X.

Kevät oli. Leivo oli ensimmäisenä tuonut tämän sanoman, sitten oli

västäräkki saapunut ja antanut todisteensa samasta asiasta, ja nyt

meni pääsky takaukseen, että niin todellakin oli, ja kuitenkin oli

vaikea sitä uskoa ja siitä vakuuttua. Kevät, jolla ei ollut aurinkoa,

vaan ainoastaan harmaita sumuja, jotka kastelivat ja lokasivat kaikki,

laskematta lämpöä maahan, tämä ei ollut mikään todellinen kevät.

Kaikki näytti kolkolta ja synkältä. Pajupensaissa ja ojan laiteissa

lepäsi lumi likaisena ja vetisenä; niityillä oli vielä routaa, joka

kylmän peitteensä lävitse päästi ainoastaan voikukan ja koiranputken

nousemaan. Lämpöä ei ollut vielä tullut, höyryä ei ollut vielä

tarpeeksi, luonto työskenteli puolella höyryllä.

Suikkilan iso saha, kauppahuone Blumen suurin laitos, työskenteli

sekin puolella voimalla. Vaikka sahanterät joka päivä surisivat ja

vinkuivat, kuin vihoissaan ja raivoissaan, repivät hirsien syyt

esille, tekivät sahajauhoja, pintalautoja ja lankkuja kosolta, huomasi

jokainen kuitenkin työn käyvän ponnetta ja vauhditta.

Tuo edeltäpäin tietämätön jokin, jota kutsutaan mailmanmarkkinoiksi,

oli lamassa. Minkätähden ja kuinka kauvaksi, sitä ei voinut kukaan

tietää. Mutta että se oli lamassa, sen huomasi parhaiten noista

mahtavista varastoista, joita oli ylt'yleensä. Tapulit ulottuivat

kaikkialle, pihamaalta ja ojanlaiteilta muratille ja pelloille. Ne

kasvoivat teiden varsille korkeiksi rakennuksiksi, muodostivat katuja,

kujia ja kortteleja tuohon elottomaan ja liikkeettömään

tapulikaupunkiin, kaupunkiin, missä ei kukaan asunut noissa

täyteläisissä huoneissa, eikä kukaan liikkunut ahtailla kaduilla, ei

mitään jyskettä kuulunut noilta pieniltä aukeilta paikoilta, eikä

vaunuja kulkea suristanut raitioteillä, jotka puoleksi sahajauhojen ja

nokkoisten peittäminä luikkivat autioita katuja myöten.

Saha työskenteli puolella voimalla, sen huomasi myöskin nuorisosta.

Tuolla 6X1 tuumaisten tapulien välissä seisoi vanha naarmuinen ja

haavallinen pihlaja melkein kantona. Se oli kuitenkin kiiruhtanut

koristautumaan lehdillä ja nupuilla, vielä kerran, ennenkuin sen

päivät olivat loppuneet, viettääksensä nuoren kevään leikkejä. Sen

oksilla lauleli leppälintupari, eikä tarvinnut, kuni Bagdadin kaliifi,

seitsemää vuotta tutkia lintujen kieltä, ymmärtääksensä että

onnellisen rakkauden kieltä ne visertelivät nuo kaksi. Pihlajan

juurella istui nuori tyttö ja nuori mies. Mitä leppälintu lauloi

allegrossa, sen puhui mies adagiossa; voi, ei mitään työtä sahalla, ei

omaa kotia eikä häitä! Kainot unelmat uudesta onnesta ja nuoresta

rakkaudesta hukkuivat kyyneliin ja tukahtuivat huokauksiin.

Sen huomasi vanhoissakin. Tapuloitsija Mäkelä seisoi siinä

korttelissa, josta 3X9 tuumaiset alkoivat, käsivarret ristissä

rinnalla. Vastapäätä katua hienoimmassa korttelissa, jossa 3X12

tuumaiset olivat lateissa, istui kirjakaupustelija Johansson

koettamassa hengen innolla ja uskon voimalla hankkia itsellensä ja

raittiudelle käännykkäitä. Leveällä, lempeällä, jumalisella katseella

toisteli hän toistelemistaan autuuttamisen toivoa ja elämän kruunua.

