suuresti avun tarpeessa Lontooseen
tullessaan. Muutamat hänen ystävänsä arvelivat, että olisi paras,
jos hänet saataisiin lähetetyksi Amerikkaan, jossa hän ehkä voisi
aloittaa elämänsä uudestaan. Siinä tarkoituksessa joku kirjoitti
Shawlle ja pyysi Shawlta matkarahoja, luvaten ikuista kiitollisuutta.
Jokainen, joka hiukankin tunsi Shawta, tiesi, että se oli varmin
keino estää häntä mitään tekemästä. Niin olikin. Shaw kirjoitti hyvin
lystikkään vastauksen, joka alkoi näin: "Mistä syystä te pyydätte minua
auttamaan tuota nuorta mielenkiintoista ministerinsurmaajaa muuttamaan
Amerikkaan? Olen varma, että hänellä olisi tarpeeksi työtä Lontoossa..."
Kohtalo johdatti minut myöhemmin Shawn luo puhumaan samasta henkilöstä.
Se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin olen tavannut Shawn aivan
kahden kesken. Kokemus oli mitä mielenkiintoisin. Shawsta oli
kokonaan kadonnut kaikki teatterimaisuus, kaikki "olevinaan olo".
Hän oli luonnollinen, vaatimaton, sydämellinen, avulias mies, täynnä
hyvää tahtoa ja elämän ymmärtämystä. Minulla oli pieni suunnitelma,
kuinka tuota onnetonta olentoa parhaiten voitaisiin auttaa, ja Shaw
hyväksyi sen täydellisesti. Se, mikä minua eniten liikutti, oli hänen
lupansa, taikka melkeinpä pyyntönsä, että käyttäisin vapaasti hänen
nimeään, milloin vain luulin, että siitä olisi jotakin apua. Tietysti
sellaisesta nimestä oli paljon apua, ja työtä saatiinkin vihdoin
kyseessäolevalle henkilölle.
Olen tavannut Shawn useita kertoja sen jälkeen, mutta en koskaan
kahdenkesken. Ja heti paikalla, kun kolmas henkilö on läsnä, muuttuu
Shaw kuin taikaiskulla. Hän sanoo sukkeluuksia, paradokseja,
hän näyttelee. Kahdenkesken ei maksa vaivaa näytellä ja loistaa
sukkeluudellaan, varsinkaan jos toinen ei ole mikään merkkihenkilö,
vaan ainoastaan vaatimaton ja tuntematon "tavallinen ihminen". Totta
on toiselta puolen, että Shawn näytteleminenkin ja "olevinaan olo" on
luonnollista — niinkuin hyvän näyttelijän aina on. Chesterton sanoo
jossakin esseessään, että Shawn huumori ei ole koskaan mitään vanteen
läpi hyppimistä taikka päällään seisomista, vaan aivan luonnollisesti
pulppuavaa hyvää tuulta ja sukkelaa huomiokykyä. — Mutta sittenkin
on mielessäni aina säilynyt kirkkaimmassa muistossa tuo lyhyt
puolituntinen, jolloin sain yksin puhella Shaw-ihmisen kanssa.
Tätä kirjoittaessani satuin lunchille Shawn hyvän ystävän, lady
M:n kanssa, jolla on suuri maatila Irlannissa, aivan lähellä
Shawn kesäasuntoa, ja jonka tiesin tunteneen Shawn vuosikymmeniä.
En malttanut olla kysymättä häneltä, oliko hän huomannut tuota
omituisuutta Shawssa, että hän aina "näytteli" ollessaan useamman
seurassa. Lady M. vastasi hymyillen, että totta kai hän oli sen
huomannut, eikä ainoastaan huomannut, vaan oli siitä kerran puhunutkin
Shawlle. Shaw oli heti myöntänyt, että niin oli asian laita, mutta oli
puolustautunut sillä, että ihmiset suorastaan vaativat sitä häneltä.
