VIII.

Veikkoliinista tuntui, ikäänkuin olisi leivonen ollut suljettuna hänen

rintaansa, suljettuna pieneen ahtaaseen häkkiin, jossa se ei voinut

liikuttaa siipiänsä, eikä päästää riemuääntä. Hänen täytyi hakea

yksinäisyyttä oikein antaaksensa vapautta ilollensa, aukaista leivon

häkkiä. Hän oli pelastettu, pelastettu joka tapauksessa, tuon suuren

romauksen tapahtuessa, jos se tapahtuisi, oli hän pinnalla uiva. Niin,

kukatiesi ... ja aavistavalla ilolla katsoi hän kauas tulevaisuuteen.

Tuo pelätty rojahdus toisi ehkä mukanaan hänen onnensa ja

menestyksensä. Kun kaikki hajoaisi ja menisi palasiksi, olisi

helpompaa poimia yksi ja toinen herkkupala, kuin nyt, kun

kauppahuonetta vielä pidettiin vankkana ja kaikkein kohtausten

tapaamattomana.

Hän käveli niin kiiruusti, kuin hän sen suinkin sovelijaaksi katsoi,

keskievariin, otti vielä kerran tuon kallisarvoisen paperin

tarkastettavakseen ja luki sitä tarkkaavaisesti. Entäs jos siinä

olisikin joku aukko. Ei, paperi oli oikea; ehyt oli verkko, jolla hän

saaliinsa aikanansa vetäisi maalle.

Hänen iloonsa sekaantui kumminkin jonkinlainen katkera sivumaku. Jos

jotakin tapahtuisi kauppahuoneelle, niin olisi kaikessa tapauksessa

sääli Mattia; se tahtoo sanoa hänen vaimoaan. Hän se oli nainen, jolla

oli pää oikealla paikallaan, ja niin sievä hän oli. Sen minä

mielelläni naisin. Hän punastui hieman ja hymyili itse omille

sanoilleen ja unelmilleen voimatta kumminkaan niitä karkoittaa.

Siten istui hän kauan vajonneena ajatuksiinsa. Vihdoinkin malttoi hän

mielensä, kääri kokoon paperinsa ja istuutui kirjoittamaan valtakirjaa

Hultilalle, hankkimaan ensi viikolla oikeudessa laillisen vahvistuksen

kaupalle.

Nyt alkoi Veikkoliinille työn ja ponnistusten aika. Tämä oli semmoinen

aika, josta hän saattoi sanoa: silloin kun se parhaana ollut on, on se

työtä ja vaivaa ollut. Hän oli alituiseen matkoilla Kiiskilän kylän ja

Saimaan rannoilla olevien kaupunkien välillä. Hän oli ryhtynyt suureen

tuumaan, tuumaan, jota hän kauan oli miettinyt, hän aikoi ruveta

sahan-isännäksi. Etempänä Kiiskilän kylässä oli koski, ja siinä vanha

ravistunut mylly. Halvalla hinnalla oli hän ostanut koko romun.

Vedenvoima, putouksen korkeus ja myllynratas eivät olleet missään

sopivassa suhteessa myllynkiviin ja rakennukseen, jossa ne olivat.

Veikkoliinin kokenut ja käytännöllinen järki heti huomasi, että tässä

oli sovelijas sahan paikka. Ja sen hän aikoi rakentaa, ja sen avulla

vaihtuisi hänen harhaileva, epävarma elämäntapansa pysyväiseksi,

varmaksi ja tuottavaiseksi. Hän tulisi tukkijunkkarista patruunaksi,

sahan-isännäksi, liikemieheksi sanan täydessä ja todellisessa

mielessä.

Sitkeällä kestäväisyydellään ja erään kokeneen rakentelijan avulla,

joka oli ollut entisessä tie- ja vesirakennusten koulussa, sai hän

sahansa lyhyessä ajassa valmiiksi. Vähitellen oli hän hankkinut

itsellensä melkein koko kylän ulkopalstat, sillä kun Matti Kiiskilä

oli myynyt tilansa ja kylässä tuli tunnetuksi, minkä suunnattoman

summan hän oli saanut tilastansa, valtasi myyntikiihko talonpojat.

