XI.

Kun Veikkoliini oli lopettanut herra Emilin tapellien tarkastamisen,

pakeni hän huoneesta. Hän pakeni itseänsä. Kunnia kuulua Blumen

kauppahuoneeseen oli hänelle liian houkutteleva. Jos herra Emil olisi

vielä kerran asettanut hänen eteensä tämän loistavan numerosarjakuvan,

joka alkoi muutamalla pennillä kuutiojalalta ja loppui miljoonilla,

komeilla kuvilla koreista arvopapereista paksuina tukkuina,

kultaläjistä ja ennen kaikkea yrityksistä, suurista yrityksistä:

tuhansittain työmiehiä pantaisiin liikkeelle pitkin koko Karjalan

vesistöä, satoja hevosia ja höyrykoneita pakotettaisiin kuljettamaan

tavaroita kauppahuoneen mahtavaan varastoon, joukottain ostajia ja

turvatteja, liikeystäviä, asiamiehiä tulisi alituiseen tuomaan uusia

tilauksia, toisi sterlinkipuntia, frangeja ja guldenia noihin tilaviin

kassaholveihin -- kuka tiesi, ehkä hän lopulta olisi antanut

houkutella itsensä kauppahuoneeseen, ja se olisi ollut tyhmää,

varsinkin, kuten hän nyt asian käsitti. Ja hänen käsityksensä oli

varmaankin oikea, sen hän tunsi, sen hän tiesi. Sentähden tahtoi hän

ennen paeta kuin huonosti vastustaa. Ei, herra Emil, ei! Oljet voivat

kyllä olla pehmeitä, mutta niistä tulee kova vuode.

Veikkoliini luuli itse, sen loppupäätöksen jälkeen, jonka hän oli

saanut herra Emilin laskuista, ja sen päätöksen jälkeen, jonka hän oli

tehnyt, oppineensa enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän oli tullut

tarkkanäköiseksi, oli oppinut tuntemaan itsensä. Hän luuli

näköpiirinsä tästä hetkestä laajentuneen entistään paljoa laveammaksi.

Aamulla heräsi Veikkoliini aikaisemmin, kuin tavallisesti, juuri kun

höyrylaiva vihelsi ensikerran. Kooten pikaisesti kapineensa hiipi hän

kesäpäivän auringon valaiseman verannan ohi, tulpaanien ohi, jotka

sadoittain loistivat, kuin veripisarat, tuolla mustalla mullalla, alas

rantaan, tuolle pienelle höyryvenheelle. Peläten tulevansa huomatuksi

ja että herra Emil tavoittaisi häntä, kiiruhti hän huomaamatta

rantaan. Hän astui laivaan, ja nyt hengitti hän jo helpommin. Vasta

sittenkuin propelli oli alkanut pyöriä, säikäyttäen salakat, jotka

leikkivät auringonpaisteessa, tunsi hän itsensä varmaksi ja

levolliseksi, ja mielihyvällä nautti hän nyt tuosta ihanasta

kesä-ilmasta, sillä kesä oli tullut, lämpimänä ja toivorikkaana,

äkillisesti, odottamatta, kerrassaan.

Aurinko lähetti valoansa sisäjärvien selille, niemille ja saarille.

Leppä oli vielä ruskea, ikäänkuin pakkanen olisi polttanut sen lehdet.

Haapa oli jo ennättänyt askeleen edemmäksi, sen lehdet välähtelivät

kauneimmassa kullanpunaisessa värissä, ja koivun hiirenkorvat

näyttivät matkan päähän hienosti vivahtavalta harsolta, joka verhosi

lehdot ja metsäkielekkeet. Lahtiloissa rääkitti tavi, ja raskaana

lenteli kuikka selkien yli hakiessaan alituisesti huutavien,

alituisesti nälkäisten lokkien ja tiirojen hävityksiltä suojeltua

soidinpaikkaa.