Jos Shaw pyytää jonkun luokseen ja käyttäytyy aivan kuin kuka tahansa
tavallinen ihminen, on se aina suuri pettymys hänen vieraalleen,
joka tietysti odottaa saavansa kuulla jonkin sukkelan paradoksin
taikka nauruhermoja kiihoittavan huomautuksen. — Lady M. oli aivan
samaa mieltä kanssani siitä, että vasta silloin voi tuntea, kuinka
inhimillisen suuri ja sydämellinen Shaw on, kun joskus sattuu saamaan
hänet kahdenkesken. Seikka, jonka useammin kuin kerran olen pannut
merkille tämän yhteydessä, on se, että rouva Shaw aina istuu aivan
vakavana eikä ole kuulevinaankaan, kun Shaw "näyttelee" ja huvittaa
kuulijoitaan.
Vaikka onkin vallan harvinaista saada Shaw kahdenkesken, on sitä
tavallisempaa saada kuulla häntä suuressa seurassa. Hän on puhujana
eniten suosittu Lontoossa. Piletit on hankittava aikoja ennen, jos
mieli saada hyvän paikan. Hänen äänensä on hyvin kantava, ja hän
voi nopeasti sovittaa sen luentosalin vaatimusten mukaan, niin että
tavallisesti voi kuulla joka tavun vaikka missä salin sopukassa.
Mutta on melkein yhtä tärkeätä nähdä hänen alituisesti vaihtelevat
ilmeensä, jotta voisi puheesta, kuten kirjoistakin, lukea "rivien
välistä". Muistan hyvin, miltä hän näytti entisaikoina, vanhan
maailman aikana, ennen sotaa. Pitkä, solakka, puettu tiukkaan
ruskeaan samettitakkiin, punainen tukka ja pitkä, punainen parta.
Siihen aikaan hän aina mielellään koetti näyttää mefistomaiselta,
eikä hänellä tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että hiukset joskus
törröttivät sarvimaisesti, kuten Mefistolla ainakin. Ja kun hän astui
puhujalavalle, oli jo koko kuulijakunta naurun vallassa, ennenkuin
hän oli ennättänyt vielä suutaan avata. Kuinka hyvin tuollaisissa
tilaisuuksissa saattoi ymmärtää, että hän oli tottunut näyttelemään,
sillä varmaan ihmiset odottivat, että hänen piti olla sukkela, ja ellei
hän sitä ollut, oli se suuri pettymys. Sukkeluus ja vastustamaton
huumori olivat hänen voimallisin aseensa, mutta niissä oli myöskin
hänen kouraantuntuva heikkoutensa. Voima oli siinä, että hän aina sai
sanojansa kuulemaan niin paljon väkeä kuin huoneeseen mahtui, ja nämä
hän hallitsi kokonaan. Heikkous oli siinä, että kaikki pitivät hänen
esitelmiään loistavina henkisinä ilotulituksina, ja että hyvin harvat
vain aavistivat, että niihin sisältyi usein mitä vakavin, järkyttävin
totuus, usein syvän murhenäytelmän pohja. Muistan erään esitelmän, joka
kaikesta päättäen Shawsta itsestäänkin tuntui mitä kiusallisimmalta.
Kuten tavallisesti yleisö puhkesi hurjiin kättentaputuksiin ja nauruun
heti, kun hän astui esitelmälavalle. Shaw ei vetänyt suutaan nauruun,
vaan näytti hyvin vakavalta. Mutta siitä ei ollut mitään apua,
sillä Shaw näyttää aina vakavalta, silloinkin, kun hän kertoo mitä
hullunkurisimpia kaskuja. Kun hän vihdoin pääsi alkamaan, hän sanoi
tahtovansa puhua hyvin surullisesta asiasta ja pyysi, että kuulijat
muistaisivat sen eivätkä nauraisi, sillä siihen ei ollut tällä kertaa
syytä. (Uusi naurunpuuska yleisössä!) Shaw näytti tuskastuneelta ja
sanoi tahtovansa kertoa siitä sanomattomasta kurjuudesta, joka vallitsi
juuri silloin Dublinissa. Suurin osa yleisöä hymyili, ja oli aivan
selvää, että he ajattelivat: kyllä me sinut, vanha ilveilijä, tunnemme
ja tiedämme hyvin, että tämä on vain pikkuinen temppu, jolla koetat
viedä meitä harhaan! — Mutta Shaw oli tosissaan. Huumori oli poissa,
mutta sen sijaan esitelmä kyllä sisälsi paljon mitä pistävintä satiiria
— ja yleisö oli tyytyväinen, vaikka hiukan epävarma siitä, miten tuo
kaikki oli ymmärrettävä.
