Arnolf von Ludinghausen oli mahtava, hiukan lempeämpiluonteinen kun
senajan vasallit [Vasallit — ritarit, jotta saivat kuninkailta maa-alueita
asukkaineen täydelliseksi omaisuudekseen, palkkioiksi avustuksestaan
sodnnkäynneissä. Niistä muodostui Viron sortaja-aatelisto.],
kunnianhimoinen, josta johtuvana voitiin pitää
hänen Innokasta haluaan tuottaa valtakunnalle ja maalle hyötyä.
Ottaessaan onnettoman Kahron vanhempiensa käsistä kasvatikseen, oli
hänen tarkoituksensa kasvattaa pojasta mies, jonka piti joko jumalan
sanan miekalla kurittaa pakanoita, tai teräsmiekalla laajentaa
valtakunnan piiriä, jompikumpi hänestä piti tulla. Siitä oli Arnolf varma,
toivoen siitä itselleenkin kunniaa.
Enempi mietittyään, päätti hän kasvattaa pojasta
papin, sillä itse kansan keskuudesta nousseella miehellä hänen
luullakseen, on enempi vaikutusta "pakanalliseen" kansaan. Kirkon
ystävänä tiesi Ludinghausen, kuinka jo vanha Albert
[Riian ja Liiivinmaan piispa v. 1189—1229] oli kansan
pojista kouluttanut pappeja kuten Suomen Pietari, Vironmaan J.P.
Kakewald y.m. Kahron ottaessaan oli Ludinghausen lapseton.
7-vuotisena vietiin Kahro Tallinnaan kouluun. Siellä tuli hänen olla
11-vuotiseen. Jos tahtoi papiksi, tuli vielä käydä 8 vuotta koulua.
Poika kasvoi ja vaurastui. Äiti itki aina silloin kun sai tavata
poikaansa. Mitä tunsi hän, mitä ajatteli? "Oglas, Oglas!" kuuli
kerrankin eräs opettaja äidin huokaavan. "Missä sinä olet? Kuka kertoo
sulle, miten lapsesi voi? Kuka tuo viestin minulle, missä sinä olet?
Miten paljo kärsit! Armas Oglas!"
12-vuotiaana oli Kahro parhain oppilas. Ludinghausen tahtoi hänestä
todella saada aateliston maailmankatsomusta omaavan miehen. Siinä
hengessä kehotti hän opettajia poikaa kasvattamaan. Hänen piti oppia
halveksimaan tyhmää, raakaa kansaa, ja kunnioittamaan heitä ja
teikäläistä sivistystä ja vieraantua kansasta.
Herra piti häntä aivan omana lapsenaan nyt kun kuolema kolme vuotta
sitte vei häneltä puolison, joka ensin lahjotti hänelle tyttären, joka
sai nimelleen Kordelia.
Karolus pantiin kirkkokouluun, jossa opetus, suurimmalta osalta ollen
uskonnollista, alkoi tuntua oppilaasta vastenmieliseltä. Opettajien
käytännölliset elämäntavat eivät myöskään Karolusta miellyttäneet. Hän
käänsi koululle selkänsä, selitti tasvatusisälleen, ettei hän tahdo
tulla papiksi, se ei häntä miellytä. Hän oli silloin 16-vuotias.
Ludinghausen vei pojan Paadiksen luostariin. Siellä huomasi Karolus
paljon sellaista, jota oman "pakanallisen" kansansa keskuudessa ei
huomannut, m.m. siellä juotiin ja mässättiin ja ryvettiin loassa.
"Kaunista opetusta", virkkoi Karolus kerran pilkallisesti, kun eräs
oppilas makasi eräässä pellonojassa, luostarin alueella sikahumalassa.
"Olen kuullut, ettei kansa ollenkaan juo juovuttavia juomia. Kun
meidän tulee kerran heille opettaa kristillisiä tapoja, täytyy heille
opettaa myös oluen valmistusta ja juontia. Kyllä niistä sitte tulee
nöyräniskaisia, jotka alistuvat kaikkeen. Eikö olekin siveää
opetusta! Onko kukaan kansan keskuudessa nähnyt moista halpamaisuutta?"
Tuo ei "veljiä" oikein miellyttänyt. Eräs lausui kerskuen: "Se on
meidän keksintömme, oluen valmistus. Eiväthän tyhmät pakanat sitä
osaa."
"Minusta näyttää", jatkoi Karolus, "etteivät he niin tyhmiä ole kun
täälläpäin, kun juodaan pidoissakin järki päästä ja jalat alta. Se on
kai meille kunniaksi, meille, jotka tuomme heille 'uutta, pyhää uskoa'."
Jonkun aikaa viipyi Karolus vielä luostarissa, mutta pian saatiin
huomata, ettei hänestä tule "hengenmiestä". Sentähden näki Ludinghausen
paremmaksi antaa hänellä sotilaallista sivistystä. Karolus oli iloinen
tuosta asian käänteestä.
Iloinen oli äitikin kun sai kuulla, ettei poikansa joudu sen opin
levittäjäksi, joka kansalle oli vaan orjuuskahle.
Näin kasvatettiin Karolusta edelleen sen ajan maailmankatsomuksen
hengessä, mutta häntä et voitu luomteensa puolesta muuttaa. Hän sai
tietää kansansa hädästä ja ahdistuksesta — se ei jäänyt häneltä
salaan, vaikka häntä koitettiinkin eristää kansasta. — Hän tunsi, että
hän oli kansan lapsi — hän kärsi siitä.
Tuon kaiken huomasi Arnolf ja siksi mietti hän miten voisi vierottaa
pojan siitä ajatuksesta ja toivoi päästäkseen jonnekin sotaretkelle ja
viedäkseen pojan mukaansa, jotta hänellä olisi vähemmin tilaisuutta
ajatella kotoisia asioita. Sodassa voisi hän oppia sotataitoakin.