XIII.

Pääkonttorista Viipurissa oli talven ja kesän kuluessa tullut sanoma

sanoman perästä Vahvalle Matille käskien häntä koettamaan parastaan

saadaksensa tukkilautan perille kuljetetuksi. Kauppahuone oli näet

vastaanottanut melkoisia tilauksia hollannin hirsiä hankittavakseen

ennen syksyä. Tämä hirsivarasto oli vielä pinoissa Pielisjärven

rannalla, kun tilaus tehtiin. Kovalle otti, jos tahdottiin ennen

syksyä ehtiä kuljettaa nämät hirret alas Uuraansalmelle.

Vahva Matti ei saanut aikaa pannakseen kunnollista lauttaa kokoon.

Semmoisen tekeminen oli paitsi sitä vaikeata, sillä vesi täällä joen

suulla virtasi kovasti, ja hirret olisi sitä varten pitänyt ensin

viedä syvemmälle vedelle.

Pitempiä matkoja ja syvää vettä varten pannaan lautta tavallisesti

siten kokoon, että hirret pannaan ristiin päälletysten. Koko lautta

näyttää silloin suunnattomalta halstariraudalta. Jos vesi on syvä ja

matka pitkä, niin ett'ei lauttaa tarvitse purkaa kapeitten salmien,

virtojen ja koskien tähden, voipi tämmöinen lautta olla jopa

kuusikerroksinenkin. Siinä, missä hirret ovat ristissä toistensa

päällä, sidotaan ne yhteen köydellä sillä tavoin, että mitä nopeammin

lauttaa vetää eteenpäin höyry tahi miehet köydellä, sitä tiukemmalle

köysi vetäyntyy. Tavallisinta ja mukavinta on kuitenkin kuljettaa

hirsiä n.s. puomilautassa, s.o. useista toisiinsa yhdistetyistä

hirsistä muodostetaan sulku, jonka sisällä hirret vapaasti kelluvat.

Semmoista lauttaa voidaan salmissa kaventaa, tarvitsematta sitä

hajoittaa, voidaan virroissa ja koskissa helposti purkaa, laskea alas

ja taaskin ko'ota. Sitä vastoin oli sillä vähäinen vastustusvoima

myrskyä ja aaltoja vastaan. Syvillä vesillä ja avaroilla selillä

käytetään tätä tapaa ainoastaan silloin, kun ilma on pysyväisesti

kaunis, matkat lyhyet, ja kun kuljetusolot muutoin ovat suotuisia.

Matti tunsi Pielisjärven epävakaan veden perinpohjin. Hän tiesi, minä

aikoina tuuli tavallisesti käy etelästä tai pohjoisesta. Hän tunsi

virrat ja vedet, luodot ja karit. Kaikki Pielisen oikut ja temput oli

hän kokenut. Hän oli mitannut sen syvyyden ja tiesi, missä pohja oli

liejuinen tahi sorainen. Sumussa, myrskyssä, tyynessä oli hän kulkenut

sitä myöten venheellä, lautalla ja proomulla. Sentähden pelkäsi hän

tätä järveä.

Se oli arvaamaton, kuni oikullinen nainen. Kuten leikkivä lapsi lepäsi

se tuolla auringon paisteessa pehmoisena kuin niittyvilla,

aamunkoitteessa ruusuisena, teräskiiltoisena päivän kuluessa,

iltasella tutkimaton kuin kuvastimen pinta, ja yht'äkkiä vääntyivät

sen armaat kasvot. Tuo pieni jokeltava lapsi muuttui vihastuneeksi

jättiläisimmeksi, joka ympärinsä löi, löi ilman tarkoitusta,

hillittömän vihaisena. Sokeassa raivossaan ruhjoi se venheitä, repi

lauttoja rikki, musersi miehiä. Niin, Pielinen oli petollinen ja

julma. Matti ei luottanut siihen enemmän kuin yksiöiseen jäähän.

Ja kumminkin täytyi hänen nyt, ehtiäkseen perille, vastatakseen

kauppahuoneen monivuotista luottamusta, juuri nyt, kun näytti niin

tärkeältä, täytyi hänen uskaltaa sulkulauttana kuljettaa nuo

neljäkymmentä tuhatta hirttä perille, ainakin tuolle suurelle selälle

saakka, jossa kauppahuoneen hinaajahöyryn piti tulla vastaan. Hän

yhdisti siis hirtensä kolmeen pienempään lauttaan; yhteen lauttaan

pani hän kaikki ne hirret, jotka saatettiin katsoa kelvollisiksi

hollannin hirsiksi, ja sitä hän itse johti. Kuhunkin lauttaan oli hän

kumminkin laittanut tukevamman keskuksen hirsistä, jotka hän oli

pannut päälletysten ja sidottanut nuorilla, vitjoiksi väännetyillä

kuusilla.

