IX.

Syksyn loppu läheni. Tilhi oli saapunut, hävittänyt pihlajan marjat ja

mennyt takaisin erämaahan. Harakka oli palannut kesäiseltä

huvimatkaltaan ja korppi ryöstöretkiltään. Kumpikin haki nyt, kun

talvi oli tulemaisillaan, ihmisasuntojen läheisyyttä, samoin kuin

köyhät nälkävuosina menevät kaupunkeihin. Varikset pitivät käräjöitä

aumojen päällä ja miettivät, mitä pitäisi nyt tehdä, kun vesi jäätyi

pellon vakoloissa, etanat olivat kuin jääpalaset, kastemadot

piilountuivat maan sisään ja kaikki lyhteet olivat aumassa. Eräs vanha

viisas varis, jonka päälaen höyhenet olivat harvenneet ja

kaulahöyhenet olivat pörröllään, ja joka oli nähnyt mailmata, ratkaisi

asian. Pari kertaa se vaakkahutti, kuin poika äänenmurroksen aikana;

luultavasti kertoi hän, että muikkujen kalastus Pielisjärven rannoilla

saatettiin pitää alkaneena. Sillä ei aikaakaan, niin läksivät kaikki

varikset riemuvaakunnalla lentoon mennäkseen tuulen auttamina

matkoihinsa, verkkaisesti, mutta varmasti lentäen lounasta kohti,

järven toiselle rannalle.

Israel Veikkoliini seisoi sahassaan ja katseli luukusta seutua, pannen

erinäistä huomiota varisten toimiin. Kun varisparvi näytti pieniltä

mustilta pilkuilta ilmassa, kääntyi hän pois luukulta miettien:

peijakkaan viisaita lintuja nuo varikset. Minun pitäisi tehdä samoin

kuin ne, mennä tieheni.

Israel Veikkoliinissa asui kaksi yhtä väkevätä voimaa, jotka kumpikin

veti eri suunnalle. Toinen niistä, rakkaus Matin vaimoon, käski häntä

jäämään; toinen, hänen halunsa päästä eteenpäin mailmassa, käski häntä

matkustamaan. Kun hän, niinkuin usein on intohimoisten luonnetten

tapa, oli kylmäverinen ja lisäksi viisas, oli hän tarkoin miettinyt

asiata ja tullut samaan johtopäätökseen kuin varikset. Paras, mitä hän

saattoi tehdä, oli lähteä tiehensä. Hän ei tahtonut jättää kumpaakaan

päämäärää tekemättä; hänen piti odottaa. Kärsivällisyys voittaa

kaikki.

Tähän lisäksi tuli vielä kaksi asianhaaraa, Matti oli piakkoin

palaava, ja jos hän ei olisi saanut rahoja Suikkilan sahalta, niin

siinä tapauksessa olisi parasta olla perhettä näkemättä joksikin

ajaksi. Ei, hänen täytyi ensi tilaisuudessa mennä Joensuuhun.

Toinen syy oli, että metsänhakkauksen piti hyvinkin pian alkaa. Mutta

minne hän lähettäisi puutavaransa? Tätä rengasta vielä puuttui siitä

pitkästä ketjusta, joka nostaisi hänen kultaisen aarteensa metsän

syvyydestä. Kun hän oli päässyt asiasta täysin selville, tuntui lähtö

vastahakoiselta, mutta pois täytyi hänen mennä. Ja hän matkusti vielä

samana päivänä.

Näytti siltä, kuin olisi tämä viisas päätös itse itsensä palkinnut.

Kun Veikkoliini saapui Joensuuhun, tapasi hän erään henkilön,

joka turhaan oli tarjonnut palvelustaan yhdelle ja toiselle

tukkipatruunalle; turhaan, sillä ajat olivat huonoja. Siten saapui hän

myöskin Veikkoliinin luo, ja nyt oli hänellä kaikki, mitä hän

tarvitsi, yhdistysside itsensä ja ulkomailman välillä. Miehellä oli

ollut paikka kauppahuone Blumella, mutta kun kauppahuone nyt alkoi

hiljaisuudessa vähentää menojansa, oli hän saanut mennä pois. Hän joi

jotenkin paljon, oli silloin raju ja puhelijas ja puhui entisistä

isännistänsä pahaa, mutta hän tunsi englantilaiset kauppahuoneet,

joilla oli tapana ostaa tavaransa Suomesta, ja niin sai epätasainen

käydä tasaisesta.