Gilbert Chesterton, joka mielestäni sittenkin parhaiten on Shawsta
kirjoittanut, väittää, että Shaw on aina vakava ja tarkoittaa vakavasti
joka sanan, jonka hän sanoo tai kirjoittaa. Chesterton on itse
paradoksien mestari, niin että hänen arvostelunsa on otettava hiukan
varovaisesti, mutta uskon kyllä, että hän on pääasiassa oikeassa.
Useat Shawn teorioista tuntuvat naurettavilta siksi, että ne ovat
suunnatut vanhoja, vuosisatoja opittuja väitteitä vastaan, vaikka eivät
silti ole aivan yksinomaan Shawn keksimiä. Yksi hänen lempiopeistaan
on se, että miehen ja naisen suhteessa _nainen_ on se, joka valitsee
uhrinsa ja saattaa sen pauloihinsa, eikä suinkaan mies, joka muka
löytää naisen ja asettuu hyökkäysasentoon, kunnes saa valittunsa. Hän
väittää, että luonnollinen tila on se, että nainen koettaa päästä
naimisiin niin pian kuin suinkin, ja mies koettaa pysyä naimattomana
niin kauan kuin suinkin. Hän kyllä ei usko miehen lujuuteen siinä
suhteessa kovinkaan paljon, vaan arvelee, että jos nainen on jonkun
valinnut ja aloittaa hyvin suunnitellun ja järjestetyn saartoliikkeen,
niin tuskinpa mikään mies pääsee pakoon, vaan joutuu ennemmin tai
myöhemmin auttamattomasti satimeen.
Moni on kysynyt, kuinka Shaw itse, joka tuon asian niin tarkkaan tunsi,
kumminkin joutui saman kohtalon alaiseksi. Shaw itse kertoo, että hän
oli sairaana ja hänen tuleva vaimonsa hoiti häntä. Kun hän sitten
kokonaan parani, huomasi hän olevansa naimisissa. Hän ei tiedä, kuinka
se oikeastaan tapahtui.
Olen kumminkin aivan vakuutettu siitä, että Shaw saa olla ainaisesti
kiitollinen vaimolleen, että tämä "otti" hänet, tapahtuipa se
ottaminen sitten vastoin Shawn tahtoa tai hänen myöntymyksellään.
"Ihminen ja Yli-ihminen" mielestäni antaakin Shawn vastauksen
avioliittokysymykseen. Kun Anne Whitefield "ottaa" puoleksi väkisin
Jack Tannerin, tämä ikäänkuin herää, ja me ymmärrämme, ettei mikään
mahti maailmassa enää saisi häntä luopumaan Annesta. Ikävä vain,
että Shawsta ei koskaan ole tullut "yli-ihmisen" isää. Hän uskoo
vahvasti, että yli-ihminen on ihmiskunnan pelastaja, ja siihen päästään
kehityksen kautta. Kehityksen edistämiseksi meidän on pyrittävä
pidentämään ihmis-ikää niin paljon kuin mahdollista. Metusalem on
oleva ihanteemme. — Hän ei koskaan anna selvää vastausta, millaiseksi
hän on ajatellut yli-ihmisen, mutta Zarathustra se tuskin lienee.
Shaw eroaa joka suhteessa liian paljon Nietzschestä, vaikka oli aika,
jolloin hän tuntui lähenevän Nietzscheä niin paljon, että moni kysyi
itseltään, mihin suuntaan hän lopullisesti oli menevä, sosialismiinko
vai anarkismiin. Hänestä tuli sosialisti, mutta yhä vieläkin sattuu
tapahtumia, jolloin jäämme kysymään, missä oikeastaan ollaan ja mitä
hän tarkoittaa.
