Taloustieteen tohtori Marion Phillipsin virallinen arvonimi on
"_Työväenpuolueen Johtava Naisvirkailija_". Mitä kaikkea tuohon
viattomalta näyttävään nimitykseen sisältyykään! Siinä on vaatimus,
että milloin tahansa pitää olla valmis uhraamaan päivien työ ja
öitten lepo, pitää kaikkitietävänä osata vastata vaikka millaisiin
kysymyksiin, pitää milloin tahansa matkustaa sinne, missä satutaan
tarvitsemaan, pitää järjestää mikä vielä ei ole järjestetty, paikata
mikä on mennyt hajalle, j.n.e. aina lukemattomiin asti.
Kuinka on mahdollista, että kukaan kuolevainen voi kaikki nuo
vaatimukset täyttää? Se tuntuukin vallan mahdottomalta, ja kumminkin
sujuvat kaikki nuo lukemattomat työt kuin voideltuina Marion Phillipsin
käsissä. Siihen vaaditaan tietysti erinomainen terveys, harvinainen
sekä tietopuolinen että taitopuolinen kyky, suuri innostus työhön ja
rajaton antaumus. Henkilö, joka on joutunut niin pitkälle yleisessä
taidossa ja kehityksessä kuin tohtori Phillips, voi aina olla varma
siitä, että hänen työtään maailmassa kaivataan ja että hänen ei koskaan
tarvitse olla jouten. Yhtä varma hän myöskin saa olla siitä, että voi
hankkia itselleen hyvän aineellisen toimeentulon tekemällä vähemmän
kuin puolet siitä työstä, jonka hän nyt tekee. Mistä syystä siis tuo
riehuminen? Hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin.
Minkä sille nyt voi, että ihmisellä ei ole ainoastaan järkeä, vaan
myöskin sydän! Minkä sille voi, että sydän alituisesti ilkkuu
järjelle, kiintyy intohimoisesti asioihin ja toimiin, jotka tuottavat
loppumatonta huolta ja jotka saattavat kokonaan unohduksiin sellaiset
seikat kuin oman mukavuuden, rikkauden, loistavan aseman j.n.e. — Niin
on käynyt Marion Phillipsillekin.
Marion Phillipsiin tutustuin jo alkupuolella vuotta 1910. Minulla oli
jotakin asiaa rouva MacDonaldille ja läksin siitä syystä Lincoln's Inn
Fieldin kolmeen. Sinne tultuani huomasin, että siellä olikin kokous,
ja koetin livistää tieheni eteläisestä, mutta liian myöhään: rouva
MacDonald oli jo minut huomannut ja vei sisään esitelläkseen minut
"hyville ystäville". Noita hyviä ystäviä oli kolme, tohtori Phillips,
tohtori Bentham ja neiti Longman. He olivat yhdessä vuokranneet
suurenlaisen talon, ja se muuttui melkein toiseksi kodiksi sekä minulle
että parille hyvälle toverille, joiden kanssa olin asettunut yhdessä
asumaan. Kaikki nuo kolme englannitarta ovat siitä lähtien olleet,
ei ainoastaan minun, vaan koko maamme lämpimiä ystäviä. Yksi heistä,
neiti Mary Longman, tuli kokonaan meidän omaksemme, koska hän meni
naimisiin Suomen Matkailijayhdistyksen sihteerin, Wolter Stenbäckin
kanssa ja asettui asumaan Suomeen. Ikävä vain, että molemmat tohtorit
eivät seuranneet hänen hyvää esimerkkiään! [Sen jälkeen kuin tämä on
kirjoitettu, on saapunut viesti rouva Stenbäckin kuolemasta.]
Ensimmäinen vaikutelma Marion Phillipsistä, jonka selvästi muistan,
oli, että hän mielestäni oli hyvin kaunis. Silmät suuret, tummat,
ilmehikkäät, tukka tummanruskea, aaltomaisesti taipuva, iho hyvin hieno
ja hyvin helposti punastuva. Hän tuli heti minua tervehtimään, kuin
olisimme olleet vanhat tutut, ja siitä lähtien hän on aina pysynyt
uskollisena ystävänäni.
