XV.

Kun maalla käy jonkun virkamiehen puheilla, ruununvoudin, nimismiehen,

henkikirjurin tai lääkärin, niin saattaa jo edeltäpäin jotakuinkin

hyvin arvata, miten hän kotonansa elelee; mutta millainen

maalaispappila on, sitä ei koskaan voi edeltäpäin tietää.

Rovastin ympärillä saattaa pyöriskellä tyttäriä, jotka asiantuntijoina

puhuvat viimeisestä ranskalaisesta romaanista, järjestelevät

pronssimaljakkoja, tauluja ja mattoja kodissa, jossa pitäjän

herrasväet liikkuvat kuin kotonaan, mutta talonpoika pysytteleikse

kansliahuoneessa lähellä ovensuuta. Saatamme tavata pappilan, jossa

tyttäret tunnetuissa puuvillapuvuissaan rientävät maitokamarin ja

kyökin väliä, jossa puhtaus ja hauska kodikkaisuus joka paikassa

pistävät esiin, jossa Martti Luteruksen tai ristinnaulitun

öljypainokuva tahikka "mater dolorosa" ovat ainoana seinäkoristeena,

mutta jossa kaikkia vieraita muotoon katsomatta kohdellaan samalla

tavalla.

Saatamme tavata herra pastorin, joka, ollen omaa juurtaan talonpoika,

on nainut arvokkaamman talonpoikaistytön ja joka ei koskaan ole

ajatellut komeampata kotia kuin entisen ylioppilasasuntonsa -- eikä

hän enempiä mukavuuksia tarvitse eikä niihin mielellään

heittäytyisikään, mutta tekee sen kumminkin kunnioituksesta omaa

säätyään kohtaan. Huoneet hänen kotonaan ovat autioita, näivettyneitä

draseenoja ikkunoissa, kaikkialla tupakansavua, huonekalut eri mallia

ja eri ikää, nyt kohtalon yhteen heittäminä, ikäänkuin puusta

pudonneina ja häveten toisiansa, kuten tavallista sekalaisissa

seuroissa.

Ja syy tähän papillisten kotien suureen erilaisuuteen on se, että

kaikki muut virkamiesluokat maassamme ovat enemmän yhtäsäätyisiä, kuin

pappisluokka. Pappisvirkoihin astuu alituisesti uusia miehiä syvistä

riveistä, mutta muilla viroilla on niin sanoaksemme sukutilan luonto,

ne kun ovat kautta vuosisatojen olleet saman säädyn hallussa.

Kun astui kirkkoherra Emanuel Högfeltin luo, jonka seurakuntaan

Kiiskilän kylä kuului, niin kohtasi tulijaa odottamaton hauskuus.

Kodikkaisuus ja ilo asustivat pappilan matalain huoneitten joka

kolkassa. Kanarianlintu viserteli keskellä kukkivia ruusuja auringon

valaisemassa akkunassa sydämmen pohjasta iloisimpia liverryksiään.

Lapset heläyttivät sekaköörissä "Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan

selänteen" ja lastenlapset, tallustellen nukkinensa lattialla,

jokeltivat Z. Topeliuksen lastensatuja ja lauluja. Kieli, jota

puhuttiin, oli puhdasta ruotsia, ilman murteellisuuksia ja tupasanoja.

Valkeat vanhanaikaiset huonekalut sileine raitaisine

päällysvaatteineen, pitkät ikivanhat kaistasohvat, pyöreä

hoikkajalkainen salinpöytä, seinillä lyyrynmuotoiset lamput ja

kirkkoherran isän isoisän muotokuva mahtava käherretty valetukka

päässä ja solmuhuivi kaulassa, kaikki tämä antoi salille

muinaisaikaisen leiman, joka hyvin oli sopusoinnussa talon asukkaitten

yksinkertaisten tapojen ja sydämmellisen ystävyyden kanssa.

