XIV.

Vahva Matti ja hänen vaimonsa menivät kojuun ja panivat maata

tuoreista vastaniitetyistä heinistä tehdylle vuoteellensa sanaakaan

toisillensa virkkamatta.

Tämä ääni, joka samoin kuin myrskylinnun huuto aaltojen yli ilmoitti

onnettomuutta, tämä ääni, joka yön pimeydestä lähetti sanoja, jotka

heidät pelvolla ja tuskalla masensi, mistä se tuli, kenenkä se oli?

Blume on tehnyt vararikon, Blume on mennyt kumoon, oli se sanonut;

mutta sehän oli mahdotonta. Tuo rikas Blume... Ei, se oli ilkeää ivaa.

Ja kumminkin, jos se olikin totta!

Matin aivot, jotka työskentelivät hitaasti, alkoivat tehdä

johtopäätöksiä näistä sanoista, ja kun hän oli ne saanut selville, oli

kuin salaman pimeänä yönä äkisti valaistessa isoja aloja. Silloin näki

hän yhdellä silmäyksellä kauas tulevaisuuteen, näki itsensä koditonna,

majatonna, ja kaikki rakkaat omaisensa riippuvaisina hänen,

päivämiehen työstä. Hän oli ollut itsenäisenä talonpoikana lähes

kaksikymmentä vuotta. Hän oli eläessään nähnyt kylläksi tietääksensä,

miltä tuntui riippuminen jokapäiväisestä työstä. Matti oli vahva mies,

vakava mies, ja hänen hermonsa eivät olleet vielä koskaan pettäneet

häntä, mutta nyt, tämä kuva silmäinsä edessä, hän vapisi. Sama

ahdistus, joka valtasi hänet vanhuksen laulaessa:

Metsättä ei taida kenkään

Suomessamme eleskellä.

Joka metsän hongat myypi,

Kuuset kaikki luovuttavi,

Myypi kaiken tavaransa

Luopuu ihan onnestansa,

Hävittävi rikkautensa.

Sama ahdistus valtasi hänet nytkin kaikella epäilyksen voimalla. Nuo

karvaiset kädet, muodottomat kuin taiteilijan ensimäinen suunnitelma,

puristuivat hänen tahtomattansa ristiin tuon leveän rinnan yli.

Taistelussaan hän ne kovasti painoi yhteen, silloin tunsi hän

yht'äkkiä -- lompakon, kauppahuoneen rahat. Vielä oli hänellä

neljätuhatta markkaa luonansa, melkein sama summa, jonka hän oli

saanut nyt autiona olevasta kodistaan, ja tuskin puolet siitä

summasta, joka hänellä oli saatavana Blumen pesästä.

Mitä minulla luonani on, on minun, minun rahojani, äjähti hänen

päähänsä. Ota ne, pidä ne, älä anna niitä pois kenellekään, pidä ne,

ja taaskin voit sinä saada talon, kodin, laihoja leikattavaksi ja

riihen, jossa puidaan. Nuot omaisesi eivät tule sysätyiksi mieron

tielle, ja Elli, tuo hento, kivulloinen, hieno olento, joka ilman

hoidotta kalpenisi ja kuihtuisi, tulee pelastetuksi.

Hetken, yhden hetken vain ajatteli Matti tällä tavoin. Mutta hetken

perästä oli kaikki ohitse. Eikö hän ollut luvannut vanhalle Blumelle,

jota hän koko ikänsä oli palvellut, eikö hän ollut luvannut suorittaa

maksua näistä tarvepuista, viedä Suikkilaan tätä lauttaa, josta hän

erittäinkin oli huolta pitänyt, mikäli vain hänen voimassaan oli. Ja

nyt, kun kauppahuone oli hädässä, nyt hän vielä varastaisi sen

rahoja... Ei, ei koskaan! Ja sanat: "älä johdata meitä kiusaukseen,

vaan päästä meitä pahasta" nousivat voimallisina ja lämpiminä hänen

tuskanalaisesta rinnastaan.

Maria, joka heti oli käsittänyt aseman, ei katsonut eteenpäin, vaan

taappäin. Tämä äkillinen huuto tuolla ulkona yöllä, tällä oli oma

historiansa ja sen perille hän tahtoi päästä. Kauppahuoneen asema oli

varmaankin jo kauan ollut heikolla ja horjuvalla kannalla, sillä

sellaistahan ei voi niinkään äkisti tulla. Ei, ja hän muisti

kaupanteon. Hän muisti myös Veikkoliinin innon ja väsymättömyyden,

hänen ehdottoman vaatimuksensa, että kauppahinta suoritettaisiin

talletustodistuksella. Hän arveli yhtä ja toista, mutta vihdoinkin

selveni hänelle, että Veikkoliini oli ainakin aavistanut sen

loppurohjauksen, joka nyt oli tapahtunut.