Tuli muotiasiaksi, taloudelliseksi opiksi, josta kaikki olivat

yksimieliset, että parasta, minkä talonomistaja Kiiskilässä saattoi

tehdä, oli myydä vähintäkin metsänsä ja aloittaa maakauppa tahi

pahimmassa tapauksessa panna rahansa pankkiin ja itse antautua

tukinhakkaajaksi, uittajaksi ja sahantyömieheksi. Onneksi olivat ajat

yhäti vielä huonot, kylä loittona ja melkein huomaamaton; muutoin

olisi useampi kuin yksi myynyt tilansa polkuhintaan. Veikkoliini oli

kuitenkin ruvennut aavistamaan seudun tilaa, hän tiesi mitä hänellä

oli tehtävänä. Hätäilemättä ja kiirettä tekemättä osti hän mitä

hänelle tarjottiin, hän antoi hedelmän pudota ales valmiina ja

kypsenä, ravistamatta puuta. Ei vielä ollut montakaan kuukautta

kulunut, kun hän jo oli anastanut itsellensä kaikki, mitä hän voi,

ennenkuin joku toinen ennätti tulla tähän kultalaan, jossa jokainen

tuntui olevan valmis häntä auttamaan perustuksen laskemisessa hänen

uneksitulle varallisuudellensa, hänen toivettensa kultalinnaan.

Kun rahat loppuivat, rupesi hän yhteyteen erään sisämaankaupungin

kauppiaan kanssa. Kiiskilän kosken läheisyyteen rakennettiin nyt

suurimmalla kiireellä uusi tupa. Siinä avasi yhtiö maakaupan ja

olutmyymälän. Mitä hän maksoi metsästä sekä työpalkoista sahalla, sen

hän otti puodilla ja kapakalla takasin. Veikkoliini antoi työtä

puolelle kylän väelle, korjautti teitä ja rumpuja tulevia

tukinkuljetuksia varten ja antoi vielä samana syksynä puhdistaa jokea,

joka juoksi metsän ja suon välillä. Hän mietti kaikkea, ennätti joka

paikkaan, vaan sitä paitsi oli hänellä aikaa tuntikausittain istua

Matin tuvassa ihmettelemässä ja ihaelemassa hänen komeata vaimoansa,

kuuntelemassa emännän viisaita neuvoja, kyselemässä häneltä neuvoa ja

hän löysi huonosti peitetyllä ihastuksella tässä voimakkaassa ja

viisaassa naisessa itsellensä sisaren sielun; yhden, joka antoi kaiun

hänen puheelleen, antoi selvyyden hänen ajatuksilleen, synnytti uusia

ajatuksia hänen sielussansa, antoi hänelle rohkeutta, kun hän oli

pelkuri, varoitti häntä, kun hän oli liian rohkea. Sanalla sanoen, hän

huomasi nyt, että hän vähitellen unhotti surunsa, kadonneen onnensa,

niin, vieläpä poikansakin, ja lopuksi täytyi hänen myöntää itsellensä

rakastavansa Matin vaimoa.

Rakkaus on tauti, ovat filosofit sanoneet, omituinen sairaallinen tila

ruumiissa ja sielussa. Se iskee uhriinsa niinkuin haukka kananpoikaan,

sitä vastaan ei ole muuta parannetta kuin aika, eikä edes aikakaan ole

ehdoton parannuskeino. Runoilijat ovat profeetoita ja totuuden

julistajia; he ovat verranneet rakkauden kahleeksi. Ja kahle se onkin.

Rakkaudessa on toinen orjana, toinen käskijänä, rakkaus on kahle, ja

nelikymmenvuotiaalle kaikista raskain. Sen tunti nyt Veikkoliini.

Huolimatta hänen ponnistuksistansa sitä vastaan ... se hänet mukanaan

tempasi kuin mahtava aalto. Hän luonnollisesti ei ollut rakastunut,

kuten koulupoika, hän ei ollut hurmaantunut muutamiin heikkoihin

mielenliikutuksiin; hän tiesi täysin, mitä hän tahtoi ja mihin hän

pyrki. Mutta saada se esiin, ilmaista tunteensa, siihen tarvittiin

rohkeutta.

