Kesällä 1908 matkustin Lontooseen, pääasiallisesti tapaamaan ystävääni
Rosea, sillä hänen tapaamisensa ja keskustelut hänen kanssaan olivat
käyneet minulle melkein elinehdoksi silloisina hirvittävän vaikeina
vuosina.
Rose oli minua King's Crossin asemalla vastassa, ja hän oli tuskin
tervehtinyt minua, ennenkuin hän huomattavasti tyytyväisenä huudahti:
"Vielä tänä iltana sinun täytyy tulla kanssani suuriin kutsuihin Ramsay
MacDonaldin luo. Hän ja hänen rouvansa ovat maailman suloisimpia
ihmisiä, ja olen varmasti luvannut tuoda sinut kanssani illalla."
Rose oli tutustunut MacDonaldeihin noin vuotta ennen, ja koska hän aina
voitti ihmisten sydämet, oli hän nytkin kuin kotonaan heidän luonaan.
Illalla olimme molemmat tuossa sittemmin niin tutuksi ja rakkaaksi
käyneessä talossa, n:o 3 Lincoln's Inn Fields. Se ilta on pysynyt
mielessäni melkeinpä pienintä piirrettä myöten, sillä se oli
ensimmäinen kerta, jolloin sain olla aito englantilaisissa
kutsuissa, missä henkinen ravinto oli niin paljon tärkeämpi kuin
ruumiillinen kestitys, että jälkimmäinen monelta unohtui kokonaan.
Jätimme päällysvaatteemme pieneen huoneeseen, nähtävästi jonkun
makuuhuoneeseen, ja astuimme sisään. Kaksi keskikokoista huonetta
oli ääriään myöten täynnä väkeä. Muutamat olivat puetut varsin
komeihin, jalokivillä koristettuihin iltapukuihin, toiset olivat aivan
vaatimattomissa, pitkähihaisissa puvuissa. Mutta kaikkien kasvoilla
loisti iloinen, odottava ilme, ja huoneet kaikuivat vilkasta puhetta,
naurua ja leikinlaskua.
Ensimmäinen, joka tuli puristamaan kättämme, oli iloinen,
kiharatukkainen, noin kymmenvuotiaalta näyttävä poikanen, MacDonaldin
esikoinen, Alister. Hän tarttui Rosen käteen, ja minäkin sain ohimennen
kiinni hänen toisesta kädestään, kun hän innokkaasti selitti, että
tuolla ovat isä ja äiti ja että nyt pitää joutua hyvin pian, ennenkuin
joku taas ennättää heidät kokonaan anastaa.
Menimme siis niin pian kuin voimme tiheän tungoksen läpi. MacDonald ja
hänen rouvansa ottivat meidät vastaan kuin vanhat tutut, koruttomasti
ja sydämellisesti. Ensimmäinen, mikä pisti silmään, oli tietysti
heidän ulkomuotonsa. Rouva MacDonald, omaa sukua Gladstone, oli aivan
vaalea, keltatukkainen, sinisilmäinen. Ramsay MacDonald taasen oli
tumma kuin etelämaalainen, hiukset sysimustat, iho oliivinkeltainen,
silmät suuret, tummat, säihkyvät. Niin kaunista miestä näkee harvoin.
Piti melkein vetää henkeään. "Te olette suomalainen", kuulin isäntäni
sanovan. "Tulkaa kanssani tuonne toiseen huoneeseen, niin esittelen
teille muutamia ystäviä, jotka mielenkiinnolla ja osanotolla ovat
seuranneet Suomen vaiheita."
Toinen huone oli yhtä täpöisen täynnä kuin ensimmäinenkin. Isäntäni
esitteli minut siellä suurelle joukolle, joista vielä selvästi
muistuvat mieleeni parlamentin jäsenet Will Crooks, Keir Hardie ja
W.C. Anderson, kaikki maamme lämpimiä ystäviä, mutta kaikki jo manalle
muuttaneita.
Mutta missä oli tuo huhuttu englantilainen jäykkyys? Olin siitä niin
paljon kuullut, että tunsin melkein jonkinmoista pettymystä, kun en
sitä missään huomannut. Jokainen oli kuin kotonaan, ja oli varsin
liikuttavaa, kuinka hyvää huolta he pitivät siitä, että minäkin,
muukalainen, myös tuntisin olevani "kotona". Suomesta kysyttiin koko
ajan, ja heidän lämmin osanottonsa antoi uutta rohkeutta ja toivoa.
Ainakin Englannin Labour Party tiesi kohtalomme kovuuden ja oli
valmis tekemään voitavansa auttaakseen. MacDonald ja pieni ryhmä
hänen ympärillään otti puheeksi, eikö olisi syytä panna toimeen
jättiläismielenosoitus Trafalgar Squarella tsaarin hirmuvaltaa vastaan
Suomessa. Monesta syystä tuumasta ei silloin voinut tulla mitään, mutta
siemen oli kylvetty, ja seuraavana vuonna se kantoi hedelmiä.
Kun maaliskuun alussa 1909 muutin Lontooseen varsinaisesti asumaan,
asetti kohtalo suosiollisena minut asumaan niin lähelle MacDonaldeja,
että minulla ei ollut muuta kuin kymmenen minuutin matka Lincoln's
Inn Fieldsille. Siitä lähtien oli MacDonaldin perhe tukena ja turvana
minulle moninaisissa vaiheissa.