"Herra vihaa mahtavia, Israelin ylimmäisiä, ja niitä, jotka

ylvästelevät, hän vihaa ylpeitä ja kopeat kiihoittavat hänen

vihaansa".

Ja Antti Mäkelä katseli synkästi edessään olevaan 3X12 tuuman tapuliin

ja ajatteli himmeitä, epäselviä ajatuksia kaikkien katoavaisuudesta ja

pysymättömyydestä. Kun ei nyt enää Blumeen, ei edes tuohon rikkaaseen

Blumeen, jota hän oli koko elinaikansa palvellut, ollut luottamista,

kun tämä jätti työmiehensä maksamatta neljäksitoista päiväksi, niin

silloin täytyi alkaa hakea turvaa kauppahuoneen ulkopuolelta, ja

Johansson oli ehkä oikeassa: paloviina ja herrain ylpeys oli Jumalalle

vastenmielistä.

Sitä huomattiin kirkossakin, jossa optimistit, helposti liikutettuina

ja herkkäverisinä, rakensivat toivonsa rukoukseen ja avuksihuutamiseen

tällä hädän ajalla. Sitä huomasi pienissä työmieskodeissakin, jossa

pessimistit istuivat alakuloisina ja synkkinä, kun äiti varpaisillaan

käveli askareissaan ja lapset arkoina hiipivät köyhän kodin

ulkokulmilla.

Sitä huomattiin kapakassa, jossa opportunistit istuivat hyväksensä ja

huviksensa käyttämässä odottamatonta joutilaisuuttaan, kuiskaamalla

esittäen yhteiskuntaa parantavia oppejaan ja ratkaisemassa

työväenkysymyksen kuin sirkkeli tasoittaa lankun päät. Mutta kauempana

huoneessa, myymispöydän takana, meluttiin kovalla äänellä. Siihen

olivat nuorimmat rauhanhäiritsijät asettautuneet, ja samoin kuin

ensimmäiset lumihiuteet pyörivät ja lentelevät vielä kylmenemättömässä

syysilmassa, samaten kuultiin kapakkatuvan kuumassa ilmassa suuria

sanoja ja hurjia kirouksia satelevan, törmäävän yhteen tunkeilevan

tilasta, sanoja, jotka uhkasivat Suikkilan sahalle ja sen ympäristölle

tulta ja hävitystä.

Melun siinä sisällä ylimmillään ollessa, aukeni ovi ja sisään astui

kiiruusti vanha tapuloitsija naisen seuraamana. Heillä näkyi olevan

jotain tärkeää ilmoitettavana, sen huomasi heti. Lähinnä seisovat

vaikenivatkin heti; huoneessa syntyi ikäänkuin ontto eli aukko

keskelle, johon hälinä kukistui, ja noin minuutin kuluttua kuultiin

ainoastaan yksityisiä: noh! noh! mikä nyt on? Tapuloitsija ilmoitti

höyrylaivan äskettäin laskeneen laituriin, ja että herra Emil Blume

oli laivassa.

-- Hän sen penikka, joka on syypää kaikkeen tähän kurjuuteen, kuultiin

nyt joukosta. Hän, joka muutamia vuosia sitten loikoi täällä koko

kesän riippakoikussa eikä edes viitsinyt päätänsä nostaa, jos ei joku

naisihminen kulkenut sivutse.

-- Menkäämme hänen luoksensa ja kysykäämme, aikooko hän maksaa

työmiehillensä vai ei.

Syntyi yleinen meteli kapakassa.

-- Ei, seis nyt! odottakaa vähäsen, huusi nyt tapuloitsija hälinän

voittavalla äänellä, hän ei ole yksinään. Veikkoliini on hänen

kanssansa, Israel Veikkoliini.

