Useimmilla meistä lienee kokemusta siitä, kuinka muutamia ihmisiä
ensikerran tavatessamme tunnemme, että oikeastaan olemme vanhat
tutut... Varmasti olemme joskus, kauan, kauan sitten, ehkä jossakin
edellisessä olomuodossa, olleet hyvät ystävät...
Tuskin olen kehenkään tutustuessani sitä niin selvästi tuntenut kuin
monta vuotta sitten, jolloin kohtalo asetti minut puhumaan Suomesta
samalla puhujalavalla, jolla Cunninghame Graham piti hehkuvan puheensa
tsaarin väkivaltaa vastaan.
Jo paljon aikaisemmin, Suomessa asuessani, olin kerran sattumalta
lukenut jossakin englantilaisessa aikakauskirjassa suosiollisen
arvostelun jostakin uudesta Cunninghame Grahamin kirjoittamasta
novellikokoelmasta, jonka sitten heti olin tilannut Suomeen
luettavakseni. Se oli erittäin hauska löytö. Miellyin heti noihin
pieniin, herkkiin kertomuksiin ja kaipasin lisää. Ihailin hänen purevaa
satiiriaan ja nauroin hänen mehevälle huumorilleen. Hänen tyylinsä
on erittäin hienostunut, ja alituisesti tuntuu, kuin hänen sanojaan
ei voisi sanoa millään muulla kuin juuri englannin kielellä. Rivien
välissä on niin paljon luettavaa, että toiselle kielelle kääntäminen
pakostakin vie pois suuren osan nautintoa.
Toinen seikka, joka selvisi minulle aikoja ennenkuin tutustuin
henkilökohtaisesti Cunninghame Grahamiin, oli hänen rakkautensa
espanjalaisiin, olivatpa ne sitten Euroopassa taikka Amerikassa. Hän
tuntui ymmärtävän ja kuvaavan niitä kuin omaa kansaansa. Espanjalaisuus
oli antanut hänen teoksilleen niin syvän leiman, että usein saattoi
yhtä hyvin luulla häntä espanjalaiseksi kuin englantilaiseksi. Kun
sitten vielä satuin lukemaan hänestä, että hän ulkomuodoltaan oli
kuin espanjalainen hidalgo, mies, jollaisia Velasquez niin mielellään
maalasi, olin tuntevinani hänet jo aikoja ennen, kuin häneen todella
tutustuin. Eikä hänen tulisessa, seikkailunhaluisessa luonteessaan
tunnu olevan tippaakaan pohjoismaista kylmyyttä ja tyyneyttä. Hän on
selvästi noita merkillisiä luonnon oikkuja, joita joskus tapaamme
jäisessä Suomessakin: hehkuvan tulinen, aurinkoinen temperamentti
kylmässä, hitaassa ympäristössä.
Vieläkin muistelevat vanhemmat ihmiset Lontoossa vuotta 1886, jolloin
Cunninghame Grahamin nimi oli kaikkien huulilla. Silloin olivat
uuden vasemmistopuolueen johtajat panneet toimeen jättiläiskokouksen
Trafalgar Squarella, ja kun poliisi aikoi hajoittaa kokouksen,
asettuivat joukot poliisia vastustamaan, ja heitä johtivat Cunninghame
Graham, William Morris ja John Burns. Kaikki joutuivat vangituiksi,
tietysti. Mutta kaikki ovat pysyvästi iskeneet nimensä Englannin
historiaan. Samana vuonna Cunninghame Graham tuli valituksi
parlamenttiin eräästä skotlantilaisesta vaalipiiristä. Siellä hän
istui kuusi vuotta, ja vieläkin hän mielellään puhuu siitä ajasta,
jolloin hän oli "kuusi vuotta pakkotyössä". — On helppo ymmärtää, että
parlamenttityö ei sopinut Cunninghame Grahamin luonteelle, eikä hän sen
jälkeen enää ole sitä ajatellutkaan uudistaa.