Muutamia kuukausia ennen näiden rivien kirjoittamista, syystalvella
1925, kuuntelin erästä hänen esitelmäänsä, jossa hän usein käytti
itsestään sanoja: "kommunistit, sellaiset kuin minä", j.n.e. Se
ei ollut leikkiä, vaan hän varmaan tarkoitti mitä sanoi. Uskon,
että hän uskoo olevansa kommunisti, ja hänen oppinsa onkin usein
puhdasta kommunismia. Olen kuullut hänen selittävän, että kaikki
yksityisomaisuus, olipa se sitten millaista tahansa, "vaikka teidän
sateenvarjonne", on väärää, mutta hän ei tietääkseni ole koskaan tehnyt
mitään yksityisomaisuuden poistamiseksi, Samoin hän pari vuotta ennen
sotaa kerran esitelmässään selitti, kuinka lapset ylimalkaan olisi
kaikki kasvatettava yleisissä kasvatuslaitoksissa. Ääni kuulijakunnasta
huusi silloin: "Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole isä."
— "Niinhän se on", vastasi Shaw, "mutta jos olisin isä, sanoisitte
varmaan: Mr. Shaw, te puhutte noin, sillä te ette ole äiti." Hän sai
naurajat puolelleen, mutta ei ainakaan silloin kukaan ottanut hänen
esitelmäänsä aivan todesta. Ja hiukan vaikeata on myöskin uskoa
hänen omaisuutta koskevaa kommunismiansa, sillä hän istuu vallan
rauhallisesti omassa rikkaassa ja mukavassa kodissaan, eikä häntä
lähellä oleva kurjuus tunnu hänen rauhaansa häiritsevän.
En voi sille mitään, että minusta tuntuu, kuin tuo hänen viimeaikainen
kommunisminsa, joka ilmenee yksinomaan sanoissa, mutta ei koskaan
teoissa, olisi saanut alkunsa kahdesta syystä: Shawhon on selvästi
vaikuttanut tuo ainainen hälinä venäläisestä paratiisista, ja toiseksi
Shaw on vanha. Tämän viimeisen seikan sanon suurella surulla, sillä
Shawn ei koskaan pitäisi tulla vanhaksi. Tuon vanhuuden huomasi
jokainen Shawn ystävä muutamassa Shawn äsken pitämässä esitelmässä,
jossa hän puhui "vapaudesta" siten, että ei kukaan oikeastaan saanut
selville, mitä hän tarkoitti. Kun kyselyjen aika tuli, kysyi joku
kuulijoista, mitä hän arveli Venäjän nykyisestä hallituksesta. Shaw
tuntui nolostuvan ja vastasi: "No niin, he tarkoittavat hyvää!" Missä
oli entinen Shaw, joka ei koskaan niin loistanut kuin juuri kyselyjen
aikoina esitelmien jälkeen, jolloin hänen vastauksensa otettiin vastaan
myrskyisillä kättentaputuksilla ja hyvä-huudoilla, sillä niiden
sukkeluus, niiden huumori oli vastustamatonta. Shaw sanoo, että köyhänä
pysyminen on rikollista, mutta aivan yhtä suurella syyllä voimme sanoa,
että Shawn vanhentuminen on rikollista.
Eräässä Shawn ystäväpiirissä puhelimme Shawn vanhentumisesta, ja joku
läsnäolijoista huomautti, että sekin ilmeni vain silloin tällöin.
Orleansin Neitsyen kirjoittaja ei ole vanha. Tottahan sekin on. Se on
merkillisen "nuori" näytelmä, eikä siinä suinkaan tunnu mitään tekijän
vanhuuden merkkiä.
Sain tilaisuuden kerran puhua Shawn kanssa juuri tästä näytelmästä, ja
hän kertoi koettaneensa lukea Jeanne d'Arc'ista kaiken kirjallisuuden,
mitä käsiinsä sai, ja käyttäneensä niin paljon kuin mahdollista
historian omia sanoja. Kysyin, mitä hän arveli Schillerin näytelmästä,
ja hän nauroi iloisesti ja sanoi, että jos olisi pakko valita, niin hän
kumminkin ennemmin valitsisi Voltairen esityksen sankarittaresta.
