XII.

Seuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- satoi aikaisesta aamusta

myöhäiseen iltaan. Satoi rajusti kuin kaatamalla, taivas lepäsi

umpiharmaana ja raskaana maan yli. Kun Veikkoliini nousi ylös aamulla,

oli talo tyhjä. Ei mitään tulta pesässä, ei kukaan häärinyt lieden

ääressä, ei mitään kahvia valmista. Alhaalla olevasta ikkunasta tuli

valoa sisään, vaaleana ja väritönnä, näyttäen Veikkoliinille tuvan

kaikessa alastomuudessaan. Katon mustuneet hirret olivat tyhjinä,

kaikki talouskapineet olivat poissa. Liesi, kodin alttari, joka näytti

niin miellyttävältä ja puoleensa vetävältä, kun sitä talon naiset

ympäröivät, kun tuli sen arinalla iloisesti leimusi, seisoi siinä nyt

isona, jönkeänä, mustuneena ja kylmänä, täynnänsä halkeamia, jotka

kätkivät mustaan varjoonsa muistoja synkistä päivistä, surullisista,

yksinäisistä hetkistä, pitkistä, pimeistä talvi-illoista.

Veikkoliinista tuntui kolkolta ja vastenmieliseltä, yksinäisyys ja

äänettömyys kiusasivat häntä. Hän aikoi juuri lähteä ulos Hultilaa

etsimään, kun joku huoneessa liikahtamisellaan häiritsi häntä. Nyt hän

pimeässä näki erään haamun epäselvät piirteet. Oven suussa ikkunan

pielisen varjossa istui Hultila, vaaleankeltaisena kuin valo ulkona,

unen pöppelössä, ränstyneen näköisenä. Veikkoliini tuli iloiseksi,

joksi hän ei ollut uskonut milloinkaan tulevansa, tavatessaan tuota

surkeata olentoa.

-- No, tuollahan oletkin. Kun sutta ajattelee, on se jo etehisessä!

Ei mitään vastausta.

-- Missä on väki? Täällähän on autiota, kuin kirkossa arkena. Mitä

teet yksin täällä koko talossa? Missä on väki?

Korisevalla ja käheällä äänellä vastasi Hultila pimeästä:

-- Lautalla tietääkseni, Blumen lautalla. He tulevat muuttamaan

Suikkilan sahalle. He ovat pyytäneet minua jäämään tänne katsomaan

taloa ja vanhusta saunassa.

Niin, nyt muisti Veikkoliini Vahvan Matin tuumat. Hän muuttaisi

Suikkilan sahalle perheinensä ja tavaroinensa: siellä tulisi Matista

tapuloitsija, ja hän menisi ainaiseksi Blumen palvelukseen, ja Maria

saisi tyttärensä koulutetuksi ja tehtaan lääkärin hoidettavaksi.

Blumen kuolemasta ja siitä, mitä tapahtunut oli, eivät he siis

tienneet mitään... Se oli hänelle epäsuotuista. Mitä ennemmin he siitä

saisivat tiedon, sitä parempi. Silloin ei tarvitsisi hänen itsensä

puhua asiasta.

Veikkoliini istui ikkunan luona, tupakkaa polttelemassa ja

katselemassa miten vesi lätisten putosi pihalle ja juoksi leveinä

puroina mukulakiven lohkareiden välitse viettomaata alas. Hänet

yllätti syvä raskasmielisyys yksinäisyyden tähden. Hän tahtoi

tarkoittaa tätä ikävän ja väsymyksen tunnetta ajattelemalla

liikeasioitaan. Ajatteleminen yhä kasvavaa omaisuuttaan, eteenpäin

menevätä sahaliikettään, oli aina ollut hänelle lohdutuksen ja ilon

lähteenä.

Tänään ei kuitenkaan mikään auttanut. Pyhäpäivän hiljaisuus ja

yksinäisyys ahdistivat häntä. Näiden mukana tulivat hänelle surulliset

ajatukset ja huolet. Mitä hyötyä hänen työstään? Kenelle kokosi hän?