Kysymys mielenosoituksesta Trafalgar Squarella tuli pian taas esille,
ja koska siihen aikaan olin hyvin arka mitään tekemään, kysymättä
neuvoja "vanhoilta ja viisailta", kirjoitin asiasta senaattori Leo
Mechelinille, kysyen hänen mielipidettään. Hänen vastauksensa oli, että
kaikessa propagandatyössä olisi käännyttävä professori Julio Reuterin
puoleen, jolle "kagali" oli uskonut huolenpidon Lontoosta. — Kaikista
vastustuksista huolimatta tuli mielenosoituksesta tosi.
Alusta vuotta 1909 syksyyn 1911 kohdistuvat muistoni paljon enemmän
rouva MacDonaldiin kuin hänen mieheensä. Aviopuolisojen suhde toisiinsa
oli niin lähellä täydellistä ihanneavioliittoa, kuin tässä maailmassa
lienee mahdollista. Margaret MacDonald oli sieluna ja sydämenä siinä
perheessä, ja Ramsay MacDonald oli hänen toiveittensa toteuttajana.
Täydellinen luottamus, täydellinen ymmärtämys ja täydellinen vapaus —
siitä syntyi mitä ihmeellisin sopusointu. Tuohon vaikutti arvattavasti
myöskin se, että he sattumalta olivat niin täydellisesti yhtä mieltä
siitä, mitä he tahtoivat, ja myöskin siitä, mitä tietä he tahtoivat
kulkea päämääräänsä kohti. Molemmat olivat harvinaisen lahjakkaita, ja
sen lisäksi Margaret MacDonald oli niin tavattoman avomielinen, niin
vaatimaton, niin suora ja selväpiirteinen, että häntä oli aina helppo
lähestyä. Siksi myöskin helpommin joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi
kuin hänen umpimielisemmän miehensä. Margaret MacDonaldilla näytti
aina riittävän aikaa jokaiselle, eikä koskaan tarvinnut pelätä kylmää
kohtelua, menipä hänen luokseen mille asialle tahansa.
Tältä ajalta ovat myöskin painuneet mieleeni monet illanvietot
MacDonaldin perheessä. Aina kun Lontooseen tuli joku merkkihenkilö
valtiollisista piireistä, joku, joka tosiaankin ansaitsi huomiota, oli
iltama valmis. Aivan kuten ensikerrallakin, olivat huoneet täpöisen
täynnä. Suuremman huoneen yhdellä seinämällä oli pitkä pöytä täynnä
virvokkeita, teetä, kahvia, limonaatia ja leivoksia. Ei koskaan mitään
muuta. Ohimennen sanoen, MacDonald ja koko hänen perheensä ovat aina
olleet ankaran raittiita. Pöydältä sai jokainen mennä ottamaan mitä
halusi, ilman erityistä tarjoilemista ja kursailemista. Läsnäolevat
nuoret miehet kantoivat pöydänantimia niille, jotka eivät itse
tahtoneet niitä noutaa.
Erityisesti muistan sen kerran, jolloin eteläafrikkalainen presidentti
Schreiner oli kunniavieraana, ja toisen kerran, kun Austraalian
pääministeri Fisher oli kanssamme. Schreiner tahtoi puhella kanssani,
koska olin siitä ihmeellisestä maasta, jossa naisilla oli valtiollinen
äänioikeus. Hän puhui minulle koko ajan naisten äänioikeutta vastaan,
mutta en tällä hetkelläkään vielä tiedä, tarkoittiko hän sitä
todellakin, vai oliko se vain leikillistä kiusantekoa. Sanoin hänelle,
etten ollenkaan usko, että meidän kaikkien ihaileman Olive Schreinerin
veli saattoi olla naisten oikeuksia vastaan, ja hän nauroi niin, että
hampaat kiiluivat. Hänen rouvansa vakuutti sitten minulle, millä
innolla hän oli seurannut Suomen oloja juuri siksi, että Suomi oli niin
komeasti tunnustanut naisten yhdenarvoisuuden.
Fisher oli aivan toisenlainen kuin Schreiner, paljon naiivimpi ja
vähemmän suurmaailman mies. Sanomattakin on selvää, kuinka ihastunut
olin, kun hän tsaarin hirmuvallasta puhuessaan huudahti: "Suomen
täytyy päästä, erilleen Venäjästä kokonaan, aivan itsenäiseksi maaksi.
Silloin vasta voitte maailmalle selvään näyttää, mihin kykenette!" —
Se painui mieleeni niin syvälle siitä syystä, että juuri vähän sitä
ennen eräs suomalainen, joka oli suuri auktoriteetti Suomen asioissa,
oli minulle ankarasti moittien selittänyt, kuinka vaarallista oli, että
esitelmissäni sanoin Suomen vasta sitten tulevan onnelliseksi, kun
Venäjän vihatut kahleet olivat kokonaan murretut ja Suomi oli vapaa
maa. Onneksi viisaat ja vanhat eivät aina pääse määräämään, eivätkä
koskaan silloin, kun kansa herää yksimielisesti näyttämään tahtonsa.
Senhän jo näimme suurlakossa 1905, jonka merkitystä eivät mitkään
puolueelliset kuvaukset kykene himmentämään.
Kesällä 1910 MacDonald-puolisot pyysivät, että antaisin valita itseni
edustajaksi kansainväliseen työväenkongressiin, jonka piti kokoontua
Kööpenhaminassa. MacDonald-puolisojen toivomus oli laki, ja minut
valittiin eräästä Lontoon esikaupungista. Yhdessä sitten läksimme
sinne, MacDonaldit, Keir Hardie, Bruce Glacier, W.C. Anderson ja monet
muut. Hullista mentiin Suomen Höyrylaiva Oy:n laivassa, joka oli
tilaisuutta varten erittäin aistikkaasti koristettu punaisilla kukilla.