Uudelta kirjanpitäjältään sai Veikkoliini tietää että Blumen

kauppahuoneella oli vaikeuksia. Ei edes Matti Kiiskilä olisi voinut

saamistansa päivälleen saada, jos hän sitä olisi vaatinut. Mutta

onneksi oli Matti sokeassa luottamuksessaan, vaikeuksia tekemättä,

suostunut jättämään rahansa kauppahuoneelle. Tätä kuullessansa henkäsi

Veikkoliini syvään. Hän oli nähnyt selvästi tulevaisuuteen, hän oli

arvostellut asioita oikein, ja nyt täytti tyytyväisyyden tunne koko

hänen olentonsa. Nyt oli ensimmäinen ansa koettu. Hän saattoi nyt

lähteä takaisin kotia virittämään toisia pauloja. Ja niin hän teki.

Mutta kun hän saapui kotia, niin tuo suuri työ odotti häntä. Vielä

kerran oli hän pakoitettu elämään koko talven metsässä, elämään siellä

yötä ja päivää, kuin villipeto kurjan pesänsä pohjassa; mutta sitten,

sitten loppuisi se ainaiseksi, sitten saattoi hän palkata toisen

henkilön sijaansa. Nyt, kun kaikki riippui hiuskarvasta, ei hän voinut

luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä, sillä itsehän sitä on paras

renki.

Matti oli Jaakko Trastin ja tavallisen metsänhakkaajajoukkonsa kanssa

matkustanut Blumen metsiin.

Kaarlo oli jäänyt kotio vaimoväen avuksi. Joulun jälkeen vaihtaisi hän

Antin kanssa, joka nyt oli seurannut isäänsä.

Maria oli paljon muuttunut. Ennen oli hän sillä ihailun saavuttamisen

halulla, joka on naisellisen kauneuden ominaisuutena, ilman muuta

vastaanottanut Veikkoliinin selvästi osoitetun ihailemisen, hänen

maalaismaisen kohtelijaisuutensa. Mutta nyt hän häntä silminnähtävästi

karttoi. Veikkoliinillä taaskin oli paljon toimittamista; hänellä ei

ollut aikaa mietiskellä syytä tähän muutokseen. Hiljaisuudessa oli hän

kuitenkin hyvillään siitä. Hän päätti siitä, ett'ei Maria ollut

välinpitämätön hänestä; sentähden pelkäsi Maria häntä. Veikkoliini

tunsi itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi, veri virtasi nopeammin kuin

moneen vuoteen hänen suonissansa, hänet valtasi nuorellinen halu

tarttua vaikeimpiin tehtäviin, hän muuttui rohkeammaksi ja

yritteleväisemmäksi kuin ennen. Innolla ja halulla alotti hän suurta

tehtävätään. Ja sittenkuin hänen väkensä, niinkuin tavallista on ennen

metsätyön alkua, olivat käynyt ripillä, lähti hän kaikkine miehinensä

metsään, ikäänkuin juhlaan.

Tukinhakkaaja viettää metsän sydämmessä koiran elämätä. Aikaiseen

aamulla on hän ylhäällä, lumessa ja pakkasessa. Hongat kaadetaan,

karsitaan, ja pienet villakarvaiset hevoset vetävät ne tapulipaikoille

joen rantaan. Lumi pyryää miesten ja hevosten ympärillä, hiki valuu

kädestä tuossa raskaassa työssä. Vähän kylmää ruokaa ja kuppi kuumaa

kahvia, ei muuta. Jos onni on myötäinen, ja jos niin toimitetaan, että

joku entinen kokkipoika tahi joku asevelvollinen, joka on palvellut

kyökki-osastossa, on työmiesten joukossa, voi kuuma soppa silloin

tällöin keskeyttää tuota yksitoikkoista ruokajärjestystä. Ja illan

tullen viedään hevoset jonkun pilviä tavoittelevan kuusen alle, siellä

seisovat ne taajassa niin, että lämmittävät toisiansa, ja saavat

yöruokansa ja loimensa, kun miehet kömpivät kojuunsa nukkumaan.

Kolmella seinällä ja vesikatolla varustetussa kojussa makaavat

tukkimiehet lavoilla, jalat kojun neljättä avonaista sivua kohti.

Kojun ulkopuolella leimuaa tuli, joka palaa koko yön, osaksi petojen

hätäämistä, osaksi miesten jalkojen lämpiminä pitämistä varten.