Joka lautalle pantiin lautoja permannoksi ja rakennettiin koju

ruokatavarasäiliöksi ja makuusuojaksi väelle. Vanha haljennut,

isonlainen pata toimitti tulisijan virkaa. Vintturi, neljä miestä ja

kaksi hevosta pantiin joka lautalle, ja niin oltiin valmiina tuohon

kuukausia kestävään matkaan.

Oli sateinen toukokuun päivä, kun Vahva Matti ensikerran viritti

köytensä suurine, raskaine ankkureineen. Kun tämä köysi koko

pituudelleen oli ojaistu, valjasti Antti ja Kaarlo vanhan Hurjan ja

toisen vinosilmäisen, mustan, Lento nimisen hevosen, vintturin eteen.

Köysi kelattiin ylös natisevan akselinsa ympäri, ja lautta lähti

matkalle hitaasti ja verkalleen tuota kaukaista määräpäätänsä kohden.

Laivaksi se oli raskas; se oli jykevä ja kömpelö, sen kuljetusvoima

heikko: kaksi hevosvoimaa sanan varsinaisessa mielessä. Ja kumminkin

oli lautan matka sata peninkulmaa pitkä, täynnänsä vaiheita, vaaroja.

Mutta ne henkiset voimat, jotka ohjasivat sen kulkua ja johtivat sen

tietä, olivat sitkeitä, kulumattomia, taipumattomia: tuo suomalaisen

uskollisuus, tuo suomalaisen kärsivällisyys. Niin kauan kuin nämät

voimat olivat lautalla, ei Blumen kauppahuoneen tarvinnut pelätä sitä,

ettei lautta aikanansa saapuisi Suikkilan sahan satamaan.

Viikkokausi oli kulunut eikä Matti vieläkään ollut kauas ennättänyt,

sillä herkeämättömät etelätuulet vaikuttivat sen, että matka kävi

tavallista hitaammin. Noin kesäkuun keskipalkoilla oli Vahva Matti

ennättänyt Kiiskilän kylän kohdalle; mutta hinaaja-alusta hän ei vielä

ollut nähnyt. Hän ei saanut käsitetyksi, mitä asiain johtajat

ajattelivatkaan.

Täällä lepäsivät lautat pari päivää; sillä Maria ja Elli talon

tärkeimpien irtonaisten tavarain kanssa muuttivat nyt lautoille; nyt

toteuntuisi tuo aiottu suuri muutos Suikkilan sahalle. Marian seurassa

tuli eräs nilkka suutari pikineen ja nastoineen, kaikkine

työkapineineen. Hän aikoi matkan aikana tehdä uittomiehille työtä. Ja

niin lähdettiin.

Tällä lautalla elettiin erillänsä maailman puuhista ja turhuudesta.

Mitä mailmassa muualla tapahtui, siitä ei tiedetty täällä mitään.

Ainoastaan jonkun kalastajan laskiessa venheensä lautan laidalle,

antaaksensa sen kulkea lautan mukana, tahi kun pojat lähetettiin

lähimpään kylään hankkimaan hevosille ruokaa, saattoi yksi tahi toinen

huhu ulkomailmasta saapua tälle lelluvalle saarelle.

Kun auringonvalo säteli taivaalta ja heijasti järven pinnalta, niin

että silmiä pakoitti, vaikka kuinkakin tirrotti ja väänti heidän

kasvonsa ryppyihin, kuin kuivunut omena, kun aurinko poltti niin, että

se veti rakoille ja näppylöille lasten ja naisten ranteet ja ahvetutti

miehet mustiksi kuin murjaanit, kun kuivuus aivoja huimasi, niin ei

ollut muuta suojaa, kuin tuo pieni hökkeli lautalla. Kun yötuuli

kylmänä ja jähmettävänä toi kostean vilun, kun sade virtasi alas, kun

sumu, pehmeänä, valkoisena ja kauniina petti silmät, muuttaen kaikki

muodot ja etäisyydet, niin koju oli ainoa suojelus, mitä Matti saattoi

tarjota perheellensä ja väellensä. Mutta älköön kumminkaan luultako

että Matti tahi väki olisivat siitä olleet murheissaan.

Ei, vanhoilla uittomiehillä on tapana sanoa, että mieli virkistyy ja

sielu ilostuu ajateltaessa hillitöntä elämää tukkilautoilla. Matin

miehet olivat, paitsi Jaakko Trast, nuorta väkeä parhaassa ijässään.

