Lähes vuosi ylläkerrotusta on kulunut. Lämelan — niin oli
Ludinghausenin hovin nimi — ympäri olivat vallit kohonneet. Kaikki
oli valmista. Paljon oli siinä työssä hikoiltu ja kärsitty. Yhä
kurjemmaksi muuttui orjien sekä "vapaiden" asema. Se huomattiin joka
puolella. Pienimmistäkin erehdyksistä rangaistiin henkiorjuuteen
asettamalla, ja viimein jo vallan ilman syyttäkin pantiin
ihmisiä henkiorjuuteen. Orjien vaihtaminen kotieläimiin astui
päiväjärjestykseen, samoin muukin raaka kohtelu.
Tällainen olotila synnytti yleistä tyytymättömyyttä, sekä kristittyjen,
että ei kristittyjen orjien keskuudessa.
Salainen tyytymättömyys ja viha vallitsi myös Ludinghausenin
orjien keskuudessa. Haudottiin mielissä kostoa sekä samalla
sorrosta vapautumista ja odotettiin vain sopivaa tilaisuutta sen
toimeenpanemiseen. Seurauksista ei välitetty. Kostotilaisuus tulikin
pian. Ludinghausen näet pani toimeen vieraspidot linnan valmistumisen johdosta.
Äärimmäisen ylellisesti valmisteltiin tätä juhlatilaisuutta
kuumeentapaisella kiireellä.
Juhlaan oli kutsuttu vanha piispa Henrit I, samoin kuuluisammat
tanskalaiset vasallit Leo von Orgies ja Johan von Walghite. Sinä
aikana ei ollut kenenkään kanssa sotaa käynnistä, joten noiden
linnanherrojen päätehtävä oli irstailu ja mässäily suurissa
juhlissaan.
Tämän juhlatilaisuuden arvelivat orjat sopivimmaksi tuhota useampia
kiduttajiaan yhtaikaa. Keskiyöllä kun juhlavieraat arveltiin olevan
täysin juovuksissa ja siis vastustuskyvyttömiä, piti tungettaman
linnaan ja surmattaman jokikinen verenimijä. Palvelijoilta oli saatu
tietää juhlapäivä.
Luonnollisesti tiesi Oglas myöskin tuosta suunnitelmasta. Hän olisi
kyllä tekoa puoltanut, jos siitä todella olisi ollut heille etua. Mutta
nyt, yöllisessä kokouksessa, suunnitelmaa laadittaessa oli hän jyrkästi
vastaan, sillä hän aavisti, mitkä seuraukset siitä tulisi olemaan,
jos se onnistuikin, joka sekin oli epäiltävää. "Ajatelkaa veljet",
sanoi hän. "Asia on kahdelta puolen kamala. Siellä on joukko viattomia
ihmisiä m.m. naisia, jotka eivät ole meille mitään pahaa tehneet, ja
nuo kaikki kuolisivat, sillä heitä olisi mahdoton pelastaa, vaikka
tahtoisittekin, ja siksi tämä teko ei saa tapahtua. Me emme saa
vuodattaa viatonta verta. Sitte, jos nuo kaikki juhlassaolijat
saisivatkin surmansa, mitä olisi siitä hyötyä? Toista jäisi muualle
maassa, jotka kostaisivat surmattujen puolesta kamalasti, ja asemamme
ei paranisi, päinvastoin muuttuisi se kymmenen kertaa pahemmaksi, tuon ajattelemattoman
teon seurauksena. Samoin kävisi, jos teko epäonnistuisi. Olen aina
ollut valmis toimimaan jos siitä on ollut hyötyä meidän sorretuille
veljillemme ja itsellemme, mutta nyt suunnitellun teon seuraus on
oleva kamala! Se on minun ajatukseni."
Useat myönsivätkin Oglas'en olevan oikeassa, toiset taa§ epäilivät
rehellistä miestä herrojen kätyriksi, kuitenkin päätettiin yritys tällä
kertaa jättää sikseen.
Se lienee kuitenkin tapahtunut vaan näennäisesti, Oglaksen ja toisten
vastustuksen vuoksi, sillä kohta oltiin taas koolla ja — ilmoittamatta
Oglakselle ja toisille, ja päätettiin lopullisesti hanke toteuttaa,
Oglas'een ei Iuotettu ja siksi ei hänelle hankkeesta ilmotettu — — —
Juhlapäivä tuli. Herrat ja orjat olivat kumpikin tavallaan siihen
valmistautuneet. Toisen juhlapäivän vastaisena yönä marssi joukko
miehiä linnan portille. Portinvartija vangittiin vastuksitta, ja portti
avattiin.