Hänellä ei ollut vaimoa eikä yhtään lasta! Viime aikoina oli hänen

vaimonsa kuvan hävittänyt eräs toinen... Mutta poika, poikani, sen hän

katsoi taivaan velkapääksi hänelle takaisin antamaan. Kokoaminen,

hankkimishalu saisivat vasta silloin oikean arvonsa, kun hän tietäisi,

ett'eivät vieraat ihmiset jonakuna päivänä veisi kaikkea sitä, mitä

hän jättäisi jälkeensä, kun löytyisi joku, joka ottaisi kiinni siitä,

mihin hän itse lopettaisi, ja joka yhäti lisäisi kulta-aarretta, alati

veisi taloa eteenpäin. Mutta hän ... niin, hän oli lapseton... Hän

huokasi ääneensä ja syvään.

Hultila seurasi raukeilla silmillään Veikkoliinin liikkeitä, näki

miten tupakan savu pyörehtien nousi hänen piipustansa, näki hänen

surullisen, alakuloisen katseensa ja, niinkuin hän olisi huomannut

hänen ajatuksensa, sanoi hän äkisti korpin-äänellänsä:

-- Veikkoliinin pitäisi mennä naimisiin.

Veikkoliini ei pitänyt siitä, että joku luki hänen ajatuksiansa. Hän

tunsi tuon nenäkkään neuvon tavanneen häntä, ilkeästi koskeneen

häneen. Hän otti piipun suustansa pikaisesti, sylkäsi tarmokkaasti ja

vastasi kuivasti:

-- No, mutta jos minulla jo olisi vaimo.

Tähän odottamattomaan vastaukseen, jonka olisi pitänyt hämmästyttää

Lutikkaa, ei hän vastannut mitään. Taaskin seurasi pitkä äänettömyys,

kuului ainoastaan sateen lotina katolta ja ikkunasta.

Tämä äänettömyys suututti Veikkoliiniä.

-- Saanen kiittää juuri Teitä siitä ett'ei kukaan tiedä missä vaimoni

nyt on, sanoi hän pikaisesti.

Hän tunsi tarpeen purkaa sisuansa, tunteaksensa, että hän eli ja että

elämätä oli hänen ympärillään.

-- Minua, kuinka niin?

-- Niin, juuri Teitä ja Teidän hutiloimallanne tehtyjä kirkonkirjoja.

Kappalainen on sanonut Teidän toimittaneen kauniin sekasotkun tässä

pitäjässä.

Kun tuli puheeksi kirkonkirjat, valtasi tuon kurjan Lutikan

vastustamaton naurunhalu. Luoja tiesi, minkä ajatusyhdistyksen lienee

tämä keskustelu herättänyt hänen tylsissä aivoissaan, mutta jotakin

hauskaa ja naurettavaa oli hänestä aina tämä asia. Nytkään hän ei

voinut pidättäytyä, istuessaan yksin tuolla pimeässä, hänen suunsa

vetäytyi hymyyn ja hän nauraa kikotti ääneensä.

Mutta nyt suuttui Veikkoliini todentekoon. Hän ei ollut syönyt koko

päivään, hän oli ollut monenmoisissa tunnevirtauksissa, ja nyt hän

näki lisäksi itsensä tarkoin oivalletuksi. Hän kirosi ja melusi ja

käski Lutikan hävetä ja olla vaiti seinänraossaan tahi mennä niin

kauvas kuin tietä riittää. Mutta eivät mitkään uhkaukset vaikuttaneet

Hultilaan mitään, hän antoi haukkumisen mennä menojaan. Kun

Veikkoliini vihdoin lopetti vastasi hän niinkuin ei mitään pahaa sanaa

heidän välillänsä olisi vaihdettu:

-- Minä neuvon teitä puhumaan tuon noitanaisen kanssa, hän voi varmaan

antaa teille hyvän neuvon. Hän tuntee kaikki suvut pitäjässä; kaikki

mitä hän on kuullut kaksikymmentä vuotta sitten, muistaa hän vielä.