Niin, hän ei ainoastaan päässyt sen asian perille, hän sai avaimen

tähän umpinaiseen luonteeseen. Ja hänen puheensa, hänen sanansa, hänen

katseensa. Hän oli liiaksi nainen, ett'ei hän jo kauan sitte olisi

ymmärtänyt, mitä ne sisälsivät. Niin, jos hän oikein tutki itseään,

niin... Hän häpesi niin, että hän tunsi kuinka hän punastui pimeässä.

hänen korvanlehtiänsä poltti ja hänen ohimojaan survoi. Hän muisti

Veikkoliinin rakastuneet silmäykset, hänen syvän, yhäti ilmestyvän

ihailunsa.

Ja, jos hän vielä syvemmin tutkisteli itseään niin ... mikä

ilkeäjuoninen kappale ihmissydän on! Hän ei suinkaan ollut sitä

ajatellut, se oli lentänyt hänen aivojensa läpi, ikäänkuin pienen

linnun lentäessä pimeydestä pimeyteen valaistun huoneen läpi. Se

näyttää siellä hetkisen räpistelevän, peläten että sitä nähdään, ja

niin on se jälleen ainaiseksi kadonnut. -- Kuka voi torjua luotansa

ajatuksiansa. Mutta kun Elli tyttö tuolla Kiiskilässä oli lukenut

kertomuksen kuningas Taavetista ja Uriasta, niin -- ei auttanut, hän

oli ajatellut samaa, kuin tuo Veikkoliini, hetkisen vain. Ja hän tiesi

sen, tuo Veikkoliini ... ja tämä oli melkein kauheinta kaikista. Hän

joutui vastustamattoman tuskan valtaan.

Silloin kuulee hän äkkiä Matin rukoilevan vapisevalla äänellä: "älä

johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Ja ääneen

nyyhkien heittäysi hän hänen rinnallensa yhtyen hänen rukoukseensa.

Joskin elämän surut kaikkine katkeruuksineen ja kipuineen asettuivat

Matin ja hänen vaimonsa vuoteen ympärille, niin toi onni kaikki

lahjansa Ellille, vieden hänet autuuden seitsemänteen taivaaseen. Hän

ei katsonut eteenpäin eikä taakseppäin, hän eli nykyisyydessä, nautti

unissaan niitä iloja, joita hän päivällä oli kokenut. Hän näki Kaarlon

ruskeain silmien liekkivän lämpöä, tunsi hänen äskeisten suuteloinsa

polttavan tulisia huuliaan. Hän luuli olevansa pulpukka, joka syvyyden

liejusta oli noussut lammen tummalle, himmeälle pinnalle. Se oli niin

loistavan valkoinen ja kaunis. Sen näköisenä olisi hänkin, kun hän

kerran seisoisi morsiamena. Vaan uni muuttui. Hän tuli yhdeksi noista

vedenneidoista, joista isoäidin äidillä oli tapana puhua, yhdeksi

noista, joita nuorukainen voi houkutella esiin kosken kuohuista, jos

hän piti pientä punaista, kosken sydämenmuotoiseksi tahkoamaa kiveä

suussaan ja lauloi:

Impi armas, veden neito,

Haltijatar rannan kaunis,

Kiharasi tummat näytä,

Silmäsi aalloista kohota,

Mustat kuni uuninliesi,

Kuumat kuni hehkuhiili.

Tullos pojan ainaiseksi

Ystäväksi mieluiseksi.

Lepää liki sydäntäni,

Vakavalla rinnallani,

Käyös elinkumppaniksi,

Kodin sulokaunisteeksi.

Ja kun tahdottiin päästä tuosta kauniista vedenneidosta, viskattiin

punainen kivi olkapään yli ja sanottiin nopeasti: "siinä saat minun

petollisen sydämmeni." Silloin katosi neito ainaiseksi koskeen,

muuttui vaahdoksi ja loisti kuin sateenkaari kosken päällä. Ja Kaarlo

seisoi joen rannalla houkuttelemassa häntä loihtusanoillaan. Ja sanat

vetivät hänet puoleensa, mutta hän ei voinut liikahtaa paikaltaan,

hänen suonensa tykyttivät, ja veri virtasi kuumana, kuin tuli, hänen

suonissaan.

Nyt hän herää -- ja kuulee kuinka Kaarlo, joka makaa heinissä vähän

matkan päässä hänestä, hiljaan kuiskaten suloisimmalla äänellään

houkuttelee häntä luoksensa. Hänen sydämmensä sykkii kiivaasti.

Pitäisikö hänen mennä, vai ei? Silloin tulevat isä ja äiti sisään,

kaikki on nyt hiljaista. Kaarlon rukoukset sammuvat huokaukseen.

Samassa kuulee hän isänsä äänen: "ja älä johdata meitä kiusaukseen,

vaan päästä meitä pahasta." Hän kuulee äitinsä itkun, ja hän itkee

muassa, josko onnesta, häpeästä, ikävöitsemisestä vai lausumattomasta

hellyydestä, sitä hän ei itsekään tiedä.

Myöhään päästiin nukuksiin sinä yönä Blumen hollanninhirsilautalla.