Paitsi Marian kirkkaita silmiä, jotka eivät koskaan antaneet

pienintäkään aihetta otaksumaan, että tämä tiesi, mitä liikkui hänen

sisällään, oli vielä pari silmiä, jotka ihmeellisellä, miltei

hirveällä selvänäköisyydellä tarkkailivat häntä. Ne olivat pikku Ellin

silmät.

Niinkuin rinnehorsma kylvettää hyvinmuodostunutta punaista

kukkakruunuaan auringonvalossa, samalla kun se osa vartta ja lehtiä,

joka tunkeutuu esiin mustaksipalaneista kannoista ja kivistä, on

keltainen, sairaalloinen ja lakastunut, niin oli Ellin hennossa,

sairaalloisessa, huonosti kasvaneessa ruumiissa miellyttävät,

sielukkaat kasvot suurine, verhottuine silmineen, joiden lämmin,

tietoinen ja viisas ilme oli peräisin äidiltä. Lapsuudessaan oli Elli

useita vuosia ollut sängyn oma. Sairaus, lukeminen, mielikuvat ja

unelmat, keskustelut ja vanhemmat henkilöt, etenkin runo- ja

loihtutaitoinen isänäidin äiti, olivat jo aikaisin saaneet hänen

ymmärryksensä kypsymään, ja vaikka vielä vain viisitoistavuotias,

tiesi ja ymmärsi hän paljon enemmän kuin seudun nuoret tytöt.

Kerran oli piirilääkäri käynyt kylässä. Hän oli hyväntahtoinen ja

hieman kyyninen herra, joka oli oppinut ensin kirjoistaan ja sitten

talonpojilta kutsumaan kaikkia asioita niiden oikealla nimellä. Hän

oli tutkinut Ellin, ja paljon muun kirjoitettavaksi sopimattoman

ohella sanonut: kunhan tyttö vain menee naimisiin, niin tulee hän

kyllä terveeksi. Eloisa ja mielikuvitusrikas, kuten Elli oli, oli hän

kovin punastunut tällaisesta puheesta. Ja nyt hän piti kiinni koko

sairaan tytön haaveilulla siitä, mikä oli voimakasta, tervettä ja

raikasta, ja odotti sitä, joka tarjoaisi hänelle sydämmensä ja

kätensä.

Siitä päivästä, jolloin vaivaishoitopoika Kaarlo terveine, punaisine

poskineen ja vilkkaine liikkeineen tuli taloon ja katseli Elliä,

lähetti hänen katseensa välittömästi lämpöisen verivirran Ellin

sydämeen. Siitä päivästä alkaen oli hän satujen maailmassa, jossa

lempi oli yhtä luonnollinen kuin aallon kuohu ja lintujen laulu; siitä

päivästä ilmestyi hänen silmiinsä syvempi loiste, hän näytti kasvavan,

ja hänen pieni, hauras ruumiinsa ei näyttänyt niin kuihtuneelta ja

surkealta kuin ennen.

Pikku Elli arvasi enemmän kuin tiesi, enemmän aavisti kuin ymmärsi,

mitä liikkui Veikkoliinin sielussa. Utelijaisuuden huomaavaisuudella

ihmetellen ja udellen, tutki hän tietämättänsä nelikymmenvuotiaassa,

mitä liikkui hänen omassa sydämmessään. Sentähden olikin Veikkoliini

varma siitä, että hän puhuessaan Marian kanssa, aina löysi kiiltävän

avonaisen silmäparin, joka, hänen korottaessaan ääntään, hänen

liikkuessaan tahi kysyessään jotain Marialta, silmäili häntä

eriskummallisella, kysyväisellä ilmeellä, ilmeellä, joka

huutolaispojan sisääntullessa, pikaisesti muuttui lempeäksi,

naisellisen hienoksi hymyksi.