Nyt kääntyi puhe toisaanne. Tuo äsken niin synkkä ja kiihottunut

mieliala muuttui päinvastaiseksi. -- Vai hän. Niin, jos joku voipi

tässä auttaa, niin ei sitä tee englantilainen eikä ranskalainen, vaan

kyllä Veikkoliini se on, joka sen tekee. Se on mies se, joka on

pitänyt huolta itsestään, hänellä on rahaa, Kiiskilässä saha ja metsiä

vielä. Me menemme miehissä konttoriin.

Ja synkimmästä epätoivosta ja toivottomasta alakuloisuudesta muuttui

mieliala pikaisesti toivorikkaaksi parempien aikojen odottamiseksi,

aiheettomaksi luottamukseksi kauppahuoneen maksukykyisyyteen.

Kiireimmiten maksettiin ryypyt ja olutpuolikkaat, ja nyt

lähti liikkeelle tänä kevätiltana pitkä epäsäännöllinen jono

konttorirakennukselle.

Tämä sijaitsi alhaalla kosken partaalla, niin lähellä putousta, että

tyrsky joskus räiskyi sen huvisillalle. Rakennusta ympäröitsi kaunis,

hyvin hoidettu puutarha, jossa kevättyöt nyt tehtiin suurella

uutteruudella. Rappujen edessä olevalla suurella kukkaispenkereellä

kukoisti lukemattomia punasinerviä crocus'ia ja muita valkoisia ja

kirjavia kukkia, ja siellä täällä loisti tulpaani kuin punainen

veripilkku mustalla mullalla. Aurikkelit olivat nupulla, ja punaisiksi

paleltunein sormin kömpivät pioonit ylös maasta.

Nuori suoravartaloinen nainen, jolla oli pieni, kaunis pää ja

raskasmielinen, älykäs sävy somamuotoisissa kasvoissaan, työskenteli

muutamien äsken paljastettujen ruusupensaiden ruokkimisessa ja

ampelopsis-köynnösten sitomisessa verannan ristikon ympärille. Kun hän

kuuli raskasta nassuttavaa astumista märällä tiellä, katsahti hän

pikaisesti ylös. Hänen kasvonsa vaalenivat, ja säikähtyneenä katsoi

hän ympärilleen. Sitten kääri hän nopeasti helmansa ja juoksi keveästi

kuin hirvi konttoriin. Silmänräpäyksen perästä tuli hän ulos miehensä

kanssa, joka oli sahanhoitaja Paulsson. Tämä oli voimakas,

lyhyenvanttera henkilö, jonka silmät katselivat terävästi, pistävästi.

Miehellä oli revolveri kädessään. Tuo kaunis rouva koetti hillitä

levottomuuttaan ja kuiskasi: Kaarlo, älä pikaistu, Kaarlo, Kaarlo. Nyt

seisoivat työmiehet jo pnutarhanaidakkeen sisäpuolella.

-- Mitä te tahdotte? sanoi Paulsson vihaisesti.

Yleinen hiljaisuus.

-- Mitä te tahdotte? kysyi sahanhoitaja korkealla äänellä.

-- Puhua herra Blumen ja Veikkoliinin kanssa, vastasivat pari

rohkeinta.

-- He eivät ole vielä täällä, vastasi sahanhoitaja karmeasti. Olenhan

sen jo sanonut; ja nyt te jätätte heti puutarhan. Mutta heti ...

kuuletteko te -- ja nuo terävät silmät alkoivat säihkyä.

Yleinen liike syntyi nyt työmiesten joukossa.

-- He ovat tulleet ... he ovat täällä, vastasivat muutamat.

-- Niin, täällä minä olen, vastasi nyt eräs ääni, ja polulla alhaalta

kosken luota tuli herra Emil ylös puutarhaan. Veikkoliini on vielä

tuolla alhaalla, laiturilla. -- Onko jo tultu näin pitkälle, sanoi hän

kuiskaten Paulssonille? Hän oli vaalennut nähdessään levottoman

ihmisjoukon puutarhassa.

-- Täällä me olemme, sanoi hän jälleen, kääntyen joukkoon päin. Hyvää

iltaa, hyvää iltaa, menkää nyt kukin kotiinsa. Tunnin perästä saamme

puhua ja selvittää koko asian.