* * * * *

Aurinko oli jo useita tunteja lämmitellyt ja valaissut, niin että

pihka juoksi pitkin kojun seiniä ja seinän ohuimmat oksaisimmat paikat

loistivat läpikuultavina ja punaisina kuin tiili. Väki heräsi. Tuntui

että kuumuus jo oli painava, vaikka katkera kaskensavu, joka tähän

vuoden aikaan on niin omituinen Karjalalle, peitti auringon kehän

opaalinkarvaisella vaipalla.

Oltiin nyt myötäisten tuulien avulla ehditty jotensakin pitkälle

eteenpäin. Tuulen puolella oli vielä suuren Palosaaren viimeinen

kärki. Tämä saari on suurin Pielisjärvessä. Vasemmalla puolen näkyi

Ristisaaren takaa Vedenselän maa tummine leppineen. Kauimpana keulan

puolella olisi, jos vaan savu ei olisi estänyt, voinut nähdä

Kolivuorien mahtavat, synkät möhkäleet. Lautan edessä oli Pielisjärven

suurin ja syvin selkä. Täällä viimeinkin olisi hinaajahöyryn pitänyt

näkyä. Mutta ei!

Mitä edemmäksi päivä kului, sitä lämpimämmäksi se tuli, vesi oli

haaleaa ja raskasta, mieliala nulo ja painuksissa. Antti, Elli ja

Kaarlo istuivat purjeen varjossa, jalat vedessä. Kaksi heistä onki

vuorottain, sillä aikaa kuin kolmas pitkällä pihlajavavalla muistutti

vanhaa Hurjaa sen velvollisuudesta vivuta ylös hinausköyttä. Hurja

kävi loppumatonta kiertokulkuaan. Silloin tällöin se pysähtyi, mutta,

viisaasti kyllä, niin pitkän matkan päähän ukittajastaan, että se

näistä nuorukaisista, jonka vuoro oli pitää konetta käymässä, ei

voinut tavata sitä vavalla, nousematta seisomaan ja joutumatta

paahtavaan auringonpaisteesen. Kun kukin vältti tätä, sai vanha Hurja

sinä päivänä useasti pitkiä ylimääräisiä levähdyksiä hyväkseen, ja

tämä tietysti hidastutti lautan eteenpäin kulkemista.

Mutta vielä enemmän kuin kuumuus kiusasi väkeä järven heijastus.

Samoinkuin hylkeenpyytäjät Pohjanlahdella eivät tunne pahempaa

vihollista, kuin kevät-jään lumenkiiltoa, joka, jos he eivät siltä

suojele itseään, saattaa heidän silmänsä verittyneiksi ja tuottaa

heille kovia kärsimyksiä, samoin on uittoväenkin laita. Suurilla

selillä kiduttaa heitä tyvenellä ja auringonvalossa se kiiltävä

loiste, joka taivaalta, valkoisista pilvistä ja järvestä säteillen

heitä joka puolelta ympäröitsee.

Matille oli aamupuolen kuluessa juolahtanut päähän ajatus: entäs jos

kaikki tämä, mitä tuo ääni oli yöllä huutanut ja mikä oli tuskauttanut

ja kiusannut heitä, ei olisikaan totta. Hän ilmoitti epäilyksensä

vaimolleen ja he tulivat siihen päätökseen, että Maria ja Elli, joka

oli hyvin alakuloinen ja savun sekä kuumuuden kiduttamana, lähtisivät

Nestori Rönnin kanssa erääseen kylään Ristisaarella. Siellä asui

paljon ihmisiä, jotka olivat asioissa Blumen kanssa. Siellä ehkä

tiedettiin jotain varmaa asiasta, joka nyt heidät kaikki teki

levottomiksi. Siellä asui myös eräs kauppahuoneen saarnamies, eräs

metsänostelija ja maakauppias. Hänelle piti nyt Marin viedä pari

tuhatta markkaa, jotka hänen miehensä kaiveli esille monella nyörillä

ja nauhalla huolellisesti kääritystä lompakosta, jota hän alinomaa

kantoi riippuvana kaulastaan.

Kun naiset olivat lähteneet matkalle, niin Matti ja Jaakko istuutuivat

kojun suojaan selkä järveä kohti, täyttivät piippunsa ja tupakoivat

hartaasti, ahkerasti ja hiljaisina.

-- No, mitä luulet, Jaakko, tästä vararikosta, luuletko siinä olevan

perää, sanoi Matti vihdoin.

Jaakko veteli pitkiä viiksiään, sanoi hm, sylkäsi ja vastasi vihdoin:

-- Muistatteko, Matti, tuota Nisulainen nimistä leipuria Joensuussa,

häntä, joka sanottiin olevan niin rikas, jolla oli kaksi taloa ja

puotia täynnä tavaroita, osa myllyssä ja jumala tiesi mitä... No, mitä

hänellä sitte lopulla oli? Ei niin mitään. Kuka sen tietää mitä

kauppiailla onkaan?

-- Minä luulen, sanoi Matti, puheen todeksi, Jaakko. Sillä muutoin

meitä ei olisi jätetty Pielisjärvelle neljänkymmenen tuhannen hirren

kanssa ilman hinaajahöyryä. Jotain on joutunut epäkuntoon

kauppahuoneen asioissa.