Eräänä päivänä istui Veikkoliini, niinkuin hänen tapansa oli, tuvassa,

äänetönnä ja umpimielisenä. Hän mietti katkeruudella, kuinka väärin

elämän osat jakauntuvat, kuinka toisenlaista kaikki olisi, jos hän,

joka paremmin kuin hänen miehensä, ymmärsi ja arvosteli Mariaa, jos

hän olisi saanut hänet vaimoksensa. Eikö hänen olisi ollut paljoa

helpompaa Marian sivulla taistella kohotaksensa? Hän oli niin

kummallisessa kahtalaisessa, onnen ja apeuden, ilon ja levottomuuden

mielentilassa, hän tunsi surumielisyyttä ja vihaa kohtaloa vastaan,

joka oli niin julmasti häntä kohdellut. Vähinkin ulkonainen syy olisi

nyt saattanut sysätä hänet mielenmaltistansa, ja tuo kauan sulkeissa

ollut hellyyden ja lempeyden, halun ja toiveitten kevättulva olisi

päässyt paisumaan äyräittensä yli.

Veikkoliinin mietteet keskeytti emännän kirkas, tyyni ääni.

-- Tahtooko Veikkoliini kupin kahvia, kysyi hän.

-- Tahdon, vastasi hän semmoisella äänen ilmeellä ja intohimolla, kuin

olisi Maria kysynyt, tahtooko hän hänen silmänsä.

Mitä Veikkoliinin sisällä liikkui, ymmärsi Maria liiankin hyvin.

Veikkoliinin ihailu miellytti häntä, eikä hän edes voinut olla tätä

kehoittamatta. Niin, vielä enemmänkin, Maria vertaili mielessään

Mattia ja tätä ihailijaa toisiinsa, ja tämä vertailu ei aina päättynyt

Matin eduksi.

Veikkoliinin intoinen vastaus ja palava katse peloitti häntä

kumminkin. Hän pelästyi omasta puolestaan ja sanoi äkkiä ja painolla:

-- No, tänään tulee Matti kotio, hän on ollut Suikkilassa Blumelta

rahoja perimässä.

Tätä nimeä mainittaessa selvisi Veikkoliini heti huimauksestansa.

Rahat, niin, nyt sitä ratkaistiin, kykenikö kauppahuone maksamaan

summan vai ei. Kyllä kai, miksikä se ei kykenisi, ahtaassa tilassa se

kyllä oli, sen tiesi hän nyt melkein varmaan, mutta joka tapauksessa,

8,000 markkaa...

-- Kuules nyt, Maria, sanoi hän, mitä Matti tekee niin paljolla

rahalla, eikö hän voisi lainata sitä minulle?

Ennenkuin Maria ennätti vastata, kuului Ellin ääni, joka tuolla

valittavalla äänensävyllä, jolla kansa tavallisesti lukee jumalisia

kirjoja, jupisi erästä kertomusta piplian historiasta.

"Huomeneltain kirjoitti David Joabille kirjan ja lähetti sen Urian

mukana. Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimpaan

sotarintaan, ja kääntykää hänen tyköänsä takaperin, että hän

lyötäisiin ja kuolisi.

"Koska Joab oli kaupungin edessä, asetti hän Urian siihen paikkaan,

kussa mieshukka oli suurin. Ja Uria kaatui, ja David otti Batseban

emännäksensä".

Tämä ilkeä kertomus vanhasta testamentista teki kummallisen

vaikutuksen Veikkoliiniin. Hänen sydämmensä alkoi ankarasti tykyttää.

Hänen ja Marian silmät kohtasivat toisensa, ja ällistyneenä kysäsi

Veikkoliini:

-- Mitä tuossa luet, tyttö?

-- Jumalan sanaa, vastasi Elli viattomasti ja luottavaisesti.

-- Jumalan sanaa, niin, ompa tuokin Jumalan sanaa, ja päästäen kovan,

ilkeän ivanaurun katsoi Veikkoliini Mariaan, joka, kuten hänestä

näytti, kovasti punastui. Hän nousi nopeasti, pisti piippunsa

saapasvarteen, jätti kahvinsa juomatta ja meni alas koskelle, jossa

työskenneltiin aika vauhtia. Mutta siitä päivästä alkaen ei hän voinut

unhottaa kuningas Davidin tekoa.

