Alhaalla laaksossa virtasi joki hiljalleen, ylhäällä jokitörmällä
sijaitsi muhkea hovi, jonka torniin auringonsäteet taittuivat. Hovi
oli äskettäin rakennettu.
Joukko ihmisiä työskenteli muuraustyössä. Toiset muurasivat, toiset
kantoivat edellisille kiviä ja muurausruukkia kolmannet kulettivat
rakennusaineita. Hovin ympäri rakennettiin muuria.
Työ sujui joutuisaan, sillä tekijät olivat vankkarakenteisia, niiden
joukko oli suuri ja työvouteja oli myöskin kylliksi.
Päivällisloman aikana alkoi työläisten kesken keskustelu.
"Miksi meidän täytyy tehdä tällaista turhaa työtä?" alotti eräs puheen.
"Huoneita on tarpeeksi heille itselleen ja eläimilleen, vahvoja
ja kauniita ovat kaikki. Nyt rakenteilla olevaa muuria ei voida
asuntoina käyttää. Miksi sitä tarvittaisi, jos kerran meitä kohtaan
aijottaisiin olla rehellisiä? Veljet, me rakennamme viimeisen
vapautemme juttua — vankihuonetta itsellemme! Vai eikö se ole jo
monessa hovissa nähty?"
"Puhut oikein, Oglas", huomautti toinen. "Mutta mihin pääsemme tästä?"
"Takoa itselleen kahleita ja senlisäksi syyttömästi, on häpeällistä!"
jatkoi Oglas päättävästi. "Emme jatka enään! Mitä arvelette? —
Pesemme kasteen pois itsestämme ja sanomme linnanherralle totuuden. Me emme kellekään tee
pahaa, emme hänellekään, jos hän on ihminen. Miksi rakentaa muuria!"
"Niin teemme!" vastasivat useat. — "Helppo sanoa!" varotti eräs
joukosta, "vaan sitte meidät tehdään henkiorjiksi." Oglas, noin 40
vuotias vahvanrakenteinen mies, loi varoittajaan vakavan katseen.
"Onko asemamme nyt kristittynä parempi? Pahenee vaan yhä! Emmekö sitä
jokainen huomaa jo näistä valleistakin, joita rakennamme? Ja tuli
mitä tuli, mutta vapaaehtoisesti antaa kahlehtia itsensä ei sovi!
Ludinghausen on kyllä hiukan kaltaisiaan parempi, mutta sittenkin
merkitsevät nuo muurit meille pohjatonta vihelijäisyyttä ja hänelle
samassa määrässä ylellisyyttä. Ei, kunniamme, riistetty vapautemme,
isäimme kuuma veri ei salli tämän jatkuvan! Niiden täytyy olla meille
pyhät. Tahdon ensimmäisenä astua Ludinghausenin eteen ja sanoa:
"Pyhimmät muistomme eivät salli työtä jatkettavan. Mutta ensin se
kastevesi pois."
Silmänsä säihkyivät innostuksesta.
He läksivät joen rantaan. Väkivalloin riistetyn vapauden tuli näytti
jokaisen rinnassa syttyneen uuteen loimuun.
Eräs vanha harmaahapsi joukosta, kasvot taivasta kohti luotuna
rukoili:
"Vanha isä, korkealla valkeudessa, katso meihin! loppuneet on lastesi
ilonpäivät. Surunpäiviin ne ovat vaihtuneet. Murheenkyyneleet
vuotavat. Metsä huminoi niiden surusta, jotka äsken olivat
iloisia. Tuuli voihkii niiden huokauksia, jotka äsken riemuitsivat.
Niin, lapsesi erotettiin sinusta. Katso meihin! Palajamme sinulle.
Vahvista meitä! Ole kanssamme!"
Vakavat entisajan kaihon kyyneleet vierivät vanhuksen vakaville
poskille. Nuoret täytti innostus ja Iujamielisyys.