Henkilö, joka tahtoo tutustua Englannin työväenliikkeeseen ja nähdä
sen kehitystä ikäänkuin sisästäpäin, ei voi uneksiakaan parempaa
opasta kuin on Marion Phillips. Hän ei ole noita asioita oppinut
kirjoista taikka keskusteluista, hän on ne elänyt. Siksi ovatkin
ne tiedot, joita hän antaa, elävän elämän tietoja, joita ei muulla
lailla voi saada kuin tulemalla Marion Phillipsin kaltaisen henkilön
lähelle. Muuan tapaus, yksi monista, todistaa selvästi, kuinka tarkkaan
hän tuntee pienimmätkin sykähdykset puolue-elämässä: Aina ennen
parlamentin vaaleja, joko täytevaaleja taikka varsinaisia vaaleja,
kaikkien puolueiden lehdet kehuvat omia ehdokkaitaan ja vakuuttavat
lukijoilleen, ettei kellään muulla ole pienintäkään toivetta tulla
valituksi kuin juuri omalla ehdokkaalla. Työväenpuolueen lehdet eivät
suinkaan ole mitään poikkeuksia siinä suhteessa. Eräässä tärkeässä
täytevaalissa työväen lehdet vakuuttivat S:n varmasti tulevan
valituksi. Tapasin samana päivänä Marion Phillipsin, joka juuri
oli lähdössä kyseessäolevaan vaalipiiriin puhumaan S:n puolesta.
Hän valitti väsymystä ja sanoi, ettei hän ollenkaan nyt viitsisi
sinne matkustaa, koska se kumminkin oli vallan turha vaiva. Kysyin
tarkoittiko hän sillä, että S. kyllä tulisi valituksi ilman ulkoapäin
tulevia puuhiakin. Marion naurahti ja sanoi, ettei hän suinkaan sitä
tarkoittanut, vaan sitä, että S:n asema oli siksi huono, ettei hän
missään tapauksessa voinut tulla valituksi. Olin tietysti hämmästynyt,
koska juuri olin lukenut, kuinka varmoja kaikki olivat hänen vaalistaan
— ja sanomalehdet tietysti eivät koskaan valehtele!
"Valituksi tulee Y., vanhoillisten ehdokas, eikä kellään muulla ole
vähintäkään mahdollisuutta", vastasi Marion lyhyesti. — Ja niin
kävikin. Y. tuli valituksi suurella ääntenenemmistöllä.
Tämän jälkeen olen alituisesti käyttänyt häntä profeettanani, kun on
ollut kysymys tapahtumista työväenpuolueessa. Hän tuntee puolue-elämän
kuin oman elämänsä, sillä hän itse on osa siitä.
Marion Phillips ei ole syntyperältään englantilainen, vaan
austraalialainen. Siellä, aurinkoisessa Melbournessa, hän vietti
aikaisimman nuoruutensa, ja siellä, Melbournen yliopistossa, hän
suoritti tutkinnon, joka lähinnä vastaa meidän maisterinaryoa. Sen
jälkeen hän muutti Lontooseen ja jatkoi opintojaan Lontoon yliopistossa
sekä suoritti siellä tohtorintutkinnon.
Kysyin häneltä kerran, kuinka hän tuli liittyneeksi työväenpuolueeseen
ja kuka oli se henkilö, joka häneen siinä suhteessa oli vaikuttanut.
Hän vakuutti, ettei häneen ollut vaikuttanut muu kuin kirjat.
Erityisesti hän mainitsi Beatrice ja Sidney Webbin teokset ja myöskin
J.A. Hobsonin syvämietteiset kirjat. Taloustieteellisten teoksien
tutkiminen vei vallan johdonmukaisesti hänet askel askelelta lähemmäksi
työväenliikettä, kunnes hän tuli niin pitkälle, että liittyi ensin
Fabian-seuraan.