Sillekin, joka ei voisikaan ymmärtää äänetöntä runoutta ja sopusointua

noissa huoneissa ja lasten viatonta leikkiä, sille jäisi kumminkin

pastorin rouva lempeine kasvoinpiirteineen, lämpimine katseineen ja

harmahtavine hapsineen kotoisen onnen ja pyhyyden eläväksi kuvaksi.

Ja kirkkoherran omassa huoneessa, siellä istuttiin niin mukavasti

vanhanaikaisella nahkasohvalla sileiksi kuluneine messinkiheloineen.

Jos olit alakuloisena, niin pastori kyllä osasi panna sydämmesi kielet

sopusointuun. Ja jos mitä taipumusta ihmisessä oli, niin siitä kyllä

kirkkoherra otti selon. Hänen käsissään juroinkin, ikävinkin jöröttäjä

muuttui ihmiseksi. Hän oli sen ajan innostuksen lapsia, jota suuret

nimet kannattivat, nimet joita me kaikki kunnioituksella mainitsemme.

Hän oli ollut Lönnrotin ystävä, oli tuntenut Runebergin, torannut

Snellmanin kanssa, ja Paciuksen kanssa hän oli veli. Vielä hänen

elämänsä ehtoollakin huomattiin hänessä tuulonen tuota hänen aikansa

jaloutta ja suuruutta, -- tuota elämänhalua ja leikillistä luonnetta.

Hän oli 40-luvun täysin kypsää henkistä satoa, joka aina, missä vain

näemme siitä jäännöksenkään maassamme, herättää meissä turvallisuuden

ja luottamuksen tunteen ja johduttaa mieleen runoilijan ennustuksen:

"Viel' koittaa päivä, viel' poistuu yö". Kirkkoherran isoisä, joka

17:nen vuosisadan keskipaikoilla muutti Suomeen, oli ollut

ruotsalainen ja aatelismies, mutta se ei suinkaan estänyt pojanpoikaa

olemasta puhdasrotuinen suomalainen kansanvaltalainen ja

suomenmielinen, vaikkakin vähän maltillinen. Pastori Emanuel Högfeldt

piti fysiikkaa ja luonnontietoa lähinnä jumaluusoppia pääaineenaan;

hänellä oli tapana kehua itseään Hällströmin oppilaaksi, ja vielä 74

vuoden vanhanakin hän tutki innokkaasti näitä aineita käsitteleviä

teoksia ja oli nyt lähes 20 vuotta valmistellut kirjoitusta metsien

arvosta ilmastolle.

Tänään oli juhla pappilassa. Lämmin syyskesä oli houkutellut näkyviin

tuhansittain sieniä, maaemon viimeisiä monivärisiä lahjoja, joita se

jakaa, ennenkuin se talveksi levolle rupeaa. Nyt piti miltei joka

kynnen talosta lähteä metsään, sieneen. Se oli oleva kesän viimeinen

huviretki, sillä seuraavana päivänä piti poikain, miniän ja tytärten,

lasten ja lastenlasten taas lähteä mailmalle, kunkin toimialalleen.

Hetken huvilla ja ilolla oli sen tähden alustanaan alakuloisuus ja

kaipaus: syksyn alakuloisuus. Lähestyvä ero antoi ilolle erityisen

lisän lämpöä, jokainen ystävällinen sana, joka lausuttiin, olit kuin

alleviivattu, jokaista pikkupalvelusta seurasi kaksinkertainen

vastapalvelus.

Neljät rattaat, niin yksinkertaiset kuin vain maalla voi olla, olivat

tulleet pihalle. Nauraen ja melakoiden asettuivat vanhemmat niihin

niin hyvin, kuin osasivat; lapset pistettiin väliin. Ukko tuli itse

mukaan pyssy kädessä. Kukaan ei kyllä muistanut hänen ampuneen

sorkkaakaan moneen vuoteen, mutta tapa nyt oli semmoinen, että pyssyn

piti olla mukana.

