Karoluksen toive oli että maapäivät kokoontuisivat, joille voisi
esittää ehdotuksensa. Hän toivoi, jos ei
muuta, niin ainakin asetettavan sulkuja raaimmalle väkivallalle. Tuon
asian johdosta kävi hän useat kerrat Tallinnan sijaishallitsijan
Konrad Preenin luona.
Tämän mielestä ei maapäivien kokoontuminen ollut tärkeää, eikä muiden
kun maaneuvoston asia. "Se joka omistaa maat, omistaa ihmiset, ja
miten hän omaisuutensa kanssa menettelee, se on hänen asiansa." Se
oli hänen ja sen ajan yleinen mielipide. Ei kansalle tehdä niin suurta
vääryyttä, että se aiheuttaisi maapäivien väliintuloa.
Jotenkin samallaisen vastauksen sai Karolus maaneuvostolta. Niin
kului pari vuotta maapäivien varsinaiseen kokoontumiseen.
Ennen kokoontumista sai Karolus Kordelialta kirjeen, jossa häntä
pyydettiin käymään heillä ennen kun menee maapäiville.
Nuorten välillä oli tällä välin kehittynyt rakkaussuhde, jota
voisimme jo aavistaa kohtauksen jälkeen Lämelan hovissa, jolloin
Karolus viskasi kupias Dagobertin jokeen.
Karolus noudatti kirjeessä saamaansa kutsua ja saapui sovitulle
paikalle Lämelan metsikköön.
Tänne saapui Kordelia juhlapuvussaan. Tervehdys oli sydämmellinen.
"Kuninkaani, kalleimpani!" lausui tyttö.
Karolus katsoi häneen kummastellen.
"Mikä sinua vaivaa, Kordelia?" kysyi hän kummissaan. "Olethan niin
kummallinen".
"Niin olen. Olen iloinen, sillä tiedän nyt, mitä en ennen tiennyt
— sinä olet kuninkaani!" Neitosen ruusuhuulet koskettivat
nuorukaisen otsaa.
"Oletko sairas, kallis Kordelia? Houritko?" kysyi Karolus. "Mistä
kuninkaasta sinä puhut?"
Neito loi onnellisuutta uhkuvan, rohkean katseen häneen ja
toisti: "sinä olet kuningas — olet kuninkaan poika!"
"Onneton orjanlapsi olen!" lausui nuorukainen puolittain surumielisesti
ja hämmästyksissään.
"Ei, Karolus — kuule minua! Sinä olet sittekin kuninkaan poika. Minä
aavistin jo sitä koko olennostasi, mutta en saanut selvyyttä tähän
arvoitukseen. Yksi esivanhemmistasi — varmaan isäsi isä, on yli
100 vuotta ollut tämän kansan kuningas. Hänen nimensä on ollut
Warpo ja hän on ollut rohkea mies. Taistelussa Saksalaisia vastaan,
on hän kaatunut eräässä Viron linnoituksessa, jossa myös vaimot ja
lapset ovat suojaa hakeneet. "Kun taistelu oli loppunut Saksalaisten
voitolla, ja Warpon ruumista näytettiin vaimolleen, tempasi tämä
säilänsä, yrittäen surmata itsensä ja lapsensa, vaan se estettiin ja
lapsi otettiin häneltä pois ja hän itse toisten vankien kera tapettiin.
"Lapsen oli ottanut se ritari, joka Warpon surmasi. Kuninkaallinen
lapsi kasvatettiin toisten voitettujen lasten seurassa ja hänen
sukuperänsä salattiin tarkasti polvi polvelta aina tähän asti, ja nyt
ilmaisen minä sen sinulle."
Tuon kuultuaan näytti Karolus ikäänkuin kohoovan korkeammaksi ja
uhkeammaksi — — —
"Mistä tiedät tuon?" kysyi hän, tarttuen Kordelian käteen.
"Isäni puhui siitä von Daalenille, kun tämä tahtoi siitä selvyyttä, ja
minä sain salaa sen kuulla."
"Siis tiesi isäsi sen jo silloin kun hän minut otti kasvatikseen?"
"Tiesi. Osaksi sentähden, osaksi vanhempiesi urhoollisen
miehuuden, osaksi palkitakseen äidilleen hänen hyvän työnsä, otti
hän sinut kasvatikseen, niin kertoi hän Daalenille."
"Kordelia. Sano vielä mistä ajasta saakka minun kansani on joutunut
sinun sukusi vallan alle."
"Siitä saakka kun urhoollisen Warpon poika pelastettiin äitinsä
surmaamisyrityksestä."