Veikkoliini, ollen ainoa matkustaja, heittäytyi pitkälleen eräälle

laivankannella olevalle sohvalle ja katseli ajatuksissaan miettivänä

ääretöntä sinistä taivasta. Tuo määrätön, tuo muodoton, ilman tukea

silmälle, tämä taivaan avaruus ja kauneus tekivät häneen syvän

vaikutuksen, hän tuli surumieliseksi. Oh, nuo kirotut numerot, niitä

oli hän eilen laskenut tuntimäärin. Voitto tuntui olevan häntä niin

lähellä, niin tiettyä, onni niin varma. Hän kuuli jo sen siipien

suhinaa. Se oli hänen päällänsä, hänen ympärillänsä, hänen luonansa,

ja juuri kuin hänen piti se tavoittaa, silloin se pakeni. Muutaman

silmänräpäyksen oli hän luullut jättäneensä kauas taaksensa entisen

halvan itsensä, olevansa kauppahuone Blumen jäsenenä, rikkaana ja

riippumatonna. Ja kuitenkin, tämä viimeinen vuosi, minkälaista oli se

ollut? joka päivä lupauksia, lupauksia, lupauksia, hämäriä unelmia

onnellisuudesta, joka kangasti, ja joka päivä täytyi hänen kuitenkin

antaa itsellensä se neuvo -- odota. Oliko hänellä aikaa odottaa, hän,

joka oli ennättänyt elämän keskipäivänhetkelle? Kuinka hän vihasikaan

tuota sanaa: odota.

Tavallisella itsepäisyydellään ei hän huomannut, että hän jo kauan

sitten oli saavuttanut rohkeimpienkin toiveittensa määrän, semmoisina

kuin ne olivat olleet pari vuotta sitten. Hän ei huomannut tahi ei

tahtonut huomata, että hän alati oli jännittänyt jousen kireemmälle ja

alati asettanut määräpään kauemmaksi, pyytänyt enemmän ja enemmän.

Sittenkuin hän oli pelastanut säästönsä Blumelta, olihan hänestä

tullut kauneimpien metsien omaaja, hän oli saanut kumppanin ja

rakentanut sahan, sahan, joka nyt jo tänä kevännä alottaisi tehdä

työtä.

Perhettänsä ei hän tosin ollut löytänyt takaisin, mutta oliko hän edes

kertaakaan todenperään sitä etsinyt? Ei, päinvastoin oli häntä

useammin kuin kerran viehättänyt toivo, että...

Mutta se oli asia, joka ei koskenut häneen. Hän ei ollut

huomaavinansa, että, jollei kaikki menisi nurin ja ihan vastoin

odottamista, olisi hän muutaman vuoden kuluttua rikas mies, ei yhtä

rikas, kuin Blume oli ollut, mutta kuitenkin...

Niin, Blume, ja ajatukset kääntyivät toiselle suunnalle. -- Nyt se

rymähtää, ja Matti ja Maria, mitähän he sanovat, kun kaikki heidän

omaisuutensa menee mukana. -- Niin, hänen vikansa se todellakaan ei

ollut. -- Matti olisi voinut ottaa rahansa pois Blumelta, ja

kuitenkin, hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi

myöntää, että oli tapahtunut juuri niin, kuin hän oli laskenut ja

toivonut. Rauhoittaakseen itseänsä ja omaatuntoansa päätti hän nyt

tulevaisuudessa, kun kaikki välttämättömät tapahtumat olivat

tapahtuneet, ottaa nuo hyvät ihmiset palvelukseensa. Hänen sahallaan

löytyisi kyllä työtä, ja hyvin hän heille maksaisi -- ja kuitenkin,

ehkä olisi parasta jättää heidät oman onnensa nojaan. Tuo Batseban

juttu ei milloinkaan tulisi tapahtumaan. Mutta olihan lapsellista

ajatella sitä, eihän se milloinkaan voisi tapahtua todellisuudessa, ei

voisi milloinkaan tapahtua, ei, ei milloinkaan elettäessä.