Pitkä keskipöytä oli varattu kongressiin lähteville, ja ruokalista
sisälsi ensimmäisillä päivällisillä Liberte-lientä, Egalite-paistia,
Fraternité-hyytelöä ja paljon muuta hyvää. Päivällisen jälkeen Keir
Hardie lauloi meille tutun skotlantilaisen laulun "Annie Laurie", ja
Anderson tanssi skotlantilaisen miekkatanssin. Tuo matka on säilynyt
meidän vielä elossa olevien mielessä iloisena muistona.
Kööpenhaminassa MacDonald pyysi minua auttamaan itseään tulkkina,
varsinkin hänen puhuessaan saksalaisten, itävaltalaisten ja
skandinaavialaisten edustajain kanssa Tietysti siihen ilolla suostuin.
Siellä oli monta suomalaista edustajaa, ja siellä olivat myöskin Bebel
ja Jaures sekä myöskin Liebknecht, Rosa Luxemburg ja monet muut jo
manalle muuttaneet. MacDonaldin siipien suojassa sain tutustua moneen,
joita en muutoin olisi saanut nähdä kuin vilahdukselta ja etäältä.
Sen vuoden lopulla ja seuraavan alussa Venäjän hallitus piti parhaana
ryhtyä oikein molemmin kourin propagandatyöhön Suomea vastaan. Sain
käsiini kokonaista viisi kappaletta erilaisia kirjasia, joissa
kaikissa selitettiin, kuinka kauheita me suomalaiset olimme ja kuinka
me emme ollenkaan ymmärtäneet jalon tsaarin ylenmääräistä laupeutta
meitä kohtaan. Edward VII:n ja sir Edward Greyn aikaansaama _entente
cordiale_ Englannin ja Venäjän välillä alkoi vaikuttaa, ja moni,
joka vielä äskettäin oli kuohunut suuttumusta tsaaria vastaan hänen
Suomi-politiikkansa tähden, alkoi vetäytyä piiloon. Kauhukseni näin
kerran, että kaikki mainitsemani viisi kirjasta oli asetettu Holbornin
suureen, julkiseen kirjastoon pöydille, kaikkien nähtäväksi. Ei
muuta kuin lähteä MacDonaldin puheille. Hän oli heti valmis tekemään
voitavansa. Hän kirjoitti kirjastonhoitajalle, huomauttaen tälle
kuinka puolueellista oli tarjota tuollaista lukemista ihmisille, kun
suomalaisille ei oltu varattu mitään vastaustilaisuutta. Muutaman
päivän perästä MacDonald ikäväkseen ilmoitti, ettei hänen pyynnöstään
ollut apua. Kirjaset jäivät pöydälle. Mutta tulipa sinne samalle
pöydälle myöskin Suomen asiaa selvästi selittävä kirja. Mistä lienee
tullut, lienee kai taivaasta tipahtanut.
Vuosi. 1911 alkoi ankaralla iskulla MacDonaldille ja loppui vielä
ankarammalla. Helmikuun alussa puolisoiden suloinen pikku poika,
David, äkkiä sairastui ja kuoli, ja muutama päivä sen jälkeen kuoli
MacDonaldin vanha äiti, johon hän oli lämpimästi kiintynyt. Muistan
hyvin, kuinka syvä varjo lepäsi kodin yllä pikku Davidin poistuttua,
ja vaikka Margaret MacDonald oli melkein vielä entistä ystävällisempi,
tunsi, että talossa oli suru käynyt. Tuli sitten syyskuu, ja se toi
mukanaan kovimman iskun, mitä Ramsay MacDonald koskaan on kokenut.
Syyskuun 8 päivänä hänen vaimonsa, Margaret MacDonald, otettiin pois
joukostamme.
En koskaan unohda syyspäivää, jolloin sureva ryhmä ystäviä seisoi
Golder's Greenin kappelissa sanomassa jäähyväisiä vainajalle, joka
oli meille kaikille käynyt niin kalliiksi. Hänen ruumiinsa, kukilla
koristetussa arkussaan, annettiin sitten liekkien puhtaan voiman
kulutettavaksi.
Muistan kuinka vaikeata oli puristaa MacDonaldin kättä ja nähdä, kuinka
tuo kalpea mies oli kuin lamautunut. Oliko hän koskaan siitä virkoava?
Hän oli kadottanut, ei ainoastaan vaimonsa, vaan lähimmän työtoverinsa,
joka aina ymmärsi häntä, usein ehkä syvemmin kuin hän itsekään ymmärsi,
ja joka aina ajatteli nopeasti ja selvästi, toimi johdonmukaisesti
eikä koskaan omia vaivojaan surrut. Kuinka monta kertaa hän olikaan
naisellisella vaistollaan ja kirkkaalla järjellään torjunut erehdykset
ja johtanut asiat oikeaan suuntaan.