Kun vanha pastori tahtoo jotain tietoa perhesuhteista eikä saa selvää

kirkonkirjoista, niin menee hän puhumaan mummon kanssa...

Veikkoliini kuunteli hänen puhettaan ja meni suurilla askeleilla

tuvasta, samalla sulkien oven perästään, niin että nurkat tärisivät.

-- Hm ... sanoi hän itseksensä, Lutikka saattaa olla oikeassa.

Hän meni sahallensa, se oli tyhjä.

Tuskin yhtään sielua näkyi kylässä. Niin monta kuin voivat, olivat

menneet kirkkoon. Veikkoliini koetti kuluttaa päiväänsä parhaansa

mukaan, mutta se tuntui hänestä kärsimättömältä ja loppumattomalta.

Vihdoin päätti hän seurata annettua neuvoa.

Rahvaalla ei ole monta terveysopillista sääntöä, mutta yksi niistä,

jota Hankoniemestä Lappiin saakka seurataan poikkeamatta, on metsän

kaataminen ihmisasuntojen läheisyydestä. Puut tuottavat varjoa ja

epäterveyttä huoneisiin, sanotaan. Kun siis joku asunto on puiden

ympäröimänä, on se tavallisesti rappiolla ja melkein aina asumaton.

Niin ei kuitenkaan nyt ollut. Monihaaraisten kukkivien pihlajain ja

kauniin, huolellisesti hoidetun humaliston puoleksi peittämässä

vanhassa tuvassa, asui vanhus, Noita-Kaisun nimellä koko

paikkakunnassa tunnettu nainen. Pitkä horsma, joka ei ollut vielä

avannut nuppujaan, ja koiranputki, joka kasvoi miehen korkuisena

valkoisine haaraisine kukkineen huoneen ympärillä, suojelivat

sisäänkäytävää. Pieni kaita käytävä oli tallattuna korkeaan heinään,

ja se johti tupaan, joka näytti erittäin rappeutuneelta.

Ammattimiehenä huomasi Veikkoliini heti, että saunan seinähirret,

jotka olivat pyöreät ja ristikko-nurkilla, olivat viidestätoista

kahteenkymmeneen tuumaisia läpimitaten. Hirret olivat mustuneet

auringon paahteesta, pihkasta ja vanhuuttaan, mutta näyttivät

kuitenkin tervesisuisilta. Katto oli taidokkaasti yhteenliitetty:

tuohet ilman ainoatakaan naulaa, käyräksi kasvaneet parrut, jotka

pitivät kattolaudat, ja tuet, joiden päät pistivät koko joukon

katonharjaa ylemmäksi, niin että tupa kokonaisuudessaan näytti

siililtä, kun se pörröttää piikkisen turkkinsa.

Kun Veikkoliini aikoi aukaista oven, kummastui hän huomatessaan sen

lukituksi, sillä tämä ei ole tavallista näillä seuduilla. Hän kolkutti

kuitenkin ja odotti sateessa kärsimättömyydellä oven aukaisemista.

Vihdoin kuuli hän vanhuksen hoipertelevat askeleet ja miten hän löi

sauvallansa laattiaan. Ovi aukeni selkoselälleen.

Veikkoliini astui sisään. Hän tuli pieneen etehiseen, jonka laattia

oli tehty kolhituista hirsistä. Hirsikerroksen korkuinen aukko ja

ransean lieden tuli valaisivat huoneen pikimustia seiniä. Vanhusta

harmaissa riekaleissaan tuskin näkyi, kun hän kävellä lyllersi

hämärässä.

-- Hyvä päivä, alotti Veikkoliini.

-- Jumala antakoon.

-- Vanha äitiseni tarvitsisi uuden tuvan, sanoi Veikkoliini katsellen

huonossa kunnossa olevaa huonetta.

