Viikot — jopa kuukaudet kuluivat. Karolusta ei viety minnekään
tutkittavaksi, ei sanottu mistä häntä syytettiin. hänelle ei puhuttu
yhtään sanaa, hän ei nähnyt muita ihmisiä, kun ruuantuojan ja oven
vartijan.
Hänestä tuntui täällä oloaika ijankaikkisuudelta, hän kuihtui
henkisesti ja ruumiillisesti. Hän kärsi sanomattomia tuskia.
Pelastuksen toiveita ei näyttänyt olevan. Kauvan ei voisi hän täällä
maanalaisen kopin tukahuttavassa ilmassa elää — Kamala ajatus. —
Kuolla nyt niin nuorena ja — tänne — — —.
Hän mietti, hän koitti, voisiko ehkä murtaa aukon muuriin. Mutta miten?
Raudanlujaa muuria vastaan olivat paljaat ihmiskädet liian heikot. Akkuna oli niin suuri,
ettei nyrkki olisi läpi mahtunut, ja sekin rautaristikolla varustettu.
Hirveää elämää!
Eräänä päivänä tuotiin hänelle seuralainen. Se oli eräs vanha,
harmaahapsinen mies, jonka silmistä siitä huolimatta loisti innon tuli.
"Minkätähden sinut tänne tuodaan?" kysyi Karolus.
"Yritin päästä piispan luo, puhuakseni hänelle kansan hädästä",
vastasi vanhus, "sinua ei liene tarvis pelätä, sillä vankina ainakaan,
et voi olla kavaltaja tuossa asussa."
"Voit luottaa minuun, vanhus", vastasi Karolus. "Olen itse samasta
syystä täällä. Mistäpäin sinä tulit?"
"Olen kaukaa Suontaustan (nyk. Pärnun maakunta) maalta, Daalenin
entinen orja. Kauhea on kansan tila. Tiedätkö ehkä miten meidän käy?"
"Varmaan täytyy meidän täällä kuolla. Omaisesi ei varmaankaan enää
kasvojasi näe, vanhus."
Vanhus huokasi. "Omaisia ei minulla enää ole, olen niistä aikaa
sitten erotettu. Takasin tahtoisin sittekin päästä. Olisinpa päässyt
piispan luo! Hänen sanotaan voivan auttaa."
"Onkohan hän nyt kotona?"
"En tiedä. En päässyt puheille."
"Sanoit tulleen omaisistasi erotetuksi. Sinut on siis myyty?"
"Myyty tai lahjotettu, en tiedä. Erotettu olen heistä, tuotu kauvas.
Onneton vaimoni! Kallis lapseni Kahra!"
Viimeisen sanan kuullessaan Karolus säpsähti. "Kahra oli lapsesi nimi?"
kysyi hän äkkiä. "Mihin jätit lapsesi?"
"Kauvas Vironmaahan, Ludinghausenin hoviin Lämelaan."
"Herra Jumala!" huudahti Karolus, "Isäni elää! — Isä — olen poikasi
Kahra."
Hän riensi isänsä kaulaan.
"Ei lapsi, sinä erehdyt", vastasi tämä. "Kahrani on aitaa kuollut."
"Ei, hän elää. — Hän on tässä! Usko! Kuule, tiehän nimesi. — Oglas on
nimesi, kallis isä. — Ja armas äitini — Saale oli hänen nimensä! Nyt
sinä uskot!"
Vanhus oli hämmästyksestä mykkänä. — Viimein lausui hän tukahutetulla
äänellä:
"Kahra! Poikani!"