Sehän oli ihan niin, kuin jos Matti olisi ollut hänen palveluksessaan,

ja hän itse olisi käskenyt häntä seisomaan alhaalla kallion partaalla

koskessa juuri siinä, jossa osaksi jäiset tukit tanssien tulivat alas

ruskeassa, jymisevässä suovedessä, ja niin luiskahtaisi Matti kerran,

yhden ainoan kerran, tukkien väliin, kun hän pitäisi väylää selvänä,

siellä -- kuinka sitä nyt sanottiin? --"jossa mieshukka oli suurin",

ja silloin, -- mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, se

oli liian houkutteleva. Ja kumminkin toiselta puolen, kun onnettomuus

oli tapahtunut ilman hänen syyttään. Ah! hän tunsi sydämmensä

laajenevan ... tuntui ikäänkuin esirippu olisi nostettu hänen

silmiensä edestä ja etäältä olisi näkynyt säteileviä kuvia. Ei

auttanut taistella näitä mielikuvituksen ilvekuvia vastaan; ne tulivat

uudestaan ja uudestaan, vaikka kuinkakin hän koetti niitä vastustaa.

Niin, hän huomasi nyt kummastuksekseen, että vaikka hän oli useita

kertoja käynyt kirkonkylässä, ei hän ollenkaan, niinkuin hänen

aikomuksensa alkujaan oli ollut, kysynyt sukulaisiansa eikä edes

koettanutkaan ottaa selkoa pojastansa ja vaimostansa. Mikä syy tähän

välinpitämättömyyteen? Lymyilikö hänen sydämmessään joku ennen tehty

päätös, jotakin, joka aikanansa toteutuisi? Hän rupesi pelkäämään

itseäänkin. Ei, pois tämmöiset unelmat, oliko hänellä aikaa ja varaa

uneksia rakkautta ja perhettä? Hänellä, jolla juuri nyt oli niin

paljon työtä, niin paljon rahoja liikkeessä, hänellä, jonka täytyi

pitää silmällä koko liikkeensä, katsoa ettei mikään rengas hänen

laskujensa pitkässä ketjussa heikontuisi tahi katkeaisi. Ei, hänellä

ei saisi olla enempää kuin yksi rauta kerrassaan ahjossa. Tästä täytyi

tulla loppu.

Eräänä päivänä, kun hän istui kosken partaalla työtä katselemassa,

hautoen ajatuksiansa ja suunnitelmiansa, kuuli hän hyvin tutun

piipittävän äänen päänsä päällä. Hän kääntyi ympäri ja näki, kuinka

joukko pihlajia hänen vierellänsä oli tilhiparven ympäröimänä. Nämä

pienet, ahmivaiset, koreahöyheniset eläimet olivat laskeutuneet

punaisille marjoille. -- Ahah, ovatko ne jo täällä, nyt on meillä

talvi jo oven edessä.

Mutta hän tuli nähneeksi enemmän kuin nuo koreat, tyhmät linnut.

Pihlajan alla seisoivat Elli ja Kaarlo, heillä oli juoksusolmu vavan

nenässä; mutta nähtävästi vapa ei ylettynyt lintujen vangitsemiseen,

vaikka kuinka ne molemmat nuorukaiset kurottautuivatkin. Nyt

kuiskasivat he jotakin hiljaa toinen toisellensa, sitte otti poika

Ellistä kiinni ja nosti hänet varovasti ylös. Nojautuen pihlajaan,

kiipesi Elli pojan olkapäälle, ja nyt piti pyytämisen alkaa. Tuo

hento, kivulloinen tyttö syvine, selittämättömine silmineen näytti

itse pieneltä linnunpojalta, joka oli pudonnut pesästänsä isokasvuisen

pojan käsiin.

Ja nuo silmät, ne eivät enää etsineet noita kirjavia lintuja, niitä

vangitaksensa, ne pyrkivät suorastaan Kaarlon sydämmeen. Ja ne

löysivätkin tien sinne. Kaarlo heitti vapansa ja unhotti koko pyynnin

tytön tähden.

Nyt kävi Veikkoliinille liian vaikeaksi. Kuinka rikkaita, kuinka

onnellisia ne olivat nuo kaksi, mitä kaikkea he omasivatkin, jonka hän

oli kadottanut jo kauan aikaa sitten.

Pikaisesti kääntyi hänen huomionsa pojan säihkyviin silmiin. Missä

herran nimessä oli hän nähnyt nämä mustat silmät; sillä hän oli ne

nähnyt. Ei, hän ei voinut kärsiä näitä tuskauttavia ajatuksia, hänen

täytyi tehdä loppu niistä. Hän nousi pikaisesti. Tilhit, Elli ja

huutolaispoika, jotka kaikki huomasivat hänet samalla kertaa, olivat

nyt pakosalla ja pois näköpiiristä.