Onko MacDonald muuttunut tuon jälkeen? Oliko isku niin syvä, ettei
arpi koskaan lakkaa kirvelemästä? Siinä kysymyksiä, jotka olivat
melkein jokaisen mielessä sen jälkeen. Omasta puolestani sanon ilman
pienintäkään epäilystä, että hän on kuin toinen mies hyvin monessa
suhteessa. Hänestä on kadonnut entinen välittömyys, entinen iloinen
tuttavallisuus, joka oli niin huomattava hänen vaimonsa eläessä. On
niinkuin hänen vaimonsa olisi vienyt Ramsay MacDonaldin nuoruuden
kanssaan hautaan. Margaret MacDonald oli ollut niin merkillisen nuori,
vaikka hän oli jo neljäkymmentä täyttänyt, ja tuntui kuin kaikki
hänen ympärillään olisi imenyt nuoruutta hänestä. Mutta sitten "_hän
nukkui, kun vielä oli päivä ja ennenkuin yön koleat varjot laskeutuivat
kosteilla käsivarsillaan häntä syleilemään_", kuten hänen miehensä
kirjoitti elämäkerrallisessa kuvauksessaan vaimostaan. Hautaan tuntui
vaipuneen myöskin Ramsay MacDonaldin nuoruus.
Mutta vaikka nuoruus onkin mennyt, on valtiomies jäljellä,
voimakkaampana ja selväpiirteisempänä kuin koskaan ennen. On totta,
että välittömyys myöskin on mennyt ja että hänessä on kehittynyt
tuo valtiomiesten tavallinen ominaisuus, olla lähellä ja kaukana
samaan aikaan. Hän on aina ystävällinen, mutta samalla aina aitauksen
ympäröimänä. Ei kukaan voi sanoa olevansa hyvin lähellä häntä, mutta
ei kukaan myöskään tunne olevansa kokonaan pois suljettu. Vanhoille
ystäville hänellä on aina ystävällinen hymy, mutta minusta tuntuu aina,
kuin hän samalla tahtoisi sanoa, että entiset ajat ovat olleet ja
menneet, että niihin ei pidä koskea...
Sanomattakin on selvä, että hänen uransa on ollut vaikea ja että hänen
on pitänyt purjehtia monen karin lomitse, ennenkuin hän on nykyisen
asemansa saavuttanut. Vaikeudet ovat olleet kahta laatua, sisällisiä ja
ulkonaisia. En malta olla kertomatta muutamista seikoista, joista ei
julkisesti puhuta, mutta jotka kaikki kumminkin varsin hyvin tietävät.
Minulle sattui kerran pieni henkilökohtainen kokemus, joka on varsin
kuvaava.
Eräs nuori kaunotar, tumma, kylmä, ylpeä, tuli luokseni ja sanoi
tahtovansa puhua minulle jotakin. Mutta puheesta ei ensin tullut
mitään, sillä ensi työkseen hän puhkesi itkuun. Luulin, että hän
oli sairas, ja kysyin saisinko antaa hänelle jotakin, en itsekään
ymmärtänyt mitä. Hän sopersi, ettei hän ollut sairas eikä tahtonut
mitään. Silloin ymmärsin, että tässä oli taas yksi noita lukuisia
tapauksia, jolloin piti toimia rippiäitinä, kuten niin monta kertaa
ennenkin. En tiedä, onko muilla suomalaisilla sama kokemus kuin
minulla sellaisista asioista. Kun asuu vieraalla maalla, jonka
kieltä puhuu hyvin, joutuu suorastaan maattomaksi. Suomessa pidetään
puolienglantilaisena, joka kyllä puhuu suomea, mutta joka sittenkin
oikeastaan kuuluu toiseen maahan. Englannissa taasen pidetään
muukalaisena, joka on kyllä tottunut maan kieleen, mutta joka kumminkin
kuuluu muualle. Sellaiselle henkilölle on aina helpompi sanoa asioita,
joita ei koskaan voisi sanoa omaisilleen ja läheisilleen. Ja koska
useimmilla ihmisillä näkyy olevan syvä tarve avata joskus sydäntään,
on selvää, että muukalainen helposti joutuu katolisen papin asemaan
ja saapi kuulla mitä merkillisimpiä asioita. Niinpä nytkin. Kun
neitonen oli hiukan tyyntynyt, ilmoitti hän minulle olevansa rakastunut
MacDonaldiin ja uskovansa, että hänen tunteensa ei ollut toivoton.
Vastasin hänelle, että silloinhan on kaikki hyvin ja ettei siinä ole
mitään itkemistä. "Ei, ei", vakuutti kaunotar, "siinä on vielä monta
mutkaa. Hän on äärettömän arka tuollaisissa asioissa, ja siksi tulin
teidän luoksenne, sillä tehän olette maasta, missä ymmärretään naisten
oikeudet ja annetaan heille täysi ihmisarvo" — (hän ei koskaan ollut
käynyt Suomessa!) — "ja siksi kysyn teiltä, ettekö arvele olevan
parasta puhua hänelle suoraan asiasta ja sanoa, että rakastan häntä...
Silloin hänkin rohkenisi puhua..." Kauhistuin. Vakuutin hänelle, että
vaikka meidän naisten asema Suomessa olikin varsin merkillinen, sanoo
varma vakaumukseni, että tässä tapauksessa suomalainen nainen pitäisi
suunsa kiinni. Vähän aikaa puheltuamme hän suostui odottamaan ainakin
muutaman kuukauden, nähdäkseen kuinka asia tuli kehittymään. Hän
odottikin — ja joutui vallan onnellisiin naimisiin toisen kanssa!
