XV.

Atkinilaiset olivat Jaavan pääkaupungin Surabajan läheisillä vesillä

upottaneet hollantilaisen fregatin ja tappaneet laivaväen, joka

veneillä koetti pelastua maihin. Hollannin kunnia oli loukattu ja

loppumattomasti huutaen: "Eläköön kuningas, eläköön Hollanti,"

myönnytti kamari keskustelematta kaksi miljoonaa dukaattia uusien

pansarilaivain rakentamiseen Jaavan huimien asukasten kurittamista

varten.

Tonkinilaiset merirosvot olivat hallituksensa suosiollisella luvalla

polttaneet ranskalaisia lähetysasemia ja viimeiseen mieheen tappaneet

ranskalaisen komppanian. Myrskyisillä huudoilla: "Vive la republique"

(eläköön tasavalta) myönnytti edustajakamari useita miljoonia frankia,

merirosvojen kukistamista ja Tonkinin valloittamista varten.

Loordi Randolph Churchill oli alihuoneessa pitänyt pauhaavan puheen

Englannin laivaston rappiotilasta, puheen, joka oli höystetty

pistävillä viittauksilla amiraaliviraston hallintotoimiin. John Bull

oli herännyt unestaan, ja "cheers" (eläköön) sekä "England for ever"

(Englanti ainaiseksi) huutojen kaikuessa annettiin 20 miljoonaa puntaa

Britannian laivaston vahvistamiseksi.

Newyorkissa oli rohkea pörssiperkele hajoittanut hopearenkaan,

tuhansittain ihmisiä oli joutunut häviöön, mutta kullanvirta juoksi

jälleen vapaana maailmaan, Amsterdamista, Parisista, Lontoosta ja

Newyorkista. Se juoksi eteenpäin tuo välkkyvä kultainen virta, ottaen

haaroja vastaan kaikista pienistä pörsseistä ja pankkilaitoksista,

jotka nyt kaikki pelasivat "haussea" (kohottivat hinnat); virta paisui

reunoihin saakka.

Ja mihin vain ojanne tästä virrasta saapui, siellä vaikutti kultainen

metalli kuten verenruiskutus verettömään ihmiseen, kuten rauta

kälvetystautiseen. Sydän sykki voimakkaasti, valtimot paisuivat,

sairas elpyi uuteen eloon ja uuteen rohkeuteen. Skotlannin ja Belgian

kivihiilikaivoksissa kaikuivat jälleen kaivosmiesten vasaraniskut, ja

narisevat koneet vipusivat siteissä olevan lämmön mustina kiiltävinä

kappaleina maan syvyydestä; sulatusuunien sisus hehkui ja rauta kitisi

levyiksi valssattaessa.

Norjan tunturilaaksoissa, Ruotsin jokien varsilla ja Suomen järvien

rannoilla hakkasi kirves jälleen voimakkaita iskuja. Metsien

sydämmessä jyrisi ja ryskyi, karhu pakeni unen horroksessa

talvipesästään, ja kettu pyrki pelonalaisena luolaansa, honkien

kaatuessa puunhakkaajien kirveestä. Höyrysaha leikkasi vinkuen

pihkaisia hirsiä, ja Uuraan, Kotkan, Turun ja Oulun satamilla kuultiin

laivansälyttäjien iloista puhetta ja huutoa heidän kantaessaan

notkuvia taakkojaan suurien höyrylaivojen kyljelle, jotka tarumaisen

hornansuun tavalla nielivät harjujemme kaunistuksen, salojemme ytimen,

yhäti viheriät metsämme.

Patruunat, nuot vanhat, jotka olivat pysyneet pystyssä myrskyssä,

oikaisivat itsensä, sillä nyt oli kova aika mennyt ohitse. Uskalluksen

henki valtasi kaikki, konttorin päälliköstä alkaen nuorimpaan

harjoittelijaan saakka, kaikki he luottamuksella uskoivat

kauppahuoneensa vakavuutta ja tulevaisuutta. Ja uudet, tuntemattomat

kauppanimet asettivat siniset ja kultaiset toimikilpensä nähtäväksi,

uusia miehiä, joista ei kenkään ollut kuullut puhuttavan, tunkeutui

esille siinä, missä vanhat raihnaat olivat kumoutuneet.