-- Onko nyt tähän aikaan tavallista, että vieras, kynnyksen yli

tultuaan, moittii isännän taloa ja kotoa, häh? vastasi vanhus.

-- Anteeksi, anteeksi, mutta minä ajattelin, että...

-- Minä ajattelen, että kun olen asunut tässä kolmekymmentä vuotta,

talvea ja kesää, niin kyllä kestän myöskin loppuikäni. -- Mitä muutoin

käyntinne tarkoittaa, oletteko kipeä?

-- En, Jumalan kiitos, kipeä en ole.

Vanhus istuutui penkille, aukon viereen. Kun Veikkoliini nyt näki nuo

tuhatryppyiset kasvot, nuo punaiset, vesiset silmät tylsine

katseineen, ajatteli hän: tuo saakelin Lutikka, mitä minulla on täällä

tekemistä, mitä hän tietää, tuo vanha noita, mutta kun kerran täällä

olen, täytyyhän minun...

-- No, suoraan sanoakseni. -- Ja Veikkoliini kertoi koko perheensä

historian, senlaisena kuin sen olemme jo kuulleet, ja lopetti

pyytämällä vanhukselta tietoja, josko hän jotain tiesi noista

kadonneista.

Vanhus kuunteli tarkkavaisesti Veikkoliiniä.

-- Josko tunnen ketään Veikkoliiniä, sanoi hän, tarkasti miettien ja

näyttäen haeskelevan muistonsa piilopaikoista. Tunsin monta sen

nimellistä.

Ja Kaisu luetteli kaikki Veikkolaisen perheen jäsenet, milloin he

olivat eläneet ja kenen kanssa he olivat olleet naimisissa. Ja nyt,

lopetti hän, ei ole yhtään, ei koko kylässä eikä koko pitäjässä

sennimellistä. Viimeinen Malakias niminen muutti nimensä

Veikkoliiniksi ja muutti Viipuriin. He olivat väkeä, jolla oli tulta

veressä, he eivät kauan pysyneet yhdessä paikassa.

-- Niin, kaiken tuon tiedän, sanoi Veikkoliini melkein maltittomasti,

mutta ettekö muista erästä mustaveristä vaimoa ja erästä pientä lasta,

sennimistä poikaa. He läksivät Viipurista noin kymmenen vuotta sitten;

heitä lienee nähty tällä paikkakunnalla.

Vanhus iski silmänsä Veikkoliiniin, hänen lauhtuneet kasvonsa

välähtivät, samoin kuin auringonvilahdus lentää kanervikon yli.

-- Tule saunaan, tule saunaan, sanoi hän innokkaasti. Hän nousi

vaivalla penkiltänsä, aukaisi pienen oven ja meni korkean kynnyksen

yli sisään saunaan. Tämä oli savutuvan aikainen huone, vaikka reppana

oli vaihdettu savettuun puutorveen. Vanhus ryömi lavan alle, toimi

siellä pimeässä, jumala tiesi mitä, ja tuli hetkisen perästä sieltä

pois.

-- Katsokaa tänne, sanoi eukko, minun käteni vapisevat, mutta ottakaa

te ja asettakaa vati penkille tänne ikkunan viereen ja kaatakaa siihen

yksi jumpru paloviinaa. Lyökää sitten rikki tämä muna, ja

räiskyttämättä tippaakaan valkuaisesta pitää teidän kaataa se

paloviinaan, otettuanne ensin ruskuaisen pois.

Veikkoliini teki niin, kuin eukko sanoi.

Nyt nojasi vanhus ruskeat ryppyiset kätensä vasten penkkiä ja katsahti

tuohon kirkkaaseen nesteeseen, joka poreillen levisi vadissa. Ämmä

yski, pyyhki silmiänsä huivinsa nipukalla.

-- Älä minua nyt keskeytä, sen sanon sinulle!