Isoäiti jäi kotiin pienimpien kuopuksien kanssa. Ja niin sitä

lähdettiin, naurettiin niin, että helisi paikat, vanhoja talviteitä,

hakoja ja takamaita metsään. Rattaat tärisivät kauheasti, olivat

toisinaan kaatuakin, Lento ja Liina, Hellä ja Ruuna eivät välistä

tienneet minne kavionsa painoivat mättäiden, kivien ja rytöjen väliin.

Mutta perille tultiin tunnin ajettua loistavalla tuulella, koivuharjun

juurella olevaan viidakkoon. Siellä hevoset riisuttiin valjaista,

vasut otettiin rattaista, ja niinkuin teeren poikue vähimmänkin vaaran

uhatessa hajoaa ja piiloittuu uskomattoman kiireesti risujen ja

lehtien sekaan, niin lapset hajosivat mikä minnekin.

Miten kaunis päivä oli täällä syyskesän kirjavaan ja komeaan pukuun

verhottujen puiden juurella. Tikka pärrytteli kuivan hongan runkoa,

orava maiskutteli käpyjään, tuuli kahisi risuissa ja lehdissä,

viimeinen mehiläinen lenteli huristen syksyn niukassa kukistossa.

Metsän humina oli tuota pitkäveteistä, surunvoittoista, joka ilmoittaa

syksyn tuloa, eikä kesätuulen kevyttä, leikkivää suhinaa lehdissä ja

havuissa. Ja kaiken tämän yllä syystaivas niin äärettömän korkealla ja

niin kirkkaana.

Kuivain kellastuneiden koivulehtien seasta, jotka kahisivat jalan

alla, poimivat pikkuset ahkerat lapsenkädet valkoisia, herkullisia

voiteroisia, kauniita pehmiätakkuisia karvalaukkuja. Punamaitoisia

lepperoisia etsittiin sananjalkain mustuneiden ja taittuneitten

lehvien seasta, ja karun kallion niukasta maaperästä poimittiin

tummankeltasia, suppilomaisia rouskuja. Yhtäkkiä kirkaisi joku, joka

oli säikähtänyt pakoon pujahtavaa sisiliskoa tahi tarhakäärmettä,

sitten taas kaikki oli hiljaa, kunnes kimakka lapsen ääni huusi

"isoisä hoo-oi" niin että metsä kaikui. Isoisän syvä basso,

tenoriäänen säestämänä, sopraano ja äänenmurros, kaikki huhui sekaisin

läpi metsän. Tiettiin oltavan lähellä toisiaan, tiettiin ettei kukaan

ollut eksyksissä, ja sitten sienen etsintä taas alkoi.

Haapasieni sai harmaan sinertävine lakkineen tulla mukaan, mutta

korallinpunainen, valkotäpläinen kärpässieni sai pieneltä

nykerökengältä potkun, niin että sen kirjava koristus lensi ilmaan

kuin räjähtävä pommi. Kun koppa vihdoin oli täynnä, tuijoteltiin alas,

katseltiin keltasia lehtiä, punaisia puolukoita, monivärisiä sieniä,

niin että silmät alkoivat valehdella, ja viimain luuli näkevänsä

sieniä joka paikassa. Ja sitten taas kaikui "isoisä hoo-oi", ja metso

luuli hurjan ajon alkaneen ja pakeni suhajavin siivin. Niin juostiin

sitten variksenmarikkoa ja kanervikkoa, yli pursujen ja kastikasten

vanhuksen luo, sillä isoisän talteen kopan aarre tyhjennettiin.

Mutta yhtäkkiä kuului läpi metsän kummastuksen ja levottomuuden huuto

ja sitten taas uudestaan ja uudestaan. Dondo oli joutunut särkän

harjalle, huusi Bibiä ja Vevaa, Mettaa ja Tittiä, äitiä ja isää, ja

"isoisä" kaikui nyt yhteen ääneen metsässä. Kun vanhus vihdoin pahan

louhikon kautta pääsi särkän harjalle, sai hän nähdä metsän notkossa

palavan.