Tämä seikka huvitti minua suuresti ja sai minut pitämään silmäni
auki näissä asioissa. Varsin pian käsitin, että heti Margaret
MacDonaldin kuoleman jälkeen syntyi todellinen kilpajuoksu naisten
kesken MacDonaldista. Ja koska hän aina oli kohtelias ja ystävällinen
jokaiselle, uskoi jokainen mielellään, että juuri hän oli tuo
onnellinen valittu, joka oli määrätty MacDonaldin lohduttajaksi.
Tuo kulkutaudin tapainen rakastuminen MacDonaldiin ei suinkaan ole
vielä ohi. Se on vain siirtynyt ylemmälle yhteiskuntatasolle. Muutama
kuukausi sitten näin eräässä ruotsinmaalaisessa lehdessä kaksi
muotokuvaa: Ramsay MacDonaldin ja hänen "morsiamensa" lady S:n. Ei
kumpikaan uhri tiennyt mitään asiasta.
Mistä se johtuu? Englannissa on, kauniita miehiä niin tuhkatiheässä,
ettei MacDonaldin pelkkä komea ulkomuoto voisi semmoista häiriötä
aikaansaada. Eivätkä naiset sitäpaitsi ole erittäin herkkiä kauniille
ulkomuodolle.
Tietysti siihen on monta syytä. MacDonald on johtajatyyppi, jota ei
voi olla huomaamatta. Hänessä on tuo selittämätön vetovoima, joka
hurmaa, vetää puoleensa, masentaa tahdon ja tahtomattaan melkein
orjuuttaa heikommat luonteet. Ihmiset eivät muista, että nuoruus ja
rakkaus kuuluvat yhteen, ja MacDonaldin nuoruus kuoli silloin kirkkaana
syyskuun päivänä...
Kaikki Englannissa ja Amerikassa olleet tietävät sanomattakin, että
sellaisen henkilön, jolla ei ole huumorin lahjaa, on vallan turha
koettaa hakea julkista menestystä anglosaksilaisessa maailmassa.
Huumoria on MacDonaldilla loppumaton varasto, ja se pistää esiin
joskus vallan odottamatta. Kerran 1917-klubissa, jonka perustaja ja
ensimmäinen puheenjohtaja MacDonald on, kulki kolme henkilöä ylös
verraten kapeita portaita. Ensimmäisenä kulki eversti C, sitten
rouva X. ja viimeisenä MacDonald. Yht’äkkiä kuului MacDonaldin ääni:
"Odottakaapa, niin kerron teille jotakin." Seurue seisahtui portaitten
väliselle lavalle, ja MacDonald kertoi, että kerran, kun hän oli
juossut alas portaita Downing Streetin 10:ssä (pääministerin asunto) —
juoksi hovimestari kiireesti hänen jälkeensä ja kuiskasi salaperäisesti
hänen korvaansa: "Herra pääministeri, teillä on reikä sukkanne
kantapäässä." MacDonaldilla oli kiire ulkoasiainministeriöön, ja hän
sanoi, ettei hänellä nyt ollut aikaa ajatella sellaisia, ja sitäpaitsi
se ei ollut yhtään vaarallista, sillä hänen piti mennä vain kadun
poikki, toiseen ministeriöön. "Herra pääministeri", huokasi hovimestari
surullisesti, "häpeä siitä lankeaa minun niskoilleni". — Kun seurueen
katseet kiintyivät eversti C:n kantapäihin, oli varsin helppo ymmärtää,
miksi MacDonald oli tuon kaskun kertonut. Nauraen valitti eversti, että
hän oli kovasti tuollaisen huolehtivan hovimestarin tarpeessa.
MacDonaldin huumori esiintyy koko voimassaan hänen astuessaan
puhujalavalle, missä hän on kuin kotonaan. Englanti on puhujien
luvattu maa, missä puheet ja esitelmät ovat yhtä tärkeitä kuin meillä
sanomalehdet, ja MacDonald on jo kauan ollut Englannin kuuluisimpia
puhujia. Komea ulkomuoto, sointuva ääni, joka on kuin urkujen
sävel, hieno huumori, joka joskus muuttuu purevaksi satiiriksi, —
nuo ominaisuudet jo yksinään olisivat saattaneet hänet huomatuksi
puhujaksi, ja kun nyt sen lisäksi tulee se seikka, että hän on ollut
Englannin pääministerinä ja, elleivät kaikki merkit petä ja jos
elämää riittää, tulee varmaan vielä siinä asemassa olemaan, niin
käsitämme, että jokainen julkisesti lausuttu lause hänen suustaan saa
suurvaltiollisen merkityksen ja sähkötetään ympäri maailmaa.
On varsin tavallista, että englantilaiset puhujat mielellään laskevat
leikkiä oman kansansa heikkouksista. Sen voima ja mahtavuus kyllä
sietää pienen leikinlaskun! MacDonald verraten harvoin käyttää
tällaista huumoria, vaan iskee tavallisesti syvemmälle, joskus niin
syvälle, että se koskee kipeästi. Mutta aina on myönnettävä, että hän
on oikeassa. Hän ei loukkaa loukatakseen, vaan parantaakseen.