He olivat kuleksineet kaikkia Suomen vesistöjä; ei mikään

kouluvoimistelija voinut jälitellä heidän temppujansa, kun he

jäntevillä ja tottelevilla, ikäänkuin vaskesta valetuilla jäsenillään,

mennä pyyhkisivät riemuitsevaa vauhtia alas koskista parin pyöreän

hirren päällä. Ja kun hirsi keikkui vaahdossa, niin että kylän tytöt

ja pesijämuijat rannalla pelosta kauhistuen päästivät hätähuudon,

silloin nauttivat koskenlaskijat oikein sydämmensä pohjasta. Seudun

nuorison hyväksyvän hymyn edestä leikkivät he rajusti sillä reunalla,

joka on elämän rajana, missä kuolema aukaisee sylensä. Niinkuin

kaikki, jotka joka päivä heittävät arpaa elämästä, elivät he

hauskasti, melkein raivoisasti. Paloviina ja korttipeli, tanssit ja

pojankujeet, sukkelat pilapuheet, jotka eivät aina olleet ihan

säädyllisiä, helpottivat raskasta työtä ja niukkaa unta. Matin koko

velvollisuudentunne, hänen jättiläisvoimansa ja isäntävaltansa olivat

kyllä tarpeen pitääksensä väkeä sopivien rajojen sisällä, kun veri

oikein kuohui.

Ja pitkinä kesä-iltoina, kun varpattiin lautalla, silloin laulettiin

lauluja ja kerrottiin satuja ja tarinoita kaikilta Suomen seuduilta.

Niin, Puolasta ja Krimistäkin, sillä Jaakko Trast, joka oli

ensimmäinen mies lautalla lähinnä Mattia, osasi kertoa tarinoita

loppumattomiin, vaikka hän muutoin olikin vähäsanainen ja

harvapuheinen.

Ei, tukkipojan elämä, se on ihanaa, viikkokausittain laiskurin työtä

ja sitten, kun on kyllikseen levätty ja ollaan väsyksissään paljaasta

joutenolosta, ylimääräistä ponnistusta ja hengenvaaraa.

Oli ilta heinäkuun alussa. Oli sivuttu Korkiavaaran suuri tunnushonka,

oli ennätetty Pallasmaan saarien ohitse ja suoritettu osa

Ristisaartakin, ja edessä oli yksi Pielisjärven suurimpia selkiä.

Kesäyön taivas purppurapunaisena lännessä, vaaleine tähtineen,

keveine, äärettömyydessä häilyvine pilvineen kuvastui selän

hopea-häiveiseen pintaan, ja kehyksenä seisoivat rannan lepät, kummut

ja kukkulat ylösalasin käännettyinä sen ympärillä. Oli kuin mahtava,

ääretön pallo, jonka keskessä lautta, jumala ties minkä voiman

kannattamana, häilyi tuossa äärettömyydessä syvyyden ja korkeuden

välillä. Silloin tällöin kajahutti huiluäänensä joku valvova

laulurastas, joka ei vielä ollut kevätlaulujansa unhottanut, ja

sävelaallot toi laulun järven yli.

Illan suloisuus ja hiljaisuus sekä luonnon kauneus olivat saattaneet

lautan koko väestön ylevään mielentilaan.

Vahva Matti istui vaimonsa kanssa kojun vieressä puhuen matalalla

äänellä ja pitkäveteisesti siitä onnesta ja huolettomasta

tulevaisuudesta, joka heitä odotti.

Suutari ratkaisi ajatuksissansa kristillis-yhteiskunnallisia

kysymyksiä ja hyräili sillä aikaa Sankeyn riemuvirsiä uskovaisten

autuuden toivosta.

Jaakko Trast, sotilas, ja Nestor Rönni loikoivat selällään lautalla,

vetivät iltasavujaan, nauttivat viileydestä ja katselivat

tupakansavua, kun se tuprusi ylös ja katosi illan utupilviä kohti.

Kojun takana istui Halli koira, kieli riipuksissa ja häntä vedessä.

Hänen vierellään istuivat Elli ja Kaarlo keskellä elämän onnea ja

iloa, Elli ruusunpunaisena, Kaarlo kovin kalpeana. Ellin terveet

huulet olivat puoleksi auki, hänen silmänsä haaveksivat. Katseella,

joka ilmaisi sekä lapsellista turvattomuutta että itsetietoista

neitsyllisyyttä katseli hän Kaarloa silmiin. Oli noissa hänen

silmäyksissänsä kainoutta ja iloa, oli mitä hellinti lempeyttä. Kaikki

sanoivat nuot nuoret toisillensa, suullista sanaakaan lausumatta.

Heidän sydämmensä kohtasivat toisensa ja sulivat yhteen, kuten

salaiset lähteet, näkymättömästi, hiljaisuudessa, vastustamattomasti.

Ja Kaarlon tarttuessa Ellin hentoon käteen, jonka hieno rakennus ja

kalpea iho ilmaisivat pitkällistä sairautta, vavahutti näitten

molempain nuorten ruumiita suloinen tuska, joka seisatti heidän

sydämmensä tykytystä. Enkeli paljaine lyövine miekkoineen oli jättänyt

vartiopaikkansa paratiisin portilla; he olivat astuneet sisään

ensimäisen rakkauden pyhään puistoon.