Hongissa humisi onnettomuutta ennustavalla tavalla, risut ja oksat

ratisivat. Hyvänkin kilometrin levyisenä kulo läheni hurjaa vauhtia,

Milloin kohosi liekki patsaana ilmaan, milloin se kyyristyi kuin salaa

väijyvä peto sammalikkoon, toisen kerran se puhalsiin tuliliekin

nuolemaan puiden partaa, toisen kerran taas näytti tyyten sammuvan

seuraavassa silmänräpäyksessä uhatakseen kaikkea, mitä edessä oli.

Ilman huoku työnsi tervassavua loitolle ja kiidätti kipunoita kauvas.

Pikku linnut karkasivat pelästyneinä edestä ja miljoonittain

hyönteisiä syöksyi tuleen, tuulen kuljettamina.

Jumala armahtakoon! Tuli on päässyt valloilleen tässä kuivuudessa!

sanoi vanhus. Ja taas kaikuivat hooi-huudot pelon ja kiireen

värähdyttäminä läpi metsän. Äsken niin iloisa joukko riensi nopein

askelin, äänetönnä ja alakuloisena viidakkoon, jossa hevoset

odottivat. Kiireesti kuljettiin kotia kohti. Kaikki se, mikä metsään

mennessä oli niin sanomattomasti ilahuttanut, se ei ollut enää

huvittavaa, sillä isoisän kasvot olivat hyvin huolestuneet. Ja niin

tultiin kotiin, ja väki soitettiin kokoon. Miehet tulivat tuoden

kirveitä ja lapioita, sankkoja ja kuokkia, ja lähetettiin metsään

poikain johdolla hakkaamaan paloteitä ja kaivamaan ojia

kaikenhävittäjän kukistamiseksi. Ennenkuin kaikki viimeinkin oli

valmiina, alkoi jo hämärtää.

-- Rakas Emanuel, mene lepäämään huoneeseesi; siellä on muuten kaksi

miestä odottamassa sinua, sanoi kirkkoherran rouva miehelleen,

levottomana tämän innosta ja rauhattomuudesta.

Kirkkoherra meni kamariinsa. Siellä istui ovensuussa keski-ikäinen

mies, ja poika seisoi oven pieleen nojaten ja hypisteli hattuaan. Mies

nousi, kun pastori astui sisään.

-- Kuka olette, mitä teillä on asiata, hän kysyi odottajilta, lamppua

sytyttäessään.

-- Nimeni on Israel Veikkoliini; tämä on minun poikani Kalle Oskar.

Pastorin kasvot synkistyivät kovasti. -- Vai niin. Teidän poikanne.

Niin, minä olen jo kappalaiselta kuullut sen merkillisen jutun

pojastanne. Mitäs teillä muuten on asiaa.

-- Minä en olisi vaivannut kirkkoherraa näin myöhään, mutta

kappalainen on kinkereillä ja minun asiani on vähän kiireenlainen eikä

siedä pitkää viivytystä. Minä tahtoisin saada pojan paperit selviksi.

Aijon asettua Joensuuhun. Tässä on kaikki ne paperit, jotka

kappalainen oli käskenyt hankkia.

Kirkkoherra meni lampun ääreen ja silmäsi papereita.

-- Kaikki näyttää olevan hyvin. No niin, muutamain päiväin päästä saa

Veikkoliini hakea paperinsa. Vai tahdotteko että ne lähetetään suoraan

Joensuuhun?

-- Olisihan se minulle parasta.