Uusia sahoja rakennettiin, ja tukkijunkkarit matkustelivat ristiin

rastiin Karjalan metsiä, ja kaikki, jotka olivat tehneet arvionsa

baissen (sortohintojen) nojalla, olivat kuin poispyyhityt. Nyt oli

vuoksi, nyt oli hausse. Europan mahtavasta kultavirrasta oli pieni

ojanne ylettynyt tänne saakka.

Joka kovan ajan kuluessa oli ostellut metsiä, joskin ne sijaitsivat

kovin sopimattomasti, joka oli jaksanut jatkaa vekselihuijausta

toivottomasta tilastaan huolimatta, joka vielä eilen oli köyhä raukka,

hän oli tänään pelastunut, hän oli varakas mies, ja huomenna saattoi

hän ehkä kuulua ylimpään tuhatlukuun.

Tällä iloisten toiveitten ja kultaisten lupausten ajalla pani

Veikkoliini toimituskilpensä ylös. Hän oli asettautunut kauppamieheksi

pieneen Joensuuhun, noitten Karjalan kahden suuren järven välisen

kulkuväylän varrelle.

Israel Veikkoliini, niin oli suurilla kultaisilla kirjaimilla maalattu

uuteen välkkyvään kilpeen. Veikkoliini oli elänyt odotuksen,

jännityksen ja levottomuuden ajalla. Hänen hermonsa olivat tämän ajan

kestäessä olleet kiihotuksen alaisina, hän oli ollut liiallisen työn

rasittamana ja oli sentähden pysynyt laihana. Nyt olivat elämän

päivänpaisteiset päivät tulleet hänellekin. Olisi luullut, että se

intohimo, joka häntä oli vallassaan pitänyt, ajan kuluessa malttuisi,

tasoittuisi, mutta niin ei käynyt; päinvastoin, hän oli ottanut

ensimäisen suuren askeleen: toisesta säätyluokasta oli hän

järkähtämättömän pontevuutensa avulla noussut korkeampaan säätyyn. Hän

oli seisoessaan tuolla alhaalla tuhansien tuntemattomien joukossa

luullut saavuttavansa kaikki, jos hän vain pääsisi sille kukkulalle,

joka oli häntä likinnä. Nyt hän oli sille päässyt, ja sinne tultuaan

näki hän edessään laveita näköaloja, toisia saavutettavia kukkuloita.

Ja hän yritti niille nousemaan, se on, hän oli siihen pakotettu. Hän

ei ollut enään omassa vallassaan. Ne voimat, jotka hän oli pannut

liikkeelle, nostivat häntä vastustamattomasti mukanansa.

Semmoisissakin henkilöissä, jotka ovat aikansa tietojen ja sivistyksen

kukkuloilla, ja jotka nopeasti ovat nousseet onnen hohtavaa uraa

myöten, huomataan pian, että he ovat muuttuneet, he eivät enää ole

samat kuin ennen. Ja vielä paljoa enemmän huomattiin tätä tässä

nousukkaassa, joka tosin oli runsaslahjainen, mutta kuitenkin oli

kaikkien nousukkaan vikojen alaisena. Hän oli suuressa määrin

rahanhimoinen, hän oli kovettunut taistelussa kultamarkan edestä.

Henkisessä elämässä on yhtä vähän seisahdusta kuin ruumiillisessakin.

Veikkoliini ei ollut mennyt eteenpäin, hän oli sentähden ruvennut

soljumaan alaspäin. Luonnollista oli, että hän piti itsensä suuressa

arvossa. Mistä hänen tulikaan kiittää entisyyttä? Eikö hän ollut itse

taistelemalla saavuttanut sitä, mikä hänellä nyt oli? Että lait olivat

tehneet hänet vapaaksi mieheksi ja suojelleet hänen oikeuttansa, että

vallassa olevat säädyt olivat monta kovaa ottelua kestäneet hänen

valtiollisen oikeutensa puolesta, että herrasmiehet ja ainoastaan

herrasmiehet olivat taistelleet hänen kielensä ja sivistyksensä

puolesta, kaikki tämä oli tosiasia, joka, joskin hän joskus sen

huomasi, pysyi epäselvänä ja sen sanomalehdistön sanatulvan

peitteessä, joka työskenteli hänen etujensa puolesta.