He riisuutuivat, astuivat jokeen ja peslvät itsestään kristillisen
kasteen, kuten luulivat.
Vedestä tultuaan tunsivat he uutta elämää rinnoissaan, sekä
puhtauden seurauksena helpotuksen tunnetta ruumiissaan. Luulivat
sopineensa jumalansa kanssa ja saaneensa rikoksensa anteeksi.
Sellaista pesun kautta kristinuskosta puhdistautumista tapahtui
usein toisella vuosisadalla jälleen tuon uskon tänne tuomista.
Eikä ihme. Heille virolaisille tuotiin tuo "rakkauden oppi" tavalla,
joka synnytti heissä varman käsityksen, että se oli vihan ja
vainon uskonto, johon heitä oli raa'alla väkivallalla pakotettu, ja
jota seurasi julma taloudellinen sorto. Siksi tuo kurja usko joinakin
innostuksen hetkinä "pestiin" pois ja palattiin vanhojen jumalien
uskoon.
Eräs noista, nyt puheena olevista, lausui vedestä astuessaan: "Olen jo
kolme kertaa kastettu ja yhtä monta kertaa siitä peseytynyt. Neljättä
kertaa en enää heitä laske kimppuuni, kävi miten kävi." Niin
uhkasivat useat.
Jälkeen päivällisen ei enää menty työhön, eikä toteltu johtajia. He
läksivät joukolla linnan edustalle vaatien hovin herraa ulos. Kun
tämä ilmestyi ovelle, astui Oglas esiin ja puhui varmalla äänellä:
"Suuri herra! Olemme rakentaneet sinulle muhkean linnan. Elä siinä ja
hallitse meitä, mutta älä vaadi meiltä työtä, joka meitä häpäisee!
Muuta varten ei tätä vallia rakenneta, kun siksi, että niiden suojassa
meitä voitaisiin julmemmin orjuuttaa. Miten voimme itsellemme takoa
orjuuskahleita? Sillä häpäsemme vapauden taistelussa kaatuneiden
esivanhempiemme muistoa. Ei, olemme keskeyttäneet työn ja siinä
pysymme. Jatka itse noiden muurien rakentamista, jos niitä tarvitset,
mutta älä vaadi meiltä tätä itsemurhaa. Onnettomuutemme on jo kyllin
suuri, olemme voitetut, meiltä on
riistetty se, mikä meille on pyhintä — vapaus! Se riittää jo!
Muistot ja tunteet mitkä sinulle on pyhät, ovat meille samoin. Me
luotamme kunniantuntoosi, että vapautat meidät työstä, mikä nyt on
keskeytetty."
Herra Ludinghausenin kasvot synkistyivät. Hän loi vihasen katseen
puhujaan. Viimein kysyi: "Puhutko toisten puolesta, Oglas?"
"Puhun", vastasi tämä päättävästi ja sata suuta takanaan toisti sen
rohkeasti.
"Mutta kuinka te uskallatte?" kysyi Ludinghausen kiukuissaan: "Mitä
te puhutte vapauden riistämisestä ja orjuudesta? Maanne ja vapautenne
on teillä jälellä. [Saksalaisten ja tanskalaisten hallituksen ensi vuosisadalla
oli suurella osalla kansaa maa ja vapaus vielä mutta sillä rajoiituksella,
että he sopimusten perusteella maksoivat herrojensa
verot ja olivat pakotetut ottamaan osaa heidän sotaretkiinsä. Siis
orjuutta jo sekin!] Mutta ajatelkaa! Te voitte ne menettää, jos
vastustatte, ettekö näe, että toiset herrat ovat pienimmänkin
vastarinnan sattuessa ottaneet kansalta maan ja vapauden ja tehneet
heidät henkiorjiksi?"