Shawta on kohdannut sama onnettomuus kuin useita muitakin neroja,
se, että kun heidän neronsa on tullut yleisesti tunnustetuksi,
kaivavat innokkaat ihailijat esiin kaikki aikaisimmatkin yritykset ja
julkaisevat ne uudestaan. Shawn aikaisimmat nuoruudenromaanit ovat taas
kirjakauppiaiden pöydällä. On kyllä myönnettävä, että niissä on paljon
mielenkiintoista, mutta kaiken sen, mikä niissä ansaitsee huomiota,
hän on sanonut myöhemmin paljon selvemmin ja paljon voimakkaammin.
Myöntäkäämme nyt kerta kaikkiaan, että Shaw ei ole romaanikirjailija,
vaan näytelmäkirjailija. Sillä alalla hän on kotonaan.
Omituisena seikkana mainittakoon, että Shaw ei itse keksinyt sitä,
että hän oli luotu näytelmäkirjailijaksi, vaan sen keksi nerokas
Ibsenin teosten kääntäjä, William Archer. Archer tuli muutamana
päivänä Shawn luo ja kysyi, eikö Shaw tahtonut yrittää yhdessä hänen
kanssaan kirjoittaa näytelmää. Shaw suostui, ja Archer, joka tunsi
Shawn huumorin, ehdotti, että he kirjoittaisivat huvinäytelmän,
sellaisen, joista englantilaiset vielä tänä päivänäkin niin paljon
pitävät. Mutta kuinkas kävi! Shaw kyllä istui heti ankaraan työhön,
mutta näytelmästä ei tullutkaan mikään Charleyn Täti, kuten Archer oli
aikonut, vaan syvää satiiria uhkuva yhteiskunnallinen draama "Widowers'
Houses". Se ei ole Shawn parhaimpia, mutta se auttoi Shawta löytämään
itsensä. Siitä lähtien Shaw jätti muut kaunokirjalliset muodot ja
antautui näytelmäkirjailijaksi. Shawlta kysyttiin kerran, oliko totta,
että hän oli joskus kirjoittanut runojakin. Shaw vastasi, että hän
kyllä kerran kirjoitti runon, sillä asian laita oli niin, että hänen
kustantajansa välttämättömästi määrättynä päivänä tarvitsi vissin
määrän käsikirjoitusta, eikä Shawlla mitenkään ollut aikaa kirjoittaa
mitään suorasanaista, ja silloin hän hädissään kirjoitti runon.
Kerran tapasin Shawn luona hänen teoksiensa ruotsalaisen kääntäjän
tohtori Hugo Vallentinin. Shaw kysyi, olinko lukenut hänen teoksiaan
ruotsiksi, johon minun täytyi vastata kieltävästi. Silloin hän kertoi
jonkun hänelle sanoneen, että Vallentinin käännökset olivat niin
hyviä, että oikeastaan pitäisi kaikki näytelmät kääntää uudestaan
englanninkielelle Vallentinin ruotsalaisesta käännöksestä! Miellyttävän
näköinen, tummaverinen Vallentin koetti parhaan kykynsä mukaan torjua
noin ylenmääräistä kiitosta. Shawn teokset ovat tietysti hirveän
vaikeita kääntää, kuten kaikki sellaiset teokset, joissa täytyy lukea
rivien välistä melkein yhtä paljon kuin itse riveiltä. Kaikille
eurooppalaisille kielille ne kumminkin ovat käännetyt ja monelle
aasialaiselle kielelle myöskin.
Englannissa on päästy siihen kehitysasteeseen, että suurmiehet
ja yleensäkin ihmiset, joilla on paljon työtä, eivät itse jouda
vastaamaan kirjeisiin, vaan jättävät sen sihteeriensä tehtäväksi.
Shaw on siinä suhteessa loistava poikkeus, sillä hän vastaa aina itse
henkilökohtaisiin kirjeisiin. Hänen käsialansa on hyvin pientä, mutta
erittäin selvää. Se on melkein kuin kokoelma pieniä, pyöreitä helmiä,
joita on asetettu perättäin suoriin riveihin, lyhyin väliköin siellä
täällä. Kirjeissä on aina shawmainen sävy, olivatpa ne kuinka lyhyitä
tahansa. En voi ajatellakaan, että Shawn kirjeet koskaan voisivat
tuottaa tuskaa ja haavoittaa, mutta iloisen hymyn ne nostattavat
huulille ja hyvän mielen sydämeen.