Kun vuolas virta, astui joukko sisään, kaikki oli hiljaa, portin
vartijakaan ei ääntä päästänyt.
Kun miehet olivat päässeet sisään, sulleutui linnan portti äkkiä
— muurille johtavat tikapuut kiskaistiin alas, ja — asestettu
sotamiesjoukko hyökkäsi sisääntulleiden limppuun. Alkoi kamala
taistelu. Myöhemmin saapuneet, mutta portin sulleutuessa ulos jääneet
näkivät, että heidän hankkeensa oli tietty ennakolta, näkivät, että
toverinsa vangittiin tai tapettiin, ja heidätkin piiritti sotaväki,
heillä oli ainoastaan valittavana kuolema, sillä elävänä antautua olisi
ollut kauheaa.
Hetkinen — ja saarrettu orjajoukko oli teurastettu ja virui
veressään. Ne harvat, jotka olivat jälellä, jätettiin henkiin, sillä
niistä ei enää ollut vastusta.
Näin loppui Lämelan orjien vaistomainen vapautusyritys — aivan
toisiin siis, kun he olivat edellyttäneet.
Ludinghausen oli saanut tiedon hankkeesta ennakolta, ja oli tuottanut
useita satoja sotilaita linnaan, oman joukkonsa lisäksi. Mitä
voisivatkaan miltei aseettomat orjat asestetulle joukolle.
Juhla ja mässäily jatkui nyt vielä entistä hurjemmin, siihen
sekottui huumaus orjien verestä.
Jälelle jääneet 5 miestä hirtettiin linnan portilla jo juhlan aikana,
kun heiltä ei viettelyillä eikä kidutuksilla saatu tietää eräiden
pakoon päässeiden nimiä.
Eräs noista lausui silmukkaa kaulaan asetettaessa: "Oi Oglas! Olit
sittenkin oikeassa. Nyt heidän vihansa kohtaa julmasti koko onnetonta
heimoamme."
Portinvartija, joka tuon kuuli, ivasi: "Sen tiedätkin. Sinä
ensinnä tulit yli muurin. Luulit minun olleen juovuksissa, mutta
en ollutkaan. Teeskentelin, kuten oli käsketty. Kyllä osaamme olla
kavalat. Siellä olet nyt!"
"Tanskalainen koira!" kiljasi eräs kuoleva vihasesti, kun samassa
maa katosi jalkojensa alta ja hän jäi riippumaan hirteen, kuten
toisetkin.
Miten oli Ludinghausen saanut kapinahankkeesta tiedon?
Oglas'en vaimo oli, kuultuaan että kapina oli uudestaan päätetty,
antanut sen ilmi linnan herralle.
Hän oli saanut kuulla, että kapinahanke oli uudestaan päätetty ja
uhattu Oglastakin, syyttäen häntä kavaltajaksi, joka siten aikoi
ostaa vapauden itselleen.
Vaimo pelkäsi, että kapinalliset tappaisivat hänen miehensäkin ja
siksi oli hän rientänyt Lämelaan ja kertonut kuulemansa.
Hänet oli poikineen vangittu.
Kun juhla oli loppunut, ja uhrit riippuivat hirsipuussa, kutsutti
Ludinghausen Oglas'en vaimon luoksensa ja lausui vielä
jälelläoleville tuttavilleen: "Tuo vaimo ilmoitti orjien hankkeen.
Emme enää olisi
elävien joukossa, ellei hän olisi tullut murhasuunnitelmaa
ilmottamaan."
Kaikki katsoivat ihmeissään edessään seisovaa naista. Hän oli vielä
nuori, yksinkertaisen vakava. "Missä on mieheni, Oglas?" kysyi hän.
"Täällä on sittenkin kapinoitu — onko Oglas säästynyt?"
"Hän on säästynyt, eikä hän ole kapinaa nähnytkään."
Vaimon surullinen katse kirkastui.
"Mikä on nimesi?" kysyi eräs vieras.
"Saale", vastasi Ludinghausen.
"Saale, olet tehnyt meille hyvän työn", jatkoi kysyjä, "me tahdomme
sen palkita." Niin sanoen asetti hän joukon rahaa pöydälle. Toiset
seurasivat esimerkkiä, ja pian oli suuri kasa rahaa pöydällä.