Karolus ponnahti kun salaman iskemänä penkiltä pystyyn.
"Siis on yksi sinun vanhemmistasi entisen esi-isäni Warpon murhaaja!"
huudahti hän kiihkeästi.
Neito punastui "On!" lausui hän, "jos sen niin tahdot käsittää. Mutta
sota ei tunne murhaaja-nimitystä. Oikeammin voittaja, olisit voinut
sanoa."
Karolus kääntyi pois päin. Niin monta salaisuutta kerrallaan. Niin
kauniita. Niin kauheita ja rakkaimpansa huulilta — se oli liikaa. Hän
oli kun mykkänä.
Kordelia astui hänen eteensä ja pyysi kiihkoisasti ettei tämä sentähden
häntä inhoaisi, että heidän esivanhempiensa välillä niin oli
käynyt.
Neitonen puhui niin sydämmeen käyvästi, niin hellästi, kun rakastava
ainakin.
Karolus seisoi hetken vaiti aivan kun riehuisi hänessä sisäinen
taistelu. Sitte laskeutui hän aatelistavan mukaan polvilleen, otti
neidon käden omaansa, ja lausui:
"Kordelia, tämä hetki luonnonhelmassa on suuri. Olen taistellut ja
voittanut. Tahdon olla sovitettu sen ainoan miehen kanssa, joka
on jälellä siitä suvusta, jonka kautta esi-isäni kaatui, ja minun
nimeni lokaan tallattiin. Se on — isäsi. Tunsin kostonhimoa, mutta
tukahutin sen. — Kordelia, nyt on minulla sinuun nähden myös
enempi uskallusta, sillä sinä olet minut korkeammalle kohottanut.
Kuninkaanpoika kuten sanot, mutta sittekin onneton orjanlapsi. Tahdotko
tulla omakseni?"
"Tahdon!" vastasi neito onnellisena.
Karolus suuteli hänen kättään, ja he puhelivat vielä vähäsen.
"Tahdotko sittekin olla omani, vaikka kohtaloni mikä lienee?" kysyi
Karolus.
"Sinun kanssasi ei ole mitään tuskaa, ei hätää olemassa", vastasi neito.
Äkkiä huomasivat he pari ratsastajaa lähenevän, ja toinen niistä
lausui: "Hän se on. Pöllöjä olisimme ellemme nyt kostaisi."
"Sama on, Ottokar!'
He hyppäsivät alas ratsuiltaan, siepaten miekat tupestaan. "Tuo
häväistys on kostettava!" kiljui Ottokar kiukusta halkeamaisillaan.
"Sinä uskallat koskea aatelisnaiseen, johon vain minulla on oikeus.
Se on ritarikunnian häpäiseminen: Ei riitä se vielä että veit kaksi
miestäni kavaluudella! Kostoa! Dagobert iske!"
Karolus oli myös miekkansa paljastanut. Mielipuolen raivolla
hyökkäsivät villiintyneet miehet hänen kimppuunsa. "Tunnetko nyt,
kenen viskasit jokeen!" kiljasi Dagobert aikoen antaa hänelle ensi
iskun, kun samassa, Karoluksen voimakkaan iskun seurauksesta, miekka
lensi hänen kädestään.
Samoin kävi Ottokarin, jonka Karolus heitti kun hansikkaan maahan,
asetti miekan kärjen hänen rinnalleen, lausuen:
"Petoeläin. Olet ennen kuulumattomasti kiduttanut siskojani ja
veljiäni. Olet useita heistä kamalasti teurastanut! Et olisi
elämisen arvoinen!" Kuitenkin viskasi hän jalallaan hänet luotaan:
"Mene, hirviö! Katoa!"
Hän saattoi Kordelian kotiin.
Ottokar ja Dagobert olivat molemmat Rautalaakson hovista, johon
viimemainittu oli otettu palvelukseen, erottuaan Lämelasta, sillä
hän ei siellä ollut sopiva, syystä että Ludinghausen tahtoi orjiaan
kohdeltavan paremmin kun toiset tilanomistajat. Ottokar, kuten
toisetkin aatelismiehet, oli iskenyt silmänsä Kordeliaan, ja saatuaan
vihiä Karoluksen suhteesta tyttöön,
tahtoi hän tälle kostaa, mutta, kuten näimme, epäonnistuen.
Kihlaukselleen saivat nuoret tytön isän suostumuksen.
Äidilleen kertoi Karolus kaiken tämän. Äiti oli ylpeä pojastaan. Hän
oli muuttunut suosiollisemmaksi kristinuskolle.