Hirveänä, mustana painajaisena tulee joskus vielä mieleen vuosi 1919
Helsingissä. Ihmisissä tuntui olevan raivo valaa myrkkyä, haavoittaa,
repiä rikki maine, tahrata kunnia... Siitä saivat tietysti etupäässä
kärsiä ne, jotka syystä tai toisesta olivat heikkoja eivätkä voineet
puolustautua. Tuli sitten Helsingissä käymään englantilainen
sanomalehtimies, joka sattui olemaan vanha tuttava. Kun hän läksi
pois, pyysin häntä viemään terveisiä Shawlle ja kysymään erästä pientä
seikkaa, joka koski yhtä hänen kirjaansa ja jonka tarkoitusta en
ymmärtänyt. Olin jo siksi helsinkiläistynyt, etten tietysti odottanut
mitään vastausta. Iloni oli siksi suuri, kun vallan pian sain pienen
kirjelipun, jonka kuoressa jo tunsin Shawn helmeilevän käsialan. Kirje
alkoi näin: "Yhteinen ystävämme C.S. kertoi minulle, että te olette
vielä elossa. Se on suuri ennätys..." Kuinka hyvältä tuo leikillinen,
erittäin shawmainen tervehdys tuntui!
Shaw, kuten muutkin brittiläiset kirjailijat, on myöskin poliitikko.
Pienten kansojen asiassa hänen kantansa on selvä. Hän on valmis
käyttämään terävää kynäänsä niiden puolustukseksi, milloin vain
tarvitaan. Se on juuri tätä nykyä meille tärkeä seikka, kun kaikkien
englantilaisten sydämissä hiljalleen ja hyvin salassa piilevä
imperialismi alkaa yhä selvemmin esiintyä. Luulen, että Shawn selvään
pienten kansojen suosimiseen on syynä se, että hän sittenkin ja
huolimatta lontoolaisuudestaan puhuu vallan totta kehuessaan olevansa
irlantilainen. Irlantilaiset ymmärtävät aina pikku kansojen huolia.
Pohjoismaista Shaw tuntee hyvin Ruotsin, jossa hän on vieraillut.
Vallentin-vainaja oli Shawn hyvä henkilökohtainen ystävä, ja varmaan on
paljon hänen ansiotaan, että Shaw niin suurella mielenkiinnolla aina
puhuu Ruotsista.
Seuraelämään Shaw ei ota osaa. Vallan turhaan ylhäiset herttuattaret
ja muut rikkaat tyhjäntoimittajat koettavat saada häntä kutsuihinsa.
Ellei kohtelias kielto auta, vastaa hän vihdoin niin jyrkästi,
että he kadottavat kaiken halun pyytää häntä uudestaan. Sitten
tavallisesti seuraa kauhistunut valitus siitä, että Shaw on niin
paha ja epäkohtelias! Niin hän kylläkin on. Mutta sattuu joskus,
että joku hänen vaatimaton ystävänsä saa vastaanottaa kodissaan tuon
komearyhtisen suurmiehen. Tukka ei ole enää punainen, vaan lumivalkea,
ja samoin partakin ja tuuheat kulmakarvat. Mefistomainen hymykin on
kadonnut, mutta silmissä on vielä vastustamatonta huumoria. Hän on
entisestään ikäänkuin lauhtunut ja oppinut, ei ainoastaan ymmärtämään,
vaan myöskin anteeksiantamaan. Kymmenen vuotta sitten Shaw ei olisi
voinut kirjoittaa Orleansin Neitsyttä. Nyt hän voi.
Shaw on vielä täysissä voimissa ja ankarassa työssä. Voineeko
hän koskaan saavuttaa Metusalem-ihannettaan, kaikista ankarista
elämäntavoistaan huolimatta — sen saa aika näyttää. Me voimme vain
toivoa, että hän voi ennättää hiukan lähemmäksi sitä ihannetta kuin me
muut kuolevaiset.
Kun Shaw kerran kaatuu, kaatuu jättiläinen, ja jysähdys kuuluu yli
maailman.