Marion Phillipsin kehitys on siinä suhteessa luonteenomaisesti
englantilainen. Eräs suomalainen sosialidemokraatti sanoi kerran
minulle, että Englannin työväenliike on senvuoksi niin varma, että
siellä aina rakennetaan kivi kiven päälle. Ei tehdä mitään ilmahyppyjä
eikä siis myöskään pudota alas korkealta, vaan hiljalleen ja tyynesti
mennään eteenpäin, aina miettien ja harkiten, miten seuraava askel
on astuttava, jotta päästäisiin perille. — Henkilö, joka käy
tuollaisen asteittaisen kehityksen läpi, liittyy melkein aina ensiksi
Fabian-seuraan. Se on seura, jonka periaatteet ovat sosialistisia,
mutta jonka työala on vallan erikoista laatua, sellaista, että
vaaditaan hyvin suuret tietopuoliset edellytykset, ennenkuin siinä
seurassa tuntee olevansa kotonaan. Sitä onkin leikillä nimitetty, ei
sosialidemokraattiseksi yhdistykseksi, vaan sosiali_aristokraattiseksi_
seuraksi. Totta on, että seuraan tuskin kuulunee työväkeä enemmän
kuin voi helposti sormillaan laskea, ja totta on myöskin, että sen
näkyvimmät jäsenet kuuluvat henkiseen ylimystöön, sanan parhaimmassa
merkityksessä. Mainitsen ainoastaan sellaiset nimet kuin Beatrice
ja Sidney Webb, G. Bernard Shaw, Graham Wallace, Bertrand Russell
ja H.G. Wells. Niillä on kaikilla maailmanmaine, eikä liene ketään,
joka arvelee, että nuo miehet eivät tiedä mitä tahtovat. Olkoonpa
niin, että heitä sanotaan henkisiksi aristokraateiksi, mutta
sosialismin kehitykselle Englannissa — ja melkeinpä voisi sanoa
kaikissa englanninkieltä puhuvissa maissa — he ovat tehneet suurempia
palveluksia kuin vielä läheskään kaikkialla myönnetään. Heidän pikku
kirjasiaan yhteiskunnallisista kysymyksistä luettiin, melkeinpä
ahmittiin, ja arvaamattoman suuri on se työ, jonka ne tekivät
käsitteiden selvittämiseksi sellaisissa piireissä, joissa noita asioita
ei ennen oltu pohdittu.
Marion Phillips kasvoi pian kyllä yli sen ajan, jolloin hän saattoi
tyytyä vain kysymysten pohtimiseen ja selvittämiseen. Heti kun asia
oli hänelle itselleen selvä, hän ryhtyi työhön. Hän on ennen kaikkea
toiminnan ihminen eikä voi kauan istua samassa paikassa filosofoimassa.
Siis: ei muuta kuin maailmalle toteuttamaan aatteita, jotka hän oli
oikeiksi huomannut!
Hän aloitti työnsä ensin rouva MacDonaldin perustaman Naisten
Työväenyhdistyksen sihteerinä, ja siitä hän sitten hyvin nopeasti
siirtyi laajemmille aloille, kunnes hän kohosi nykyiseen asemaansa
Työväenpuolueen Johtavaksi Naisvirkailijaksi. Nyt kulkevat kaikki
työväen naisia koskevat puuhat hänen toimistonsa kautta. Kaikkien
erilaisten naisjärjestöjen johto, asutuskysymykset, naisten
terveydenhoitoa, vakuutusasioita y.m. koskevat puuhat, työväen naisia
koskeva kansainvälinen lainsäädäntö, työläisnaisten kuukausilehti,
työläisnaisten esitelmöimisjärjestelmät, uusien järjestöjen
perustaminen ja ensimmäinen johto — ja sadat muut työläisnaisia
koskevat puuhat, kaikkien niiden yhdistävänä keskipisteenä on Marion
Phillipsin toimisto.