Lakit lensivät pois kansan päästä. Eräs vanha mies astui esille,

pudisti Emil herran kättä ja sanoi nöyränä: -- Älkää pahaks' panko,

älkää pahaks' panko, nuori herra, minä olen ollut täällä aina Teidän

isänisänne ajoilta, ollaan vähän niinkuin levottomia täällä tehtaassa,

älkää pahaks' panko, -- ja niin vetäyntyi joukko hiljakseen

puutarhasta.

Herra Paulsson ja hänen isäntänsä menivät verannalle päin. Emil herra

tervehti kohtelijaasti tuota kaunista rouvaa, jonka kasvoille

pikaisesti ilmauntui polttava punehdus, punehdus, joka peitti hänen

poskensa, otsansa ja kaulansa, punehdus, joka tuotti uhkaavan ilmeen

sahanhoitajan teräviin silmiin, joka muutti hänen piirteensä vielä

tuimemmaksi ja ihonsa vielä keltaisemmaksi. Tuskin yhtäkään lausetta

nämä kolme toisillensa lausui. Ujostuksissaan astuttiin

konttori-rakennukseen. Sahanhoitaja pani revolverin kirjoituspöydälle.

Rouva Paulsson katosi äkisti sisähuoneisiin teetä laittamaan. Myöskin

Paulsson oli mennyt ulos huoneesta, ja hetkiseksi jätettiin herra Emil

yksikseen.

Oli aikoja kulunut siitä -- kohta Paulssonin tultua sahan hoitajaksi

-- kun herra Emil oli tässä huoneessa, joka ennen oli ollut salonkina

hänen vanhempiensa kesäasunnossa; silloin se oli koristettu kukilla ja

vanhoilla perhemuotokuvilla. Nyt se oli alennettu konttorihuoneeksi ja

täynnänsä näytteitä reunuspuista ja läpileikkauksista, hintaluetteloja

kaikkialla, seinillä ja katossakin.

Ei, ei kaikkialla, eräs suuri valokuva vanhanaikuisine aaltomaisine

puitteineen riippui huoneen yhdessä nurkassa. Se oli hänen ja

sahanhoitajan, hänen, nuoruutensa ystävän, valokuva. Kuinka hyvin hän

muistikin sitä hauskaa juomapäivää, jolloin he molemmat ylioppilaina,

molemmat laulajoita, valokuvattiin tämä malja välillänsä. Oi, paljon

oli senjälkeen tapahtunut, joka oli toisistaan eroittanut nämät

molemmat ystävät. Vuosia oli kulunut siitä ajasta, ja kumminkin puhui

tuon kauniin rouvan polttava punehdus herra Emilin nuoruuden

urostöistä. Paulsson, ystävä Kokko, joksi häntä sanottiin, oli saanut

sahanhoitajan paikan, palkan ja asunnon kauppahuoneelta sekä vielä

lahjojakin. Mutta siitä ajasta alkaen oli Kokon entiset pyöreät,

avonaiset ja iloiset silmät muuttuneet noiksi pistäviksi, teräviksi,

jotka nyt herättivät pelkoa työmiehissä.

Herra Emil ei ennättänyt kumminkaan, onneksi kyllä, vaipua

ylioppilasmuistoihin; ovi aukeni ja sisään astui Paulsson ja

Veikkoliini. Näytti siltä, kun Paulsson ei tahtoisi olla yksinänsä

herra Emilin kanssa, ja jonkinmoisella innolla ryhdyttiin

liikeasioihin, ikäänkuin ainoalle puolueettomalle alueelle, jolla

voitiin yhtyä.

Herra Emil veti esille Schönfeldin siististi kuni kaunokirjoittajan

kädellä kirjoitettuja ja viivattuja tapelleja, hänen anomuksensa

ulkomaalaisille saamamiehille maksuajan pidentämisestä, esitti asian

semmoisena, kuin hän itse Schönfeldin innostuttamana sen käsitti, ja

niinkuin kirjeessä Paulssonille oli ilmoitettu.