Kun häneen ensikerran tutustuin, kauan, kauan sitten, hän oli jo
yli viidenkymmenen ikäinen, jos nimittäin ikä lasketaan almanakan
mukaan. Muutoin hän oli nuori, täynnä tulta ja eloa. Kerran sanoessani
häntä espanjalaiseksi hidalgoksi hän hymyillen selitti olevansa vain
skotlantilainen tilanomistaja. Hän on skotlantilainen suurtilan
omistaja, vanhaa, kuuluisaa ylimyssukua. Lähellä Glasgowia ovat
hänen molemmat sukutilansa Gartmore ja Ardoch, joista tätä nykyä
ainoastaan Ardoch on hänen hallussaan. Hänet pelastivat tavallisesta
laiskasta ylimyselämästä hänen kirjalliset taipumuksensa, hänen
seikkailunhaluinen luonteensa ja aikainen siirtyminen silloiseen
äärimmäiseen vasemmistoon, joka siihen aikaan merkitsi — ei suinkaan
kommunismia — ei edes sosialismia, vaan vallan vaatimattomasti
Vapaamielisen puolueen vasenta siipeä! Sieltä hän kyllä sitten edelleen
kehittyessään siirtyi vanhan Hyndmanin johtamaan sosialidemokraattiseen
yhdistykseen, missä hän oli läheisessä yhteistoiminnassa William
Morrisin kanssa. En tosin koskaan ole voinut ajatella Cunninghame
Grahamia käytännöllisenä poliitikkona. Ennen kaikkea hän on haaveksija,
taiteilija, joka hakee politiikasta ravintoa mielikuvitukselleen
ja jolle oma subjektiivinen elämä aina merkitsee enemmän kuin
yhteiskunnalliset parannukset. Hänen käytännöllinen toimintansa
on taiteilijatoimintaa, välähtelevää, säkenöivää, odottamatonta,
laskematonta.
Muistan, kuinka kerran luentomatkallani saavuin Aberdeeniin ja asuin
perheessä, jossa Cunninghame Graham oli hyvä tuttu. Eräänä aamuna
isäntäni näytti hyvin huolestuneelta ja kertoi juuri saaneensa kirjeen
Cunninghame Grahamilta, jossa tämä tarjoutui heti tulemaan Skotlantiin
auttamaan työväenpuoluetta vaalitaistelussa W.C. Andersonin puolesta.
Taistelu oli nimittäin juuri alkanut, ja, kuten kaikki hyvin tiedämme,
sen tuloksen määrää usein hyvä puhuja. Skotlannissa on asian laita
siinä suhteessa aivan sama kuin Englannissakin. — Olin aivan äskettäin
kuullut Cunninghame Grahamin puhuvan, ja minut hän oli vallannut
kokonaan tulisella kaunopuheisuudellaan. En siitä syystä nyt yhtään
voinut käsittää, mistä huoli johtui, ja kysyin siksi isännältäni:
"Ettekö ole iloinen, että saatte hänet tänne? Onko tässä valtakunnassa
missään parempaa puhujaa?"
"Ei, ei ole — mutta voi, te ette osaa aavistaakaan, kuinka
epäluotettava hän on...
"Mitä tarkoitatte?"
"Skotlanti on täynnä kaskuja hänen puheistaan. Hänen huumorinsa on
välkkyvää, hänen satiirinsa purevaa, mutta hän ei välitä vähääkään,
kehen se sattuu. Jos hänen mielestään ystävä ansaitsee kurittamista,
antaa hän sitä isällisellä kädellä yhtä hyvin kuin vihollisellekin — ja
ymmärrättehän, mitä se voi merkitä vaalitaistelussa..."
"Mutta eikö häntä voisi hiukan varoittaa edeltäkäsin?"
"Niinkuin sitä ei olisi muka koetettu! Ei, siinä eivät auta varoitukset
eivätkä hänen omat juhlalliset lupauksensakaan. Jos henki hänet valtaa,
ei Cunninghame Graham ole koskaan voinut sitä vastustaa..."