Vesisateessa, leutoilmassa, kun lumipyry riehuu honkien oksissa, kun

pakkanen on niin tuima, että pikkulinnut putoavat kuolleina

oksiltansa, kun revontulet leimuavat, tähdet säkenöivät ja linnunradan

miljoonat tähtiä kiiluvat, on tämä koju kaikki kaikessaan, mitä metsän

ravakkaat pojat tarvitsevat, voidaksensa levätä päivän tallaamisesta

kyynäränkorkuisessa lumessa ja monesta sadasta kirveeniskusta hongan

kovaan puuhun.

Jos matka kotiin on, niinkuin nyt, useita peninkulmia, niin

rajoittuvat kotonakäynnit mahdollisimman harvoiksi, pari kertaa

kuukaudessa, ja nekin vasta sitten kun lunta on tullut ja suksimies

voi oikaista soiden ja rahkojen yli.

Paljon ei puhuta metsässä työnaikana. Kirveeniskujen kaikuessa,

kaatuvien runkojen jyskyessä kuulee tuskin muuta kuin äänekkäästi

lausuttu: "pois tieltä". Aamukylmä ajaa työhön, illan pimeä ja väsymys

päivän vaivoista nukkumaan.

Talvipakkasen tuimuuden, kyynärän paksuisen lumen, myrskytuulen

huminan metsässä, päivän lyhyyden ja hämäryyden, yön pituuden ja

kylmyyden -- kaikki nämät kärsii tukinhakkaaja tyynellä mielin. Mutta

on jotakin, joka tekee hänen elämänsä vaikeaksi, mielen raskaaksi, vie

häneltä halun ja terveyden. Se on vesisade. Sade on hänen pahin

vihollisensa, vetinen syksy ja sateinen kevät on hänelle sama, kuin

ukonilma kalastajalle ja halla maanviljelijälle, se on hänen häviönsä.

Veikkoliini oli työssä aamusta iltaan. Tunteille ja unelmille ei ollut

hänellä paljon aikaa. Missä karhu makaa pesässään, siinä ilmaisee

ainoastaan kellahtava värinvivahdus lumessa, että omituinen elo, joka

elää itsestänsä, piilee lumipeitteen alla. Samoin oli Veikkoliininkin

laita.

Ainoastaan silloin tällöin heräsi hänen kuvittelunsa eloon. Ainoastaan

harvoin näki hän unta kauniista Batsebasta ja hänen kuninkaallisesta

rakastajastaan. Silloin hänen, työväkensä ihmeeksi, oli tapana

kuleksia muutamia tunteja vaaleana ja synkkänä; mutta sitten työ taas

pääsi voitolle. Hän tunsi, että tämä kaikki lepäisi kätkettynä

kevääseen saakka hänessä itsessään, kuin siemen jyvämaassa, että

kaikki heräisi uudestaan kesän auringon lämmössä eloon ja voimaan, ja

silloin selvenisi kaikki tämä, joka nyt oli sekaannuksiin joutunut.

Miten tuo tulisi suoriutumaan, sitä hän ei tiennyt, eikä hän huolinut

sitä tutkia -- "se on sallittu". Tämä tuon suuren luontaisuskonnon

ilmaus, jota uskontoa kaikissa mailman kansoissa useimmat tunnustavat,

on se, joka antaa kestämisvoimaa itämaan fellahille yhtä hyvin kuin

turkkilaiselle talonpojalle heidän työskennellessään polttavassa

auringonpaahteessa, veronkiskojan ruoska päänsä päällä; venäläiselle,

joka viljelee maatansa toivottomassa yhteisviljelyksessä; köyhälle

maanviljelijälle, joka pohjolassa taistelee yöhallain hävityksiä

vastaan, se antaa kaikille tuon kaikkivoittavan henkisen sitkeyden,

alistuvaisen uskalluksen. Toivoton uskallus. Tämä: "se on sallittu",

tuo roomalaisten fatum, "se on sanottu", ja kreikkalaisten

traagillinen sallimus on tulos mailmankatsannosta, joka ilmaisee

alemman kehitysasteen, ahtaamman ilmeitten käsittämisen, mutta joka ei

siltä estä tämän opin tunnustajia osoittamasta urhollisuutta, joka

mailmaa useamman kuin yhden kerran on ihmetyttänyt.