Tätä hän ei paljon ymmärtänyt, mutta selvästi hän ymmärsi sen, että

hän itse oli kohonnut näkymättömistä. Hän oli siellä ylhäällä monen

vanhan kauppahuoneen harmiksi ja ihmeeksi, hän oli tullut

kaupallisvallaksi, jota täytyi ottaa lukuun. Ja ketä hänen oli siitä

kiittäminen? Itseään, sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä.

Nyt istui hän konttorissaan tutkimassa kauppakirjojaan. Syysaurinko

vilkaisi silloin tällöin isoista akuttimettomista ikkunoista, pari

alakuloista kärpästä surisi ruudulla pyrkien ulos vaaleaan

päivänpaisteeseen. Hän oli kuin kärpäset, hänkin tahtoi ulos, mutta

vähäinen tapaturma lautatarhassa pakotti häntä pysymään sisällä. Hän

oli edellisenä päivänä vahingoittanut jalkaansa ja oli nyt potilaana.

Ja tuo juuri tänään, juuri tänään, jolloin hän halusi olla vapaana ja

terveenä, jos milloinkaan.

Tänään oli pormestari lausunut hänelle pari tärkeätä sanaa;

kaupungissa ei ollut kauppaneuvosta, oli hän lausunut.

Tänään piti hänen poikansa, oltuaan kolme vuotta Englannissa, tulla

kotiin, tulla tänään viimeisellä höyrylaivalla, joka vielä uskalsi

kulkea syyskylmästä ja pimeydestä huolimatta. Ikkunastaan hän saattoi

nähdä höyrylaivan, oman höyrylaivansa, kun se kiersi niemen, jolla

valkoinen merimerkki seisoi, kun se täydellä höyryllä ponnisteli

virtaa vastaan, kuinka se läheni rantaa. Siellä, rannassa, estivät

valitettavasti tavara-aitat häntä näkemästä laivan valia; ainoastaan

mastot ja tupruttava savutorvi näkyivät.

Herra Veikkoliini katsoi kelloaan, hänen laskunsa mukaan pitäisi hänen

Kaarlo Oskarinsa neljänneksen kuluessa ehtiä tulla hänen luoksensa.

Mielessään kuvaili hän pojan kuvaa. Lieneekö hän vielä äitinsä

näköinen.

Neljännestunti kului, toinenkin neljännestunti, mutta Kaarlo Oskaria

ei näkynyt, ei kuulunut. Veikkoliiniä alkoi huolestuttaa. Olisiko

jotain tapahtunut. Hän nousi kiivaasti seisaalleen mennäkseen ulos,

mutta tuska jalassa pidätti hänet. Silloin kuului nopeita askeleita

portailta. Siinä hän on! Ja tuska poistui, hän hymyili jo edeltäkäsin,

ovi avautui, ja sisään astui herra Clarke, hänen englantilainen

konttorimiehensä.

-- Oliko poikani höyrylaivassa, mr Lark, kysyi Veikkoliini pakotetulla

mielenmaltilla.

-- Yes, sir. [Oli, herra.]

-- Onko hän terve? Miltä hän näytti?

-- Very english [kovin englantilaiselta], sanoi mr Clarke hymyillen ja

vedellen hyvin hoidettujen lampaankotlettien näköisiä poskipartojaan.

-- Mistä syystä hän ei tule ylös tänne?

Mr Clarke nosti silmänsä, katsoi kelloa, loi silmänsä höyrylaivaan

päin...

-- Niin, mistä syystä hän ei tule ylös tänne, toisti hän ihmeissään.

-- Tehkää hyvin ja hakekaa hänet, sanoi Veikkoliini kärsimättömänä.