Hiljaisuus, juhlallinen mieliala ja tuo nuoren rakkauden onni olisivat

kyllä vielä kauemmin kestäneet, joll'ei Antti, joka monta tuntia oli

istunut onkimassa, yht'äkkiä olisi tuntenut itseänsä nälkäiseksi ja

pyytänyt ruokaa. Maria pani ruuan esille. Päivän sietämättömän

kuumuuden perästä virvottiin jälleen uuteen eloon. Ruokahalu oli hyvä,

ja nuoriso kyllä piti siitä huolta, että keskustelu pysyi vireillä.

Puhuttiin sitä ja tätä.

-- Puhu jotakin, Nestor Rönni, sanoi Antti, sinä olet jo kauan sitten

luvannut kertoa meille jonkun sadun.

-- Minä kerron sadun, sanoi suutari, jonka minä olen itse tänään

sepittänyt.

-- Älkää te, kertokoon Rönni, sanoi Antti, hän osaa niin hyviä

tarinoita kertoa.

-- Annetaan nyt suutarin kertoa, sovitti Maria, koska hän itse on

sepittänyt satunsa.

Ja suutari alkoi pitkällä johdatuksella, kuinka hän oli ollut

herännäinen, baptilainen, metodilainen ja kaikkia mahdollisia -laisia,

jälleen yhtynyt valtiokirkkoon, ja nyt, naulatessaan ja naputtaessaan,

pijetessään ja vetäessään, oli alkanut miettiä joitakuita tärkeitä

opin pykäliä, muun muassa helvetin oppia. Hän ei ollut saavuttanut

rauhaa eikä lujaa ja varmaa vakaumusta, jonka tähden hän oli ko'onnut

kaiken omaisuutensa ja oli nyt matkalla erään suuren hihhulipapin ja

profeetan luokse Rantasalmelle keskustellaksensa tästä tärkeästä

asiasta.

-- Niin, mutta kertomus, satu, sanoivat toiset.

-- Kyllä, näin se kuulun, se kertoo tekopyhästä räätälistä:

-- Oli kerran räätäli, joka oli kaikkien muitten räätälien kaltainen:

vaikka hänelle olisi antanut kymmenen kyynärää sarkaa pukuun, aina

leikkasi hän sen niin, että vaate juuri hädin tuskin riitti, eikä

mitään jäänyt liikaa omaajalle. Sitä paitsi eli hän salassa syntistä

elämää, mutta oli niin tekopyhä, ett'ei pappi eikä lukkarikaan voinut

häntä läpikatsoa, vaan luulivat kaiken olevan niinkuin olla pitikin.

-- No niin, eräänä päivänä kuoli hän, ja hänen sielunsa yritti sisään

taivaaseen.

-- Kuka sinä olet, sanoi Pietari, joka seisoi taivaan valtakunnan

ovella.

-- Minä olon räätäli, minä, ja tahtoisin taivaan valtakuntaan.

-- Vai niin, odota vähän, odota vähän.

-- Hyvä herra apostoli, sanoi räätäli levottomasti, älkää olko ankara

minulle, en minä ole toisiakaan räätäleitä huonompi, sen minä voin

vakuuttaa, ja kaikkia suutareita paljoa parempi.

-- No, no, mene siis sisään.

Pietari raotti ovea ja räätäli luikahti taivaan valtakuntaan.

Ja tyytyväinen hän nyt oli. Hän ihmetteli kuinka niin helposti

ylipäänsä kävi kirkkauden valtakuntaan pääseminen.

Ja kuinka kaunis tämä taivas oli, johon hän oli tullut, ja kuinka

säteilevä valo täällä olikin, ja mikä kaunis soitto sitten, ja kaikki

kulkivat autuaina loistavissa valkeissa vaatteissaan.

Vaan ei aikaakaan, niin alkoi jo räätälistä täällä sisällä tuntua

liian valoisalta; hänen silmiänsä häikäisi, ja soiton helinä vaivasi

hänen korviansa. Urhollisesti kesti hän kumminkin hetkisen koettaen

olla onnellinen, kuni toisetkin. Lopuksi tunsi hän kumminkin, että

hänen kävi mahdottomaksi tätä kärsiä. Hänen aivoissaan suhisi ja hänen

silmiään pakotti. Ei käynyt, hänen täytyi päästä pois täältä, täällä

ei hän voinut kestää.

-- Räätäli kulta, sanoi Pietari, sinä näytät taivaaseen

kelpaamattomalta, sinä. Kuinka on laitasi? Pysy hiljaa ja ole

tyytyväinen täällä.

Mutta räätäli seisoi oven pielessä Pietaria kurnuttamassa,

rakoilemassa ja kiusaamassa: -- laske minut pois täältä, tämä on

minulle mahdotonta kärsiä.

Viimein, kun Pietari ei enää edes vastannutkaan hänen rukouksiinsa,

kuiskasi hän hiljaa: minä olen syntinen, vaivainen, viheliäinen

räätäli, olen petoksella tunkeutunut taivaaseen. En minä sovellu

tähän, täällä kärsin kauheaa tuskaa; päästä minut sinne, jonnekka

kuulun.

