Mitä tapahtui maapäivillä? Karolus oli täynnä hyviä toiveita. Hän
tunsi kansan kurjuuden ja hädän, johon sen "sivistyksentuojat" olivat
painaneet. Hän tahtoi tehdä parannussuunnitelmia ja ehdottaa ne maapäivillä.
Kun Karolus, vedoten kristinopin periaatteisiin, toimenpiteiksi
kansan hädän lieventämiseksi, syyttäen m.m. hoviherroja siitä että
he sallivat orjavouttiensa kohdella noita onnettomia pahemmin kun
elukoita, pyysi hän, että ehdotus otettaisiin keskusteltavaksi.
Se tapahtui.
Eräs lausui: "Olen ennenkin kuullut tuosta miehestä kerrottavan, mutta
en olisi uskonut, ennenkun itse näin ja kuulen. Mielipiteeni mukaan on
hän mielisairas ja sellaisena hänen puheensa ovat nolla."
Toinen, hyväksyen edellisen lausunnon, lisäsi: "Me emme muka saisi
tuota karjaa lyödä, myödä, ei tehdä orjiksi. Perkele! Kenen omat nuo
talonpojat, ellei meidän, jotka olemme ne voittaneet? Ja tuollaista
lörpöttelyä sallimme me täällä!"
Kolmas miltei kiljui. "Uneksinko? Enkö minä saisi lyödä orjiani?
Tuhat tulimmaista! Tahtoisin mennä heti ja näyttää niille, jotta veri
lentäisi!"
Samaan suuntaan kävivät vielä useat puhevuorot, muuttuen lopulta
syytöksiksi Karolusta vastaan "rikoksesta yleistä lakia ja rauhaa
vastaan". Syytettiin häntä orjien
kapinaan kiihottamisesta, pakolaisten ja rikollisten suojelemisesta ja
vaadittiin että häneltä otetaan oikeutensa ja arvonsa, sillä hän
juuri täällä näyttäytyi toimivansa säätynsä etuja vastaan.
Kokous lausui: Hän on jo menettänyt maatilan; omistus- ja
aatelisoikeutensa. Hänellä ei ole oikeutta olla täällä. Pois!
"Mutta voi olla, että hän katuu tekojaan, ja kääntyy oikealle
tielle, pitäisi antaa hänelle miettimisaikaa huomiseen."
Näin lausui puheenjohtaja. Se hyväksyttiin. Karolus astui ulos
istuntosalista pää pystyssä, uhkeasti ja varmoin askelin.
Nyt alkoi hänessä riehua sisäinen taistelu... Mitä tehdä? Menettää
kaikki oikeutensa ja — mikä hirmuisinta — erota rakkaimmasta —
repiä hänet sydämestään väkivaltaisesti, ollakseen uskollinen
kansalleen ja omalletunnolleen sekä musertamaan Kordelian elämän —
vaiko tukahuttamaan tunteensa — polkemaan jalkoihinsa ihmisyyden,
ja pettämään kansansa, elääkseen sortajien seassa kunniassa ja
loistossa?... "Ei, ei!" — hän lausui raskaasti hengittäen ja kuuman
hien valuessa otsalleen: "Sinulle jään uskolliseksi, onneton
kansani! Ellen voisikaan alennetunpa asemassani mitään hyväksesi
tehdä, tahdon kanssasi kärsiä.
"Esivanhempieni henget, olkaa apunani. Vahvistakaa minua, että
myös halveksittuna ja hyljättynä voin oikeutta puoltaa. Warpo,
vanhempieni kuninkaallinen esivanhin, tule avuksi! Onneton
lapsenlapsesi taistelee raskasta taistelua."
Kasvatti-isä Arnolf astui sisään koettaen taivuttaa Karolusta
luopumaan mielipiteistään. "En!" vastasi Karolus kiivaasti. "Myydä
totuuden ja oikeuden kultaan ja loistoon? Kurja ajatus!"
"Mutta, ajattele. Teet onnettomaksi itsesi ja minut, ja vielä enempi,
rakkaan lapseni Kordelian onnen murskaat."
Karolus huokasi raskaasti. — Onnen murskaat.
— Se onkin kauheinta. Se murtaa minut... Hän kätki kasvonsa
käsiinsä. Mutta sittekään en voi! jatkoi hän, saattaa tunnolleni
ikuista tuskaa — unohtaa kansani — ei, sitä ei voi edes Kordelia
minulta vaatia — Kordelia — Kordelia! Unohda minut — — — etsi
sydämellesi toinen... Kasvatusisä — salli minun olla yksin. Älä
puhu enään näistä asioista... Hän kääntyi pois, tuskainen ilme
kasvoillaan.