Ja Veikkoliini meni pois, huoaten jo helpommin, sahallensa katsomaan

mitenkä työ joutui. Mutta ensikerran oli hän nyt välinpitämätön

työstä. Hän näki, kuinka tuo suuri vesiratas liikkui eteenpäin, kuinka

vesirattaan siivet väistyivät valkean vaahdon ja mustan veden tieltä,

kuinka nuo pienet rattaat pantiin yhä kiivaampaan liikkeeseen ja

surisivat ja lopottivat kuin nopeat, puhuvat kielet, ja joka pyörä

kuiskasi hänelle: ensi vuonna me jauhamme sinulle kultaa, rahoja,

paljon rahoja, Ja hän hymyili itseänsä, surumielisen hymyn, hän, joka

seisoi täällä kuuntelemassa tätä aaltojen ja koneiden melua.

Ensikerran monen ajan perästä oli perussävelenä hänen mielialassaan ja

hänen ajatuksissaan toistakin, kuin ansio ja voitto.

Mitä minua tämä hyödyttää, minullahan ei ole ketään, jollenka kokoan,

sanoi hän itseksensä. Yö tuli jo, kun hän alakuloisena vihdoinkin meni

tupaan.

Hän astui kylmästä ja pimeästä lämpimään ja valoon, tervehti ja

istuutui yksinään ja äänetönnä huoneen perälle akkunan viereen,

syrjäisimpään nurkkaan. Kaikki muut, yksin Halli-koirakin, etsivät

valoa ja liikkuivat suuressa huoneessa lähempänä tuli-sijaa, jossa iso

mäntyvalkea räiski ja valaisi.

Katkera tunne valtasi Veikkoliinin; hän yksinään oli täällä vieraana.

Hänestä tuntui, kuin seisoisi hän ulkopuolella syyspimeässä ja

katsoisi tänne sisään. Hänestä näytti niin valoisalta ja iloisalta

siellä sisällä. Liedellä paloi iloinen tuli, joka selvästi valaisi

Mariaa, Elliä, joka puoliääneen luki kirjaansa, ja poikia, jotka

liehuvan päretulen valossa kiskoivat päreitä, Hänen muistinsa

menneiden vuosien onnesta ja rakkaudesta, joille tunteille aika antoi

uuden kiillon ja värin, valtasi hänet raivolla. Hän ikävöitsi sitä

nuoruuden aikaa takaisin, joka oli ollut, sitä onnea, joka oli mennyt.

Samanlainen onni houkutteli häntä juuri täällä sisässä jälleen, siinä

lämpimässä valoisassa huoneessa ja kumminkin -- hän seisoi

ulkopuolella syksyisessä pimeässä.

Hän meni alakuloisena huoneeseensa, joka oli toisella puolella

porstuata, kömpi tilallensa ja nukkui. Hänen unestansa tuli jatkoa

hänen ajatuksillensa: hän luuli olevansa mahtava kuningas; edessään

näki hän kuningattaren, joka oli puettu kuten piplian naiset

pitkäliepeiseen hameeseen. Se oli Batseba. Hän seisoi valoisalla

peräalalla ja käänti kasvonsa pois. Hän näki ne ainoastaan puoliskona,

niinkuin hän äsken oli nähnyt Marian tulen luona uunin edessä. Hän

kulki vitkalleen tietä myöten, joka oli vievinään sisään

äärettömyyteen. Hän tahtoi seurata sitä, vaan niinkuin usein unissa,

oli tämä nyt hänellekin mahdotonta, hän oli ikäänkuin juurtuneena

maahan. Hän rukoili, hän tahtoi toiselle huomauttaa läsnäolonsa, mutta

mikään ei auttanut. Eipäs ollakaan, kun jo Matti seisoi siellä

kirveinensä hakkaamassa pilvienkorkuista honkaa, joka jyskien kaatui

molempain päälle. Veikkoliini havahtui, märkänä hiestä, ja näki

iloksensa aamun valon pilkistävän tummien, pitkien, juovukkaiden

pilvien välistä.