Omasta kokemuksestani tiedän, että Glasgowin tienoilla ei tarvitse
muuta kuin mainita Cunninghame Grahamin nimen, niin skotlantilaisten
kieli heltiää, ja kaskuja alkaa kuulua oikealta ja vasemmalta.
Hänen oman vaalitaistelunsa aikana sattui kerran niin, että eräs
skotlantilainen ylimys, joka ei koskaan voinut antaa anteeksi sitä,
että Cunninghame Graham, jonka suku oli yhtä ylhäistä kuin kenen
tahansa toisen Skotlannissa, oli liittynyt äärimmäiseen vasemmistoon,
oli nyt vartavasten saapunut puhetilaisuuteen tehdäkseen edes kiusaa,
ellei voinut mitään muuta tehdä. Cunninghame Graham piti loistavan
puheen eikä suinkaan säästänyt skotlantilaisia ylimyksiä, joiden temput
hän tunsi liiankin hyvin. Kun sitten kysymysten aika tuli, nousi
läsnäoleva ylimys seisomaan ja aloitti ivallisesti:
"Eikö puhuja itse kuulu samaan ylimyssukuun kuin surullisen kuuluisat
Gartmoren Grahamit, jotka sata vuotta sitten olivat tämän seudun
kauhuna ja joiden tihutyöt..."
Enempää hän ei ennättänyt sanoa, kun jo Cunninghame Graham
rauhallisesti hymyillen vastasi:
"Mene helvettiin ja kysy heiltä..." — Oli selvää, kenen puolelle
naurajat tulivat.
Oli vallan luonnollista, että Cunninghame Graham tulisella luonteellaan
vihasi väkivaltaa ja sortoa, ilmenipä se missä muodossa tahansa. Siksi
oli myöskin aivan luonnollista, että jos milloin tarvittiin miestä
lausumaan suoria sanoja tsaarin väkivaltaisuuksista Suomessa, ei
koskaan turhaan käännytty Cunninghame Grahamin puoleen.
Kaikki tuo, kaikki taistelu vääryyttä vastaan, kaikki kauniit muistot
kuuluvat aikaan ennen sotaa. Ja sitten tuli sota...
Minusta tuntuu, kuin useimmat keski-iän yli päässeet ihmiset meidän
aikoinamme voisivat jakaa elämänsä kolmeen selvästi toisistaan eroavaan
kauteen: aikaan ennen sotaa, sotaan ja sodanjälkeiseen aikaan. Ennen
sotaa elämä oli luonnollista, ilman suuria maanjäristyksiä. Ihmiset
olivat niin sanoakseni likempänä itseään ja tyynesti likempänä muita.
Maailma näytti hiljalleen menevän eteenpäin, ja monet alkoivat toivoa,
että jonkinmoinen veljeyden tunne kasvaisi vähitellen. Ihmiset alkoivat
ryhmittyä ei kielen ja kansallisuuksien, vaan yhteisten pyrintöjen
mukaan.
Sitten tuli sota, tappavana, haavoittavana. Tappavana ja haavoittavana
henkisesti yhtä paljon ja enemmän kuin ruumiillisesti. Kuka säilyi
eheänä? Kuka on vieläkään täysin parantunut? Ruumiillisia raajarikkoja,
henkisiä raajarikkoja hiipii hiljalleen kaikkialla. Ja vaikka haavat
näyttävätkin olevan ummessa, ei niihin pidä kovakätisesti koskea. Se
tuottaa polttavaa tuskaa.
Sitten seurasi kolmas kausi: rauha. Mutta millainen rauha? Muistan
kerran sodan aikana keskustelleeni Olive Schreinerin kanssa, ja hän
sanoi: "Vaikka niin kiihkeästi odotan tämän kauhun loppua, pelkään,
että rauha tulee aluksi olemaan vielä kauheampi kuin sota. Viha ei
lopu, kun sota loppuu, ja kun ihmisillä on aikaa ajatella, tulee
henkinen tuska hirveämmäksi kuin nyt, jolloin sotakiihko vaikuttaa
huumaavasti." Hän oli buurisodan aikana, kuten tiedämme, koko ajan
sota-alueella eikä voinut vieläkään tyynesti puhua siitä ajasta ja
sotaa seuranneesta "rauhasta".