Emanuel Högfeldt kääntyi sitte poikaan, katseli häntä tarkkaan ja

sanoi:

-- Kuuleppas poika, ensiksi minä toivotan sinulle onnea, että olet

isäsi löytänyt. Ole hänelle aina hyvä poika, niinkuin neljännessä

käskyssä sanotaan. Sitten minä pyydän sinua menemään ulos ja

odottamaan eteisessä, minulla on vähän puhuttavaa isäsi kanssa kahden

kesken.

Poika meni kumarrettuaan monta kertaa. Huoneessa oltiin ääneti.

Högfeldt käveli pari kertaa huoneen päästä päähän.

-- Niin, -- hän alotti -- niin, minun pitäisi oikeastaan --, minun on

vain kiitettävä, kiitettävä teitä.

-- Minua, sanoi Veikkoliini kummissaan.

-- Niin, teitä juuri. Kun vuoden toisensa perästä tekee työtä Herran

viinamäessä, niinkuin minä nyt olen tehnyt kunnollisten virkatovereini

avulla, eikä vuosikausiin tapahdu mitään, jota voisi pitää

todistuksena siitä, että vihollinen on kylvänyt rikkaruohoa

viinamäkeen, te ymmärrätte mitä minä tarkoitan, että se seurakunta,

jonka Herra on uskonut minun hoitooni, olisi alhaisella siveellisellä

kannalla, niin tulee itsekylläiseksi. Jumalan avulla, sanoo silloin

itselleen, olen voinut jotakuinkin pitää tämän lauman niiden rajain

sisällä kuin oikeata on. Luulee tehneensä jotakin, voittaneensa

jotakin, ollaan valmiit arvaamaan itseänsä liian korkealle.

No niin, niin oli minunkin laitani. Tuomitkaa itse. Minkälainen tämä

seurakunta oli vielä vuosi sitten? Muistatteko minkänäköinen Kiiskilän

kylä oli, kun te vuosi takaperin tulitte tänne. Valtava metsä ympäröi

kylää, kuin vihreä muuri, ja eroitti sen muusta mailmasta. No niin, te

tunnette sen metsän muuten paremmin kuin minä. Ja miten siellä itse

kylässä elettiin, ääneti ja hiljaan, jokainen oli osaansa tyytyväinen.

Mutta miltä siellä nyt näyttää? Te tulitte tänne omine rahoinenne ja

muiden, noin vuosi sitten luullakseni. Metsä on hakattu pois, oksia,

latvuksia ja tuulenkaatoja on virstottain ympärillä. Kolme

vuorokautta, sanottiin minulle äsken, on jo tuli tehnyt tuhojaan

kuivissa jätteissä ja polttaa kamaraa myöten kaiken ruokamullan.

Katsokaa itse!

Ja hän näytti ulos, missä kamala punainen loimu valaisi öisen taivaan

rannan. Mustia savupilviä kohosi raskaasti taivaalle ja kätki sen

tähdet mustaan suruharsoon.

-- Ja näin on käynyt yhdessä vuodessa. Mitenhän sitten vastedes? Kun

metsä on poissa, hävittää yöhalla armotta kaikki kylän pellot. Sillä

te tiedätte hyvin, että metsän takana on suuri Nälkäsuo, josta nousee

pakkasta ja sumua ylt'ympäri.

Veikkoliinin kasvot kovettuivat kovettumistaan, uhkamielisen näköisenä

hän istautui lähimmälle tuolille, kyynärpäät polvissa. Vanhus käveli

edestakaisin huoneessa. Hän puhui nähtävästi kauvan kyteneitä tuumia,

hän innostui.

-- Kun metsä on hävitetty, ovat kylän tilukset pilalla koko

miesijäksi, ja mistä syystä. Te olette antanut talonpojille

luultavasti hyvinkin vähät rahat ja nekin te olette ottanut taas pois.

