Eräänä päivänä lausui Arnolf Karolukselle: "Kuinka kauvan aiot
itseäsi kiusata, rakas lapsi? Sinä et kuitenkaan pääse tarkoitustesi
perille. Sen tähden lupaa heille uskollisuutta ja rauhaa, ja sinä
saat kunniasi ja oikeutesi jälleen. Silloin voisivat myös Kordelian
surunpäivät loppua." "Ei, kallis kasvatusisä, ennemmin tahdon kuolla
kun sitä tehdä", vastasi puhuteltu päättävästi, "varallisuutta ja
kunniaa voisin saada rehellisimmillä keinoilla. Sellaisia tuottavia
toimialoja olisi kyllä, mutta en tahdo vielä. Koitan vielä isänmaan ja
kansan hyväksi toimia rauhallista tietä. Ellei se auta, jos rauhallisen
ratkaisun mahdollisuudet loppuvat, silloin eroon täältä ja muualla
koetan näyttää, mitä voin. Luulen voivani jotakin ainakin tehdä
kunhan palajan."
Hän puhui kiivaalla äänellä.
Kordelian poskilla loisti puna. Hän lausui: "Mene Karolus! Nouse pian
voimakkaaksi — ja palaja — — —
Karolus meni. Meni Liivinmaan ordomestari Manheimin ja pääpiispa
Fredrikin luo, esittäen heille kansan ahdinkotilan, toivoen saavansa
apua. Mutta apua ei tullut. Maapäällikkö selitti, ettei hänen valtansa
ulotu Viroon.
Kun Karolus vetosi hänen vaitutukseensa Viron ritaristoon muissa
asioissa, vastasi tämä: "Niin, vähäpätöisemmissä asioissa mitkä
eivät koske heidän omaisuuttaan". — Karolus tuli surulliseksi, sitä
paitsi näki hän ettei Liivinmaallakaan talonpoikien asema ollut
sanottavasti parempi, mitä olikaan puhetta muista. Pääpiispaan nähden
oli hänellä vielä toiveita, sillä hällä oli valtaa maassa. Mutta
täällä oli sama tulos. Piispa Fredrik ei ollut kotona vaan oli hän
matkustanut paavin luo Avignoniin Italiassa, eräiden kirkon ja ordan
välisten riitojen vuoksi. Piispan hovin ja maiden ylivalvoja otti
kyllä Karoluksen valitukset vastaan, mutta ei voinut muuta niiden
suhteen sanoa, kun että ne olisi esitettävä paaville Avignonissa.
Epäilipä vielä tokko sieltäkään apua lähtee.
Vähäset olivat väsymättömän kansanpuolustajan toiveet. Mitä tehdä?
Palatako kotiin?
Hän lähti Leedunmaalle Gedeminin luo, sen saman jota "vastaan hän
Tarvastun rajoilla oli taistellut. Hän tahtoi tulla lähemmin tuntemaan
tuon kuninkaan, ja sitte ehkä hänen avullaan viedä asiaa eteenpäin.
Nyt hän meni ystävällisessä mielessä hänen luokseen.
Sillä ajalla oli Leedun kansalla raskaat ajat. Useita ruhtinaita
ja kreivejä oli hyökännyt joukolla Leedun rajoille
"Pakanametsästykseen" ja kuningas Gediminin ollessa poissa kotoa
olivat "metsästäjät" tunkeutuneet kun hyökylaine yli maan. Suojaton
kansa koetti paeta rosvoja. Pillenen linnoitukseen oli paennut 4,000
henkeä. Alkoi taistelu sen edustalla, jota rohkeasti ja uljaasti
puolustettiin. Lopulta keksi eräs saksalainen
ritari keinon, joka heti pantiin täytäntöön. Nuolien päät kasteltiin
öljyllä ja tuleen sytytettynä ammuttiin linnoitukseen, jonka puiset
varustukset syttyivät tuleen. Kun linnoituksessa olijat huomasivat
tuhonsa lähenevän, laittoivat he suuren rovion, jossa polttivat
omaisuutensa. Sitte tappoivat vanhemmat lapsensa, miehet vaimonsa
ja veljet siskonsa, ja viimein itsensä. Toiset menivät parittain
tuliroviolle, pistivät yhtaikaa miekan toistensa sydämmeen, ja
ääntä päästämättä kuolivat. Ruhtinas Marger suuteli vaimoaan, pisti
hänet kuoliaaksi ja hänen ruumiinsa päälle kaatuen surmasi itsensä.
Viholliset, "kristityt" saksalaiset kun tuon näkivät, eivät enää
tunkeneet pitemmälle maahan vaan polttivat linnoituksen maan
tasalle, palasivat takaisin saaliitta, kärsien tappiotta ja
mieshukkaa.
Samaan aikaan saapui Karolus Leeduaan. Kuultuaan "pakanoiksi"
nimitettyjen urhoollisuudesta vapauttaan puolustaessa, heräsi
hänessä epäilys kristinuskoa ja sen jumalaa vastaan.
Kun hän saapui Gediminin luo, ja hän hänet oli palvelukseensa
ottanut, ei hän voinut olla käymättä lnnoituksen raunioilla, ja
ihmettelemättä uhrausta mitä täällä oli suoritettu. Hänelle muistui
mieleen se linnoitus Virossa, jossa ruhtinaallinen isoisänsä Warpo
oli kaatunut ja hänen vaimonsa oli tahtonut surmata poikansa. "Jos
jumala on olemassa", ajatteli Karolus, "täytyy tuollainen rohkeus,
väkevyys ja uhraavaisuus olla jumalasta". Ja hän rukoili jumalaa
kansansa puolesta, että jumala sitä vahvistaisi "kristillisiä" sortajia vastaan. —
Leedulaiset eivät saaneet rauhaa. Milloin mistäkin hyökkäsi
kristittyjen sotajoukot heidän kimppuunsa, hävittäen ja polttaen;
viimein kaatui Gedimin v. 1337 Raieruburgin linnoituksessa
saksalaisten surmaamana.
Poisansa jatkoivat taistelua —. Karolus palasi takasin, hän näki
että leedulaisilla itsellään oli kyllin tekemistä ryöstäjiä maastaan
torjuessaan. He eivät ehtineet toisille hädän alaisille avuksi.
Hän palasi Riian kautta. Mitään vastausta ei pääpiispalta ollut
valituksiinsa saanut, kuten hän sai tietää Riiasta, tiedusteltuansa
näistä asioista.
Kotimatkalla piiritti hänet äkkiä joukko miehiä. Hänet suljettiin
ahtaaseen vankikoppiin. Ketä vangitsijat olivat, miksi hänet vangittiin
ei hän saanut tietää, kenties myöhemmin saisi selvityksen —.
Siihen aikaan vartioitiin kaikkia teitä, ettei kukaan olisi päässyt
kansan puolesta valittamaan "korkeampiin paikkoihin", kuninkaan, paavin
tai piispan luo. Joka sellaisessa tarkoituksessa huomattiin matkalla,
hänet vangittiin, tai jos oli muuten hyvä mies, palautettiin takaisin.
Varmaan olivat Karoluksen kiinniottajat noita miehiä. Ehkä hänet
tunnettiin. —