Tietysti moni huudahtaa, että tuollainen työ on mahdoton yhdelle
ainoalle ihmiselle. Se ei ole mahdoton, jos sitä hoitamassa on niin
monilahjainen ihminen kuin Marion Phillips. Hänellä on toimistossa
apulaisinaan kokonaista viisi sihteeriä, jotka panevat toimeen hänen
käskyjään, mutta totta on, että jokaisella heistä on työtä niin
paljon, kuin suinkin on mahdollista tehdä. Monena iltana olen nähnyt
Marion Phillipsin tulevan kotiinsa toimistostaan useita tunteja
virka-ajan jälkeen, iso pakka papereita kainalossa, joita hän ei ole
ennättänyt läpikäydä määrätyn toimistoajan kuluessa. Kysyin häneltä,
eikö hän voisi vielä lisätä sihteeriensä lukumäärää, mutta hän vastasi
nauraen, että se luultavasti tulisi myöskin lisäämään hänen omaa
työtään. Ja niin kai usein onkin, että jota enemmän on apulaisia,
sitä enemmän työtä myöskin kertyy sille, jonka pitää kaikki johtaa ja
olla vastuunalainen kaikesta. Toiselta puolen on myöskin totta se,
että ihmisellä, jolla on hirveä määrä työtä, on enemmän aikaa auttaa
toisiakin, kuin sillä, jolla ei ole juuri mitään työtä.
Marion Phillipsin työt eivät mitenkään rajoitu ainoastaan edellä
mainitsemiini, niin sanoakseni työväenpuolueen sisäpuolella tehtäviin
töihin, vaan hänellä on vielä koko joukko muutakin tehtävää. Vuonna
1921 hänet valittiin rauhantuomariksi. Siihen saakka ei naisia voitu
valita sellaiseen toimeen Englannissa. Vasta sinä vuonna he saivat
sen oikeuden, ja Marion Phillips oli ensimmäisiä rauhantuomareiksi
nimitettyjä naisia. Tätä tointaan hän hoitaa joka vuosi kahden
kuukauden aikana, jolloin hänen täytyy säännöllisesti käydä lasten
tuomioistuimessa, lukuunottamatta muita tähän virkaan kuuluvia puuhia.
Kaiken tuon lisäksi tulevat kaikenlaiset komiteat, monet niistä
hallituksen määräämiä, erittäin tärkeitä yhtymiä, joiden jäsenyydestä
on melkein mahdoton kieltäytyä. Sellaisia olivat esim. sota-aikana
ravintoaineiden ministeriön määräämä kuluttajani neuvosto, jonka
jäsenenä tohtori Phillipsillä oli erittäin ankara ja vaikea työ. —
Sota-ajan komiteat ovat onneksi loppuneet, mutta rauha toi mukanaan
uusia järjestöjä, kun kaikki oli uudestaan rakennettava, minkä sota oli
särkenyt. Vaikeimpia hänen nykyisistä tehtävistään on naisten töitä
järjestävän keskuskomitean jäsenyys.
Suomessa kuulee usein sanottavan naisesta, jonka järki on keskitasoa
ylempänä, että hänellä on "aivan miesmäinen intelligenssi". Se on
kai olevinaan jonkinmoista kehumista — ainakin miehet tuntuvat sen
käsittävän niin — mutta oikeastaan se on vain typeryyttä. Lontoossa
olen myöskin vallan usein kuullut Marion Phillipsistä sanottavan, että
hänellä on järki kuin miehellä! Omasta puolestani tahtoisin sanoa,
että hänellä on järki kuin miehellä ja naisella yhteensä. Hänellä on
merkillinen taito nähdä asiat kokonaisuudessaan, ja siitä johtuu, että
hän on synnynnäinen johtajaluonne. Monet sanovat häntä itsevaltiaaksi,
ja sen verran siinä on totta, että hän, kuten useimmat toiminnan
ihmiset, tietää mitä tahtoo ja kuinka tahtoo asian toimitettavaksi eikä
haikaile ilmoittaessaan sen asianomaisille. Sellaiset ihmiset saavat
aina paljon aikaan, kun taaskin ne, jotka kiltisti koettavat kaikkien
mieltä noudattaa, eivät saa juuri mitään toimeen.