"Se on sinun, Saale!" virkkoi Ludinghausen.
Vaimo katsoi uhkeasti vieraita, lausuen:
"Ottakaa rahanne takasin. Sydämmelleni on siitä kyllin tuskaa, että
veljieni verta täällä on vuotanut. Ajattelin, että ilmiantamisen
kautta viattoman veren vuodatus estyy, ja Oglas säästyy. Nyt on, kuten
kuulen, Oglas hengissä, mutta verilöyly on kuitenkin tapahtunut.
Mikä kauhea kohtalo! Onneton kansa — kauhea raha!"
Hän käänsi katseensa inholla rahoista poispäin.
"Sano sitten, Saale!" virkkoi rahatarjouksen alulle pannut vieras.
"Sano millä voimme sinut palkita?"
"Kuka olet?" kysyi Saale.
"Olen Tallinnan piispa ja kuninkaan sijainen Henrik I *).
[Piispa Henrik I hallitsi Tallinnan hiippakuntaa vuodesta 1289
vuoteen 1314.] Pyydä mitä
tahdot ja me täytämme."
Uusi toivonkipinä loisti Saalen katseesta. "Hyvä,
minä tahdon pyytää", lausui hän astuen piispan eteen. Älkää ajako takaa
pakoon päässeitä, älkää heitä rangaisko! Älkää sälyttäkö kansan
hartioille enää suurempaa kuormaa. Antakaa miehelleni vapaus jälleen.
Se ei ole teille vaikeaa. Se on minun pyyntöni. Täyttäkää se! Se
koituisi teille hyödyksi."
Harmaahapsinen vanhus astui askeleen taaksepäin; katseensa osotti,
että hän tuota pyyntöä liiaksui. Hän lausui: "Saale, sinä pyydät
mahdottomia. Niin suuria rikollisia ei voida jättää rankaisematta.
Mutta maakuntahallitus ja neuvosto tulevat pyyntöäsi käsittelemään."
"Ei, se ei sovi!" toistivat useat. "Rikolliset on löydettävä ja
saatava selville vaikka rautakokeella.
[Viron vasallien 1306 maapäivillä laatima laki oikeuttaa
"rautakokeen" syyllisen selville saamiseksi, siten, että rikoksesta
epäilty pantiin kantamaan kuumaa rautaa käsissään, tai kävelemään
kuumalla peltilevyllä. Jos rauta poltti, oli se syyllisyyden todiste, jos
ei, oli epäilty syytön.] Oglas'en vapautus on eri kysymys. Kansaa ei kukaan rasita."
"Vai ei rasiteta!" huudahti kiihottunut vaimo. "Jokainen hetki antaa
siitä todisteita. Ja luullakseni nyt tuon kapinayrityksen jälkeen
kurjistatte te kansan aseman äärimmilleen! Se on jo kylliksi onneton.
Sallikaa sen kärsimysten mitan jo olla täysi. Älkää sitä enään lisätkö.
Sallikaa sen "rakkauden opin" kerran käytännössäkin toteutua. Se
olisi teiltä kunniallista. Tähän asti on kansa nähnyt noissa uuden opin
tuojissa vaan kiduttajiaan. Rajottakaa se kerran. Kansan hätä on jo
kyllin suuri, Kuulkaa minua!"
Vallitsi haudan hiljaisuus. Naisen koko olento, h&nen innostusta
uhkuva puheensa oli tehnyt syvän vaikutuksen.
Vihdoin katkasi äänettömyyden ent. sijaishallitsija Sakseson lausuen:
"Varo puheitasi vaimo! Sinä heität meille syytöksiä. Miten on sinun
kansasi itse menetellyt? Kun he saavat käsiinsä meikälåisen, repivät
he sen kappaleiksi. Miten menettelivät he meikäläisten sotavankien
kanssa! Kauhistuttaa ajatuskin siitä. Ja entäs tämä viimeinen
joukkomurhayritys! Pitäisikö noin pirulliset teot jäädä rankaisematta?
Pirullisuus jollaista ei helvetissäkään tunneta. Ja sinä uskallat
meitä vielä syyttää!"
"Käärmekin tulessa kiemurtelee", vastasi Saale. "Te, arvoisa herra,
näette syytä vaan meissä. Kumpi hyökkäsi ensin toisten kimppuun —
mekö? Kumpi riisti toiselta onnen ja vapauden ja teki toiset orjiksi?
Kumpi kidutti toisia kaikilla mahdollisilla keinoilla? Ajatelkaa!