Kun vuonna 1923, kotimaisesta virallisesta vastustuksesta huolimatta,
vihdoinkin pääsin vanhaan kotiini Lontooseen, oltuani poissa lähes
kahdeksan vuotta, oli kaikki niin muuttunut, että suru melkein voitti
takaisintulon tuottaman ilon. Missä olivat melkein kaikki ne, joiden
kanssa olin seurustellut tuttuna ja ystävänä? Missä oli vanhin
ystäväni, joka oli niin läheisesti liittynyt elämääni Englannissa, että
ensin en tiennyt miten aloittaa, kun en häntä enää löytänytkään? Missä
oli lady Burne-Jones? Poissa. Kuollut. — Missä oli laajasydäminen, aina
iloinen Annie Smith, jonka iltakutsut kaksi kertaa kuukaudessa olivat
tulleet mieluisiksi tapaamistilaisuuksiksi suomalaisille ja hinduille?
Hänen sydämensä oli aina kahtia jaettu, toinen puoli annettu Suomelle,
toinen puoli Intialle. Missä oli uskollinen Annie Smith? Poissa hänkin.
Kuollut. — Missä oli vanha ruhtinas Kropotkin, jonka hauskassa kodissa
aina vietimme sunnuntai-iltapäivät? Poissa. Kuollut.— Missä oli vanha
ukko Hyndman ja hänen hiukan eksentrinen puolisonsa, Rosalind Travers,
joka kirjoitti niin erinomaisen hyvän ja hauskan kirjan Suomesta?
Molemmat jo kuolleet. Ja ennen kaikkia, missä oli oma poikani,
nuorimpani, jonka hilpeä ystävällisyys ja leikillinen sukkeluus oli
voittanut niin monta sydäntä täällä? Missä oli Olli-poikani? Siellä
missä muutkin ystäväni, toisella puolen rajaa.
Ei ollut kumma, jos ensin palattuani Lontooseen kaikki tuntui tyhjältä
siellä. Ensin en uskaltanut kaikkia kysyäkään, sillä pelkäsin
aina saavani saman vastauksen. Kerran sitten, kesällä 1923, näin
sanomalehdissä jonkin uutisen Cunninghame Grahamista. Siis ainakin hän
oli vielä joukossamme. Menin heti puhelimeen ja soitin hänelle. Hän
tuli itse puhelimeen, tunsin heti hänen äänensä. Hän ei puhelimessa
saanut selkoa kuka olin, mutta päätimme tavata seuraavana päivänä hänen
luonaan, sillä minulla ei silloin vielä ollut pysyväistä kotia.
Olin niin iloinen, että ainakin Cunninghame Graham oli vielä elossa,
että vasta sen jälkeen kuin olin sopinut tapaamisestamme, aloin
miettiä, mitä oikeastaan olin kuullut hänestä sodan aikana. Muistin,
että sodan alkupuolella sanomalehdet olivat kertoneet hänen lähteneen
Argentinaan ostamaan hevosia Englannin hallitukselle. En voinut tuota
silloin käsittää, sillä olin aina ymmärtänyt, että hän, kuten hänen
vanha ystävänsä John Burnskin, oli kaikkia sotia vastaan. John Burns,
joka sodan puhjetessa oli ministerinä, erosi heti hallituksesta pannen
vastalauseen Englannin sotaan osanottoa vastaan. Entä Cunninghame
Graham? Oliko sotakiihko häneen tarttunut, kuten niin moneen muuhunkin?
— Huomenna kai saisin siihen vastauksen.
Hän otti itse sota-asiat puheeksi melkein heti.