Keskustelu päättyi tähän. Lauttamiehet torkkuivat lämpimässä.

Yht'äkkiä hyppäsi Trast seisaalle: "smirnaa"! huusi hän, piru on

merrassa. Lokit ja pääskyset ovat vaijenneet.

-- Missä nyt olemme?

-- Pikkusyrjän ja Ahvenan karien välillä.

-- Onko köysi pitkä, pojat, kysyi Matti.

-- Se on järvessä koko köysi, vastasi Kaarlo.

-- Pentele, jos tästä tulee raju-ilma, niin heilumme nyt pitkästä

köydestä luotojen välillä, juuri niin kuin lossi Leppävirroilla.

Jumalan kiitos, että naisväki on poissa...

Samassa kuului tohiseva suhina, joka karttumistansa karttui. Mahdoton

kuumuus ja tyyni olivat jo viikkokausia täyttäneet ilmaa sähköllä.

Auteren ja kaskensavun yli kohosi tummia sinipunervareunaisia

pilvijoukkoja; ne kohosivat keskitaivasta kohden mahtaviksi pyöreiksi

joukoiksi, kun alempi osa taas yhtyi kellervänpunaiseen savuun.

Ja taas kuului tohiseva suhina kaukaisuudesta siltä suunnalta, jossa

Kolivuoret kohoutuivat, ja Juukaan metsäisiltä harjanteilta. Tuon

tuostakin tuli pyöriellen yksinäisiä tuulenpuuskia, jotka

laikahuttivat veden pieniin, vaahtoisiin, vallattomiin laineisiin.

Sitte tyyntyi järvi taas muutamaksi silmänräpäykseksi, -- syntyi

odottava äänettömyys.

Kuni avaruudesta singahutettuina ilmestyivät äkkiä, myrskyn

sanansaattajina, lokit ja tiirat, lentää liehaten pitkänä jonona

aaltojen huippuja myöten. Ne riensivät pakoon tuolla vesilintujen

omituisella tuskanilmeisellä, pahaenteisellä huudolla. Ja heti heitä

seurasikin myrsky suhisevin siivin kaikessa raivossaan. Hurjana

hyökkäsivät aallot lauttaa vasten, lakaisten jo ensi hyökkäyksellä

mukanansa kaikki, mikä kannella irtonaista oli. Kuni lukemattomat

pedot häkeissään kohottivat hirret selkänsä, jyskyttivät puomia,

repivät ja kiskoivat sulkuaan; näytti siltä, kuin olisi äkkiä vapauden

vimma heidät vallannut, kuin olisivat he väkisinkin vaatineet päästä

ulos avaraan mailmaan.

-- Miehet kaikki keulapuolelle, jossa hevoset ovat, huusi Matti

myrskyn keskeltä. -- Hakkaa sulkupuut irti, Jaakko Trast, köysi

katkeaa muuten. Naisväki on, Jumalan kiitos, poissa.

Kolmella kirveeniskulla teki Trast tehtävänsä. Sulkupuut aukenivat, ja

tuhansittain syöksyi hirsiä vapauteen, kuin olisivat ne tahtoneet

palata takaisin metsiinsä.

Tuo äsken piukea köysi heltyi hiukan ja nyt jyski ja heilui tuo

huolellisemmin rakennettu lautan keskus aalloissa. Silmänräpäykseksi

oltiin pelastuneet.

-- Ompa noitten kaikkien kokoilemisessa työtä, sanoi Matti.

-- No niin, ainahan se parempaa on, kuin ajautua karille ja musertua

hirsien väliin, vastasi Jaakko Trast.

Sillä välin hämärtyi hämärtymistään, ukkospilvet ajoivat tykistönsä

esille, ja nyt paukahti. Huikaiseva salama halkaisi taivaankannen

kahtia ja tätä seurasi välittömästi huumaava ukkosenpauke.

Kun aallot alkoivat hyökätä lautan permannon ylitse, valtasi kauhu

suutarin, joka aina myrskyn puhkeamisesta saakka oli polvillaan

hartaasti rukoillut, ja kömpyräjalastaan huolimatta syöksyi hän

ainoaan heillä olevaan veneeseen, joka vihaisesti kiskoi pestiään.

-- Varo itseäsi, suutari, huusivat miehet lautalla.

Mutta suutari syöksyi päistikkaa ulos vaahtopäisiin laineisiin. Miehet

näkivät salaman leimauksessa, miten hän taisteli myrskyä vastaan.

-- Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan, sanoi Jaakko Trast.

Tämä on pahempaa, kuin Gornii Dubniakissa.

Suutari oli kuoleman oma: parin sylen päässä lautasta hyökkäsivät

irtanaiset hirret hänen veneensä kimppuun, joka silmänräpäyksessä

musertui, ja epätoivon huudolla vajosi suutari syvyyteen hakeakseen

tuolta puolen vastausta niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen

sieluaan vaivanneet.

