Ajat kuluivat.
Karolus kävi monta kertaa Liivinmaan miesten juttusilla, tärkeissä
asioissa. Usein oli myös omassa piirissä pidetty kokouksia, jotta asiat
hyvin harkittaisiin, ja tyynesti toimittaisiin.
Kerran kutsuttiin hänet Lämelaan. Kasvatusisä tahtoi häntä varoittaa.
"Karolus, poikani", lausui hän, "en voi enää sinuun luottaa. Usein
nähdään miehiä tulevan metsästä ja minä luulen, että sinulla on niiden
kanssa yhteyttä; eikö sinulla ole aikomus käyttää talonpoikia pahaan
tarkoitukseen?"
"Tuo pelko on aiheeton. Olen tahtonut kansaa estää toivottomista
aikeista, joskaan eivät katkeroittuneimmat joukosta tahdo pysyä
maltillisina, niin luulen että he yleiseen minua tottelevat."
"Mutta sinä mietit keinoja aateliston vallan kukistamiseksi — ja mitä
merkitsevät ne yölliset retket?"
"Rauhoitu, kasvatusisä, jos jotakin voisin kansan hyväksi tehdä, täytyy
sen tapahtua oikeilla teillä."
"Etkö voisi minulle selvemmästi tarkoituksiasi esittää?"
"Minulla ei ole enempää selvitettävää. Senverran vaan, ettei mitään
kunniattomia keinoja tulla käyttämään. Se on yhtä selvää sinulle kun
minullekin".
"Surullista se kyllä on", suuntasi Arnolf keskustelun toisille aloille.
"Näytään laajoissa piireissä tiettävän, että minun hovissani on
sellainen järjestys kun sinulla oli Tavanassa, ja siksi käy täällä joukottain avun- ja
suojanhakijoita, ettei enään saa rauhaa."
"Surkeaa", vastasi Karolus, "ettet enään tahtoisi onnettomia kärsiä ja
auttaa ylellisessä elämässäsi, etkä ehken omiakaan alamaisiasi enään
kohdella ihmisinä."
Ludinghausen ikäänkun jättäen Karoluksen puheen huomioonottamatta,
jatkoi: "Ja toiseksi on se vielä pahempi, että olen joutunut toisten
halveksimisen esineeksi, josta minun täytyisi päästä."
Kolme poikasta ilmestyi samassa hovin edustalle. Kordelia, nähtyään ne
ensiksi, sanoi: "Tuollaisia, isä, täytyy toki sääliä."
"Mistä tulette, lapset"? kysyi Karolus.
Se kysymys rohkasi pienokaisia. "Olemme Rautalaaksosta",
vastasivat he.
"Miksi tulitte tänne?"
"Meidän on nälkä."
"Eikö äidillä ole ruokaa?"
"Meillä ei ole äitiä, hän kuoli, isä myös. Omaisuutemme veivät
Saksat. Rupesimme kerjäämään."
Lapsille annettiin syödä, jonka jälkeen he poistuivat. Kun Arnolf
myöskin oli poistunut, lausui Kordelia:
"Karolus, sinä puhuit isälle niin epäilyttäviä sanoja. Ja sinä
ajattelet jotakin kummallista. Etkä ajattele omaa elämääsi. Voit
taaskin tulla vangituksi ja ehkä menettää henkesi."
"Sen voisin antaa", vastasi Karolus, "jos onneton isänmaa siitä
hyötyisi. Sellainen onneton, kurja elämä kun on isänmaallani — onko se
elämää? Eikö ole mitään parempaa, korkeampaa, kunniallisempaa kun
tuollainen elämä? Oi Kordelia, jos asia niin olisi, olisi ihminen
kurja olento, vaan niin ei ole. Viisas ja laupias Jumala ei ole
luonut ketään toisen piinattavaksi, vaan että he kaikki olisivat
onnellisia. Sen Luojan tahdon täytäntöön saattamiseksi tulen toimimaan,
pelkäämättä vankilaa tai kuolemaa. Isänmaata, veljiä, siskoja auttaa,
niiden kuormaa helpottaa, ja siinä työssä kuolla — Kordelia. Se on tuhat
kertaa parempi kun elää näin ollen. Mutta älä pelkää, että minä sinun
säätyäsi vastaan käytän alhaisia keinoja. Ole rohkea! Sanoit että
olen kuninkaan poika, ja siksi ajattelen kuninkaallisesti. Uskallan
täällä puhua, sillä isäsi etkä sinä hanki minua varten vankikahleita.
Voi olla, etten heti palaja, Kordelia; älä sure. Ehkä palatessani
tulevat sinunkin murheen päiväsi loppumaan. Jää hyvästi, jos et
kasvinkumppaniasi voi unohtaa, niin rukoile hänen edestään."