"Uskoitteko sotaan?" kysyin häneltä.
"Tarkoitatteko, uskoinko sodan tuovan jotakin hyvää mukanaan? — En,
sitä en uskonut. Sota ei koskaan voi tuoda muuta kuin kurjuutta... Vai
sanoinko nyt liikaa? Välillisestihän tämäkin onneton sota toi hyvää
mukanaan, tosin aivan toisenlaista hyvää, kuin koskaan oli tarkoitettu.
Sehän toi vapauden Suomelle. Uskokaa minua, olen iloinnut siitä niin
paljon, että se on melkein korvannut kaiken tuskan, jonka kurjuus
synnytti..."
Kysyin häneltä, mitä hän oli sodan aikana tehnyt, ja odotin saavani
kuulla kertomuksen hevosten ostosta.
"Tietysti minä olen kaikkia sotia vastaan, ja tietysti te arvelette,
että minä toimin aivan vastoin periaatteitani, kun läksin Argentinaan
ostamaan hevosia armeijalle... Ei asia sentään ollut niin... Muistakaa,
että sota oli jo alkanut, eikä sitä voinut mikään hillitä. Arvelin
silloin, että koska sota on jo käymässä, niin tulkoon sitten edes
voitto meille. Siksi läksin omalta vähäiseltä osaltani edistämään sen
saavuttamista... Hallitus pyysi minua menemään Argentinaan, noille
vanhoille, tutuille seuduille, missä olin viettänyt kuusitoista vuotta
elämästäni, silloin nuorena. Ne seudut ovat minulle hyvin rakkaita..."
Selitys ei tietysti ollenkaan kestänyt lähempää arvostelua, mutta
ymmärsin kumminkin muutamat seikat siinä: Sota oli herättänyt kuuman
seikkailijaveren, ja satumaiset seudut, joista hän niin usein oli
kirjoittanut, vetivät puoleensa. Samalla hän tietysti hyvin tunsi,
vaikka ei mitenkään tunnustanut, että kaikki tuo ei sopinut yhteen
hänen usein tunnustettujen periaatteittensa kanssa, ja hänen oli paha
olla.
Hän alkoi sitten kertoa Argentinasta ja Meksikosta, ja silloin tunsin
hyvin entisen Cunninghame Grahamin. Siellä oli seikkailujen maa, ja
siellä hän oli kotonaan.
Kysyin häneltä, oliko hän koskaan kirjoittanut mitään tapahtumista
Burnsin ja William Morrisin kanssa.
"En ole, enkä koskaan tule niistä kirjoittamaan taikka kertomaan", hän
vastasi kiivaasti.
Olimme vaiti hetken, ja huomasin, että olin tahtomattani koskettanut
arkaan kohtaan. Sitten hän jatkoi tyynemmin:
"Ne ajat ovat olleet ja menneet, ja uudet ajat, joiden kanssa minulla
ei ole mitään tekemistä, ovat nyt vallalla. Millaisia ovat nykyiset
niinsanotut työväen johtajat? Hakevat omaa etuaan, riitelevät
paikoista! Jokainen ajattelee vain itseään eikä välitä sen enempää
työväen kohtalosta."
Tietysti se ei ollut totta, mutta oli selvää, että hän uskoi tuohon
luomaansa synkkään kuvaan. Ei ollut ensikertaa, kun huomasin tuon saman
ilmiön, että kun rikas ylimys, jonka ei koskaan ole tarvinnut tehdä
tuntiakaan työtä elääkseen, innostuu työväenkysymykseen, hän on aivan
valmis antamaan tarmonsa ja kykynsä edistääkseen asiaa, niin kauan kuin
innostusta kestää, mutta hän kadottaa uskonsa heti, kun asiat alkavat
mennä toista tietä kuin hän on haaveillut. Niin oli käynyt nytkin.