Kun sulkuhirret olivat päässeet irti, heilui lautta pitkästä

köydestään, kuni kellonheiluri, tuulen puuskien ajelemana molempain

karien, Ahvenan ja Pikkusyrjän välillä, josta laivat kulkivat. Alussa

eivät miehet eivätkä pojat huomanneet, että kalliot kiskoivat

alimmaiset hirsikerrokset irti toisen toisensa jälestä. Mutta pian

kyllä he käsittivät, mitä tapahtui, sillä lautta vajosi nähtävästi

vähitellen. Ja yhäti vain tuuli vihaisin siivin raivosi. Lauttamiehet

huomasivat jo siitäkin sen kiihtyneen, että se vei mukanaan lehdet ja

oksat, karkoitti siellä täällä pesistään pikkulinnut, jotka ruikuttaen

vietiin sen mukana, ja siitäkin, että laineet alkoivat kohota yhä

korkeammalle lautan yli.

Hevoset tömistivät levottomasti ja pöristelivät. Kaarlo piteli vanhaa

Hurjaa kaulasta ja vuodatti kyyneleitä sen vanukkeiseen harjaan. Antti

seisoi vieressä ja pyyhki kyyneleet pois nutunhihalla, ja Halli koira,

jonka rypistynyt naama ilmaisi pelkoa, kuunteli tarkkaan ihmisten

puhetta. Matti ja Jaakko Trast seisoivat äänettöminä, kuni

vartijajoukko tuonelan portilla, kummallakin keksi kädessään.

Ainoastaan silloin tällöin, kun joku mahtava aalto löi valtavasti

kojua vasten, huusi Jaakko Trast ikuista "smirnaansa".

Äkkiä syöksyi yksi hevosista järveen. Hurja seurasi heti jälestä ja

veti äkisti mukaansa Kaarlonkin, joka suonenvedontapaisesti riippui

kiinni hevosen harjasta. Nyt Hallikin pakeni. Näytti siltä kuin

olisivat elukat aavistaneet onnettomuutta, sillä tuskin nähtiin niiden

kuorskuen uiskentelevan, turpa korkealla aaltojen yli, ennenkuin

lautta romahti kahtia.

Matti ja hänen poikansa painuivat vaistomaisesti toisiinsa. Tuolla,

lautan toisessa päässä nähtiin vanhan sotamiehen kunniaa tekevän.

Jäykkänä, suorana ja koreana, kuten ennen paraateissa ja

tappotantereella, seisoi hän siinä heiluvilla hirsillä, valmiina

odottaen viimeistä.

Nyt kadotti hän jalansijansa. Käsi ei ollut enään lakilla, mutta

"kuoleman kunniaksi" kaikui hänen äänensä, kuin ukkosen jyrinä

aaltojen kuohussa, ja tuossa tuokiossa vajosi hän syvyyteen. Aallot

sulkivat voimalla kiinni hänen lepokammionsa, tuuli soitteli

mahtavin sävelin hänen kuolinvirttänsä, ukkosen jyrinä suoritti

kunnialaukauksen, ja muistosanana urhollisen miehen haudalla oli Matin

sydämmestä lähtevä "Jumala siunatkoon sinua, Jaakko Trast". Vanha

urho, Jaakko Trast, oli päästetty vartiolta, hän oli mennyt ystäviensä

luo, jotka kerran tykkien pauhatessa ja kivärien leimahtaessa, eivät

räpyttäneet silmiään kuoleman edessä enemmän kuin hänkään.

Koko tuosta suuresta lautasta oli tuskin jälkeäkään jälellä, ja nyt

kysyttiin, miten voitaisiin pitää koossa sitä, mikä vielä, ikäänkuin

sattumalta, pysyi yhdessä. Matti kietoi mahtavat käpälänsä hirsitukun

ympäri, jota, lähinnä sitä paikkaa, missä vipusin vielä seisoi, piti

koossa hevoskulkua varten kyhätty lattia. Hän aikoi viskata nuoran

hirsien ympäri, voidaksensa, sen tehtyään, hakata köyden poikki, jotta

myrsky saisi ajella häntä lähimmäiseen rantaan.

Siinä nyt syntyi raju taistelu jättiläisen ja vapauteen pyrkivien,

vastarintaa tekevien hirsien välillä. Tässä taistelussa menivät hänen

vaatteensa repaleiksi, hänen jäsenensä hieraantuivat verille,

jäntereet pöhöttyivät, ja tukka riippui hassallaan hänen kasvoillaan.

Mutta voittajana hän taistelusta suoriutui. Hän sai nuoran kiedotuksi

hirsien ympäri; hän oli pelastettu.

Silloin kuului läpi aaltojen loiskeen ja myrskyn pauhinan,

pitkäveteinen, kimakka vihellys. Kuni höyhen kavahti Matti pystyyn ja

huusi yli järven: Tänne! Avuksi!