Sitä paitse, mitä hänellä oli katumista? Jos hän ei olisi ajoissa

kiiruhtanut, niin olisi hänelle itsellensä käynyt samoin kuin Matille

nyt. Ja hänen omatuntonsa paatui, hänen sydämensä kylmeni. Ei,

rahojansa hän ei milloinkaan heittäisi. Hän luuli seisovansa

vihollisten keskellä, jotka tahtoivat häneltä riistää hänen kultansa,

ja hän tappeli ja varjeli itseänsä vimmatusti. Oli onnettomuus, että

tuo kohtasi Vahvaa Mattia ja hänen kaunista vaimoansa, mutta hänen

vikansa se ei ollut, onnettomuus se oli.

Ehkä olisi parasta aluksi matkustaa pois, kunnes hurjin myrsky olisi

ehtinyt lakata raivoamasta. Kunhan sitten tulisi takaisin, olisi asia

tunnettu, keskusteltu ja pahin aika ohitse.

Veikkoliinin näitä mietteitä hautoessa, kulki höyrylaiva Saimaan

autioilla vesillä harmaiden, kallioisten, aaltojen sylistä kohoavien

saarien ohitse, joilla laihoja mäntyjä kasvoi.

Ei missään näkynyt aaltoilevata peltoa, viheliäistä niittyä: raskas,

synkkä, kolkko luonto, peninkulmittain joka suunnalle. Ainoastaan

siellä täällä loitommalla ilmaisi muutamista kaukana olevista tuvista

suoraan sinistä kevättaivasta kohti valkoisena nouseva savu, että

täälläkin asui ihmisiä.

Äkisti, jyrkässä käänteessä niemen ympäri näkyi erämaan keskeltä

kallioiden ja mäntyjen välistä kolme mahtavaa keskiajan tornia, joita

toisiinsa yhdisti paksu muuri. Se oli vanha Olavinlinna, jonka

ijäkkäät kiviläjät kohosivat kallioluodolta keskellä nopeasti

rientävää virtaa. Pikku höyry kulki vauhdilla salmea ihan linnan

vieritse, teki äkkikäänteen oikealle ja laski pian Savonlinnan

laituriin. Rannalla oli tavaton liike. Miten ovat asiat Suikkilassa,

oli ensimmäinen kysymys, jonka kymmenkunta henkilöä teki höyryn

katteinille ja sen ainoalle matkustajalle Veikkoliinille.

-- Suikkilassa? Suikkilassa? Mitäs siellä olisi tapahtunut? Siellä oli

kuin tavallisesti.

Kaikki näyttivät hämmästyneiltä ja ihmetteleviltä. -- No, mutta Blume,

Emil herra, ettekö ole kuulleet, että Emil herra on kuollut? Hän on

ampunut itsensä. -- Ja nyt sai Veikkoliini tietää, että kun herra

Paulsson saman päivän aamuna tuli konttoriin ja toi sähkösanoman

Englannista, joka ilmoitti että maksunlykkäys oli myönnetty, että

englantilainen kauppahuone lähetti kokeneen henkilön avuksi

selvittämään asioita, makasi Emil herra verissään konttorin

laattialla,

Nuolen nopeudella, höyryn ja sähkön avulla, oli tuo synkkä sanoma Emil

herran kuolemasta levinnyt yli koko Suomen.

Emil herra oli tosin vielä nuori ja vähemmän tunnettu, häntä ei niin

paljon ajateltu. Mutta kauppahuone, tuo vanha kauppahuone, joka

miespolvia oli hallinnut Karjalan taloudellista elämää, ja jota

pidettiin niin varmana, niin pysyväisenä, tuo komea rakennus, joka,

kuni Pyhän Olavin linna tuolla kohosi monien satojen pienien

kauppahuoneiden ja toiminimien yli, jotka kaikki viettivät enemmän

tahi vähemmän kituvaista elämätä, pitäisikö senkin maksaa veronsa

huonoille ajoille. Kukahan nyt olikaan varma, kysyttiin joka paikassa,

minne surusanoma saapui. Ja tunteelliset ihmiset ajattelivat kaikkia

niitä päivätyömiehiä, tukkijunkkareita ja sahatyömiehiä, joita

satamäärin oli kauppahuoneen palveluksessa, kaikkia köyhiä, joilla oli

panoksia kauppahuoneen tallella. Ja sitten nuo isot saamamiehet ...

kuinka monta heistä voisi pystyssä pysyä?