Sitten mumisi ämmä pitkän manauksen vadin yli ja pitkän hiljaisuuden

perästä alkoi hän kuiskata:

-- Näen tuon saksalaisen kaupungin, suuri kaupunki se onkin satoine

huoneineen, torneineen, kultaisine lipputankoineen ja lippuineen. Näen

suuria aluksia ja paljon ihmisiä; on talvi, lumi on likaista, ja

raskasta on siinä astua. Kaupungin pohjoisesta portista astuu

ruskeasilmäinen nainen, hän taluttaa kädestä pientä poikaa, hän kantaa

keltaiseen ja tummanpunaiseen, monilla kummallisilla eläimillä ja

kuvilla koristettuun huiviin käärittyä myttyä.

Veikkoliini vaaleni kovin. -- Se on hän, se on hän, kuiskasi hän

puoliääneen, sen silkkihuivin sai hän espanjalaiselta katteinilta. Oh,

kuinka minä riitelinkään hänen kanssansa, raukan, kun hän otti sen

vastaan. Minkä näköinen hän on?

-- Olkaa ääneti, älkääkä keskeyttäkö minua -- kuvat sekoittuvat --

hänellä on tummat silmät ja melkein musta tukka; sievä ja hoikka hän

on, mutta vahvalta hän semminkin näyttää. Hän astuu hangella kantaen

lastansa käsivarrella.

-- Oi, se on hän, se on hän, sanoi Veikkoliini itseksensä.

Ja kaikki mitä hän pitkänä elinaikanaan sekä kotimaassaan että

Amerikassa oli oppinut noituuden ja taikauskon vääryydestä, kaikki

epäilys, kaikki mitä pappi oli opettanut ja mitä hän itse oli

ajatellut siitä asiasta, masentui. Hän alkoi pelätä tuota akkaa, ja

hänen lapsuutensa usko loihturunojen voimaan heräsi hetkiseksi jälleen

eloon. Hän uskoi; tällä hetkellä olisi hän uskonut mitä hyvänsä,

tietäjiä, loihtijoita, niitä, jotka näkivät kauas menneisyyteen ja

vielä kauemmaksi tulevaisuuteen.

-- Nyt näen pitkän, suoran tien, jatkoi vanhus matalalla äänellä, tien

lumessa ja kinoksissa, lehdettömien puiden ja tummien honkien välitse.

Armelijaat ihmiset ovat korjanneet vaimon ja lapsen, he ajavat

kiireesti pohjantähden seutuja kohden.

-- Nyt käy tie jäätä myöten, sataa lumiräntää, lumi on nuoskea, ja

raskasta on astuminen siinä. Taaskin kulkee hän lapsi povella. Tuo

pienoinen itkee, on väsynyt ja nälkäinen, tie on pitkä, taivas

pimenee, tähdet sammuvat, raskas, kostea etelämyrsky yllättää heidät.

Hän tupertuu tuohon märkään lumeen, hän rukoilee ja itkee. Susi ulvoo

kevätyönä, hän pelkää, hän nousee jälleen ylös, koettaa astua, mutta

voimat pettävät, vaivaloisesti laahaa hän itseänsä eteenpäin

viimevuotisessa ruohostossa, joka hauraana ja heikkona seisoo selän

rannan edessä.

-- Hän haluaa kylään tuolla mäellä, se on Kiiskilän kylä. Valo

kimaltelee jo ikkunassa, koiran haukunta kuuluu vallan läheltä; mutta

nyt hän vaipuu alas kinokselle, hän ei jaksa enempää.

Hengetönnä tuskasta kuunteli Veikkoliini tätä puhetta. Pari raskasta

kyyneltä vierähti hänen ahavoittuneille kasvoilleen.

-- Onko hän kuollut?

-- Vaiti, sanon minä, sähisi eukko ankaralla äänellä. Älä mua

keskeytä, kuvat pimenevät ja samenevat. Päivä valkenee, on kirkas

maaliskuun päivä. Eräs vanha vaimo menee alas rantaan avannolle, hän

löytää nuo onnettomat. Väkeä tulee avuksi. Heidät viedään saunaan,

luetaan loihtuja heidän puolestaan, heille annetaan lämmintä

juotavaksi. Nainen avaa silmänsä, hän puhuu, hän kertoo pitkän ja

surullisen jutun. Viikon kuluttua on hän kuollut.