-- Yes, sir, vastasi englantilainen ja meni.

Taas kului puolen tuntia. Mitä tuskallisimman levottomuuden alaisena

makasi Veikkoliini sohvallaan. Hän ei ollut ainoastaan levoton, hän

oli pahastunut, sydämmessään kovasti loukkauntunut siitä

epäkunnioituksesta, jolla hänen poikansa häntä kohteli. Olihan se

kuulumatonta, kolme vuotta oli hän ollut poissa kotoa, ja nyt kotiin

tultuaan hän ei kiirehtinyt isänsä luo.

* * * * *

Tuon suuren kovan onnen kohtauksen jälkeen oli Maria Kiiskilä ihan

tyhjänä leskenä muuttanut Joensuuhun. Alussa täytyi hänen taistella

kovimpia vaikeuksia vastaan. Hänen tavaransa menivät toinen toisensa

perästä teille tietymättömille; pian hän sairaine masentuneine

tyttärineen seisoi siinä välttämättömimmänkin puutteessa. Hän taisteli

toivotonta, hurjaa taistelua olemassa-olostaan.

Viimein hänellekin päivä alkoi valjeta, vaan ainoastaan vähitellen.

Hän sai paikan erään kaupungin paremman leipurin luona. Kun tämä

kuului niinsanottuihin heränneisiin, niin perheenemäntä, jonka

suosiota Maria mitä suurimmassa määrässä oli saavuttanut, suositteli

häntä muille uskonsisarilleen, niin että Maria tietämättään,

huomaamattaan joutui pyhien yhteyteen. Hän kävi yhtäläisissä

vaatteissa, kuin hekin, tuossa koko Karjalassa tunnetussa tummassa

kerettiläispuvussa, ja otti osaa heränneitten kokouksiin.

Tuo kova onnettomuus, joka oli kohdannut Mariaa, oli hänet masentanut,

mutta siitäkin huolimatta oli hän taipunut heränneitten oppiin ja

elämään. Hän veisasi kokouksissa ja kuunteli veljien ja sisarien

puheita antautuen kaikenlaisten mielenliikutusten valtaan. Mutta kun

piti antaa vihamiehillensä ja velallisillensa anteeksi, silloin hän ei

enää ollut mukana. Syvällä hänen sydämmessään oli haava, paranematon

haava, ja sen oli Veikkoliini iskenyt.

Hän taisi kyllä kaikille muille antaa anteeksi, mutta hänelle ei.

Hänen suhteensa hän teki poikkeuksen, ja kaikki hänen vihansa

kohdistui häneen. Tämä oli häntä pettänyt, riistänyt häneltä kaikki,

hän oli -- ja hän tiesi kyllä mistä syystä -- purjehtinut hänen

miehensä upoksiin, ja nämät kaikki oli hän tieten taiten

tehnyt, se oli Marian varma luulo. Hän oli heiltä ottanut pois

vaivaishuonelaisen, Kaarlo pojan, hän oli jyrkästi kieltänyt häntä

käymästä heidän luonaan, ja kun tämä ei auttanut, oli hän lähettänyt

poikansa Englantiin. Hän oli tehnyt kaikki katkeroittaakseen Marian

tyttären, hänen Ellinsä elämää.

Eikä siinäkään ollut kaikki: Kiiskilän kylässä, jossa hänen sukunsa ja

tuttavansa elivät, oli jokainen talollinen velkaa hänelle; hän oli

oikea verenimijä; missä hän vaan liikkui, siellä talonpojat ensiksi

velkaantuivat, sitte joutuivat kodittomiksi ja viskattiin, kuten Maria

itse, pois oikealta uraltaan avaraan mailmaan. -- Tällekö miehelle

pitäisi hänen antaa anteeksi! Ei, Jumalan täytyi olla armollinen

hänelle, niin itsensäkieltäväinen hän ei voinut olla.