Tieto Emil herran kuolemasta tuli Veikkoliinille odottamatta, ja teki

se häneen syvän vaikutuksen. Kun hän oli saanut ajatuksensa

selvitetyksi, nousi hänessä vihan vimma kuollutta kohtaan. Vielä eilen

oli hän kuvaillut kaikki niin valoisaksi ja toivokkaaksi, oli

kauniilla puheella houkutellut Veikkoliiniä panemaan alttiiksi

tuskalla ja levottomuudella ansaitut omaisuutensa ja rahansa, ja heti

sen jälkeen on hän epätoivossa aseman pysymättömyyden tähden tehnyt

lopputilin elämän kanssa. Mutta hänen katseensa selkeni uudestaan, ja

hän ajatteli itseksensä: Israel Veikkoliini oli heitä viisaampi, häntä

ei kukaan enää petä, hän tietää olla varoillansa. Ja nyt oli Blume

poissa, hävinnyt maan päältä. No, kun se kerran oli tapahtunut, niin

olihan parasta, niinkuin oli. Kilpailija, joka on pakotettu myymään

mihin hintaan tahansa, on ikävä toveri, joka ainoastaan tuottaa

onnettomuutta.

Ei, tuo Blumen juttu, se oli kuin ukkosilma, se puhdistaa ilman. Vielä

pari senlaista seikkaa, ja nuoret, jotka ovat alhaalla laaksossa

olleet varjossa eivätkä milloinkaan ole saaneet suoranaista

valonsädettä kultaisesta auringosta, ne tulevat nyt nousemaan. Nyt on

nuorien kevät. Veikkoliinista tuntui ikäänkuin hän olisi vapautettu

jostakin painajaisesta, joka oli häntä kauan vaivannut ja usein

estänyt hengittämästä. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi, tunsi että hän

kohosi entisestä yhteiskunnallisesta asemastaan, kohosi ylemmäksi,

tuli herrasmieheksi.

Ei, pois nyt epäilykset, loppurohjaus oli niin mahtava, niin suuri,

ettei hänen tarvinnut pelätä kotiintuloa.

Hän otti siis ensiluokan piletin laivassa, ensi kerran eläessään,

astui laivaan koko rohkeasti ja koetti olla koteutuneena muiden

matkustajain, matkustavien liikemiesten, matkailijain ja ylioppilaiden

seurassa. Mutta vaikka hän koettikin liikkua ujostelematta toisten

joukossa, tunsi hän kuitenkin juovan olevan itsensä ja heidän

välillänsä. Hän meni salonkiin, pani oven tarkasti kiinni ja alkoi

vetää housunsa lahkeet saappaanvarsista. Tämä olisi viimeinen muutos

hänen kanssaan, ennenkuin hän kotelosta lentäisi, niinkuin perhonen,

säteilevään päivänvaloon. Suorat, tasaiset, pitkät housut olisivat

todistuksena, että hän oli jättänyt aliluokan, että hänellä oli sija

ja äänivalta noiden kymmenentuhannen yliluokkalaisen joukossa. Mutta

vaikka miten hän olisi oikonut housujansa, jotka olivat kaiket päivät

rypistyneet saappaanvarsissa, niin ei hän niille mahtanut mitään.

Hänen terve järkensä sanoi hänelle, että ne, senlaisina kuin nyt,

eivät soveltuneet aiottuun muutokseen. Vähän häpeissään ja

alakuloisena pani hän lahkeet takaisin varsiin ja meni kannelle.

Mikä ihana kevätkesäpäivä! Virta paisui, aallot kohisivat. Pyhän

Olavin tornien ja viirujen ympärillä kirkuivat naakat. Hanhikki ja

voikukka kukkivat rauniolinnan onkaloissa ja sorassa, kalalokki

leijaili linnoituksen ympäri, ja auringon valaisemien vallien laiteita

pitkin kiiti tornipääskynen nuolen nopeudella.