MacDonaldin valtiollinen ura on merkillisenä todistuksena siitä, että
rehellisyys silläkin alalla voi viedä loistavaan voittoon. Sodan
aikana hän oli vihatuimpia miehiä Englannissa, sillä hän oli alusta
alkaen asettunut jyrkästi sotaa vastustavalle kannalle eikä suinkaan
kantaansa salannut. Kiihko häntä vastaan ei rajoittunut vastalauseisiin
kokouksissa ja sotavillien kiihkeihin kirjoituksiin keltaisessa
sanomalehdistössä, vaan hänen henkensä oli enemmän vaarassa kuin moni
siihen aikaan aavistikaan. Muistan hyvin sen riemun, jolla hänen sotaa
puoltavat vastustajansa hänen omassa puolueessaankin vakuuttivat, että
nyt oli "Mac" vihdoinkin lopussa eikä koskaan nouse alennustilastaan,
koska hän on uskaltanut asettua "pyhää sotaa" vastaan! Tuo ennustus
tuntui monesta käyvän toteen, kun MacDonald tuli suurella enemmistöllä
voitetuksi parlamenttivaaleissa Leicesterissä, jonka edustajana
hän oli ennen niin kauan ja niin menestyksellisesti toiminut.
Miehellä, joka ei uskonut, että "Kaiser" oli ensityöksi hirtettävä ja
saksalaiset alistettava ainaiseen orjuuteen, ei tietysti ollut mitään
mahdollisuuksia julkiseen toimintaan tuona sotakiihkon ja raa'an
voitonriemun aikana.
Hänen ystävänsä, joille hän oli kuin siveellisenä selkärankana tuona
hirveänä aikana, eivät kumminkaan koskaan epäilleet, että se aika
oli kohta tuleva, jolloin MacDonald taasen oli entisessä johtavassa
asemassaan. Se aika tulikin pian, sillä vuonna 1922 MacDonald valittiin
suurella enemmistöllä parlamenttiin Aberavonin vaalipiiristä.
Parlamentissa hänet heti valittiin puolueen johtajaksi, ja kun sitten,
lopulla vuotta 1923, vanhoillinen hallitus kaatui, tuli MacDonaldista
aivan johdonmukaisesti Englannin pääministeri. Nyt oli varmaan uusia
vaikeuksia tulossa, Vaikka MacDonald olisi ollut miten taitava
valtiomies tahansa, niin vaadittiinhan toki muutakin Britannian
mahtavimmalta mieheltä. Mistä tulisi emäntä Downing Streetin numero
kymmeneen? Monet sydämet alkoivat taas sykkiä entistä kiivaammin, sillä
nythän hänen vihdoinkin täytyi luopua munkkina-olostaan ja valita
emäntä pääministerin komeaan taloon. Ehdokkaista ei ollut puutetta, ei
tosiaankaan!
Mutta miten kävi? Emäntä tuli, ja suloisin mitä siinä talossa koskaan
oli nähty. Se oli MacDonaldin 20-vuotias tytär, Ishbel, kaunis,
vaatimaton tyttö, joka hoiti emännyyttä ihastuttavasti isänsä talossa.
Ishbel kehittyy nopeasti auttamaan isäänsä julkisessa toiminnassa
ja on jo varsin onnistunut puhuja, joka hallitsee kuulijat alusta
loppuun saakka. Jos hän jatkaa kuten on alkanut, saamme ehkä jonkin
vuoden päästä nähdä sen päivän valkenevan, jolloin kaunis Ishbel istuu
parlamentin penkillä isäänsä kannattamassa. Sinne pyrkii myöskin
MacDonaldin nuorempi poika, Malcolm, joka jo vaaleissa 1924 oli
ehdokkaana, mutta ei saanut enemmistöä vaalipiirissään.
MacDonaldin hallintokausi pääministerinä oli vaikeata aikaa
Työväenpuolueelle. Vähemmän taitavan johtajan käsissä se olisi kärsinyt
pahoja tappioita, mutta MacDonald purjehti merkillisen varmasti karien
lomitse. Kauan ei puolue tietysti voinut pysyä ohjaksissa, koska sillä
ei ollut ehdotonta enemmistöä parlamentissa, mutta MacDonaldin yhdeksän
kuukautta ensimmäisenä työväen pääministerinä herätti kunnioitusta
ja luottamusta entisissä epäilijöissä. Eräillä päivällisillä
parlamenttitalolla, syystalvella 1925, kuulin MacDonaldin selittävän,
ettei hän suinkaan katunut tuota aikaa, vaan oli valmis milloin
tahansa ryhtymään hallitukseen, samanlaisissa olosuhteissa ja samoilla
ehdoilla. Jos työväenpuolue olisi kieltäytynyt ottamasta edesvastuuta
hallituksesta, kunnes heillä oli ehdoton enemmistö parlamentissa,
olisi saanut odottaa tuota enemmistöä paljon kauemmin kuin nyt, kun
tuo yhdeksänkuukautinen koeaika on läpikäyty. Englannissa käy kaikki
kehitys hitaasti ja asteittain. Nyt tietävät kaikki, että työväenpuolue
voi hoitaa hallitusta kunniakkaasti, vaikeissakin olosuhteissa, ja se
on poistanut sen iankaikkisen vanhoillisten hätähuudon, että työväki
ei osaa hallita. Tuo huuto tuskin tulee uudistumaan, niin kauan
kuin MacDonald on puolueen johtajana, sillä hän on saanut kaikki
vakuutetuiksi siitä, että hän on valtiomiehenä Englannin kaikkein
ensimmäisiä.