"Me uskomme, että sinä olet parempi kun toiset", vastasi Oglas, "mutta
se vapaus minkä sanoit meillä olevan, on kurjaa siihen verraten mitä
menetimme. Olemme voitettuna joutuneet sinun ja veljiesi työjuhdiksi."
"Riittää! Työhön!" kiljasi ylpeä tanskalainen kovalla äänellä.
"Ei!" vastasivat kaikki, "maaveroina suoritamme kyllä muuta työtä.
Pidämme sanamme."
"Ei maksa vaivaa heille puhua", huomautti ylityönjohtaja. He ovat
tehneet pahempaakin, ovat luopuneet pyhästä kristinopista ja tulleet
jälleen pakanoiksi. Tulivat juuri joesta."
Ludinghausen löi syvää inhoa ilmaisevan katseen kansaan. "Onko se
totta?"
"On", vastasi Oglas. "Emme käsitä teidän uskoanne. Meille on oma
uskomme kallis ja rakas. Antakaa meidän pitää se, me emme häiritse
teitä uskossanne. Teille ei ole siitä hyötyä, jos olemme teidän
uskossanne, eikä vahinkoa, jos olemme omassa uskossamme. Poistakaa
se ehto sopimuksestamme. Kaiken muun, mikä teille on hyödyllistä,
täytämme."
Kiukustunut kristitty, koettaen niellä vihansa lausui: "Se ainoa
kohta sopimuksessamme, uskonto, on pyhin. Pyhää kristinuskoa olemme
tulleet teille tuomaan ja sen siunauksesta teitä osalliseksi tekemään.
Te olette minun alammaisiani ja me molemmat väkevän Tanskan kuninkaan
alamaiset. Kuningas vaatii, että hänen alammaistensa on oltava
kristittyjä. Sitä vaati jo Waldemar II ja nyt vaatii sitä myös
Erik IV. Ne molemmat kuninkaat ovat meidät täysin valtuuttaneet
pakottamaan teitä väkivallalla kristinoppia tunnustamaan. Ja
vielä muistutan teille: 7 vuotta sitten, se oli v. 1306, pidettiin
Rahveressä maa-asiain järjestämistä varten suuret maapäivät, joilla
päätettiin, että uskonluopiot tehdään henkiorjiksi. Ja Tallinnan
piispa Henrik I asetettiin Tanskan kuninkaan sijaiseksi ja hän
hallitsee siis maata hänen nimessään. Minkälaisella sydämmellä piispa
ottaa vastaan tiedon luopumisestanne? Älkää luulko, että niin suuri
rikos jää rankaisematta. Te kaikki tulette henkiorjiksi, tai jos heti
kadutte, rukoillen anteeksiantoa ja antaen kastaa itsenne, niin antaa
kuningas ja piispa sekä paavi teille armon. Kuulkaa siis laupeuden
ääntä ja jättäkää perkeleen palvelus. Ajatelkaa!"
Miehet poistuivat, jääden entiseen päätökseensä. Seurasi rangaistus.
Kaikilta otettiin maa pois ja tehtiin
orjiksi, joiden kanssa isäntä sai menetellä miten tahtoi. Tappaminen
vain oli virallisesti kielletty.
Kamala kohtalo odotti Ludinghausenin orjia. Piti rangaista heitä
perinpohjin, tukahuttaakseen viimeisetkin "kapinan" idut. Ensin
ruoskittiin, hajotettiin niskotelleet orjat toisiin moisioihin
[moisio, vironkielellä möisa — kartano eli hovi. Suom. muist.],
jottei yhdessäolo synnyttäisi yhteistunnetta, joka ehkä taas tilaisuuden
sattuessa kehittyisi kapinaksi.
Ihmeellistä oli se, että Oglas — lakkolaisten johtaja — jätettiin
Ludinghausenin moisioon. Kuitenkin erotettiin hänet vaimostaan
ja rakkaasta pojastaan, joille herra laittoi asunnon loitommalle
kartanosta. Oglas sai orjana työskennellä kartanossa.