Ja kumminkin — kuinka olin voinut kuvitellakaan Cunninghame Grahamia
toisenlaiseksi. Siinä hän oli, juuri samanlaisena kuin ennenkin: ylimys
ja maailmanmies kiireestä kantapäähän, jalosydäminen, hienostunut,
humoristi, uneksija, mutta aivan mahdoton karkeaan, jokapäiväiseen
elämän taisteluun. Kaikenlaista väkeä tarvitaan maailman kokoonpanossa,
ja paikkansa on Cunninghame Grahamillakin. Englanti olisi köyhempi
ilman häntä.
Kirjailijana Cunninghame Graham on hyvin mielenkiintoinen ilmiö.
Parhaimpanaan hän esiintyy pienissä, herkästi havaituissa pätkissä,
niissä, jotka sanovat sanoin vähän, mutta tunnelmallaan paljon.
Siitä syystä niitä on kovin vaikea kääntää toiselle kielelle. Paitsi
kaunokirjallisia teoksia hän on kirjoittanut useita historiallisia,
elämäkerrallisia y.m. esseitä ja kirjoja.
Nuoruudessaan hän meni naimisiin kauniin espanjattaren kanssa,
johon hän oli tutustunut Meksikossa. En tavannut tätä naista
koskaan, sillä hän kuoli jo monta vuotta sitten, mutta paljon kuulin
hänestä kerrottavan Skotlannissa, Ardochin lähitienoilla. Hän oli
ollut tumma kaunotar, mustasilmäinen etelän lapsi, joka istui kuin
valettu hevosen selässä, olipa hevonen kuinka hurja tahansa, ja
joka hurskaiden skotlantilaisten kauhuksi poltteli meksikkolaisia
paperosseja, Viktorian ankarana hallituskautena, jolloin naisten
tupakoimista pidettiin suurena syntinä. Nythän se on jo Englannissa
yhtä tavallista kuin miestenkin tupakanpoltto, eikä sitä kukaan
enää katso karsain silmin. — Nuori rouva oli myöskin kirjailija, ja
ainakin yksi hänen kirjoistaan, kertomus Pyhän Teresan elämästä, on
käännetty espanjankielestä englanniksi. Se on hyvin harras ja syvää
ymmärtämystä osoittava kuvaus tuon merkillisen naispyhimyksen elämästä
ja vaikutuksesta. Siitä on jo kappale toistakymmentä vuotta, kun
Cunninghame Graham kerran kysyi minulta, olinko lukenut hänen vaimonsa
teosta Pyhästä Teresasta, ja kun häpeissäni sanoin, etten ollut, hän
rupesi siitä puhumaan sellaisella lämmöllä ja hellällä ihailulla,
että mielelläni lupasin täyttää hänen pyyntönsä, lukea sen ja sitten
kertoa hänelle arveluni siitä. Hankin sen kohta sen jälkeen, ja sen
lukeminen oli nautintoa alusta loppuun saakka. — Nuori rouva auttoi
usein miestään kirjallisissa töissä, ja useat esseet ovat heidän
yhteistyötään.
Nuoren vaimon kuolema oli kova isku Cunninghame Grahamille, ja
taas näemme saman merkillisen ilmiön uskollisuudesta, joka täällä
Englannissa usein herättää ihmettelyämme. Vaikka Cunninghame Graham
on tunnustettu suosikki naismaailmassa ja vaikka hän hauskana ja
huvittavana seuramiehenä on aina tervetullut jokaiseen seuraan,
ei kenenkään ole onnistunut kietoa häntä pauloihinsa, vaan hän on
pysynyt leskimiehenä kymmeniä vuosia, uskollisena tumman kauniille
espanjalaiselle vaimolleen.