Englannin työväenliikkeessä on aivan sama ilmiö huomattavissa kuin
muuallakin maailmassa, nimittäin Venäjältä levinneen kommunismin
hajoittava vaikutus. Käyttämällä vapaasti suuria sanoja sekä loistavia
lupauksia ja antamalla rahojen vyöryä runsaasti kommunistit ovat
saavuttaneet jonkinmoisen menestyksen siinä osassa puoluetta, joka
tietää ja käsittää kaikkein vähimmän liikkeestä ja jonka aivot eivät
kestä ajattelemisen ponnistusta. Toisin sanoen, kommunismi kukoistaa
parhaiten kaikkein kurjimmissa oloissa eläjien ja vähimmin tietoja
saaneiden parissa sekä degeneroitujen, ylimpiin ylimystöpiireihin
kuuluvien henkilöiden seassa, joita merkillinen muodin oikku on ajanut
työväenpuolueeseen. Kysymättäkin voi sanoa, että lordi X. ja markiisi
C, jotka kauhuksemme ovat liittyneet työväenpuolueeseen, ovat hartaita
kommunisteja. Se luultavasti antaa enemmän kiihoitusta väsähtäneille
hermoille eikä tule kalliiksi, koska siinä pääsee huutamalla,
tekemättä mitään tosi työtä. — Mitään vakavaa vaaraa työväenliikkeelle
Englannissa kommunismista ei ole, ei ainakaan niin kauan, kuin ohjakset
ovat MacDonaldin käsissä. On kuitenkin myönnettävä, että jonkinmoinen
häiritsevä vaikutus tuolla kommunistien alituisella huutamisella on
ollut. Se ei milloinkaan ole tullut selvemmin esille kuin kesällä 1925,
jolloin työväenpuolueen kokous pidettiin Liverpoolissa. Kommunistit
olivat koko vuoden ajan pitäneet sellaista melua MacDonaldin
mahdottomuudesta, kuinka hän oli täysi porvari, kuinka hän oli pettänyt
työväen asian ja kuinka ei kukaan enää häneen luottanut, että hiukan
jokainen alkoi epäillä, miten kävisi Liverpoolissa. MacDonaldin
pelottomuus ja lahjomaton totuudenrakkaus oli ehkä saattanut hänet
joukkojen epäsuosioon. Ja sotamuistot eivät olleet vielä aivan
hälvenneet, muistot noilta ajoilta, jolloin MacDonald henkensä uhalla
oli asettunut sotaa vastustavalle kannalle. Kaikkia noita asioita oli
huudettu ja toitotettu ympäri maan. Raskaalla mielellä hänen ystävänsä
odottivat, miten kävisi Liverpoolissa. Ja miten kävi? Tuli, näki,
voitti, toteutui taas koko loistossaan. Harvoin, jos milloinkaan, on
MacDonaldilla ollut voittoisampaa riemukulkua kuin Liverpoolissa.
Hänen ensimmäinen puheensa siellä saattoi kaikki, sekä ystävät että
vastustajat, antautumaan hänen johtaja sauvansa alaisiksi.
MacDonald on kommunistien vaarallisin vihollinen. Tapa, jolla hän
vastustaa heitä puheessa ja kirjoituksissa, on useimmiten täynnä
huumoria, jonka läpi kuultaa verraten hyväluontoinen ylenkatse. Hänen
on vaikeata pidellä vakavasti "lastenkamaripolitikoitsijoita", ja hyvin
harvoin muuttuu pila pistäväksi satiiriksi, ja silloinkin ainoastaan
niitä kohtaan, joiden luulisi ymmärtävän enemmän. Liverpoolin kokous
tuntuu antaneen sellaisen iskun brittiläiselle kommunismille, ettei
se näy ollenkaan ottavan tointuakseen siitä. On nähtävästi vaikeata
aloittaa uudestaan, kun kaikki ankarat ponnistukset menivät noin
hukkaan, ja MacDonald istuu paikallaan entistä paljon voimakkaampana.
MacDonaldkin näyttää unohtaneen koko kommunismin olemassaolon, koska
hän ei sen jälkeen ole siitä sen enempää puhunut. Entiset kommunistit
kiirehtivät nyt selittämään olevansakin oikeita sosialisteja eivätkä
suinkaan mitään kommunisteja.
Toisin oli muutama vuosi sitten. Vuonna 1921 kirjoitti MacDonald
selityksen omasta kannastaan, "_Kirjeen eräälle kommunistille_" Lainaan
siitä otteen, sillä se mielestäni esittää hänen kantansa paljon
paremmin kuin pitkät selitykset. Se on samalla valtiomiehen selvä
uskontunnustus:
"Minä olen demokraatti, ja siitä syystä minun täytyy uskoa yleiseen
mielipiteeseen ja kasvatukseen. Olen sosialisti, ja, siksi minun täytyy
uskoa yhteiskunnan tasaisesti tapahtuvaan muuttumiseen, siitä syystä,
että se _kasvaa_, eikä siksi, että se tottelee käskyjä. Minulla täytyy
olla jonkinmoinen sopusuhtaisuus keinojen ja tarkoitusten välillä,
jonkinmoinen huomioonottaminen, millaisia aseita eri toimituksiin on
käytettävä. Minä en käytä leipäveistä teroittaakseni lyijykynääni enkä
vaateharjaa harjatakseni hampaitani. Minä en anna selkään lapsilleni,
kunnes he viisastuvat, enkä anna heidän nähdä nälkää, kunnes heistä
tulee siveitä — ja syynä siihen on se, että selkäsaunat ja viisaus,
nälkä ja siveys eivät ole missään suhteessa toisiinsa. Muutamissa
tapauksissa tottelevaisuus itsessään on hyvä asia, ja silloin voi
vaatia käskyjä täytettäviksi, mutta Neuvosto-Venäjän historia —
(luopuminen neuvostoaatteesta, tapa käsitellä maakysymystä, työpajojen
tarkastuksen hävittäminen, myönnytykset amerikkalaisille rahamiehille
y.m.) — on selvään osoittanut, että jos odotamme kokonaisen kansan
käskystä käyttäytyvän hyvin ja käskystä ajattelevan ja toimivan
oikein, niin se on vallan yhtä järkevätä, kuin jos otaksumme jokaisen
skotlantilaisen pelastuneen kiusauksista, siksi että hän osaa ulkoa
pikku katekismuksen. Intohimot huutavat 'pakkoa', järki huutaa
sosialismia. Tunteet sanovat, että nuo kaksi seikkaa ovat yhteistyössä,
järki sanoo, että niiden välillä on sota.