-- Minnekkä sitten, sanoi Pietari?

-- Sinne, oi, sinne, sinä tiedät, ja sana ei tahtonut tulla hänen

huuliltansa; sinne helvettiin, sai hän vihdoinkin kuiskatuksi.

-- Räätäli parka, sanoi Pietari, minun käy sääliksi sinua, mutta

mitään semmoista paikkaa ei olekkaan. Taivas itse on sinun helvettisi.

Hurskaat ovat täällä autuaat, pahat saavat täällä kärsiä tuskaa,

Semmoinen on tekopyhän rangaistus.

-- Oi, herra jumala, huusi räätäli. Se on kauheinta, mitä koskaan olen

kuullut.

Hänen huutonsa, hänen huokauksensa, hänen valituksensa ja itkunsa, ne

kaikuivat sekaantuessaan autuaitten ylistysvirsiin juuri niin, kuin

niiden piti kaikua. Miljooniin toisiin ääniin sointuivat ne yhteen

sopusoinnuksi, karitsan ylistykseksi, ja ijankaikkisesti tulisi autuus

olemaan hänen rangaistuksenansa, ja hänen valitushuutonsa tulisi

Herran ylistykseksi.

* * * * *

Kun satu oli lopussa, sanoi Maria: -- Hyi, tuo on ilkeä satu, mitäs

kristillisyyttä se olisi, että ei olisi helvettiä. -- Ei tuo sovi

lapsille, mene sinä, Elli, sisään, sinä: yökylmä alkaa jo tulla, olit

kipeä eilen.

Ei, hän, hän oli terve, mikäs häntä vaivaisi. Ja todellakin, tämä

hento vartalo ei näyttänyt koskaan väsyvän, ei koskaan vilustuvan,

hänen sisällinen elämänsä oli niin keskeyntynyt, niin vahva, että hän

kesti siinä, missä moni vahvempi olisi vikaantunut ainaiseksi.

-- En, minä tahdon kuulla Rönnin sadun Uukuniemen pajarista. Enkö

pääse menemästä tuohon kuumaan kojuun?

Elli ei vielä ollut milloinkaan rukousta tehnyt, jonka hänen äitinsä

olisi jättänyt kuulematta. Nytkin sai hän tahtonsa täytetyksi.

Kesäyön hämärässä painui Elli lähemmäksi Kaarloa, otti salassa hänen

kätensä omaansa ja kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella Rönnin

satua.

Ja Rönni, jonka puhe tavallisesti kuului kuin oven narina, muuttui

nyt, kun hän kertoi satua, kaunopuheiseksi. Hänessä oli vähän

runoilijaa, hänen puheensa juoksi selvänä ja poljennollisena kuin

varstan iskut riihessä. Kuten jokainen varstan isku irroittaa

kultaisen jyvän ruumenista ja oljista, niin antoi jokainen Rönnin sana

oikean kuvan ja teki oikean vaikutuksen kuulijoihin.

-- Näin kuuluu satu Uukuniemen pajarista:

Oli kerran, kauan, kauan aikaa sitten, rikas pajari, jolla oli kaunis

tytär, vaikka hän itse oli kovin ilkeä ja ruma. Pajari asui komeassa

hovissaan Hoviharjun selänteellä Pyhäjärven rannalla; hän oli varsin

mahtava ja rikas. Hän omasi koko Sortavalan, Ruskealan ja Jaakkiman

pitäjät läänityksenä Pihkovan ruhtinaalta, joka oli Moskovan tsaarin,

Ivana julman läänitysmies.

Pajari kiusasi ja rääkkäsi talonpoikiansa monella tavalla, niin että

häntä koko seudussa sanottiin talonpojanrääkkääjäksi. Julmuuden

harjoittaminen oli hänen huvinsa ja ajanviettonsa.

Siihen aikaan olivat tämän seudun asukkaat venäjän uskontoa. Heidän

pappinsa ja lukkarinsa tulivat kaikki Valamon luostarista. Pajarin ja

luostarin välillä oli alituinen riita, sillä papit ottivat

suojellakseen kansaa hänen omavaltaisilta teoiltaan ja nuhtelivat

häntä hänen julmuudestaan.

Pajari vaati talonpojilta korkeita veroja ja kaksinkertaisia

päivätöitä sekä pakotti heitä juhtien puutteessa vetämään auraa. Tätä

he kärsivät napisematta; mutta kun hän omatekoisten oikeuksiensa

perusteella, pitäjien omaajana ja kansan herrana, rupesi vaatimaan,

että joka morsian vihkimisen jälkeen palvelisi kolme päivää ja kolme

yötä hänen talossansa, silloin talonpojat vimmastuivat.