Nyt oltiin jo koko joukko maaliskuussa. Päivät pitenivät, aurinko

hehkui aamuin ja illoin honkien mustuneiden runkojen lävitse. Lumi

kimalteli, niinkuin olisi tuhansia pieniä tähtiä satanut sen pinnalle.

Tukinhakkaajan työ kävi raskaammaksi. Kun kirves isku iskulta sattui

vapisevaan runkoon, karisi lunta ja vettä oksilta, karisi työmiesten

päähän ja niskaan ja tunkeutui vaatteiden läpi, olipa ne sitten

minkälaisia hyvänsä. Itse työkin muuttui vaikeammaksi, sillä kun joka

kirveenisku talvikuukausien aikana kärkkyi helposti petäjän kovaan,

mutta hauraaseen kylkeen, paneutui nyt keväällä puu ikäänkuin

vastarintaan teräkselle. Puu oli muuttunut sitkeäksi ja kimmoavaksi,

sen kuuli jo iskujen äänestäkin.

Ja eräänä kirkkaana, kauniina maaliskuun päivänä, kun lumikiteet

kimaltelivat, kuni pienet välkkyvät tähdet, kun koirasteerit olivat

kokoontuneet aukeaksi hakatulle paikalle, ja luikersivat kauniimmat

kevätlaulunsa ihastuneille kuunteleville naarasteerille, komensi

Israel Veikkoliini "seis". Hakkaus oli loppunut täksi vuodeksi. Talvi

oli mennyt. Syvällä lumen ja roudan alla olivat salatut voimat

alkaneet liikkua. Ne nousivat yhä ylemmäksi puun ja kuoren välisiä

hienoja syitä myöten puun soluihin ja suoniin. Nyt ei puu kelvannut

enää ainepuuksi, sillä vetelät nesteet rupeavat pian happanemaan. Puu

mätänee pian, on vähemmin pysyväinen eikä kestä pitkää uittamista

vedessä, vaan painuu pohjaan matkalla jokiloissa ja järvissä.

Mutta nyt tuli tukinuittajille kiire. Viimeisellä lumella täytyi tukit

vetää aarniometsän sydämmestä lähimpään jokeen, sitä myöten

kuljetettavaksi sahalle. Tämä oli raskasta työtä miehille ja

hevosille. Tukkien molemmat päät sidottiin pienille, lyhyille

kelkoille, jotka olivat niin korkeat, että jalasten upotessa tukki ei

kuitenkaan koskenut nietokseen. Jokaisen kelkkaparin eteen

valjastettiin yksi tahi kaksi hevosta, aina tien hyvyyden tahi

huonouden mukaan.

Koko päivät vetivät hevoset läähöttäen metsästä mäkien ja

lumikinosten, risujen ja oksien ylitse, rytöjen ja kantojen välitse

tukkeja, toisen toisensa perästä. Mahtavia honkia, jotka olivat

seisoneet vuosisatoja, kuljetettiin pois metsästänsä, metsästä, johon

ihmisjalka ei ollut milloinkaan astunut ainoatakaan jälkeä, ei lumeen

eikä sammaleeseen; nuo pienet, mutta väkevät ja kestävät hevoset

vetivät, miesten iloisesti hoilatessa ja kehoittavasti huutaessa,

metsän jättiläiset sen pienen ojan partaalle, joka vielä jään ja lumen

peittämänä juoksi Kiiskilän kylän ohitse Pielisjärveen.

Eikä sittenkään, kun lämpö sulatti nietokset, ja kaikki purot

paisuivat yli äyräittensä ja joet muuttuivat kiitäviksi virroiksi, kun

tukit huimaavalla nopeudella riensivät järviä kohti, ei silloinkaan

työ käynyt helpommaksi. Kylpy virran pyörteissä jäälohkareiden välissä

ei ollut niin erittäin harvinaista. Sillä nyt, juuri nyt, tällä

lyhyellä vaihdeajalla, jolloin pohjolan talvi muuttuu pohjolan

kevääksi, oli mahdollisen suurin määrä työtä suoritettava mahdollisen

lyhyimmässä ajassa.

Veikkoliini oli nyt oikein oleissansa, hän pakotti, hän kiihotti

työhön. Mutta hänen parhaassa vauhdissa ollessaan, toi sanansaattaja

soiden ja rahkojen yli hänelle merkillisen kirjeen Blumen

kauppahuoneelta. Hän jätti kaikki erään luotettavan miehen haltuun ja

matkusti vielä samana päivänä.