Herra Emil oli synnynnäisen hyvän älynsä, rikkaan kuvitusvoimansa

avulla melkoisesti kehittänyt asioimis-älynsä. Joll'eivät ajat olisi

olleet niin huonoja, jollei hän olisi koko aikaa työskennellyt

edellisen velkakuorman raskauttamana, melkein ilman toivoa ja

luottamusta, niin olisi hän ehken työskennellyt voimalla ja innolla.

Blumen kauppahuoneelle oli se välttämättömänä elinehtona, Paulssonille

suureksi eduksi, jos Schönfeldin tekemä ehdotus voisi mennä lävitse,

ja tämä ehdotus oli se, että muodostettaisiin yhtiö, niin että muun

muassa Paulsson, joka perinpohjin tunsi liikkeen, ja Veikkoliini, joka

omasi halpahintaisia metsiä, yhtyisi kauppahuoneeseen. Herra Emil

esitti kaikki edut tästä loistavalla todistusvoimalla. Edut olivat

kieltämättömiä, vaikeudet tosin melkoisia, mutta tiettyjä ja

mahdollisia voittaa.

Veikkoliini kuunteli suurimmalla tarkkuudella. Kaksi punaista,

jyrkkäpiirteistä pilkkua ilmauntni hänen laihoille poskillensa, kun

tämä ehdotus hänelle tehtiin. Hänen muutoin umpinainen luonteensa,

joka tuon jonkin takana, jota me sanomme talonpojan levollisuudeksi --

kansassa kasvatuksen kautta saavutettu arvokkaisuus, eikä mikään

luonnonlahja -- kätki koko mailman ajatuksia ja tunteita, jätti hänen

hetkiseksi. Hän hymyili niin, että lukemattomia ryppyjä muodostui

tuolle ruskealle iholle. Hänen silmänsä loistivat siitä

tyytyväisyydestä, jota hän tunsi. Hänen koko olentonsa ikäänkuin

laajentui, hän tunsi nousevansa ylöspäin, tunsi että hän oli

saavuttamaisillaan päämaalia, joka kauan unissa oli hänelle

kangastanut.

Paulsson'in terävä silmä huomasi voiton, hän nousi ylös hillitäksensä

oman mielenliikutuksensa.

-- Minä tuon sisään vähän konjakkia ja vettä, sanoi hän, ja hieno hymy

kohosi hänen omiin suupieliinsä mutta katosi samassa, Tämä oli jotakin

niin tavatonta hänen katkerissa kasvoissaan ja muutti siihen määrään

koko niiden mielenilmeen, että Veikkoliini havahtui humauksestansa ja

heti jälleen tunsi seisovansa lujalla maalla.

-- Me olemme aikoneet muuttaa firman nimen "Blume et Komp'ksi", sanoi

herra Emil pitkäveteisesti ja katsoi tarkastaen Veikkoliiniin.

Veikkoliini hymyili hiljaisen pidätetyn hymyn, kumartui syvään ales

paperien yli salataksensa mielenliikutustansa, selaili niitä ja sanoi

päättävästi:

-- Minunhan kumminkin ensin pitää saada osa näistä asiakirjoista

täällä.

-- Kyllä, ne te saatte Paulssonin tahi hänen konttoriapulaisensa

kanssa tutkia täällä konttorissa tänä iltana. Huomenna pitäisi minun

saada teidän vastauksenne. Se on hyvä tarjous, jonka teille teen,

siitä voitte olla vakuutettu. Ja herra Emil antoi Veikkoliinille

johtavan katsauksen kaikkiin tapelleihin ja papereihin.

Nyt tuli Paulsson tuoden konjakkia ja vettä. Juotiin "saat täst", ja

päätettiin, että sillä aikaa kuin Veikkoliini tutkii tapelleja, ne

toiset kaksi menevät alas sahalle maksamaan työmiehille, sillä Blume

oli tuonut rahoja mukanaan.

