"Hän elää, oli terve kun pari vuotta sitte sieltä lähdin."
"Jumalille kiitos!" lausui vanhus, ilonkyynelin. "He eivät ole
lastani voineet mieleiseksensä kasvattaa."
Karolus kertoi seikkailunsa yksityiskohtaisesti.
Isä kertoi pojalleen olostaan Daalenin orjana, ja miten hän oli lopulta
onnistunut lunastautua vapaaksi ja tullut etsimään apua kansalle,
ja tiellä vangittu. Vaimönsa ja lapsensa oli sanottu kuolleen, kai
hälventääkseen isän surua.
Myös kertoi poika mitä hän Kordelialta oli kuullut sukuperästään, Ja
miten hän oli ollut aatelismies ja nyt taas tavallinen ihminen.
Toistensa tapaaminen lievitti hiukan onnettomien kamalaa vankeutta,
josta vapaaksi pääseminen näytti olevan kaunis unelma. Tuo olotila
vaikutti edelleen lamauttavasti Karoluksen henkiseen olemukseen. Väliin
riehui hänen sisässään ankara myrsky — oli kun hän tahtoisi murskata
koko maailman.
Äkkiä eräänä yönä kuului ankaraa jylinää, jota seurasi valoisa
salamanisku. Tuntui kun koko maa vapisisi. Taas jyräys — ja suuri
kivi muurista putosi olkivuoteella makaavan Oglasen käden päälle.
Karolus oli ikäänkun tainnuksissa salamaniskusta. Hän toipui pian.
Isä hänen vierellään matasi liikkumattomana — kuollutko? Karolus
huusi, koitti liikuttaa, huomaamatta elonmerkkiä.
"Hänen vaivansa on loppunut!" lausui poika.
Hetkinen sen jälkeen, kuuli hän isänsä hengittävän.
Hän oli ainoastaan tainnoksissa, salaman iskun johdosta.
"Auta poikani", pyysi hän heikolla äänellä, "en saa kättäni pois."
Poika koitteli ja huomasi suuren kiven pudonneen isän kädelle. Hän
vieritti sen pois. Isä nousi ylös, tuntien heikkoutta ruumiissaan.
Ulkona jyrisi ukkonen yhä, salama valaisi vankikopin. Karolus huomasi
sen valossa useita suuria kiviä pudonneen akkunan vierestä seinästä
alas, ja oli seinään syntynyt aukko.
Tärkeä ajatus syntyi hänen aivoissaan.
Hän latoi pudonneita kiviä päällekkäin, astui niiden päälle ja koitteli
aukkoa. Se oli kohtalaisen suuri. Siitä virtasi sisään raitis ilma.
Karolus tunsi onnellisuuden tunnetta — pelastuksen toivo heräsi hänessä.
"Isä! Jumala tahtoo meidät ukkosen avulla pelastaa!" iloitsi hän.
"Älä laske kiviä putoamaan, ettei kuulu kolinaa. Minä otan vastaan",
lausui isä,kun Karolus yritti poistaa erästä kiveä suurentaakseen
aukkoa.
Isä yritti nostaa kiveä. "En tahdo jaksaa", valitti hän, "kivi on
musertanut toisen käden pari sormea."
Mutta se ei estänyt Karolusta yrittämästä, sillä pelastuksen toivo
lisäsi hänelle miltei jättiläisvoimat.
Tuuli yhä riehui. "Kun ei taukoisi", virkkoi Karolus.
Aukko suureni, ja pakenijat mahtuivat jo siitä ulos. Raitis ilma
virvoitti heitä, ja antoi uutta elon toivoa.
Myrsky riehui vielä, yö oli pimeä.
Pakolaiset riensivät metsään, — vapaat! Mikä onnea ja riemua
herättävä sana kaksivuotisen vankeuden
jälkeen, tuossa kuolemankuopassa. Niin mietti Karolus, ja isä ei ollut
vähemmin onnellinen.
Kun he jo olivat pitkälle ehtineet, pysähtyivät he, ja Karolus
tarkasti isän vahingoittunutta kättä. Kolme sormea olikin ruhjoutunut.
Karolus sitoi ne niin hyvin kun se puutteellisilla välineillä kävi
laatuun. Hän, sen ajan oppineena miehenä, omasi jonkunverran lääkärin
taitoa.
Useiden päivien vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat he omaistensa
luo Lämelaan.
Onnellinen oli jälleennäkemisen hetki 30 vuotisen eron jälleen. —
Sitä ei voi sanoin kuvata — — — He asuivat edelleen yhdessä, isä,
äiti ja poika, joka viimemainittu nähtiin usein myös hovissa, sillä
yhä oli hän Arnolfin "rakas lapsi" ja Kordelian päivän paiste. Oglas
sai myös jäädä omaistensa luo. Arnolf ei tahtonut enää harmaahapsista
vanhusta kiusata erottamalla heitä. Hän oli nuorena heille kylliksi
tehnyt vääryyttä. Se riittää jo, — lastenkin vuoksi — se riittää.
Arnolf tahtoi kyllä, että tyttärensä unohtaisi Karoluksen, ja ottaisi
toisen, vaan turhaan.
Myöskin tahtoi hän, että Karolus luopuisi mielipiteestään, ja saisi
maatilan täällä tai Liivinmaalla, jolloin voisi myös Kordelian
kanssa yhdistyä, ja olla onnellinen — yhtä turhaan — — —.
Karolus pudisti kieltävästi päätään kun Arnolf tuota esitti.