Ja pyhän Vapun päivänä kokountuivat he hiljaisuudessa eräälle

korkealle vuorelle, jossa he valittivat ja vaikeroivat niin, että

vuorta vielä tänäkin päivänä sanotaan Itkevien kallioksi; täällä he

sopivat, ett'eivät enää kauemman kärsisi pajarin sortoa ja julmuutta.

He valitsivat sentähden kolme kertaa kolme viisasta ja kokenutta

miestä puhumaan puolestansa.

Kolme miestä sai tehtäväksensä viedä lahjoja ja antimia mahtavalle

ruotsalaiselle herralle, joka hallitsi Inkerinmaata, ja jonka nimi oli

Jaakko Pontus de la Gardie. Hänelle piti heidän antaa 12 mustaa ahman

nahkaa, sillä hän söi ja kalusi ympäriltään kuin ahma, valloitti

kaupunkeja, kyliä ja pitäjiä, toisen toisensa perästä, vaan ei

kuitenkaan koskaan ollut tyytyväinen siihen, mitä hän jo oli

anastanut.

-- Herra ja kreivi! Tule tänne meidän luoksemme, piti heidän sanoa

hänelle, auta meitä rankaisemaan sitä jumalatonta pajaria, ja me

tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan kuin sinä

sallit meidän uhrata pyhälle Hermanille ja annat meidän tyttäriemme

olla rauhassa.

Kolmen miehen piti mennä Pihkovan ruhtinaan luo, antaa hänelle

kaksikymmentä punaista ketunnahkaa, sillä hän oli viekas ja

pelkurimainen kuin kettu, ja sanoa hänelle:

-- Herra ja ruhtinas, tule meitä auttamaan sitä jumalatonta pajaria

vastaan, ja me tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan

kuin sallit meidän uhrata pyhälle Antrealle, kaikkien slavilaisten ja

karjalaisten suojeluspyhimykselle, ja niin kauan kuin varjelet

tyttäriemme kunniaa.

Kolmen miehen tuli mennä suureen Moskovan kaupunkiin tsaarin luokse,

antaa hänelle kolme kertaa 24 kärpännahkaa lahjaksi, sillä hän oli

herra ja hallitsija, ja heidän tuli hänelle sanoa:

-- Tsaari ja itsevaltijas, auta meitä sitä kunniapattoista pajaria

vastaan, sillä hän pilaa kaikki meidän nuoret naisemme.

Ja nuo kolme ensimäistä menivät Käkisalmeen. Siellä he tapasivat tuon

suuren ruotsalaisen Pontus kreivin; hänellä oli tuhatmiehinen

sotajoukko ja talonpoikia ympärillänsä, ja ne kaikki rakensivat teitä

ja siltoja eri suunnille; sentähden nimitetään vieläkin metsäpolkuja

ja telasiltoja itä-Suomessa "ponnuksiksi". Nuo kolme kokenutta miestä

esittivät asiansa kreiville. Näin vastasi tuo suuri kreivi Jaakko

Pontus de la Gardie:

-- Menkäät ja sanokaat talonpojille teidän kotiseudullanne, että kun

tie Vuokselta Pyhäjärvelle valmistuu, niin minä tulen hirttämään

pajarin hirsipuuhun, joka on yhtä korkea, kuin Hamanin hirsipuu.

Ja ne toiset kolme menivät Pihkovaan ja tapasivat Pihkovan ruhtinaan,

joka oli villisikoja metsästämässä. Heidän annettuaan lahjansa ja

esitettyään asiansa, vastasi ruhtinas:

-- Menkäät ja sanokaat niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että

voitettuani ruotsalaiset ja valloitettuani Marianlinnan, tulen minä

luoksenne ja elävältä poltan pajarin.

Ja kun ne viimeiset kolme tulivat Moskovaan ja oprinnikit [tsaari

Ivana III:nen henkivartijat] eivät tahtoneet laskea heitä sisään Ivana

julman luokse, niin saivat he kauan odottaa Kremlinin porttien

ulkopuolella. Mutta eräänä päivänä kun tsaari oli kipeä, eikä kukaan,

ei edes hänen italialainen lääkärinsä, voinut häntä auttaa, muistuivat

eräälle hovimiehelle nuo Suomen noitamiehet mieleen, sillä semmoisia

heidän luultiin olevan. Hän puhui itsevaltiaalle heistä, ja he tuotiin

tuon julman tsaarin luokse.

Tsaari Ivana makasi kultaisessa vuoteessaan, tsaarikruunu vieressänsä

ja valtikka kuumeenkipeässä, vapisevassa kädessään. Hänen ympärillänsä

seisoi hänen henkivartijansa ja useita mahtavia pajareja. Nuo kolme

lähettilästä tarjosivat lahjansa ja esittivät pyyntönsä.

-- Menkäät, vastasi tsaari Ivana, sanokaat niille, jotka teidät

lähettivät, että tultuani terveeksi, tulen minä Karjalaan, ja pajari

on, sakramentitonna ja voitelematonna, saapa semmoisen kuoleman, jota

eivät koskaan pajarini unhota.