Pitäisikö tämän kaiken vaieten kärsiä!"
"Riittää! Viekää hänet pois", käski Sakseson.
Se tapahtui.
"Sallikaa minun nähdä miestäni", lausui Saale mennessään.
"Voit saada nähdä toisen kerran, ei nyt."
"Millainen rohkeus ja innostus", ihmettelivät vieraat. "Miten kaunis
lapsi hänellä on! Mistä on hän saanut niin paljon valistusta ja
rohkeutta?"
"Kai mieheltään, Oglas'elta", vastasi linnanherra.
"Hän on vallan toisista poikkeava luonteeltaan."
"Vai niin. Tuokaa hänet esiin. Tahdomme häntäkin nähdä", vaativat
useat.
Pian astuikin sisään mies, leveäharteinen ja kookas, huonoissa
orjarääsyissä. Vaikka olikin näännytetty orja ja laiha, ei
orjuushengestä nähty hänessä jälkeäkään.
"Sinäkin olet kapinahankkeesta tiennyt, Oglas", lausui Leo von
Orgies. "Mikset ilmaissut sitä! Orjan täytyy olla herralleen
uskollisen."
"Olen herralleni jo sanonut, että siitä tiesin, mutta
kun se raukesi minun vaatimuksestani, niin en katsonut
velvollisuudekseni siitä kieliä. En ole näet teidän joukostanne."
"Sinä olet tiennyt uusiutuneesta kapinayrityksestä, joka sen jälkeen
suunniteltiin."
"Olen jo {anonut, etten tiennyt, siis ei siitä ole mitään sanottavaa."
"Olet aikasemmin kiihottanut kansan ja orjia vastarintaan", jatkoi
Orgies, "ja tämäkin kamala verityöhän se oli kiihotuksesi tulos."
"En koskaan sano sanaa, mikä kiihottaisi veljiäni ajattelemattomiin
tekoihin. En myöskään jätä tekemättä sitä, mikä on veljilleni hyödyksi.
Kansalla on raskaat ajat, ja vielä raskaammat tulossa, ja siksi
olisi heidän hyväksi toimittava mitä voi. Mutta, kuten näette, olen
henkiorja, enkä siis mitään voi."
Orgies katseli kummastellen harvinaista orjaa. "Me tiedämme että sinä
kiihotit orjat kapinaan. Tunnusta totuus, se lievittää rangaistustasi!"
"Totuuteni olette kuulleet", vastasi orja rauhallisesti. "Sittekin
sana vielä siitä: Onneton orja pyytää armoa tälle onnettomalle
kansalle! Vaikkakin osa on ollut kapinassa, eivät kaikki ole olleet.
Riittäköön tämän linnan pihalla vuotanut vert sovitukseksi."
Orjan silmistä paistoi rajaton rakkaus, ja surumielisyys. Orgies
vastasi:
"Ole huoletta. Enempää ei tapahdu kun oikeus."
Oglas vietiin pois — vankeuteen. Hänet vangittiin heti kapinahankkeesta
tiedon saatua, eikä vieläkään uskallettu häntä vapauttaa, sillä
pelättiin hänen vaikutustaan toisiin. Vaimonsa vangitsemisesta ei
Oglas tiennyt.
"Tuntui kun tribuni olisi kansansa edestä rukoillut", lausui piispa.
"Miten järkevä puhe sekä varma, päättävä esiintymistapa! Miten
syvällinen rakkaus veljiinsä! Harvinainen ihminen!"
"Niin", ihmettelivät toisetkin juhlavieraat ja Ludinghausen arveli
hänessä virtaavan erikoista verta. "Hänen sukuperästään on tärkeitä
otaksumia lausuttu", lopetti herra, ilmaisematta enempää, vaikka
jännityksellä odotettiin.
Oglas'en pojan päätti Ludinghausen ottaa kasvattaakseen hänestä
sivistyneen miehen. Sen toimenpiteen toisetkin hyväksyivät, kun hän
sen heille ilmaisi, mutta varottivat vapauttamasta Oglasta.
Juhla oli lopussa ja vieraat poistuivat. Alettiin etsiä "syyllisiä" ja
niitä löydettiinkin linnan saksalaisten ja tanskalaisten palvelijain
ilmiantojen perusteella, sekä rautakokeen avulla, joka luonnollisesti
"todisti" aina herrojen eduksi. Ne tapettiin.
