Kaukana synkässä metsässä oli yönpimeydessä joukko miehiä koossa.
Vaikka oli suvi, oli yö pimeä, sillä taivas oli paksussa pilvessä.
Tuuli sohisi puiden latvoissa. Eräs miehistä puhui:
"Olette tulleet saadaksenne lähempiä tietoja siitä, onko
Liivinmaan Kalpaveljesten ritarikunta todella ostanut Vironmaan.
Se on totta. Tanskan sijaiskuningas on myynyt Viron maapäällikölle
13,000:sta markasta; 3 kuukautta sitte on kauppa vahvistettu.
Maapäällikölle on se edullista, sillä hinta niin suuresta maasta on
helppo, mutta ei siitä meille ole etua. Kaikki maanomistajat ovat
yhtälailla sortajia, sitä Liivinmaan talonpoikain surkea tila
todistaa. Meidän isännistämme on myös osa saksalaisia, ja ovat ne
yhtälailla kun tanskalaiset. Kasvatusisäni Ludinghausen arveli myös
ettei tuo kauppa kansalle tuo mitään helpotusta. Kalpaveljesten
tiluksilla ovat olot yhtä kurjat kun täälläkin."
"Kuka siitä hyvää toivookaan!" huudahti eräs mies kiivaasti. "Siksi
toimeen ja teemme orjuudesta lopun. Asiaintila on hirveä! Puhumme
Ugaunian, Sakalan, ja Suontaustan miehille, että kukin on ajallaan
valmis, ja voitto on meidän! Epäröiminen ei auta." Puhujan silmät
iskivät tulta yön pimeydessä.
"Ei, rakas Pietari", lausui edellinen puhuja, "niin helposti ei se
käy. Meidän on hyvin harkittava, ja varustauduttava, ja alettava
oikealla tavalla voidaksemme onnistua. Aikomallanne tavalla se
epäonnistuu, ja ‘muuttuu raa'aksi murhaksi, jota seuraa vielä hirveämpi
verinäytelmä. Sitä en hyväksy. Harkittsemattomat teot eivät ole
ennenkään onnistuneet, vaan seuraa siitä aina kamalampi sorto ja
orjuutus. Se olkoon sanottu kaikille, jotka ovat liian maltittomia."
Se oli Karolus, joka nuo sanat lausui. Pietari, joka hänen
mielipidettään vastusti, oli sama, jonka Karolus osti vapaaksi,
silloin kun hän Rautalaaksosta pakeni julmaa Ottokaria. Hän oli Saaron
talonisäntänä Tavanassa.
"Pyydän anteeksi, rakas Karolus", lausui hän. "Kiitän siitä että olet
minut vapauttanut, rakas Karolus, mutta sydämeni halkee sitä nähdessä
ja kuullessa, miten
kansalaisiamme kohdellaan. Miten tulivat hornin herra ja päällysmies
naapuriperheeseen ja sanoivat tulleensa ottamaan kuolleen isän
jälkeenjättämän omaisuuden, jonka sanoivat kuuluvan heille. Kun
kielsin heitä viemästä lasten osaa, ruoskivat he minut verille, ja
veivät mitä irti saivat. Kuolkoon lapset, se ei heitä liikuta, he
rosvoavat elävät ja kuolleet. Sellaista tapahtuu joka päivä. Kun
sinä olit Tavanan omistaja, oli meillä vapautta ja onnea, mutta
nyt, jokapäiväinen tuska ja valitus. Kerran kun rippi-isä puhui että
taivaassa on ilo ja riemu, luulin hänen tarkottavan Tavanaa, ja
ajattelin 'se on totta'. Mutta pappi puhui myös helvetin piinasta,
ja nyt on Tavana helvetti. En voi enää kärsiä, enkä tahtoisi siis
valita keinoja mikä on hyvä, mikä huono. Siten emme koskaan saavuta tarkoitustamme."
"Ei, ystävä", lausui Karolus. "Ne keinot, mitä sinä aikaisemmissa
kokouksissa esitit, eivät vie toivottuun tulokseen, ja minä en rupea
sellaiseen, josta tulisi kansallemme vain onnettomuutta ja vahinkoa.
Olen teille esittänyt suunnitelmani. Veljet! Miettikäämme tarkoin.
Olkaamme yksimielisiä! Tehkäämme kaikki mitä teemme, tarkan järjellisen
harkinnan jälkeen, niin saavutamme vapautemme jälleen, ja olemme
onnelliset."
"Olet oikeassa", vastasi eräs "vanhempi mies, "sinä tunnet heidän
voimansa ja kavaluutensa, ja tunnet meidän asemamme. Sinä olet
osottanut tahtovasi meidän parastamme, ja siksi tottelemme sinua.
Eikö niin, veljet?"
Kaikki myönsivät, Saaron Pietarikin, joka kuitenkin sen jälkeen
kuiskasi vierustoverilleen. "Minä luulen että Lämelan tyttö on
Karoluksen mielen saanut muuttumaan. Mitä siitä tulee että hän aina
viivyttelee, ja hylkää parhaimmat keinot. Ken takaa ettei hänestä ole
vahinkoa koko hommalle. Mitä arvelet, Kauno?"