* * * * *

Israel Veikkoliinin halu saada tavata poikaansa kiihtyi samojen lakien

mukaan kuin esineen putoomisnopeus. Oli kulunut aikoja, ennenkuin hän

oli saanut kaikki ne asiapaperit, jotka täydellisesti todistivat pojan

oikeaksi, ja nyt, kuta likemmäksi päämäärää hän joutui, sitä enemmän

kiihtyi hänen halunsa. Hän oli, saadakseen takaisin poikaansa Matilta,

matkustanut pohjoiseenpäin, sillä hän ei saattanut uskoa, että Vahva

Matti parin kuukauden ajalla olisi ennättänyt ohi Palosaaren. Siellä

kuuli hän, että lautta aikoja sitte oli kulkenut ohi. Hän palasi nyt

takaisin Blumen hinauslaivassa, Leimussa, joka vihdoin viimeinkin oli

valmis hinaamaan tuota isoa tukkilauttaa. Siinä häntä sitte yllätti

tuo äkillinen hirmumyrsky.

Nyt kävi Veikkoliini levottomaksi. Kun hän mielenkuohuksissaan seisoi

siinä pystyssä pysytteleimässä aaltojen heiluttelemassa höyryssä tutki

hän itseänsä, ja hänen täytyi myöntää, että, jos hän nyt liian myöhään

saapuisi lapsensa luo, oli se hänen oma vikansa. Hän oli vältellyt

tapaamasta Mattia ja hänen vaimoaan; hän tahtoi odottaa viimeiseen,

kunnekka hän saattoi otaksua heidän jo tuntevan onnettomuutensa.

Kuta enemmän myrsky kiihtyi, sitä levottomammaksi hän kävi, ja kun

höyry törmäsi vasten ensimäisiä irtonaisia hirsiä, oli hän

kadottamaisillaan kaiken kylmäverisyytensä, joka ei muuten milloinkaan

häntä pettänyt. Hän malttoi kuitenkin mieltänsä ja käski

koneenkäyttäjän lisätä höyryä, vauhdin enentämiseksi. Itse meni hän

laivan keulaan, siinä hän seisoi, kuni merikotka kallion-niemekkeellä,

tähystämässä ympärilleen. Hän rupesi höyryn oppaaksi. Perämies totteli

hänen kätensä pienintäkin viittausta. Hän ohjasi Leimun kulkua ja

määräsi sen vauhtia. Kaikki hänen elonsa näytti keskeyntyneen silmiin,

jotka terävinä ja selki seljällänsä koettivat tunkea tuon valkoisen

hämärän läpi. Mutta nähtyään särkyneen veneromun aaltojen ajelemana,

oli hän joutua epätoivoon. Nuot laihat kasvot vavahtivat

mielenliikutuksesta. Hän horjui; tuntui siltä, kuin menisi hän

tainnuksiin. Samassa kuului kirkunaa ja huutoa läpi myrskyn. Uudelleen

elpyi hän toivoon.

-- Hiljennä vauhtia, komensi hän. Vene. yksi noita pitkiä, tanakoita

kirkkoveneitä, jotka sunnuntaisin höyryveneen nopeudella halkaisevat

vesiämme, sukelsi kuohuista esiin. Siinä oli Maria, joka veneellä oli

lähtenyt etsimään omiaan.

-- Onko Kaarlo siellä? Ovatko Matti ja Antti siellä? kysyttiin

toisesta ja toisesta aluksesta.

"On" ja "ei" kuului heti perätysten, toista seurasi huojennuksen

huokaus, aivan kun olisi taakka rinnasta vieritetty, toiseen liittyi

surun huokaus, aivan kuin olisi tämä taakka pudonnut toisen rinnalle.

Nähdessään myrskyn olevan tulossa, oli Maria, Rönnin ja Ellin, sekä

muutaman Ristisaarelaisen kanssa, kiirehtinyt rannalle. Yksi noita

isoja kirkkoveneitä työnnettiin vesille, ja murhaavan levottomuuden ja

tuskan valtaamina sousivat he Ahvenankarille. Myrskyssä, vastatuulessa

ja pimeässä oli menty harhaan, jouduttu pakenevain hirsien väliin ja

taaskin päästy vapaiksi, mutta missä oltiin, sitä ei yksikään

varmuudella saattanut sanoa. Soudettuaan edes takaisin, ristiin

rastiin, tavattiin korskuva Hurja Kaarlo poika riippuvana harjasta.

Kaarlo otettiin veneeseen, ja sitte taaskin soudettiin, kunnekka

höyryvene tavattiin.

Ainoastaan suurimmalla hankaluudella saatiin laivaan Maria,

väsymyksestä puolikuollut Kaarlo, Elli ja Rönni. Kun Veikkoliini sai

läpikastuneen ja värisevän poikansa höyryveneeseen, vei hän hänet

konekoppiin ja jätti hänet lämmittäjän huostaan.