Mutta vanhin lähettilästen joukosta katsoi häntä pelkäämättä silmiin

ja sanoi:

-- Herra ja tsaari, minä näen sinun silmistäsi, että sinä et enää

koskaan parane; kolmen päivän perästä olet sinä kuoleman oma; anna

meille itsellemme oikeus rangaista naisten ryövääjää.

[Tämän tapauksen on suuri historiamaalari Jacoby kuvannut "suomalaiset

noidat ennustavat tsaarin kuoleman" nimisessä taulussaan.]

Silloin putosi valtikka tsaarin kädestä, hänen huulensa vapisivat.

-- Menkäät jumalan haltuun, sanoi hän, ja hakekaat itse oikeutta

itsellenne.

Nuo kolme lähettilästä menivät kotiansa, mutta tuskin oli kolme päivää

kulunut, ennenkuin tsaari kuoli, niinkuin Suomen noidat olivat

ennustaneet.

Niukkilan kylässä Pyhäjärven rannalla oli siihen aikaan tyttö, jonka

nimi oli Maria. Hänen hiuksensa olivat keltaiset, kuin kypsynyt olki,

ja silmänsä elävät ja mustat, kuin oravan. Hoikka ja soreakasvuinon,

kaunis ja hyvä hän oli; ei hänen vertaistansa koko Karjalassa ollut.

Kauan oli jo pajari maltitonna odottanut hänen hääpäiväänsä. Mutta

kaunis Maria oli aina toistaiseksi lykännyt myöntäväisen vastauksen

antamisen kenellekään monesta kosijoistansa; hän odotti noitten kolmen

kolmemiehisen lähettiläskunnan sanomaa.

Vihdoinkin palasivat nuo lähettiläät kotia. He kutsuivat heti kaikki

talonpojat Itkevien vuorelle ja esittivät jokainen vuorostaan ne

vastaukset, jotka he olivat saaneet. Kun talonpojat kuulivat tsaarin

vastauksen, tulivat he iloisiksi ja päättivät kostaa pajarille mutta

säästää hänen tytärtänsä, joka oli hyvä ja jalo neiti.

Pyhän Antrean päivänä, kun viljat olivat kootut ja kirkko oli

koristettu lehdillä ja kukilla, kun pappi messusi ja Sortavalan

luostarin laulajat lauloivat pyhiä laulujansa, tuli pajari ratsastaen

mustalla hevosellaan, kymmenen hurjan arokoiran ja monen jääkärin

kanssa, kirkkoon, niinkuin hänen tapansa oli, katsomaan vihittäisiinkö

sinä päivänä joitakuita morsiuspareja.

Hän jätti hevosensa erään sotamiehen hoidettavaksi ja astui itse

sisään Herran huoneeseen. Hän oli puettu nahkareunaiseen silkkipukuun

ja kupeellansa oli hänellä kultaisessa kantimessa pitkä, paljas

miekka. Nähdessään tuon kauniin Marian vihdoinkin seisovan morsiamena

kirkossa, kävi hän iloiseksi. Hän oli julmannäköinen, kun nuo lihavat

kasvot pienine, pirullisine silmineen ja tuo iso suu hymyilivät

tyytyväisyydestä. Mutta mitä iloisemmaksi pajari tuli, mitä enemmän

hän hymyili, sitä katkerammaksi tuli Marian suru.

Pajari aikoi juuri antaa käskyn jääkäreillensä tarkasti vartioitsemaan

kirkon ovea, että ei kukaan morsian pääsisi ulos, kun papit ja nuo

kolme lähettilästä, jotka olivat käyneet tsaarin luona Moskovassa,

tulivat sisään siitä ovesta, joka vei kaikkein pyhimpään.

-- Katsokaa tuolla, huusi pappi niin kovasti, että koko seurakunta sen

kuuli, tuolla on pajari, se Belialinmies, vaatikaa oikeuttanne,

talonpojat, niin sanoo Moskovan tsaari teille.

Nyt pääsi meteli valloilleeen. Talonpojat hyökkäsivät kiusaajansa ja

hänen sotamiestensä kimppuun. Sotamiehet ennättivät tuskin nousta

vastarintaan, ennenkuin he tapettiin, mutta pajari ennätti paeta

kirkosta, hypätä hevosen selkään ja ratsastaa pois hurjinta vauhtia,

talonpoikien häntä takaa ajaessa.

Koko päivän ratsasti pajari mitä hevonen jaksoi. Iltapuoleen saavutti

hän erään niemen, joka kuusi- ja mäntymetsää kasvavana pistäiksen

Pyhäjärveen. Pajarin hevonen oli väsynyt tuosta tulisesta

ratsastuksesta; se puhalsi ja pärskyi kovasti. Hän pelkäsi, että hänen

takaa-ajajansa huomaisivat häntä, ja kun hän ei voinut edemmäksi

paeta, pisti hän miekalla kuolijaaksi hevosensa, väänsi sen järveen ja

kätkeytyi itse erääseen ketunluolaan. Tuskin oli hän ehtinyt ryömiä

kivien alle, ennenkuin vainoojat jo olivat paikalla. Vaikka

talonpojat, jotka olivat nähneet hänen ratsastavan niemelle, etsivät

koko illan, eivät he voineet pajaria löytää.