Millainen on Marion Phillips kodissaan? Kun on kysymys naisesta,
täytyy aina nähdä hänet sekä kotona että kodin ulkopuolella, ennenkuin
voi saada hänestä selvän kuvan. Ne, jotka pitävät Marion Phillipsin
päätunnusmerkkinä hänen "miesmäistä" järkeään, muuttavat varmaan
mielipiteensä, kun tapaavat hänet hänen kodissaan. Äskettäin sain
häneltä näin kuuluvan kutsun: "Voitko tulla luokseni huomisesta
viikon päästä, kello 8.30 i.p.? Olen kutsunut koko joukon, enemmän
kuin huoneisiini mahtuu, mutta tule kumminkin!" — Tuo oli hyvin
englantilaista ja myöskin hyvin Marion Phillipsin tapaista, tuo iloinen
välinpitämättömyys muodoista. —
Siellä me sitten kokoonnuimme Marion Phillipsin kodissa, joukko
parlamentin jäseniä, sanomalehtimiehiä ja naisia, valtiollisissa
piireissä tunnettuja ulkomaalaisia, puolalaisia, amerikkalaisia,
j.n.e. Kolme keskikokoista huonetta, kirkkaasti valaistuja, lämpimiä,
kodikkaita. Marion Phillips rakastaa vaaleita värejä ja paljon valoa.
Huoneet ovat aivan vaaleiksi paperoidut, taikka oikeammin sanoen
maalatut, seinillä muutamia hyviä tauluja ja täpöisen täyteen ahdettuja
kirjahyllyjä. Marion Phillips itse, savuke suussa ja hymyillen, kulkee
vieraiden seassa, puhelee toiselle, tarjoaa savukkeen toiselle, taikka
makeisia tupakoimattomille. Tuossa seisoo kiihkeästi keskustellen
naapurinsa kanssa pikkuinen, lyhyttukkainen, lyhythameinen tyttö.
Hän näyttää koulutytöltä, tyttökoulun keskiluokkalaiselta... Astun
lähemmäksi ja näen, että hän onkin Ellen Wilkinson, työväenpuolueen
ainoa naisedustaja parlamentissa! Huolimatta kovin nuoresta
ulkomuodostaan hän on sukkelimpia ja terävimpiä puhujia tuossa maailman
vanhimmassa ja kuuluisimmassa eduskunnassa. Hän on täydessä väittelyssä
puolalaisen politikoitsijan kanssa, joka juuri on palannut Meksikosta
ja selittää suurvaltojen juonitteluja tuossa öljyrikkaassa maassa. —
Emäntä kiirehtii meitä ruokasaliin, jossa odottaa väkevä kahvi ja vielä
väkevämpi englantilainen tee sekä voileivät ja makeat leivokset. Siellä
jatketaan keskustelua yhtä vilkkaasti kuin ennenkin. Käytin tilaisuutta
hyväkseni moittiakseni hiukan Daily Heraldin ulkomaanosaston
toimittajaa, joka taas oli painattanut väärän uutisen Suomesta.
Kaikenlaisista sameista lähteistä pommitetaan Daily Heraldia alinomaa
uutisilla, jotka sisältävät kiehuvaa kiukkua Suomea kohtaan, eikä
muukalaisen ole aina helppo ymmärtää, mikä on totta, mikä suoranaista
valhetta. Ilolla on kumminkin mainittava, että siinäkin suhteessa
alkavat silmät aueta täälläkin.
Marion Phillipsin koti on täydellisesti vapaa kaikenlaisista
narrimaisuuksista ja boheemi-liioittelusta, siellä vallitsee
hienostunut maku ja korkea sivistys, sanan parhaassa merkityksessä,
johon kuuluu etupäässä elämänoppia ja vasta toisessa sijassa
kirjaviisautta.