Veikkoliini jäi yksikseen huoneeseen. Hän tirkisteli varovasti

kummastakin akkunasta, heittäytyi hillitönnä konttorituolille, ja

antaen vapautta riemuitsevalle ilollensa, joka täytti hänen

sydämmensä, päästi hän lyhyen röhänaurun. Hän levitti käsivartensa,

huitoi niillä; hän tunsi ikäänkuin hän olisi vuosimääriä istunut

vankeudessa ja nyt, nyt ensikerran äkisti saanut vapauden. Hän muisti

kuinka hän kerran Viipurissa oli nähnyt erään vangitun mustalaisen

päästettävän lääninvankilasta, kuinka tämä rajattomasta vapaudenilosta

oli laskeutunut maahan, suudellut sitä ja vannonut, että hän ei

koskaan enää, vaikka mitä rikosta hyvänsä tulisikin tekemään, elävänä

antautuisi vangiksi.

Vapisevin käsin tarttui Veikkoliini papereihin ja hillitsi ilonsa,

kuten olisi siinä ollut vaara. Hän muisti ne tuskalliset tunnit, jotka

hän joku aika sitten oli viettänyt proomu Vellamon kastarissa, kun hän

ensikerran sai kuulla kauppahuone Blumen rappiotilan; hän muisti

kauheat päivät, pelvon ja toivon päivät, ja epäilyksen, ennättäisikö

hän ostaa Matti Kiiskilän talon ja metsän, ennenkuin tuo odotettu

mullistus tapahtuisi. Toista kertaa ei hän tahtonut tulla samaan

tilaan, ja hän muuttui äkisti kovaksi kuin valurauta -- hän karkoitti

kaiken turhamielisyyden, kaikki tyhjät unelmat, kaiken laupeuden,

kaikki; --ainoastaan hänen järkensä, hänen vaaran teroittama

arvostelukykynsä, hänen peruuttamattomasti päättäväinen tahtonsa

ratkaisisi tuon suuren kysymyksen: herrako -- vai palvelija?

Hän tutki esillä olevia tapelleja tarkkaan, ajattelevaisesti. Kului

tunti tunnilta -- sitten kutsuttiin hän illalliselle.

Iltaruokaa syötäessä oli mieliala raskaana. Veikkoliini ei vielä

tahtonut antaa ratkaisevaa vastausta asiasta. Rouvaa ei näkynyt,

Paulsson ja Blume eivät tahtoneet puhua ruotsia, jota Veikkoliini

huonosti ymmärsi, jott'eivät herättäisi hänessä epäluuloa, ja kun he

puhuivat huonosti suomea, ei siinä tullut paljon puhutuksi.

Illallisen kestäessä muuttui Blume äkisti huomattavan levottomaksi.

Hän tuskin saattoi pakottaa itseänsä istumaan hiljaa, hänen salainen

paheensa alkoi häntä muistuttaa läsnäolostansa, noita veltostuneita

piirteitä nytkäytti, huulet vapisivat silloin tällöin vavahtaen,

silmäterät laajenivat, hän nähtävästi näki kaksia, sillä aika-ajoin

tavoitti hän sivuin niitä esineitä, joita hän tahtoi ottaa.

Kun illallinen vihdoinkin oli lopussa, kiiruhti hän huoneeseensa,

mutta siellä oli talon naisväki vielä parhaillaan siivoamassa,

vuoteita tekemässä ja lämmittämässä. Puoli-vimmoissaan juoksi hän ulos

kevätyöhön ja käveli edestakaisin puistossa ja pihalla. Hän otti

liivintaskusta erään pienen kotelon, jota hän hermostuneena aukaisi

kerta toisensa perästä.

Ilma oli muuttunut, sumu ja kosteus oli poissa, tuo raaka kevättuuli

oli lauhkea ja lämpöinen, taivas kirkas, kuu valaisi seutua. Koivu

levitti tuoksuansa, koski pauhasi ja heitti pisaroita ympärillensä,

jotka muodostivat liikkuvia, monivärisiä vesikaaria yli tuon valkoisen

vaahdon. Ilma oli lieveä, pikkulinnut sirisivät silloin tällöin

pesissänsä, ruisrääkkä antoi kuulla narskutustansa, luonto varustautui

auringonpaisteiseen ja lämpimään päivään, juhlaan ja iloon.