Ja Elli sitten... Kun hän ensin erkani Kaarlosta, oli hän kuin

kivettynyt. Hänelle oli naiminen yhtä kuin terveys, niin, yhtä kuin

elämä, niinhän lääkäri oli lausunut. Ja totta se olikin, sen hän itse

tunsi. Tämän rakkauden helmassa oli hän kehittynyt, tämän tunteen

avulla oli hän ruumiillisesti pysynyt vahvan, liian aikaisin kypsyneen

henkensä rinnalla. Joka tämän rakkauden häneltä otti, hän otti hänen

henkensä. Siitä tuo tuska, nuot vaivat, jotka hänen kurkkunsa yhteen

puristivat, niin ettei ainoakaan huokaus päässyt hänen huuliltaan,

jotka sulkivat hänen kyyneltulvansa, niin ettei ainoakaan pisara

päässyt hänen silmäluomiensa alta. Vaaleana, melkein liikkumattomana

oli hän jäänyt lautalle seisomaan, kun hänen Kaarlonsa häneltä pois

otettiin.

Tämän kohtauksen jälkeen hän sairastui, joutui vuoteen omaksi. Se oli

tahdon, sielun sairautta; hän makasi vuoteellaan kuumeetonna,

tuskatonna, liikkumatonna ja halutonna.

Joensuussa ottivat heränneet hartaasti osaa nuoren, melkein

hervottoman naisen kohtaloon. "Veljet" lukivat ja rukoilivat hänen

puolestansa. "Sisaret" kertoivat hänelle hengellisestä kokemuksestaan,

vanhimmat tahtoivat parantaa häntä rukouksilla ja käsien

päällepanemisella. Kaikki oli turhaa. Lempeänä, hurskaana, surullisena

ja, ennen kaikkea, kauniina makasi hän vuoteellaan päivän toisensa

perästä kellekään uskoutumatta. Kun "veljet" luulivat hänen tummien

verhottujen silmäinsä katselevan Herran autuuteen, uneksi hän

Kaarlosta; kun hän makasi hiljaa liikuttaen ainoastaan huuliaan,

luulivat "veljet" hänen rukoilevan. Mutta hän haaveksi, sepitti omia

runojaan tahi kertasi runoja ja lauluja, joita isoäiti oli lukenut,

runoja ja lauluja, joittenka pääaineksena ja loppusävelenä rakkaus

oli. Äänettömin äänin, kuten kaislakerttu virran rannalla, lauleli hän

rakkautensa korkeata veisua. Kun hänen kyyneleensä valituksitta,

huokauksitta, nyyhkytyksittä juoksivat hänen vaaleita poskiansa

myöten, silloin luulivat "sisaret" hänen makaavan koetusten alaisena:

hän vain suri sydämmensä ystävää.

Mutta eräänä päivänä tapahtui jotain merkillistä, jotain oikein

ihmeellistä. Yksi "veljistä" oli Marian luona pitänyt kokousta; siellä

kuultiin rukouksia ja avuksihuutoja, virrenveisuuta ja herätyshuutoja;

sairas oli maannut äänetönnä ja hiljaisena sekä kiittänyt tavallista

suuremmalla lempeydellä ja ystävällisyydellä heitä kaikkia, kun he

hämärässä poistuivat vahvistettuina ja iloisina siitä, mitä olivat

sanoneet ja kuulleet.

Seuraavana päivänä levisi kuni kulovalkea uskovaisten riveissä puhe,

että Elli oli noussut tautivuoteeltaan, oli itse äitiinsä nojautuen

kävellyt huoneessa. Ja veljien ja sisarten ilo oli suuri. Tuo lempeä,

kaunis nainen oli voittanut kaikkien sydämmet. Mitä oli sitte

tapahtunut siellä, Marian luona?

Veikkoliini oli muuttanut kaupunkiin, ja hänen poikansa oli edellisenä

iltana, äidin poissa ollessa, hiipinyt sairaan luo. Kaikki, mikä oli

jäänyt sanomatta kevään ja kesän onnellisina päivinä, se puhkesi nyt

äkkiä, syyshämärässä ilmi, niin monen surun ja kaipauksen jälestä.

Kaarlo oli vakuuttanut, että, vaikka hänen isänsä sanoisi mitä

tahansa, niin hän, Elli, eikä milloinkaan, ei milloinkaan kukaan muu

tulisi hänen omaksensa.