"En usko sitä, että niin jalo mies olisi kavaltaja. Ajattele, mitä hän
on jo hyväksemme tehnyt, luopunut arvostaan ja armaastaan."
"Se oli silloin", vastasi Pietari, "mutta nyt häntä jo monet
epäilevät."
Kokousta jatkui. Karolus kertoi miten hän oli onnistunut matkoillaan
apua hakemassa.
Paluumatkalla puhuttiin Pietarin pyyteistä; jotkut olivat
hänen puolellaan, mutta enemmistö piti häntä sotkijana ja
vallantavottelijana. Sanottiin että hän ei ole oikea virolainen,
vaan erään hovipäällysmiehen poika, ja äiti on vaan virolainen.
Sentähden hän ei voi olla yksimielinen. Sotkee hyvän asian.
Karolus oli surullinen. Kun hän saapui kotia ja asettui levolle,
ei hän saanut unta. Häntä vaivasi pelko siitä, että Pietari panee
toimeen harkitsemattoman kapinasuunnitelmansa, ja kiihottaa joukot
tekoihin, joiden seuraus on vielä kahtavertaa kamalampi kidutus ja
kurjuus. Onneton maa voihkii tuskissaan. "Kauheaa jos häviämme —
ja sittekään — en voi toisin."
Hän veti peitteen yli päänsä. Kylmä hiki virtasi otsalta.
"Onko sinun kylmä?" kysyi isä.
"Hiukan on."
"Se tulee levottomasta mielialasta. Koeta nukkua."
"Onko Suontaustalla paljo taitavia, vahvoja miehiä?"
"On siellä enempi kun täällä — useita kymmeniä — Nuku nyt!"
"Uni tulee. Silmät vaipuvat kiinni. — — — Tiedätkö jos
Suontaustalaiset tahtovat tulla mukaan isänmaata vapauttamaan?"
"Eiköhän. Rauhoitu Kahro."
"Rauhoitu, rauhoitu Kahro. — Missä on rauha. — Isänmaa valittaa, —
"valittaa myös unessakin, unessa — unessa — unessakin — — —
Niin, kansa valitti unissaankin. — Tuhannet valittivat
onnettomuudessa. Ei unikaan tuonut virvoitusta. Orjankahleet ja ruoska
olivat täydessä touhussa. Maa, kaikkine ihmisineen oli herrojen
omaisuutta. Kauheaa on kuulla historioitsijain kertomuksia tuolta
ajalta. Järve-Jaanin opettaja Kelch kertoo: "Liivinmaa oli sinä
aikana aateliston taivas, pappien paratiisi, vierasten kultala,
talonpoikain helvetti." Wigand von Marburg lausui: "Ritarien ja
vasallien väkivalta ryösti kansalta omaisuuden, sen tyttäriltä ja
vaimoilta kunnian, mitä raaimmalla tavalla." Kranz (Wandalia VIII, 27),
"Meidän koiriamme kohdellaan paremmin kun noita ihmisiä kohdeltiin."
Kaltasar Russau kirjoittaa: "Yhtä suuret kun olivat aateliston
etuoikeudet, yhtä oikeudettomia ovat talonpojat. Kärsimistään
vääryyksistä ei talonpoika saanut mihinkään valittaa. Jos vanhemmat
kuolivat, ja lapsia jäi, ajettiin ne ulos, ja omaisuuden vei
hoviherra. — — Jos talonpoika teki jotakin virhettä, riisuttiin
hänet alasti ja ruoskittiin pitkillä vitsoilla. — Usein vaihdettiin
orjia koiriin. — Hoviherra oli orjansa elämän ja kuoleman herra."
Karolus heräsi kahleiden kolinaan. Hän luuli tultavan häntä
vangitsemaan. Mutta tulija olikin eräs nuorukainen, joka kädet
raudoissa tuli pyytämään suojaa. Hän kertoi olevansa pakolainen ja
maanneensa metsässä, kun kaksi herraa tapasi hänet. Näille syttyi
riita kumpi heistä pojan omistaa. Selvitäkseen siitä käyttivät he
"rautakoetta". Kumpikin merkitsi rautansa ja kuumensi sen, kumpikin
piti kuumaa rautaa toinen toisella olkapäällä toinen toisella. Kenenkä
rauta syvemmälle polttaa se saisi pojan. Hän heitti raudat kiukuissaan
olkapäiltään ja sattui toinen rauta herran kylkeen. Sen herran
rauta olikin syvemmälle polttanut, ja sai hän siis hänet omakseen.
Suuttuneena raudasta saamastaan iskusta, oli
herra pannut hänen käsiinsä raudat ja uhannut rangaista kun päästään
kotia. Mutta hänen onnistui paeta.
Nuorukaisen olkapäät olivat kamalasti palaneet. Hänen nimensä oli
Hannus.
Karolus otti hänet luokseen.