V.

Vähän jälkeen pitojen kerrottiin Leedumaan (nyk. Lätin) kuninkaan

Gediminin hyökkäävän pohjois-Liiviin ja hävittävän kartanoita

ja kirkkoja sekä tappavan kristittyjä, että maapäällikkö

Monheim on Riikaa vallottamassa, eikä näin ollen kerkiä apuun virolaisille.

Joukko Viron vasalleja ja ritareita hyökkäsivät kuningas Gedimineä

vastaan, niiden joukossa Ludinghausen ja Karolus.

Tällöin hävitti Gedimin "Helmen" ja "Karkfin" hoveja ja tunki edelleen

Tarvastuun, mutta lyötiin täällä ja peräytyi v. 1329.

Karolus kunnostautui tässä taistelussa ja se miellytti kasvatusisä

Ludinghausenia ja Karolus kohotettiin vasalliksi ja sai lahjaksi

"lainakartanon" Pohjois-Vironmaalla.

Se miellytti Ludinghausenia, sillä hän piti sitä ansionaan että

pojastaan oli tullut "suuri mies".

Karoluksen maatila annettiin eräälle tuttavalle arennille, ja hänet

vei Ludinghausen mukaansa Lämelaan voidakseen pitää häntä vielä

vaikutusvallassaan.

Nyt alettiin myös ritariston kesken pitää arvossa Karolusta tuota

"luostarinkarkuria" ja "puolimunkkia". joksi häntä ennen Tarvastun

tappelua pilkaten nimitettiin.

Äitikin piti poikaa arvossa, vaikka poika olikin jossain määrin saatu

kasvatetuksi kristilliseen henkeen sekä

vieraantumaan kansasta ja omaksumaan orjuuttajain mielipiteitä. Äiti ei

vielä ollut kääntynyt kristityksi.

Kaikki ritarihuoneen oikeudet annettiin Karolukselle ehdolla, että

hän pitää ne pyhänä, eikä tee mitään vastakkaista, josta voisi

seurata saatujen oikeuksien menettäminen. Myöskin nimitettiin hänet

"maaneuvokseksi" ja sai vielä maatilan Virossa.

Karolus otti kaiken tuon vastaan pitemmittä mietiskelyittä, mutta

enempi välinpitämättömästi, sillä hän, henkiorjan lapsi, ei tuntenut

tyydytystä ylellisyyden loistossa. Hän oleskeli enempi yksikseen

maatilallaan Tavanassa.

Äitinsä kanssa sai hän nyt vapaasti seurustella, sillä hän ei enää

ollut "lapsi".

Kunnioitusta osotettiin hänellä kaikkialla ja kutsuttiin juhliin

ja vierailuille. Mutta kaikki tämä ei voinut häntä sittekään

täydellisesti vierottaa kansasta, jonka kurjuuden hän näki yhä

lisääntyvän. Ritariston mielivallalla ei ollut mitään rajoja,

Kansaa kohdeltiin mitä raaimmasti, ja sen hätä ja vihamielisyys oli

pohjaton. Miten muuten voisi ollakaan, sillä olihan tuo tanskalainen

orjanomistajisto täydellisesti tällä maalla itsevaltias. Suurtilan

omistajain aristokratia — maaneuvosto — sääsi lait ja järjesti olot

miten tahtoi.

Tuon kaiken tiesi ja näki Karolus, ja siksi oli hän levoton. Olivathan

hänenkin vanhempansa saman kohtalon uhreja — raastettu orjuuteen,

raa'asti erotettu toisistaan — Karolus mietti:

— Mitä olisi tehtävä?

Tukahuttaako myötätuntoisuus onnetonta kansaa kohtaan, saadakseen

elää ylellisyydessä ja loistossa, ollen kuurona kansan hädälle kuten

toiset "luostaritoverinsa" tai nautintojensa menettämisen uhalla astua

kansan riveihin taisteluun sen sortajia vastaan? Seurauksen tuosta

hän tiesi, etenkin joutui hän ristiriitaan kristillisen

mielialansa kanssa, sillä se tuntui hiukan kamalalta alkaa taistelu

niitä vastaan, jotka olivat hänet kohottaneet — ja joille hän oli

kiitollisuudenvelassa — ainakin tunsi olevansa. Vaikea oli hänen tehdä

lopullista päätöstä.

Kaikki hoviherrat olivat yhtä raakoja ja julmia. Arnolfkin olisi ehkä

raainta väkivaltaa rajottanut, mutta todellisiin parannuksiin ei hänkään

olisi ryhtynyt. Karolus siis yksin oli mielipiteensä takana — toisilta

ei ollut toivoa saada tukea aatteelleen.

Vihdoin näytti hän päässeen varmuuteen. "Olipa seuraus mikä tahansa",

lausui hän Ludinghausenille, "mutta näin ei voi jatkua. Tahdon koettaa

toteuttaa ajatustani. Vaadin ylimääräiset maapäivät kutsuttavaksi

koolle joilla käsitellään maan ja kansan aseman parantamisesta."