Kasvatusisä yritti vielä puhua jotakin mutta hän ei kestänyt enään.
Arnnlf poistui.
<tb>
Seuraavana päivänä tuotiin Karolus uudelleen istuntosaliin. Tuotiin?
Niin, hän oli eilisestä saakka ollut valvonnan alla. Kaikki
katsoivat häneen, kun hän astui sisään. Hän näytti kalpealta, sillä
hän ei ollut viime yönä silmiään ummistanut. Siitä huolimatta koko
hänen olentonsa osotti rohkeutta, miehuutta ja päättäväisyyttä.
Innostuksen tuli leimusi katseestaan kun hän puhui:
"Herrat! Annoitte eilen minulle miettimisen aikaa toivossa taivuttaa
minut myymään totuuden, oikeuden ja rakkauteni kansaan, teidän
tarjoamaanne ylellisyyden loistoon. Petyitte! Minä inhoon sellaista
kauppaa. En kadu mitään, en lupaa mitään, en pyydä mitään."
Äänettömyys; puhe oli sähköiskun tavoin "vaikuttanut
koossaolijoihin.
Karolus kääntyi ovelle, luullen olevansa heistä nyt "vapaa.
"Pysähtykää!" kielsi puheenjohtaja. "Uhkaatte jatkaa niskotteluanne
järjestystä ja lakia vastaan, uhkaatte jatkaa kansan kiihotusta. Teitä
ei voida enään vapauttaa.
"Te olette vangittu.
Kaikki säädyt (Ritaristo ja aateli, hengenmiehet, kaupunkien
porvarit) yhteen ääneen toistivat:
"Hän on vanki."
Vielä päätettiin, että Karoluksen hovi joutuu Tanskan valtiolle, ja
hoitaa sitä sijaishallitsija Preen. Karolus käskettiin viedä pois.
Mutta Karolus vastasi: "En sittekään kadu. Kiihottajaksi ja
kapinoitsijaksi nimitätte minua, maikka en ole ketään sellaisiin
tekoihin kiihottanut. Vaan te itse kapinoitte oikeuskäsitteitä ja
jumalantahtoa vastaan. Olkaa varmat, se ei kestä ikuisesti. Kerran
nousee oikeus ja tekojenne kirous huutaa teille kostoa!"
Nousi kamala melu, minkä kestäessä Karolus vietiin pois, ja vangittiin
heti.
Kova oli isku Kordelian sydämmelle, tieto kalleimpansa
kohtalosta. hän ei sittekään häntä hylännyt, ei voinut hylätä,
vaan surun painamana pyysi isänsä tekemään voitavansa Karoluksen
vapauttamiseksi. Hän kävi sijaishallitsija Preenin ja piispa Olavin
luona pyytämässä, että Karolus vapautettaisiin tai ainakin hänen
kohtaloaan lievitettäisiin. Menipä viimein Liivinmaan arkkipiispa
Manheimin luo samalla pyynnöllä.
Puolivuotta oli kulunut, Arnolf von Ludinghausen ja tyttärensä olivat
saaneet toimeen Karoluksen vapauttamisen, osittain maksamalla
lunastushinnan, osittain maapäällikön väliintulon avulla.
Se oli riemunpäivä Kordelialle, kun rakkaimpansa sai tavata — vapaana.
Kasvatusisä olisi ottanut Karoluksen Lämelaan hoviinsa, mutta
Karolus ei tullut, vaan meni äitinsä luo hoviherran antamaan asuntoon.
Hän ei kaiken tuon jälkeen voinut ajatella Kordeliaa puolisokseen ja
siksi olisi yhden katon alla olo ollut molemmille tuskallinen — niin
ajatteli hän — ja siksi ei tullut Lämelaan. Mutta hän sentään
usein kävi hovissa, sillä Kordelia ei voinut olla eikä elää ilman
häntä. Hän oli nainen, jonka rakkaus oli kuin tuli öljyssä, jota ei
vesi voi sammuttaa. Se oli saastuttamatonta, sydämmellistä ja puhdasta,
sitä ei järkyttänyt sekään, vaikka Karolus nyt oli halveksittu mies,
hoviherrojen vainoama, jonka he milloin hyvänsä voisivat sulkea
vankilaan. Olivathan nuo aatelisherrat silloin kaikkivaltiaita,
sulkivat vankilaan sijaishallitsija Preeninkin v. 1342.
Sen tiesi Kordelia, että avioliitosta ei voi tulla mitään, mutta
siitä huolimatta hän häntä rakasti, ja yhtä surullinen kun hän oli
yksinään, yhtä iloinen oli hän taas tuntiessaan Karoluksen käden omassa
kädessään, ja katsoessaan häntä rakkautta ja lempeä uhkuvin katsein.