Auringonvalo, kesänlämpö ja joutenolo vaikuttivat, että Veikkoliini

oli onnellinen, niin onnellinen, että hän unohti pukeutumisharminsa ja

tuon Mattia koskevan...

Mutta kun hän muutamien päivien perästä oli saapunut Kiiskilään, oli

hänen onnensa loppunut. Vasta illan tullen saapui Veikkoliini omaan,

entiseen Matin tupaan. Aurinko oli laskeutunut pari tuntia sitten,

kesäyön vaalea pimeä levittäysi seudun yli, ja nyt tulivat nuo synkät

ajatukset takaisin. Veikkoliinista tuntui raskaalta mennä vastamäkeä

tupaan. Miten alottaisi hän puheensa, miten sovitteleisi hän sanomansa

Blumen konkurssista? Miten tuoda esille tuo asia? Eivätköhän he jo

koko asiata tietäne? Ja Maria, tuo viisas, selväpäinen Maria, kun hän

kirkkailla silmillään katsoisi häneen miellyttävästi ja liikuttavalla

äänellä alkaisi tiedustella asiasta, miten hän suoriutusi? Ja tuo

kummallinen tyttö sitten ja hänen isot käsittämättömät silmänsä, jotka

näkevät suorastaan ihmisen läpi? Parasta on mennä nyt hämärässä sinne

ja heti kertoa kaikki, niinkuin se paraiten soveltuisi.

Mutta epäilemättä tiesivät he jo, ettei heillä nyt enää ollut muuta

kuin Hurja hevonen, kirves ja omat työvoimansa. Miten muutoin tämä

äänettömyys, tämä kamala hiljaisuus talon ympärillä? Talo oli kuin

kuollut. -- Hallin iloista haukuntaa, joka aina iltasilla auringon

laskun jälkeen houkutteli naapurien koirat haukkumaan tuntikausittain,

ei kuulunut. Hurja ei kuopinut tallissa, kanat olivat hävinneet.

Anttia ja huutolaispoikaa, joilla oli tapana joka ilta pelata ainaista

"linnaansa", ei näkynyt. Ei mitään kissaa rappusilla, ja kuitenkin oli

ovi auki.

Samassa lensi yöleilakka suristen, kuni juovuksissa, ihan Veikkoliinin

ohitse. Hän säpsähti tuota onnettomuutta ennustavaa lintua ... ja

silloin juolahti mieleen: ehkä joku onnettomuus... Ei, hän ei voinut

kestää tätä epätietoisuutta, ja loppumatkan astui hän päättäväisenä,

kylmänä ja päättämällä uskalijaana kiiruusti ylös rakennusta kohti.

Nyt oli hän perillä, hän aukaisi tuvan oven. Tupa oli tyhjä. Hän

kuunteli, ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hän henkäsi syvään ja

meni epäröiden ovelle, joka vei perimmäiseen huoneesen. Siellä oli

melkein pimeä, yhdessä nurkassa näki hän erään henkilön, joka

käsivarret hajallaan istui pää kumartuneena pöydälle, ikään kuin

kuollut...

Veikkoliini ravisteli häntä, se oli Lutikka, joka yksinään ja

juovuksissa istui siinä, olut- ja viinapulloja ympärillään.

-- Missä ovat muut, missä on Matti, Maria ja lapset?

-- Poissa!

-- Poissa, missä, missä? Vastaa kuitenkin, ihminen!

-- Poissa tietääkseni, ja Hultilan pää painui taaskin raskaasti

pöydälle. Hän nukkui sikeään uneensa. Oli mahdotonta saada enää

sanaakaan häneltä...

Veikkoliini tiesi tarpeeksi. Hän taaskin jäisi yksikseen,

kotiliedettömäksi, yksin itseksensä, puuhiensa, toimiensa ja, kun

päivä oli päätynyt, pahan omantuntonsa kanssa uneksimaan kuningas

Taavetista ja Batsebasta. Hän huokasi syvään ja meni.