Puodissa, joka väärin kantaa tätä nimeä, sillä oikeastaan se on

kapakka, olette viinalla houkutellut pois ne rahat, jotka olette

maksanut puista. Harvat ihmiset osaavat oikein käyttää yht'äkkiä

saatuja rikkauksia. Tämän kylän ihmiset ovat isoja lapsia; he eivät

ole panneet rahoja mihinkään, joka korvaisi sellaisen hävityksen,

eivät parempaan karjastoon, niityn-viljelykseen, ojitukseen, parempiin

maanviljelyskaluihin. Eivät, vaan kahvia, sokeria ja, ennen kaikkea,

rommia he ovat hankkineet; sinne ne ovat menneet. Ymmärrättekö te,

mitä olette tehnyt! Te olette raa'asti tehneet väkivaltaa äidillenne,

Suomen maalle, ja kansan puhtaille tavoille.

Veikkoliini liikahti äkisti ja virkkoi kiivaasti: "ja siitä

kirkkoherra kiittää minua."

-- Odottakaa, odottakaa vähän. Kun sanomista luin niistä suurista

synneistä, juoppoudesta, haureudesta, petoksista, tapoista ja

murhista, joita tavan takaa, surkeata kyllä, tehdään maassamme,

ajattelin: no jumalan kiitos, täällä tämän puhtaan, ja hurskaan väen

keskuudessa sellaista tuskin voisi tapahtua. Minua hävettää, kun

täytyy tunnustaa nämät itserakkaat ajatukseni. Ihmisen ei pidä

kerskata. Kaikki mitä en ole luullut mahdolliseksi täällä, on

tapahtunut yhden ainoan vuoden kuluessa. Vaikka kuinka olisin puhunut

ja varoittanut, opettanut ja rukoillut, ovat rahanne kuitenkin

voittaneet. Te olette antanut minun itsekylläisyydelleni, minun

henkiselle ylpeydelleni hyvästi ansaitut nuhteet. Sentähden minä

kiitän teitä, Veikkoliini.

Hän vaikeni ja seisattui tukkijunkkarin eteen.

Veikkoliini ei ollut niitä miehiä, jotka kiivastuvat. Hän oli elämän

kovassa koulussa oppinut pidättämään turhan itsepuolustuksen, puremaan

hammasta ja kärsimään loukkauksiakin. Mutta nyt hän ei jaksanut

hallita itseänsä.

Hän ponnahti tuoliltaan ja korotti äänensä.

--- Minä olen rehellisesti maksanut rahat. Minä olen...

-- Kuka tässä puhuu rehellisyydestä -- ja 74 vuotensa, hopeanharmaiden

hiustensa ja moitteettoman elämänsä koko painolla kirkkoherra kääntyi

Veikkoliinin puoleen. Hänen olentonsa laajeni, tuli mahtavaksi.

-- Mitä Vahvan Matin leski on saanut kodistaan, raiskatusta

onnestaan ... ja muut sitten? Te olette tukkimies, kukaan ei voi

paremmin kuin te vastata siihen kysymykseen: ovatko he kaikki saaneet

tavarastaan kohtuullisen palkinnon? Vastatkaa omantunnon mukaan, mies!

Hän seisoi siinä mahtavana ja käskevänä, viisaat silmät tuuheain

valkoisten kulmakarvain alta katsoivat terävästi ja tutkien

Veikkoliiniä.

Veikkoliinin huulet värähtelivät, hän tahtoi vastata, mutta ääntä ei

lähtenyt. Sanaakaan virkkamatta kumarsi hän papille ja lähti hitaasti

pois.

Kirkkoherra meni kirjoituspöytänsä ääreen, huokasi syvään ja etsi

paksun käsikirjoituksensa, jossa puhuttiin metsäin vaikutuksesta

ilmanalaan. Hän tuskin kerkesi syventyä työhönsä, ennenkuin jo lapset

ja lapsenlapset tulivat sisään.