Entä hänen ikänsä? kysyy joku. Kun vastaan siihen kysymykseen, en
oikein tahdo uskoa elämäkerrallisia tietoja hänestä, ja kumminkin
tiedän, että ne puhuvat totta. Jos minun pitäisi arvata hänen ikänsä,
sanoisin, että vaikka hän onkin solakka ja komea kuin nuorukainen, ja
vaikka hän istuukin hevosen selässä kuin Velasquezin hidalgo, on hänen
tukkansa siksi harmaa ja hänen hymynsä siksi syvää maailmantuntemusta
osoittava, että arvaan hänen ikänsä olevan siinä viidenkymmenen
paikkeilla. Katson sitten kirjaan ja näen, että hän on syntynyt vuonna
1852. Siis yli seitsemänkymmenen! Ei pidä pohjoismaalaisen koskaan
yrittää arvata kenenkään ikää Englannissa, tässä urheilun ja ulkoilman
ihailijain maassa.
Cunninghame Graham ei kyllä itse usko, että Englannin ilma on
niin suotuisaa ihmisille kuin kuumien maitten ilma, mutta hän on
arvattavasti puolueellinen. Kun kesällä 1923 hänet tapasin, hän sanoi
minulle, että hänen piti vielä samana iltana lähteä Ardochiin, sillä
hänen äitinsä odotti häntä siellä. Luulin kuulleeni väärin ja näytin
kaiketi kysymysmerkiltä, sillä hän alkoi selittää:
"Ettekö tiedä, että äitini on vielä elossa? Hän on nyt 96 vuoden vanha,
mutta virkeämpi kuin moni nykyaikainen 30-vuotias. Mutta hän onkin
syntynyt kuumassa ilmanalassa ja oleskellut aikoinaan vuosikymmeniä
etelässä, kaukana kolkosta Skotlannista..."
"Väitättekö siis, että ihminen pysyy nuorena kuumassa ilmanalassa
kauemmin kuin täällä?"
"En tiedä mitä tiedemiehet siitä sanovat, mutta sen tiedän, että siellä
etelässä tapaa satavuotiaita tuhkatiheässä... Elämä on siellä..."
En voinut olla hiukan hymyilemättä. Eikö hän tietänyt, että elämä oli
siellä, missä tuollaiset elämää uhkuvat henkilöt kuin hän elivät ja
loivat loistoa ympärilleen, olipa siellä kuuma tai kylmä.
Hän rupesi sitten kertomaan äidistään. Aivan äskettäin hän oli
Ardochissa käynyt autoretkellä äitinsä kanssa. Kun he palasivat kotiin,
oli Cunninghame Graham hiukan levoton siitä, että vanha äiti ehkä oli
liiaksi rasittunut, ja hän virkkoi, että äidin piti nyt heti panna
maata ja levätä kunnollisesti.
"Maatako?" kysyi äiti hämmästyneenä, "en mitenkään nyt jouda lepäämään,
sillä minun on mentävä puutarhaan katsomaan, onko puutarhuri jo saanut
valmiiksi lavat, joista hänelle aamulla puhuin". Ja puutarhaan hän
meni viipyi siellä kauan täydessä työssä. — Pian hän täyttää siis
sata vuotta, jos saa elää niin kauan. Kysyin puhuisiko hän piakkoin
jossakin, mutta vastaus oli kieltävä.
"Eikö teitä edes saa kuulla Trafalgar Squarella, joka on niin täynnä
muistoja?"
"Niin, Trafalgar Square on täynnä muistoja... Muistatteko, kuinka
kerran siellä yhdessä puhuimme?"
Niinkuin olisin sitä voinut koskaan unohtaa... Se oli niinä entisinä
"hyvinä" aikoina, jolloin meillä, Lontoon suomalaisilla, oli kaikilla
yhteinen työ: taistelu maamme vapauden puolesta ja selittäminen tsaarin
sadoille tietämättömille kannattajille, kuinka asiat Suomessa olivat
ja mikä vaara uhkasi meitä idästä. Ne ajat ovat olleet ja menneet,
mutta työtä melkein samaan suuntaan vielä tarvitaan, ja hyvä on, että
entiset ystävät Lontoossa vielä seuraavat ajan merkkejä ja ovat valmiit
astumaan työhön, jos tarvitaan. Cunninghame Graham on uskollisimpia
heidän joukossaan.