Siitä päivästä oli tyttö muuttunut. Kalpeissa kasvoissa alkoi veri

liikkua, silmät loistivat, huulet tulivat punaisiksi, hiljainen onni

ja alttius loisti hänen silmistään. Koko talven kulkivat nuoret

autuuden huumeessa, enkeli paratiisin portilla oli nukahtanut, he

olivat taaskin hänen huvitarhassaan.

Mutta keväällä Veikkoliini urkki selville poikansa salaisuuden ja

lähetti hänet äkkiä ensimmäisen konttorimiehensä, erään nuoren

englantilaisen kanssa, Englantiin. Siellä oli hän kolme vuotta. Mutta,

joka kerralta kuin isä sai yhden kuivan, lyhyen, liikemiehentapaisen

kirjeen, oli Elli saanut kolme. Ja nyt, monivuotisen odottamisen

jälestä oli aika tullut; hän oli palannut.

Laiva "Yrjö Koskinen" laski Joensuun laivasillan kylkeen. Kaarlo Oskar

Veikkoliini, varsin komeannäköisenä, puettuna englantilaiseen kuosiin,

jakaus niskassa, meloninmuotoinen hattu päässä, ryhmysauva, keltaiset

hansikkaat kädessä, kirjava puku yllänsä, astui maalle, ihmeissään,

kun ei tavannut isäänsä alhaalla venheessä. Hän katsoi sen Luojan

viittaukseksi ja läksi semmoisenaan, niin nopeasti kuin vain saattoi,

rakasta, tunnettua tietä pieneen yksinkertaiseen kotiin.

Ellin ilo ei ollut meluava eikä myrskyisä. Tuo hiljainen, nöyrä ja

vähäpuheinen Elli oli onnessaan sama kuin surun aikana. Silmissä oli

vain lämpöisempi loiste; veri virtaili nopeammin poskissa.

Kaarlo yksin ymmärsi, miten iloinen hän oli.

* * * * *

Ulkona oli syysaurinko piiloutunut tummien, hajanaisten pilvien

taakse, jotka toivat pakkasta, lunta ja epähauskuutta muassaan.

Kärpäset olivat laanneet surisemasta Israel Veikkoliinin ikkunaruutuja

vasten. Hän itse istui synkkämielisenä odottamassa. Kolmeneljännestä

oli jo kulunut siitä, kuin laiva oli laskenut sillalle, eikä Kaarlo

Oskaria näkynyt vielä.

Mutta vait! Nyt kuulee hän portailla tassuttelevia askeleita. Jospa se

olisi hän.

Ovi aukeni ja sisään astui Kaarlo Oskari koko englantilaisessa

loistossaan taluttaen kädestä tyttöä valkeassa ja indigosinisessä

herännäispuvussa.

Veikkoliinin ennen niin sapekas mieli kuohahti reunojensa yli tästä

näöstä.

Kiivaasti sanoi hän: mitä tämä merkitsee, missä olet viipynyt?

-- Jos sanon sinulle, että tyttö tässä on Elli, niin tulisi sinun,

rakas isä, kyllä käsittää, missä olen ollut, ja mitä tämä merkitsee.

Veikkoliini oli vaiti hillitäkseen vihaansa. Kiiskilän Marian Elli,

tuon Marian tytär, sen, jota hän kerran oli ihaillut ja rakastanut ja

nyt vihasi, sen Marian, joka kosti hänen vihansa kaksinkertaisesti,

hänen, joka oli vieroittanut hänen poikansa sydämmen isästään, joka

häntä, Veikkoliiniä, oli panetellut Kaarlo Oskarille, joka kalvoi

hänen maineensa juuria, joka hänestä juoruili ja puheli kaikissa

hartauskokouksissa, hänenkö tytär tulisi hänen poikansa vaimoksi.

Oliko tuossa tytössä sopiva naimiskauppa hänen pojalleen,

Veikkoliinille, joka oli tuleva kaupungin rikkaimmaksi mieheksi.

