Karolusta vaivasi usein levottomuus. Hän ei voinut olla hilpeä ja
iloinen.
Kasvatusisä koetti haihduttaa vakavia mietteitä kulettamalla
häntä juhlissa ja vieraspitotilaisuuksissa. Mutta se ei näyttänyt
tepsivän. Toisten tanssiessa ja reuhatessa etsi Karolus yksinäisyyttä,
antautuakseen vakaviin mietteisiinsä.
Kerran tuollaisessa mässäysjuhlassa kun Karolus näytti erittäin
vakavalta, alkoi Ludinghausen: "Miksi olet surullinen, poikani? Eikö
elämämme tässä maassa ole hauska? Me elämme miten tahdomme. Tanskan
hallitusmahti heikkenee päivä päivältä. Me olemme täällä isäntinä ja
hallitsemme Viron valtiota, ja teemme mitä tahdomme. Kristof II
ei ikinä saa enää Tanskan valtaistuinta käsiinsä. Kaikki valta on
meillä. Siksi olkaamme iloiset, iloiset ja rohkeat. Sinä olet nuori
jumala on siunannut sinut runsailla henkisillä lahjoilla. Käytä niitä
noustaksesi. Näytä oikeaa miehuullista käytöstä juhlassa, äläkä ole
noin vakava."
"Toivoisin, että menisimme isäni haudalle, eikä juhlaan", virkkoi
Karolus suoraan.
Ludinghausen näytti kauhistuvan.
"Sano mulle kerran", jatkoi Karolus, "missä isäni luut lepäävät. Miten
hän kuoli?"
"Taaskin kysyt sitä", lausui Arnolf. "Olen sulle ilmaissut niin
paljon kun tiedän. Olet itse myös lukenut
asiaa koskevat kirjeet. Isäsi lepää kaukana Vironmaalla, ja
hän, pakana, sen arvoinen ei ollut, eikä ole, että tekisimme
ristiretken hänen haudalleen. Sinä tiedät, että Kristuksen tähden
meidän on luovuttava kaikesta, myös vanhemmista, ja inhoaman kaikkea
pakanallista, mikä Kristukselle ja hänen autuaaksitekevälle opilleen on
vastakkaista. Isäsi vihasi Kristusta. Kai tiedät sen."
Nuorukainen huokasi:
"Oi, että äitisikin kerran oppisi tuntemaan totuuden voimaa", jatkoi
Arnolf edelleen. "Jättäisi pakanuuden, se olisi minulle ilo! Nyt
täytyy poika olla erossa äidistään Kristuksen tähden, sillä hän vihaa
sitä."
Karolus huokasi taaskin. Lausui sitte: "Minä rakastan häntä nytkin.
Herra, älä lue sitä synniksi. Niin, kasvatusisä, minä rakastan
äitiäni. Vaikkakin hän on pakana, on hän minulle rakas, kallis."
"Se on ihmisellisen sydämmen luonnollinen tunne, ei se ole syntiä. Eri
asia on kristillinen mieli ja jumalalliset tunteet. Miten on, voisitko
totella äitiäsi kaikessa, kuten kristillistä äitiä, voisiko suhde
teidän välillä olla kuten kristillisten lasten ja vanhempain välillä.
"Enemmin tulee kuulla Jumalaa kun isää ja äitiä", vastasi Karolus.
"Toivon että äiti kääntyy Jumalan puoleen, niin voimme olla kaikki
iloiset."
Se puhe miellytti Ludinghausenia.
He saapuivat metsästä aukealle, ja näkivät samassa joukon miehiä
kulkevan tietä myöden kahleisiin kytkettyinä, ja vartijat ruoskineen
jälessä.
"Katso", virkkoi Karolus, "miten me täällä hallitsemme ja olemme
isäntiä. Onko tuo niin ilahuttavaa?"
"Ne omat orjia, ja ovat vastustaneet", lausui Arnolf.
"Olkoot rauhallisia, niin ei heitä kahlehdita."
"Olkoot rauhallisia!" toisti Karolus pilkallisesti. Kun äärimäisen
kidutuksen kestäessä hiukan näyttävät elonmerkkiä,
niin odottaa heitä kahleet ja ruoskiminen, ja jumala ties
mitä."
Samassa satoivat ruoskaniskut erään hiukan jälelle jääneen orjan
selkään. Voimatta muuta tehdä, hän sylkäsi lyöjää vasten silmiä.
Se oli tulta tappuroihin. Ruoskan iskut taajenivat, eläimellisellä
raivolla kahden miehen käsistä.
Karolus astui ratsultaan — he olivat vankikulkueen jo saavuttaneet
ja meni väliin. "Keskeyttäkää!" käski hän. "Älköön koskettako
onnettomaan sormellakaan!"
"Hän on vastustanut, herra!"
"Yhdentekevä, teillä ei ole valtaa häntä ruoskia."
Miesten katse oli tuiman mulkoileva. "Olemme Overskonin käskystä
täällä. Ken tohtii meitä häiritä?"
"Tulen tekemään valituksen Overskonille ja oikeudelle. Vaadin teitä
vastuulle tarpeettomasta ruoskimisesta?"
"Tuo eläin sylki silmilleni."
"Vasta sitte, kun olit häntä syyttä ruoskinut. Ajattele, mitä tuntisit
sinä kun sinua kiskottaisiin kahleissa ja ruoskittaisiin syyttömästi."