-- Sataa, sataa kuin korvosta kaataen, huusi iloinen joukko; ja

ukkonen jyrisee. Kyllä kulo nyt sammuu. Nyt pitää isoisän tulla

iloiseksi, pyysi Dondo. -- Ja täällä on sanomalehtiä, aivan tuoreita

sanomalehtiä, sanoi valkoverinen Bibi. --Saamme sienipaistia ja

hapanta kermaa, huusi herkkusuinen Veevi, pieni lihava nelivuotias,

jolla aina oli erinomainen ruokahalu.

Mutta isoisä oli murheissaan. Eräs elämän suuria kysymyksiä, joka

hänen mielestään oli äärettömän tärkeä ja painava tälle maalle, jota

hän, koskaan pettämättä, rakasti, oli yht'äkkiä taas tunkeutunut hänen

ajatustensa etunenään. Hänen paha tuulensa oli kaikille selvä.

-- Rakas isoisä, sanoi vanhin miniä, jota perheen piirissä pidettiin

hänen suosikkinaan, metsäkö se taas teitä vaivaa? Olkaa nyt iloinen,

siihen kyllä kasvaa uusi sijaan!

-- Kasvaa uusi! sanoi vanhus miettiväisesti. Rakas lapsi, Lapin

harjanteilla on aikoinaan ollut mahtava metsä. Milloinka se on

hävitetty, ei tiedetä, vaan jättiläishonkien kantoja on siellä

vieläkin sammaleen ja peuranjäkälän peitossa. Juutinmaan arot ovat

vielä historian aikana olleet komeiden tammimetsäin varjostamina.

Hiekasta löytyy vielä nytkin niiden puisevia vahvoja juuria. Ihmiskäsi

ja ajattelematon haaskaus ovat ne hävittäneet. Nyt siellä kasvaa

tammien haudalla miehen korkuinen kanervikko. Lüneburgin nummi,

Landesin aavikot Ranskan lounaisosassa, Peloponneesoksen ja Itaalian

vuoret, kaikki ovat ennen olleet metsän peitossa, jota huolimattomasti

on raiskattu. Ja nyt, nyt menee miespolvien työ ja miljoonia markkoja,

ennenkuin metsä taas juurtuu noihin nummiin, eikä koko maailman

kullalla saada kasvamaan metsää kerran hävitetyille vuorille ja

tuntureille, ei Hellaaseen eikä Lapinmaahan. Kun luonnollinen metsän

ja viljelemättömän metsättömän maan välinen suhde on hävitetty, on

tehty väkivaltaa luonnolle, väkivaltaa, joka kostaa vuorostaan.

-- Mutta rakas isoisä, mitäpä sille nyt voi, ettehän tahtone kieltää

yksityisiä hakkaamasta metsäänsä oman halunsa mukaan?

--- Juuri sitä minä tahdon, ja tahdon sitä ennenkuin vielä on liian

myöhä. -- Ja asialla on vielä toinenkin puoli. 30,000 henkeä,

suojattomampina kuin taivaan linnut, ilman omaa kotia ja asuntoa

kiertää mieroa Karjalassa. Viiden vuoden päästä siihen joukkoon

liittyy kolme neljännestä Kiiskilän kyläläisistä, velkaista ja

tavoiltaan turmeltunutta sekin.

Silloin talon emäntä soitti ruokasalissa, illallinen oli valmis.

Lapset työntyivät sinne, nuori väki pani pois sanomalehdet, ja

patriarkan tavoin vanha Emanuel Högfeldt istuutui isännän paikalle

pöydän päähän lastensa ja lastenlastensa joukkoon ja oli osallisena

vaihtelevassa keskustelussa. Puheltiin kesän menneistä iloista ja

tuumailtiin toisia tulevaksi talveksi. Vasta myöhään sammutettiin

kynttilät ja vielä kotvan sen perästä, kun toiset jo olivat menneet

levolle, vanhus istui kirjoittamassa teostaan metsien merkityksestä

maan ilmanalaan.