"Sitä varten ei koskaan tulla maapäiviä kokoon kutsumaan", lausui

Ludinghausen.

"Odotan sitte siksi kunnes varsinaiset maapäivät kokoontuvat, ja esitän

niille ehdotukseni."

"Mikäli ehdotustasi tunnen, ei sitä hyväksytä."

— Sitte menen ja esitän anomuksen paaville ja Saksan keisarille.

"Helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa. Urkkijat matkalla vangitsisivat

sinut. Siinä yksi este."

"Niiltä kyllä varoisin itseni."

"Voi olla, että pääsisit esteettä paavin ja keisarin puheille, ja ne

voisivat anomuksesi johdosta käskeä kohtelemaan kääntynyttä kansaa

ihmisellisesti, mutta se jäisi kuolleeksi kirjaimeksi, sillä he eivät

itse saapuisi tänne käskyn täyttämistä valvomaan, ja täkäläiset

'tahdot' ovat toisin tottuneet."

Nuorukaisen kasvonilme oli surullinen. Niinpä kyllä. "Asia on siten,

kun sanoit. He tarjoovat kansalle oppia, jota itse eivät rahtuakaan

toteuta. Mutta, jos en muuta voi, niin tahdon ennemmin luopua korkeasta

asemastani ja kärsiä veljieni kanssa samaa kurjuutta. Se olkoon sanottu."

Hän oli niin kiihottunut, ettei kuullut enää kasvatusisänsä puhetta,

vaan lähti ulos tietämättä itsekään minne meni.

Hän astui talliin noutaakseen ratsunsa, mutta kääntyikin hovin

kaunista puutarhaa kohti. Sieltä kuuli hän kauniin äänen huutavan

muurin takaa:

"Dagobert, Dagobert, et saa lyödä enään? Kuule! Mitä sanoi Karolus

sinulle? Jos hän sattuu tulemaan, voi hän murskata sinut."

Karolus tunsi tuon äänen. Hän katsoi yli muurin alas laaksoon. Siellä

oli viisi tyttöä pellolla joen rannalla rikkaruohoa kitkemässä. Näitä

yritti kupias — työvouti, lyödä kepillään. Kordelia, hoviherra

Arnolfin noin 17-vuotias, kaunis tyttö otteli voudin kanssa lyömistä

ehkäistäkseen.

"Mikä Karolus?" kiljui lyöjä, "Keltanahka". Hänellä ei ole mitään

tässä tekemistä. Tahdon noita elukoita vielä pehmittää, ennenkun

eroan täältä. Sanoitte isänne tekevän Karoluksen mielen jälkeen ja

vapauttavan orjat, ja mitä muuta vielä? Saatanan käärme se Karolus,

yllyttäjä!"

"Älä puhu siten, Dagobert. Karolus on todellinen ritari, sekä saa tehdä

väelleen miten tahtoo, ja vapauttaa orjansa. Sinun keppisi on pian

katkaistu!"

"Mutta nyt se on vielä ehjä, ja siksi käytän!" karjui vouti aikoen

taas iskeä lähinnä seisovaa tyttöä, kun samassa Karoluksen voimakkaat

kädet tarttuivat hänen niskaansa ja hänet viskattiin täyttä vauhtia

jokeen.

Kordelia luuli hänen uppoavan, mutta pian laahusti märkä mies ylös pää

paksussa liejussa. Tyttö nauroi.

"Yritä kerta vielä koskea tyttöjä", sihisi Karolus vihasta kalpeana,

"niin eroat aivan heti, minä käsken."

Hän kääntyi pois. Kordelia mukanaan palasi hän puutarhaan.

"Kiitos, Kordelia", lausui hän, "kun tahdoit onnettomia suojella, etkä

sallinut minuakaan häpäistä."

Kordelia punastui. He istuivat penkille puutarhassa. He olivat

yhdessä kasvaneet ja siis tuttavat, vaikkakin toinen kymmenen vuotta

vanhempi.

"Karolus, sinä et ole enään niin hilpeä, niin vilkas kun ennen", lausui

tyttö mietteissään, "nuorena pitäisi olla iloinen."

"Totta kyllä", virkkoi Karolus, "mutta minun kohtaloni on vakava,

enkä välitä ilosta. Paljo hyviä lahjoja on Hän minulle antanut, mutta

ei iloa ja riemua."

Kordelia vaikeni, katsoen muualle, ikäänkun ei tahtoisi sanoa mitä

ajatteli.

Karolus jatkoi:

"Kansani huokaa tuskissaan, sen sydän vuotaa verta, voinko siitä

iloita, minä samasta loasta nostettu?" — — — Hän nousi. Rintansa

paisui.

Kordelia huokasi, "tahtoisin nähdä", lausui hän, "kansan vapaana ja

onnellisena. Jos voisit kansan tuskaa jotenkin lievittää, tuntisin

siitä iloa."