Umpimähkään rangaistiin vielä joukko orjia, joiden luultiin olleen
kapinaan osallisia, tai ainakin siitä tienneen. Heitä ruoskittiin ja
Ludinghausen myi ne toisiin moisioihin, tai vaihtoi eläimiin. Siten
arveltiin kapinahenki saatavan pois juuritetuksi perin pohjin.
Myös Oglas'en myi isäntä Ludinghausen serkulleen Daalenille
"puolivapaaksi" palvelijaksi, jota piti mahdollisimman paljon
pysyttää erillään varsinaisista orjista.
Vaimolleen annettiin "kiitollisuuden osotukseksi" hengenpelastuksesta
kappale maata ja asunto kartanon alueen laidalla, sekä pantiin
luotettava vartija estämään hänen ja orjien keskinäistä
vuorovaikutusta. Vartijan saattamana sai hän tulla pari kertaa
vuodessa Lämestaan poikaansa tapamaan, mutta ei saanut pidemmältä
keskustella poikansa kanssa.
Tämä ilmotettiin myös Oglaselle ja Ludinghausen kutsui molemmat
luokseen ja lupasi heille kasvattaa pojasta miehen, josta tulee paljon
hyötyä isänmaalle. Ottaen syliinsä 2-vuotisen kauniin pojan, virkkoi herra:
"Nimesi on Kahro, se on: ei mitään. Tästä alkaen on nimesi Karolus —
rohkea, voimakas. Kasva suureksi ja tuota hyötyä synnyinmaallesi!
Tästä hetkestä alkaen olet minun lapseni, ja minä rakastava isäsi.
Jumala kanssasi!"
Poikanen oli siistissä vaatteissa kaunis, kun enkeli. Vanhemmat valtasi
ristiriitainen tunne. Molempien huulet värisivät. Viha, rakkaus ja
tuska täytti yhtaikaa heidän sydämmensä. Äiti virkkoi:
"Miksi olen minä niin heikko, ja sinä niin väkevä, että voit
minulta riistää lapseni, rakkaimman maailmassa! Ja se vielä tapahtuu
"kiitollisuuden" nimessä! Oi, että voisin musertaa tämän kirotun
maan, joka sellaista vääryyttä päällään kantaa! Mutta — en voi
mitään. Poikaseni, taivaan isä olkoon kanssasi, ja varjelkoon
sinusta tulemasta sen suvun halveksijaa, josta olet lähtöisin!"
Hän katsoi poikaansa rajattomalla äidinrakkaudella.
"Älä sure, Saale!" lausui Oglas. "Tämä viaton kärsimys on raskas, mutta
siitä juoksee voiman lähde, älä anna sen kuivaa! Ja sinä Ludinghausen,
joka et tyydy miehen ja vaimon eroittamiseen, vaan riistät äidiltä
lapsen. Se koituu sulle onnettomuudeksi. Sen vannon minä, Oglas! Meistä
eikä lapsestamme ei ikinä tule pyyteittesi tahdotonta täyttäjää,
Lapseni" — hän kääntyi lapseensa. "Ole meidän täällä linnan
loistossakin, älä meitä unohda. Kasva siinä hengessä, jota vanhempiesi
sielut täyttää. Viettelevän loiston keskellä suojelkoon sinua
urhoollisten esivanhempiemme henget!"
Oglas tahtoi ottaa lapsen syliinsä, mutta lapsi ei tullut, sillä hän
ei ollut vuoden aikaan nähnyt isäänsä kun sen sijaan Ludinghausen oli
häntä usein pitänyt sylissään.
Väristys puistatti Oglasta kun lapsi häntä kaihtoi.
Ludinghausenin katse oli synkkä. Äidin ja isän sanat olivat tehneet
syvän vaikutuksen häneen. Hän näytti hämmentyneen. Palvelijat,
käskettynä viemään pois Oglasta ja Saalea, saapuivat.
Kyynelten vieriessä muuten niin päättävän miehen, Oglasen poskille,
lausui tämä:
"Kallis vaimo! Ehk'en enää saa nähdä sinua ja lasta. Ole edelleen
rohkea ja koeta suojella lasta ja tiedä että miehesi kaukana, kaukana
pohjattomasta onnettomuudessa, tuntee sinusta onnea ja iloa!"
He poistuivat palvelijain seuraamana.
Lapsi ojensihe kätösensä äidin jälkeen itkien.
"Älä itke! Äiti palajaa jälleen", virkkoi Saale.
"Kallis vaimo!" kuiskivat Ludinghausenin huulet.