"Jos joku toivoo uudestaan muodostavansa yhteiskunnan, niin hänen
ensimmäinen velvollisuutensa ei suinkaan ole aseiden hankkiminen,
vaan ymmärtäminen-, _mitä hän tahtoo tehdä_. Kun hän sen ymmärtää,
voi hän valita aseensa, joko tapparan tai leikkausveitsen, taikka
saarnan. Esi-isiltä peritty, pahuutta ja typeryyttä osoittava
tapa saattaa meidät yhä vielä kaikkein ensimmäiseksi ajattelemaan
tapparaan tarttumista. Minä toivoisin, että syntyisi aivan uudet
suhteet yhteiskunnan toimintamuotojen välillä ja aivan uusi näkökanta
yhteiskunnallisten arvojen laskemisessa. Sitä ei milloinkaan
aikaansaada nyrkki voimalla..."
Monelle on varmaan tunnettu se seikka, että viimeisten parin
kolmen vuoden kuluessa on tullut melkein muotiasiaksi Englannin
vasemmistopiireissä pitää Venäjää joka suhteessa mallimaana.
Seurauksena tästä on ollut m.m. se, että maat, jotka maailmansodan
jälkeen vapautuivat Venäjän ikeen alta, ovat niissä piireissä
saaneet osakseen paljon ynseyttä, melkeinpä vihaa. Työväen lehdissä
näkee vallan usein valituksia siitä, että nuo pahat pienet maat
pitävät hallussaan kaikki satamat, jotka ennen kuuluivat Venäjälle,
arvostelevat ankarasti rakkaita bolshevikkeja, pitävät itsepäisesti
kiinni itsenäisyydestään eivätkä tahdo uudestaan alistua Venäjän
hallittaviksi! Ilmiö olisi vallan peloittava, ellei pienillä mailla
olisi horjumaton puolustaja, jonka ääni kuuluu kauemmaksi kuin
kenenkään muun. Se puolustaja on Ramsay MacDonald. Hänelle pienten
kansakuntien itsenäisyys on tullut sydämenasiaksi — ja tuskinpa hän
lienee montakaan valtiollista puhetta pitänyt, joissa hän ei olisi sitä
asiaa painostanut. Erityisesti hän valittaa Georgian kovaa kohtaloa,
jonka hän tuntee hyvin tarkkaan, sillä hän on itse käynyt Georgiassa
ja omin silmin nähnyt sen paljon kärsineen kansan kohtalon. Georgia on
hänelle opettanut, mikä meitä muita odottaa, ellemme pidä tinkimättä
kiinni itsenäisyydestämme.
Aivan äskettäin, juuri tätä kirjaa kirjoittaessani, kysyin
häneltä, miksi hän oikeastaan niin lämpimästi puolusti meitä pikku
kansallisuuksia. Oliko se hänelle puhtaasti oikeudellinen kysymys, vai
oliko hänellä muitakin syitä?
Hän hymyili: "Ettekö ymmärrä, että pienet maat ovat maailman ainoat
vapaat maat? Ette kai te usko, että suuret valtakunnat ovat vapaita?"
Luultavasti näytin kysyvältä, koska hän innokkaasti alkoi selittää,
että suuret valtakunnat eivät milloinkaan voineet olla oma itsensä
kuten pienet maat. Alituisesti piti tasoittaa jotakin erityistä
särmää, jotta Intia tyytyisi, piti kiilloittaa toista puolta, jotta
Etelä-Afrikka tyytyisi, piti hiekkapaperilla hioa toista sivua, ettei
Egypti suuttuisi, j.n.e. Ja entä kaikki eurooppalaiset naapurit, joiden
mieltä piti noudattaa! Pienet maat olivat ainoat, joiden ei tarvinnut
kysyä kaikkien mieltä, ennenkuin he uskalsivat elää... Pienet maat
kehittyivät vapaasti, ja niistä vanhat maat tulivat imemään uutta
voimaa, uusia aatteita, elämän viisautta.
Oli helppo nähdä, että hän tosiaankin uskoi joka sanan ja mahdollisesti
hiukan kaipasi pienten maiden "vapautta". Mies, jonka hartioilla;
brittiläisen jättiläismaan johto jo kerran on levännyt ja varmasti
vielä tulee lepäämään, ei ole vapaa, se on kyllä varma.
Moni sanoo, että MacDonald on uneksija ja idealisti — ja mitä hyötyä
hänestä siis voi olla kylmässä, käytännöllisessä elämässä? Voineeko
kukaan mainita maailmanhistoriaan jälkensä jättänyttä miestä, joka ei
sydämensä syvyydessä olisi ollut uneksija ja idealisti? Ja voineeko
kukaan mainita suurta, maailman kehitystä muovaelevaa aatetta, joka ei
ole unelmana alkanut?