Millainen on Marion Phillips puhujana? Tämä on kysymys, joka nostattaa
useimpien suomalaisten huulille hymyn, mutta joka Englannissa on
erinomaisen tärkeä. Kenenkä mieleen johtuisi henkilöä arvostellessaan
Suomessa kysyä, millainen hän on puhujana? Ja kenenkä mieleen
Englannissa johtuisi olla sitä kysymättä, kun on puhe julkisen
toiminnan henkilöstä? — Kuulin ensikerran Marion Phillipsin puhuvan
eräässä Lontoon kadunkulmassa. Tulin yhdessä hänen kanssaan edeltäkäsin
sovittuun paikkaan, jossa useita katuja yhtyi. Heti toi eräs meitä
nähtävästi odottanut henkilö hyvin yksinkertaisesti kokoonpannut
telineet, jotka hän pystytti keskelle katujen yhtymäkohtaa. Heti
paikalla kokoontui pieni ryhmä kuulijoita telineitten ympärille, jo
ennenkuin puhuja niille nousi. He tiesivät, että joka torstai-ilta
kello kahdeksan joku siinä puhui, ja, kuten jo monta kertaa olen
huomauttanut, esitelmät kuuluvat lontoolaisen säännölliseen,
jokapäiväiseen elämään, kuten sanomalehdet meidän elämäämme.
Tohtori Phillips astui telineille, ja kuulijakunta kasvoi hyvin
nopeasti. Puhe oli reipas, voisinpa sanoa tulinen, ja koski erästä
päivän polttavaa kysymystä Työväenpuolueen kannalta katsoen.
Kuulijoiden joukossa oli sekä kannattajia että vastustajia,
ja kumpaisetkin ilmaisivat kantansa erilaisin huudoin. Tuossa
keski-ikäinen mies huudahti: "Juuri niin! Hyvä on!", johon toinen
vastasi: "Ei ollenkaan! Väärä selitys kokonaan!" Miehet rupeavat
keskenään väittelemään, mutta puhuja pyytää heitä vaikenemaan, kunnes
kyselyjen aika tulee. Kaikki vaikenevat, ja pian loppuukin puhe ja
säännöllinen keskustelu alkaa.
Kaikki tuo oli erinomaisen hauskaa minulle, ensikertalaiselle, joka en
sellaista komentoa ollut ennen nähnyt enkä sellaisesta uneksinutkaan,
sillä varmaankin jokainen oikea helsinkiläinen pyörtyisi kauhusta,
jos joku sivistynyt nainen asettuisi kadunkulmaan puhumaan ja sitten
keskustelemaan päivän kysymyksistä. — Täällä sain hyvin pian siihen
tottua, sillä jo seuraavalla viikolla olin itse puhujana samassa
kadunkulmassa ja sitten myöhemmin monessa muussa.
Ei pidä kenenkään kuvitella, että kadunkulmissa puhuminen on paljon
helpompaa kuin hyvin valaistussa ja sivistynyttä yleisöä täynnä
olevassa luentosalissa esitelmöiminen. Sanoisin, että se on melkein
vaikeampaa. Katuyleisö on hyvin valveutunutta väkeä, ja sen tapana
on ilmaista tunteensa vallan selvästi, ja nuo tunteet voivat olla
moninaisia. Kyselyjen aikana saa usein hämmästyä, miten paljon moni
heistä tietää. Kadulla puhuessani minulta on kyselty Juhani Ahosta
ja hänen työstään, ja kadulla minulle on luettu ulkoa pitkiä pätkiä
Kalevalasta ja pyydetty selityksiä seikkoihin, joita ei ole aivan hyvin
ymmärretty.