-- Vie kotiin tyttö tuossa, sanoi hän karkeasti, ja tule sitte tiliä

tekemään itsestäsi.

Epäilemättä olisi Kaarlo Oskar tehnyt viisaammin noudattamalla isänsä

neuvoa, vaikka se annettiinkin sekä tuimalla että epäkohtelijaalla

äänellä. Mutta Kaarlo oli vasta täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta,

oli oppinut kolmessa vuodessa englantilaista itsenäisyyttä ja nyt

tunsi hän sekä rakkautensa että arvonsa loukatuksi Ellin läsnäollessa.

Hän punastui ja vastasi kiivaasti: Sinä et siis tahdo tietää mitään

Ellistä, minun...?

-- En.

-- Hyvä, sitte sanon sinulle jäähyväiset.

Ja hän läksi. Vuosia vieri, ennenkuin hän palasi siihen taloon...

Mutta mitenkä Kaarlon ja Ellin naimisasian kävi, ei kuulu

tukkijunkkarin historiaan.

* * * * *

Veikkoliini istui taaskin yksin, ja katkera hymy levisi hänen

kasvoilleen. Se poika, jota hän niin kauan oli kaivannut, jonka hän

vihdoinkin oli löytänyt, ja johon hän oli suuresti kiintynyt, kuinka

kylmäksi, vieläpä vihamieliseksi olikaan se poika aina osottautunut

isäänsä kohtaan. Ja nyt, nyt oli hän jättänyt hänet, jättänyt isänsä

kodin, vastaisen suuren perintönsä, jättänyt toimensa tässä

loistavassa liikkeessä, kaikki, ja minkä tähden? Tuon tytön tähden.

Hän tunsi, että jotain ikäänkuin kuoli pois hänessä, jotain, joka oli

itänyt ja kasvanut, mutta joka ei milloinkaan päässyt kukoistukseen;

tuntui kun olisi mahdollisuus johonkin parempaan ja korkeampaan

hänessä hävinnyt. Hän kärsi siitä tätä nykyä, aivan kuin haavasta

kärsitään -- mutta haava oli arvettuva ja arpi koveneva. Ja hän vannoi

itselleen valan, että tämä olisi hänen viimeinen hairahduksensa. Ei

kukaan olisi enää koskettava hänen sydämmensä kieliä, ei kukaan tuleva

osalliseksi hänen hellyydestään ja rakkaudestaan, hän oli oleva

kylläksi itselleen.

Kiihtyneenä ja synkkänä meni Veikkoliini vaivoin ikkunalle, katseli

ulos autiolle kadulle, jossa syystuuli ajeli joukottain edellänsä

haapain kuihtuneita lehtiä kaupungin istutuksessa. Silloin luuli hän

kuulevansa askeleita ulkoa.

Entä jos Kaarlo Oskar olisi malttanut mielensä ja kääntynyt takaisin.

Mutta ei, hän lienee erehtynyt, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt siellä.

Veikkoliini seisoi kauan ikkunan luona, rummutteli ikkunanruutua, ja

tuijotti ulos, milloin alas likaiseen katuun, milloin ylös tummaan

taivaaseen. Hajanaiset pilvet levenivät yhä vain laajemmiksi, ja kun

ne vihdoin peittivät suurimman osan taivasta, alkoi lumi pudota

raskaina, leveinä jääkristalleina, ensiksi yksinäisinä hiuteina, sitte

yhä tiheämpinä parvina.

Kylmä tunne valtasi Israel Veikkoliinin, häntä vilutti, vilutti aina

ytimiin asti. Hitaasti vetäytyi hän takaisin paikoillensa, soitti

kärsimättömänä kelloa ja käski sisääntulijan, vanhan palvelijattaren

tehdä tulta huoneeseen.

-- Niin, nyt tulee kylmä, sanoi vanhus, tehdessään tulta. Metsähanhi

on muuttanut, talitijanen on tullut, talvi pakkasineen, pimeyksineen

on saavuttanut meidät.

-- Ja yksinäisyyksineen, lisäsi Veikkoliini syvästi huoahtaen.