Maria katseli inholla hänen hoitavan poikaa, ja vaati ankarasti, että

riennettäisiin hänen miehelleen ja pojalleen avuksi. Ja taaskin seisoi

Veikkoliini höyryveneen keulassa, taaskin alkoi myrsky hänen

sielussaan... Jospa he tulisivatkin myöhään, jospa Matti olisi

sortunut, kuten Uria taistelussa, silloin olisi Maria vapaa. Silloin

ei mikään Natan saattaisi häntä nuhdella. Hänen syynsä se ei silloin

olisi. Hän antaisi Marialle takaisin kaikki, mitä he olivat

kadottaneet. Tätä miettiessään valtasi hänet hurja päättäväisyys,

hänestä tuntui, kun olisi se myrsky, jota hän nyt kesti järvellä,

oikeastaan raivonnut hänessä itsessään. Hänessä pauhasivat intohimojen

hyökylaineet, hänessä leimahtivat ajatukset; hän se oli, joka

eteenpäin syöksyi kohti määrättyä määräpäätä, jota hän ei tahtonut,

jota hänen ei tarvinnut nimittää eikä ajatella, mutta jota hän kauan

oli hautonut, ja jonka hän hämärästi tunsi toteuntuvan tavalla tai

toisella.

Kylmänä ja tyynenä seisoi hän siinä, taaskin tähysteli ja etsi hänen

silmänsä. Hän tunsi olevansa ikäänkuin onneansa takaa ajamassa. Hän

oli sen nyt löytänyt, eikä kenkään voisi sitä häneltä riistää,

henkensä kaupalla olisi hän puolustava sitä -- kunhan vain ei kukaan

sekoittaisi hänen peliään.

Äkkiä värähti koko hänen ruumiinsa; aivan kuin jännitetty kieli, jota

kosketetaan. Suunnattoman levottomuuden valtaamana oli Maria tarttunut

höyryviheltimeen, joka päästi kimeän huudon.

Veikkoliinin veri kuohahti vihasta; hän tunsi äkillisen halun väkisin

karkoittaa Marian höyrytorven luota. Mikä oikeus hänellä oli

asettautua, juuri nyt, hänen ja tuon ratkaisevan silmänräpäyksen

väliin? Keskellä näitä epäselviä, hämäriä ajatuksia, näitä

vaihtelevaisia onnen, ikävöimisen ja raivoisan vihan tunteita,

keskellä tätä kaksinaista elämää, myrskyä ulkona ja myrskyä sisällä,

hillitsi hän kuitenkin ulkonaisesti itsensä.

Hän kuuli selvästi avunhuudon, hän näki matkan päässä, jonka pituutta

hän ei kuitenkaan räiskeeltä ja rankkasateelta saattanut tarkoin

arvostella, jättiläishaamun, joka vaahdon ja aaltojen keskellä

heilutti käsivarsiaan. Laiva ohjasi kulkuaan suoraan haaksirikkoisia

kohti. Veikkoliini tunsi, että hänen velvollisuutensa oli varoittaa

perämiestä. Mutta joko hän nyt jo oli liian lähellä, taikka kadotti

hän mielenmalttinsa, hänen kielensä ja käsivartensa olivat kuni

rampaantuneet.

Ensi silmäyksessä jo ryskähti, hän näki kuin unessa, mitenkä Matti

vajosi alas syvyyteen.

Mikä oli hervaissut Veikkoliinin tahdon? Eläessänsä hän ei voinut

ratkaista, josko ja mihin määrin hänen tahtonsa oli syynä siihen, mikä

tapahtui.

Ja mikä tapahtui ja tapahtui salaman nopeudella, oli se, että laiva

silmänräpäyksessä musersi jätteet siitä lautasta, joka Matin oli

onnistunut viimeisillä voimillaan sitoa kokoon. Nyt komennettiin seis

ja takaperin, köysiä viskattiin ulos. Laivan partaan yli ojennettiin

jänteviä, auttavaisia käsivarsia apuaan tarjoomaan. Mutta raukean,

vertavuotavan nuorukaisen solakka ruumis oli kaikki, mikä käsiin

saatiin.

Vahva Matti ei milloinkaan ollut itseään asettanut etusijalle. Aina

oli hän ajatellut muita, hänen viimeinen taistelunsa elämässä ei ollut

itsensä, vaan poikansa edestä. Ja kun tämä viimeinkin oli pelastettu,

lepäsi jo Matin voimakas ruumis raadeltuna ja muserrettuna syvällä

Pielisjärven vihaisten aaltojen alla.

Leimu kierteli vielä hetken turmapaikkaa, kuten lokki kuohujen yli,

mutta täällä ei enään ollut mitään tehtävää. Kun Antti jälleen tointui

tainnuksistaan ja Rönni häneltä kysyi suutaria ja Jaakko Trastia,

vastasi hän ainoastaan: Tuolla alhaalla isäni kanssa! Laiva kääntyi

takaisin pohjoiseenpäin.

Marian siinä ääneensä nyyhkiessä poikansa vieressä, kuuli hän tämän

surullisen vastauksen. Hän katsahti ylös ja hänen silmänsä kohtasivat

sattumalta Veikkoliinin silmiä, jotka lakkaamatta olivat häneen

kiintyneinä.

Syvemmin loukkaantuneena tästä katseesta, kuin röyhkeimmästä

puhuttelusta, kävi Maria kalpeaksi, pyyhki äkkiä kyyneleet silmistään,

astui hitaasti pari askeletta Veikkoliiniä kohti, ja luoden häneen

kylmän, murhaavan katseen, sanoi hän hiljaan:

-- Taavetti olet sinä, etkä Israel.