Veikkoliini kuiskasi: -- ja poika, kuinka on pojan laita?

-- No niin, nyt sinä keskeytit minua kolmannen kerran, nyt ovat kuvat

juosseet yhteen, minä en enää näe mitään.

-- Mutta poika, poika, sano mitä hänestä tuli, sanoi Veikkoliini

suurimman jännityksen vallassa.

-- Niin, mitä pojasta tuli, kysy papilta. Pitäjälle tulevat semmoiset

lapset, vastasi eukko hajamielisenä; tylsyys ja väsymys alkoivat

taaskin saada häntä valtoihinsa. Hän oli sanonut kaikki, mitä hän

tiesi, ja vajosi jälleen entiseen välinpitämättömyyteensä.

-- Pitäjälle, niin... Ja Veikkoliini nousi pikaisesti ylös, hän oli

kovin liikutettu. -- Pitäjälle joutuvat ne, ja niin heidät jätetään

sille, joka vähimmän vaatii heidän elatuksestansa. Ja mitään muuta te

ette voi minulle sanoa?

-- En mitään muuta, sanoi vanhus. Tehän itse keskeytitte minua, vaikka

minä teitä varoitin.

Veikkoliini jätti hyvästi, antoi akalle viiden markan setelin, ja,

vaikka vielä oli rankkasade, hankki hän kylästä hevosen ja rattaat

matkustaaksensa kirkolle. Hän oli saanut alun, mistä lähteä, nyt

tahtoi hän ajaa asiansa perille.

Hän tapasi kappalaisen, tuon vanhan, hyväntahtoisen ja puhelijaan

miehen, esitti vielä kerran asiansa, kertoi mitä hän oli kuullut,

ilmoittamatta kumminkaan lähdettä.

Ja vihdoinkin, monivuotisen etsimisen perästä sai hän varmuutta.

Kansliassa oli hyvin kääritty mytty, mytyssä oli vanha ruotsalainen

virsikirja, siinä oli tuo punakeltainen silkkihuivikin ja

muutamia kuluneita lapsenvaatteita; kaikki tämä oli varustettu

päällekirjoituksella, joka ilmoitti minkä asianhaarain ollessa tavarat

oli löydetty. Tärkein kaikista oli se, että virsikirjassa oli hänen

vaimonsa tyttönimi, Emilia Bergelin, ja tämän nimiseksi oli Hultila

todellakin merkinnyt vaimon ja hänen poikansa kirkonkirjoihin, niin,

olipa vielä kirjoittanut muistiin tapaukset ja päivät niin, kuin tuo

vanhus oli ne kertonut.

Kaikki kävi nyt yhteen. Asia oli selvä. Heti saatuansa täyden

varmuuden, matkusti Veikkoliini kotiansa. Hänen näin sateessa ajaa

täristessään, antaen ajatuksiensa vapaasti liidellä, välähti äkisti

kuva hänen sielunsa silmälle. Hän näki pihlajaa Kiiskilän pihalla,

jossa oli parvi ahmivia tilhejä, näki Ellin ja Kaarlon, joka

palavalla, intohimoisella silmäyksellä katseli ylöspäin. Nuo tummat

silmät sinertävine valkuaisineen, ne olivat hänen vaimonsa silmät.

Kummaa, kun hän ei niitä heti tuntenut? Noh, sen hän kyllä tiesi, hän

tiesi missä hänen muistinsa ja ajatuksensa olivat olleet...

Huutolaispoika, jonka hän oli luullut Matin rengiksi, ja jonka hän

ainoastaan silloin tällöin oli nähnyt talossa, se oli hänen poikansa,

siitä ei ollut enää epäilemistäkään.