"Uskon, että sinulla on rehellinen sydän", lausui Karolus. "Vaan ei

tahdo löytyä pelastuskeinoa. Ihmiselliset tunteet ovat hoviherroissa

kuolleet." Hän näytti levottomalta: "Hyvästi!" sanoi hän, tarjoten

kättä tytölle; istui sitten satulaan kadoten kun varjo.

Kordelia katsoi hänen jälkeensä kauvan — — — taittoi

ruusun ja suuteli sitä. — — —

Saapuessaan kotiportille, tapasi hän täällä kaksi miestä polvillaan.

Hän aavisti mitä ne tahtovat. Niitä oli hän nähnyt usein.

"Armollinen herra, auta meitä", rukoili toinen noista. "Olemme

pakolaisia — Rautalaaksosta. Pakenemme kuolemaa — hirttonuoraa."

"Nouskaa ylös", kehotti Karolus. "Puhukaa, mistä teitä syytetään?"

"Rautalaakson julma herra Ottokar sitoi eilen neljä orjaa kiini

hevoseensa, istui satulaan, ajaen kun hullu ympäri hovia. Orjat

eivät voineet seurata kun laahaamalla. En voinut sitä nähdä. Otin

seipään ja pysäytin hevosen, leikkasin köydet poikki. Minut suljettiin

tyrmään, uhaten hirttää ensi viikolla kun hirsipuut tyhjenevät.

Vankilan akkunasta näin, miten orjat sidottiin uudestaan hevosiin,

ja hän ajeli nauraen, että hän opettaa niitä metsästyskoiria, muuten

eivät opi juoksemaan. — Ottokar juo kauheasti ja lienee aina

juovuksissa, ettei tiedä mitä tekee. Pelasta meidät hänen käsistään."

Toinen lausui: "Olin Overskonin rajoilla talonpoika. Vanhempani

olivat kuolleet, vaan kaunis siskoni eli. Hänet tahtoi Ottokar viedä

hoviin raiskatakseen. Sitä en sallinut. Sitten tuli Ottokar miehiä

mukanaan ja yrittivät viedä tytön väkivallalla, mutta tyttö pääsi

irti, tuli luokseni ja pyysi: 'Veli, rakas, tapa minut!' ja minä

sieppasin tikarin ja pistin siskoni sydämmeen juuri samassa kun

Ottokar aikoi hänet saada kiinni. Kun veri juoksi rinnastaan, hymyili

hän ja lausui: 'Kuuno, oi kallis veli, kiitos! pelasta itsesi myös!'"

Tulinen tuska kuvastui puhujan silmistä. Hän alkoi katkerasti itkeä.

Hän lausui: "Kallis, armas siskoni! — — — Itse en pelastunut. Tikari

otettiin pois ja minut tuotiin eilen tämän kanssa vankilaan, — ensi viikolla

hirtettäväksi."

"Miten pääsitte vankilasta pois?" kysyi Karolus.

"Meidät päästi Overskonin tytär, aukasi oven ja kehoitti meitä

pakenemaan. Häntä liikutti kamala tapaus ja siskoni rakkaus."

"Sitte hirtetään vartia", sanoimme.

"Hän on jo paennut", sanoi neiti.

"Me pakenimme, tulimme sinun luokses. Tee meille mitä tahdot, mutta älä

luovuta meitä tuolle hirmuvaltiaalle."

"Onko Rautalaaksossa tapettu paljon ihmisiä?"

"On aina pari hirressä, ja Ottokar on sanonut ei antavansa hirsipuun

olla tyhjänä. — Toiset saavat riippua niin kauvan, kun uusia

'syyllisiä saadaan."

Karoluksesta tuntui kun olisi hän tuon miehen ennen nähnyt: "Olet

Silloin kun minua vietiin Rautalaaksoon, ja sinä kielsit hovimiehiä

meitä ruoskimasta."

"Tulkaa, koetamme parhaamme. Mikä on nimesi?"

"Pietariksi ovat nimittäneet."

"Ja sinä olet Kauno?"

"Niin, herra."

Karolus otti miehet palvelukseensa ja lupasi heitä suojella niin

pitkälle kuin voi. Hän oli jo useille pakenijoille antanut suojaa,

niin vaarallista kun se olikin.

Mutta nyt oli hän pulassa. Mitä tehdä? Overskon vaatii orjansa

takasin lain nimessä. Hän päätti mennä kasvatusisänsä luo ja pyytää,

että tämä puhuisi vanhalle Overskonille onnettomien puolesta ja

mahdollisesti ostaisi nuo orjat, jotta hän saisi ne.

Asia onnistuikin, sillä Overskon, vaikka olikin jättänyt hallituksen

pojalleen, otti tällä kertaa itse päätösvallan ja tyttärensä

pyynnöstä liikutettuna myi orjat Ludinghausenille, jolta Karolus taas

osti ne, ja vapautti pitäen kuitenkin hovissaan palveluksessa. —

Miehet olivat uskollisia uudelle herralleen ja tämä kohteli heitä

ihmisinä, pitäen heidän rohkeasta, päättävästä luonteestaan.