Veikkoliini peräytyi taakseppäin. Hän oli neljänkymmenen vuoden

vanhana jälleen alkanut kuunnella noita säveleitä, jotka tavallisesti

ainoastaan kerran ihmiselämässä kajahtavat. Hän oli uneksinut ja niin

paljon ajatellut tätä Mariata. Maria, hän lahjoittaisi hänelle jälleen

ne monet vuodet, jotka hän oli elänyt kesättä ja keväättä, hän

lahjoittaisi ne jälleen päivänpaisteisina ja kukkaisina. Oi, kuinka

paljon hän olikaan valmis uhraamaan tälle unelmalle. Ja nyt...

Olivatko nuo myrkylliset katseet, nuo onnettomuudesta ja tuskasta

vanhentuneet ja kuihtuneet kasvot vastauksina hänen unelmilleen? Tätä

vastaustako saadakseen olivat hänen ajatuksensa herkutelleet

luvattomia, hänen sielunsa koskettanut rikosta? Oliko Maria sitte

syytön? Ja hänen sydämmessään tuntui kuin jos, lumen sataessa palavaan

koskeen, liikkuva vesi äkkiä muuttuisi lujaksi jääksi; hän aavisti,

että kaikki, mitä hän nyt oli kokenut, oli muuttava hänen rakkautensa

ikuiseksi vihaksi. Maria taaskin, hän tiesi, että Veikkoliini oli

heiltä ryöstänyt kaikki, ja uskoi, tahi tahtoi uskoa, että äskeinen

tapaus oli enemmän kuin onnettomuuden kohtaus. Siitä päivästä alkaen

oli näiden molempain välillä salainen, mutta leppymätön viha.

Maria meni lastensa ja Kaarlon kanssa keulaan lämmittäjän luokse, hän

istuutui siihen ja alkoi hoidella poikansa haavaa ja kuivata hänen

vaatteitaan. Hänen sydämmensä oli niin täynnänsä surua ja katkeruutta,

vihaa ja inhoa Veikkoliiniin, että hän ei löytänyt sanoja

tunteillensa. Hän ei pudottanut kyyneleitä, hän ei raivonnut eikä

itkenyt, mutta Veikkoliinin puheesta ja kysymyksistä ei hän pitänyt

lukua, vielä vähemmän vastasi hän niihin. Epävarmaa oli, kuuliko Maria

ensinkään, mitä hän puhui.

Syvästi loukkauntuneena ja kiihtyneenä istuutui Veikkoliini syrjälle,

niin että hän näkymättömänä saattoi katsella poikaansa, joka piteli

Elliä kädestä ja lämmitteli tulen ääressä. Helakka valkean valo antoi

pojan kalpeille kasvoille raittiin, punakan värin, ja Veikkoliini

tunsi yhä karttuvalla liikutuksella joka piirteen näissä nuorissa

kasvoissa.. Hän käsitti kuitenkin, että oli parasta olla vaiti tänä

iltana, jott'ei hän joutuisi pahaan valoon poikansa silmissä, sillä

Maria, sen hän näki, oli semmoisessa mielentilassa, ettei ollut

mahdollista edeltäkäsin arvata, mitä hän saattoi tehdä, ja Jumala

tiesi, mitä tämä olisi sanonut, jos hän olisi tahtonut poikaansa

vaatia takaisin.

Vähitellen hiljeni myrsky, sade taukosi, pilvet pakenivat. Kesäyön

tähdet pilkistivät unisesti. Taivaan rannalla kumotti kuu isona,

levittäen loisteensa selän maininkien yli. Pielinen oli nyt laannut

raivoamasta ja lepäsi taas tyynenä pohjolan yön salaperäisessä

valossa, Hinausvenhe oli laskenut ankkuriin lähelle noita kahta muuta

lauttaa, jotka olivat Ristisaaren salmessa. Saarien ja luotojen

suojassa ollen eivät nämät tietäneet paljon mitään aaltojen pauhusta

ja myrskyn raivosta.

Seuraavana päivänä löydettiin uutterasti etsittyä Matin ja Jaakon

ruumiit. Molemmat kuolleet lepäsivät melkein vedenpinnan tasalla

Ahvenankarin litteiden paasien välillä.

Kun Maria palasi surullisen kuormansa kanssa hinauslaivalle, oli

Veikkoliini poikineen jättänyt sen. Yksi lautan miehistä oli veneellä

vienyt heidät sille laivalle, joka kulki Nurmeksen ja Joensuun

välillä. Kaarlo oli itkenyt ja vastustellut viimeiseen asti, Elli oli

surusta kuin lamaantuneena. Enkeli paljaine lyövine miekkoinensa

seisoi taas vartiolla karkoitettuaan nuoret paratiisista.

Neljätoista päivää myöhemmin oli Nestor Rönni lujaksi lautaksi koonnut

kaikille selän rannoille hajalleen ajautuneet hirret, ja hinausvenheen

avulla vietiin ne jälleen määräpäätänsä kohti.

Maria muutti tyttärensä Ellin kanssa Joensuuhun, mutta Antti jatkoi

Nestor Rönnin johdolla isältään perittyä ammattia.