Mutta niinkuin kirottu samoili herra Emil puutarhan käytävillä

tuskallisesti odottaen, että hänen huoneensa tulisi kuntoon.

Vihdoinkin, vihdoinkin katosivat valot tuolta ylhäältä, hän riemuitsi

tuskissansa, riensi ylös, sytytti vapisevilla käsillä kynttilänsä,

kiskoi auki soman, englantilaisen matkalaukkunsa ja etsi kaikista sen

koloista ja säilyistä tuota huumaavaa myrkkyä, ikäänkuin hän olisi

etsinyt sielunsa autuutta. Hän ei löytänyt sitä. Mahdotonta! Hän oli

kuitenkin kätkenyt sen huolellisesti siihen. Hän malttoi äkisti

mielensä, vaistomaisesti, voidaksensa ajatella, kuinka se oli

hävinnyt, minnekä hän oli sen pannut, ja oliko hän sen matkalla

kätkenyt. Jahah, nyt muisti hän sen, hän oli pannut sen

matkalaukkuunsa. Hänen huulensa vetäyntyivät kankeaan

suonenvedontapaiseen hymyyn, hän ikäänkuin havaitsi jotakin kiiltävää

punaista, jota hän mielessään kuvaili edessänsä; hiki juoksi hänen

otsastansa. Se lievensi hänen tuskansa ja taistelemalla saavutetulla

levollisuudella, vakavuuden ja varmuuden tunteella meni hän alas

konttoriin tuodaksensa sieltä matkalaukkunsa.

Pimeässä korridoorissa kuuli hän hiljaisen soinnukkaan äänen; "Emil,

seisahdu, Emil minä pyydän", hän tunsi pehmeän pienoisen käden, mutta

hän meni muissa ajatuksissa, toisessa teossa. Hän oli hurjimman halun

painon alaisena. Törkeästi huutaen: "pois tieltä", meni hän eteenpäin

rappuja myöten ja astui konttoriin. Hän ei edes huomannut nyyhkimisen

ääntä, joka kuului rappusista.

Konttorissa oli pimeä, hän sytytti kynttilän, silloin näki hän erään

paperin pöydällä, johonka oli jotakin kirjoitettu suurilla, jäykillä

kirjaimilla. Hän haki ensiksi matkalaukkunsa ja aukaisi sen

pikaisesti. Täällä, täällä sisässä se oli, tuo tuskallisesti etsitty,

eräässä sievässä kristallipullossa. Taaskin vilahti värinläike hänen

silmiensä edessä. Noh, nyt saattoi hän heittää pikaisen silmäyksen

paperiin. Mitähän se mahtoi sisältää? Hän luki koneellisesti seuraavat

sanat suomeksi:

"En koskaan yhdy kauppahuoneeseen.

"Israel Veikkoliini."

Herra Emil vavahti. Kristallipullo putosi kilisten muutamille

rautanäytteille, jotka olivat laattialla, ja meni tuhanneksi muruksi.

Hämmästyneenä tuijotti hän laattiaan.

Nyt valtasi hänet raivo ja epätoivo. Yhdessä sekunnissa selvisi kaikki

hänelle: että hän tuolla ulkona jälleen luotansa oli sysännyt

pehmoisen, sievän käden, lämpöisen, rakastavan sydämmen; että

Veikkoliini oli jättänyt hänet pulaan; että kauppahuone oli joutunut

häviöön ja, mikä oli kauheinta kaikista, että pullo makasi särkyneenä,

hänen jalkansa juuressa, levittäen hienoa karvasmantelin tuoksua

ympärillensä.

Melkein tunnotonna tuskasta hapuili hän tulta. Hän tapasi jotain

kovaa, kylmää, kiiltävää, katsoi lähemmin sitä, ymmärtämättä ensin

mitä se oli. Häntä värisytti, se oli Paulssonin revolveri.

-- Oikein, sanoi hän, se tulee kuin kutsuttu.

Kuului muutamia napsauksia ... laukaus, ja kauppahuone Blumen

viimeinen edustaja oli mennyt tuntemattomiin.