Vankien kulettajat näyttivät epäilevän. Onnettoman kidutetun
vihanen katse muuttui lempeämmäksi. Hän pyyhki kiukun synnyttämää
vaahtoa onnettomuustoverinsa olkapäähän, kun muuten ei voinut,
kädet ja jalat kun olivat rautakahleissa. "Kiitän heraa!" lausui hän
suojelijalleen. "Tahtoisin palkita hyväntahtoisuutesi, mutta, kuten
näet, en voi."
"Mitä olet tehnyt tullaksesi kahlehdituksi?" kysyi Karolus.
"En mitään."
"Ne ovat herra Overskonin ostamia orjia", lausui hovimies, "he eivät
tahtoneet seurata, vaan vastustivat, ja siksi pantiin heidät
rautoihin. Ja aina kuletetaan uusia orjia raudoissa, eikö herra tiedä.
"Mutta ei tuolla tavalla rääkäten. Varokaa, ettei sellainen uudistu,
sillä sitä raskaampi on edesvastuu. Minä saavun Overskonin luo tämän
asian johdosta, uhkasi Karolus astuen jälleen ratsulleen ja ajaen
kasvatusisänsä rinnalla Overskonin linnaa kohden.
Matkalla puheli Arnolf pojalle, ettei tämä yrittäisi valittaa
ruoskijoita vastaan. "Siitä ei ole apua, nauraisivat. Meidän täytyy
tottua oleviin oloihin."
"Mutta orjatkin ovat ihmisiä, joilla on tunteet. Sopiiko sellainen
menettely yhteen sen opin kanssa, jota heille tarjoamme!"
Ludinghausen katsoi poikaan terävästi. "Puhut kristinopista, etkä
tahtonut sen levittäjäksi ruveta."
"En itse uskon takia siitä kieltäytynyt, mutta munkkien sille
vastakkainen käytös ei minua miellyttänyt, sillä olen kansasta noussut.
Sinua ei näytä miellyttävän, että onnetonta puolustin, mutta tuo
oppihan velvottaa lähimmäisrakkauteen. Siis sen perusteella olisi
kansan kurjuutta poistettava."
Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä saavuttiin Overskonin
hoviin. Siellä oli jo paljo vieraita koossa. keskusteltiin
valtiollisista kysymyksistä. Joku tiesi että Kristof II, joka joku
vuosi sitte menetti kruununsa, oli saamaisillaan sen takasin.
Rahan puutteessa oli hän tarjonnut Vironmaata myytäväksi. Se
synnytti ritaristossa levottomuutta. Heiltä olisi luisunut se laaja
"itsehallinto", mikä heillä oli Tanskan hallituksen aikana.
Sijaishallitsijakin oli jo virallisestikin poistettu: Päätettiin _
ostaa määrätystä summasta Kristof II:lta suostumuskirja, jolla tämä
ei myy eikä anna pantiksi Vironmaata kellekään, eikä pane toimeen
muitakaan muutoksia ilman paikallishallinnon hyväksymistä.
Tuo asia oli jo useat kerrat ollut ritariston käsiteltävänä ja
muuallakin. — ja 21 p. Syysk. v. 1329 sai
ritaristo Kristof II:lta edellämainitun suostumuskirjan määrätystä
hinnasta.
"Kun sellaisen suostumuksen kuninkaalta saamme", lausui Ludinghausen,
"on meidän parannettava kansan asemaa, muuten kasvaa sen keskuudessa
meitä vastaan katkeruus ja vihamielisyys, joka saattaa koitua meille
tuhoisaksi. Niin arvelee myös kasvattipoikani Karolus, sillä kun emme
rakkausoppia noudata alamaisiimme nähden, voi olla, että loppu siitä on
oleva kamala."
Joukossa syntyi tyytymättömyyden nurinaa. Eräs lausui: "Kasvata
Karolus järkeväksi, ettei ole lapsellinen."
Siihen katkesi keskustelu.
"Siinä näit. Enkö sitä sanonut, että on mukauduttava olosuhteisiin",
virkkoi Ludinghausen pojalle.
Kamala oli Viron kansan kohtalo, ja jatkui sellaisena edelleen.
Puhuttiin vielä kaikellaista. kerrottiin rikoksista, ja
rikosyrityksistä ja kapinahankkeista. Eräs tiesi paljon kertoa
Lätin pakanoista ja heidän kuninkaastaan Gediministä, miten
tämä voitollisesti taisteli kristittyjen sotajoukkoja vastaan,
"kaatuneiden kristittyjen veri huutaa kostoa. On häpeällistä, että
kristityn maan rajoilla asuu pakanallinen kansa", arveltiin.
Pidettiin suotavana, että tuo maa valloitettaisiin sotavoiman avulla
kristinuskolle.
Karolus oli surullinen. Hän oli luullut voivansa taivuttaa
orjanomistajain sydämmet Kristuksen rakkaudella menettelemään
ihmisellisesti alammaisiaan kohtaan, ja siinä katkerasti pettynyt.
Oveskonilla oli hän ilmoittanut tapauksen vankeja kulettaessa, ja
lupasi tämä asiata kuulustella, mutta se jäi lupaukseen. Varottipa
vaan Ludinghausenia, että tämä pysyttäisi Karoluksen mahdollisimman
etäällä äidistään, ettei poika joudu hänen vaikutuksilleen alttiiksi.