Nykyjään ei Marion Phillipsillä ole enää aikaa esiintyä kadunkulmissa,
sillä ankara työ vie häneltä joka minuutin. Puhujana hänen kyllä
vielä täytyy esiintyä, sillä melkein joka viikon lopussa hänen pitää
matkustaa jonnekin, ja silloin hänen aina täytyy myöskin puhua, usein
tuhansille samalla kertaa, sillä kun tieto leviää hänen tulostaan
jollekin paikkakunnalle, on jättiläiskokous pian valmis.
Olen kuullut monen ihmettelevän, että Marion Phillips ei ole
parlamentissa. Olen omasta puolestani aina ollut iloinen, että hän ei
ole joutunut parlamentin penkille, mutta tätä iloa tuskin tulee kauan
kestämään, sillä kovasti puhutaan jo hänen valitsemisestaan ehdokkaaksi
erääseen englantilaiseen vaalipiiriin. Maailman kulku näyttää olevan,
että henkilöt, joiden työala on äärettömän tärkeä ja joille on melkein
mahdoton saada täysin kykenevää sijaista, eivät saa tehdä tärkeätä,
luovaa, rakentavaa työtään rauhassa, vaan täytyy heidän uhrata ainakin
muutamia vuosia parlamenttityöhön.
Marion Phillipsin johtamis- ja järjestämiskyky ei koskaan ole ilmennyt
koko voimassaan niin selvästi kuin suuren hiililakon aikana, jolloin
hänen hoidossaan oli koko avustustyö vaimojen ja lasten hyväksi.
Väsymättömällä tarmolla hän järjesti rahankeräystyön ja vielä
vaikeamman jakamistyön. Arkipäivinä hän istui aamusta myöhään iltaan
toimistossa ja sitten joka lauantai läksi matkoille, nähdäkseen omin
silmin missä hätä oli suurin ja missä apu oli enin tarpeen. Kun elokuun
viimeisinä päivinä hänet näin, olivat poskien ruusut koko joukon
kalvenneet ja silmissä oli väsynyt ilme, mutta silti hän hymyili
reippaasti ja väitti, ettei häntä vielä liika väsymys vaivannut. "Kyllä
minulle tulee tarpeeksi aikaa levätä, kun äidit ja lapset saavat ruokaa
suuhunsa", hän vakuutti.
Keväällä 1920 Marion Phillips kävi Suomessa tervehtimässä ystäviään.
Se oli hirveätä aikaa meillä. Haavat sisällisen sodan jälkeen eivät
suinkaan olleet vielä umpeutuneet, ja katkeruus toisin ajattelevia
kohtaan oli ääretön. Kaikki näyttivät pelkäävän salaperäistä, uhkaavaa
vaaraa, jonka laatua taikka luonnetta ei kukaan osannut selittää, ja
kaikki näkivät vakoojia ja vihollisia joka paikassa. Marion Phillips
käsitti kaikki merkillisen tyynesti, enkä nähnyt hänen tuskastuvan
kuin yhden ainoan kerran, jolloin hän arveli, että häntä koetettiin
estää pääsemästä sosialidemokraattiemme yhteyteen. Hän pääsi tietysti
minne tahtoi, ja kokouksessa työväentalolla hän sai tilaisuuden lausua
Englannin Työväenpuolueen tervehdykset meikäläisille.
En ole koskaan nähnyt hellää, melkein äidillistä puolta Marion
Phillipsissä niin selvästi kuin juuri sinä keväänä. Olli-poikani
sairasti silloin viimeistä tautiaan, ja Marion Phillips kävi
Helsingissä ollessaan melkein joka päivä hänen luonaan tuoden hänelle
kukkia ja luoden lämpöä ja iloa sairaan ympärille.
Hän on aina sen jälkeen ollut Suomen lämmin ystävä, jonka puoleen
ei koskaan turhaan käänny, jos apua tarvitaan. Hänen toimestaan
on monia kymmeniä esitelmiä Suomesta pidetty englantilaiselle ja
skotlantilaiselle yleisölle, mikä kylläkin on tarpeen, jotta maamme
vaiheet tulisivat tunnetuiksi brittien mahtavassa valtakunnassa.