Kaunis Maria, joka myöskin oli niiden joukossa, jotka etsivät tuota

julmuria, oli väsynyt ja istahtui nyt kivelle levätäksensä.

Marian istuessa siellä katselemassa kuinka kuuvalo kimalteli vedessä,

huomasi hän sen kiven, jonka päällä hän istui, liikkuvan, ikäänkuin

joku olisi hiljaan takonut sitä; se oli pajarin sydän, joka kovasti

tykki pelosta, sillä juuri sen kiven alla hän makasi luolaan

kätkeytyneenä. Hän kumartui alas nähdäksensä, mitä siellä mahtoi olla,

joka kolkutti kiveen. Silloin näki hän kuuvalossa pajarin ilkeäin

silmäin kiiluvan ja loistavan pimeässä, kuten pöllön silmät syksyllä.

Maria kutsui sinne talonpojat, jotka miehissä tulivatkin. Nähdessään,

että siellä oli heidän vihollisensa, kiljuivat he vihasta ja mättivät

kiviä luolan suulle, niin että siihen syntyi suuri kiviraunio, ja

asettivat vartion raunion luokse, ettei kukaan voisi auttaa pajaria.

Neljä vuorokautta kuultiin pajarin valittavan ja vaikeroivan luolassa;

sitten hän vihdoinkin kuoli. Kiviraunio seisoo siellä vielä tänäänkin

koskematta. Mutta se niemi, jonne pajarin hevonen uupui, nimitettiin

sitten Uupuniemeksi, ja siitä sai koko pitäjä nimensä, Uupuniemen

pitäjä; tämän nimen ovat sittemmin ruotsalaiset ja venäläiset herrat

vääntäneet Uukuniemeksi.

[Eräs toisinto tästä kansansadusta sanoo "pajarin" kuolleen

Kuolemajärveen, josta sen pitäjän nimi olisi alkujaan.]

* * * * *

-- Noh, virkkoi sotilas Trast tulisesti. Noh, jumalan kiitos, nyt

meillä on toiset ajat Suomessa, ei mikään pajari uskalla nyt

hiiskuakaan meillä, sillä kaikki ovat lain alaisina ja sille, joka nyt

koskettaa talonpojan oikeutta, huutaa se semmoista "smirnaa", ett'ei

sen kanssa ole leikkimistä.

-- Niin, niin, se on kyllä totta, sanoi Vahva Matti. Laki on meidän

herramme ja turvamme. Mutta nyt me mennään sisään ja pannaan maata.

Kuuleppas, Jaakko Trast, me olemme keskellä kulkuväylää. Yö on kyllä

valoisa, mutta siitä huolimatta, menepäs nostamaan lyhty mastoon.

Trast nousi ylös ja teki niinkuin käsketty oli. Sillä aikaa kuin hän

työskenteli lyhdyn kanssa, joka ei millään tavalla tahtonut ottaa

pysyäkseen paikoillansa tuolla ylhäällä väliaikaisessa mastossa,

huolimatta Trastin alituisista venäläisistä komentosanoista, kuuli hän

pienen höyryvenheen nopeita potkuriniskuja, joka halkaisten sisäjärven

läikkyvää pintaa, suhisi lautan ohitse. Hän tirkisti kesäyön hämärässä

ja näki järvellä lepäävän kaskensavun läpi pienen höyryn piirteet,

joka hänestä tuntui olevan Blumen "Leimu".

-- Wer da? (kuka siellä) huusi hän sotilaan tavalla. Silloin näki hän

tuossa eteenpäin rientävässä höyrylaivassa haamun, joka kumartuen

laivanpartaan yli, asetti kätensä suunsa ympäri ja päästi yöhön

huudon: "kauppahuone Blume on joutunut vararikkoon".

Trast päästi kädestään lyhdyn, joka putosi tukkien väliin, sihahti ja

katosi syvyyteen. Samassa astuivat Matti ja hänen vaimonsa ulos

kojusta.

Maria oli vaalea ja kauhistuksissaan. Matti sanoi hillityllä äänellä:

Kuka se oli, mitä herran nimessä hän jutteli?

-- Kyllä kaiketi isäntä kuuli, mitä hän sanoi, vastasi Jaakko Trast

vakavasti.

Höyryvenhe oli kadonnut, potkuriniskut olivat vaijenneet, kesäyön

rauha levisi yli seudun, ainoastaan aaltojen loiskeen kuultiin

polisevan ja läiskyvän vasten lautan laitoja. Kesäkuun hämärä oli

tullut.