Seuraavana päivänä tulivat Veikkoliini ja Hultila, joka näytti
uniselta, ja sumuiselta, ja heidän seurassaan vielä kolmaskin henkilö.
Nyt oli kauppa Matin kanssa tehtävä.
Maria oli siivonnut tupansa. Kahvipannu savusi ja porisi. Hän itse
käveli totisena ja suopeana askareissaan. Elli tytär, pieni, solakka,
tavattoman henkevännäköinen olento, juoksi edestakaisin tuvan ja aitan
välillä. Matti itse istui pöydän ääressä perä-istuimella, edessään
karttoja, saantikirjoja, jakokirjoja, kihlakunnanoikeuden päätöksiä
y.m., näyttäen kovin miettiväiseltä. Hänen vieressään istui hänen
ystävänsä Jaakko Trast.
Veikkoliini ja hänen apulaisensa astuivat tupaan; heidän
tervehtiessään isäntää ja emäntää, haisteli tarkoin heitä
kiperähäntäinen karhukoira Halli. Käytiin istumaan, juotiin kahvia ja
juteltiin muista asioista, niinkuin kohtelijaisuus vaati, vaan ei
siitä, jota kaikki kuitenkin enimmän ajattelivat. Vasta sitten, kun
oli puhuttu korjuusta ja kalastuksesta, johti Veikkoliini puheen
kauppa-asiaan. Tätä oli kumminkin perhe jo kuukausia keskustellut,
kylässä sitä oli käännelty ja väännelty, moitittu ja kehuttu, niin
ettei siihen ollut paljon lisäämistä; siitä syystä saatiinkin kauppa
nyt verraten lyhyessä ajassa valmiiksi. Tunnin kuluttua oli kaikki
selvillä.
Seitsemällätuhannella kahdeksallasadalla markalla saisi Veikkoliini
koko talon metsineen lainoineen. Rahat jäisivät kauppahuone Blumen
haltuun, paitsi kolmesataa markkaa, mikä summa oli maksettava
puhtaassa rahassa. Matti ja hänen perheensä saisivat toistaiseksi
jäädä asumaan vanhassa asunnossaan. Nuo olivat kaupan pääpykälät.
Hultila luki ääneen kauppakirjan hitaalla, pitkäveteisellä ja
tekopyhällä äänellä, joka siihen määrään Matin mieleen muistutti
kirkkoa ja lukusia, että hän tahtomatta, tietämättä pani kädet ristiin
ja alkoi haukotella.
-- Hm, sanoi hän, kun lukeminen oli loppunut; kyllähän ne rahat ovat
ihmeellisiä kalusia. Tuollahan ne nyt loikovat Blumen arkussa
sikiämässä.
-- Niin, kyllähän se niin on, arveli Veikkoliini. Ja nyt olette
herrasväen kaltaisia, asutte ilmaiseksi, juotte kahvia joka päivä,
elätte kuin taivaan linnut kesäpäivänä, iloisina, kylvämättä,
kyntämättä. Kahdesti vuoteensa lentävät rahat Viipurista taskuunne; ja
suopeimmalla äänellään lisäsi hän: no, kirjoita alle nyt vain.
Matti otti kynän, kasti sen musteastiaan ja pusersi sen sormiensa
lomaan, niin että kynnet valkenivat, mutta juuri kun hän oli nimensä
kirjoittamaisillaan, sillä sen hän osasi kirjoittaa, sanoi "matami"
äkkiä: ei kaikki vielä ole selvillä.
Veikkoliinin koko ruumista vihlaisutti, oliko vieläkin joku este?
-- No, mitä sitte? sanoivat hän ja Matti yhtä haavaa.
-- Erikoisoikeus! Niin, erikoisoikeus! sanoi emäntä. Katsokaa,
Veikkoliini, Matilla on isänäidin äiti, hän on niin vanha, ettei
kenkään enää tiedä, milloin hän on syntynyt, hän on varmaankin jo sata
vuotta. Hänellä on erikoisoikeus talossa. Aina kun talo on ostettu, on
se pysynyt voimassa, ja se on nytkin huomioon otettava ja
noudatettava. Hän asuu tuolla niityn äärellä saunassa, joka on yhtä
vanha kuin hän itsekin. Muutoin on hän vielä kepeä ja reipas iäkseen,
itse hän kävelee, pitää huolta omastaan ja muistaa kaikki, mitä
tapahtui kaksikymmentä tahi kolmekymmentä vuotta sitte. Hänelle pitää
asia ilmoittaa, nuo hänen ehtonsa täytyy panna kirjaan.
-- Kuules, Elli, mene sinä vanhuksen luo, te olette hyviä ystäviä, ja
kysy häneltä, tahtoisiko hän tulla tänne, vai tulemmeko me sinne
keskustelemaan asiasta.
Elli meni, nopeana kuin västäräkki, vanhuksen luo. -- Luulempa
parhaaksi, että ilmoitan hänelle, mikä on puheena, sanoi tyttö
nokkaviisaasti, muutoin hän suuttuu.
Veikkoliini istuutui taas, sytytti tupakkansa ja odotti.
-- Mikä on mummon nimi, onko hänen kanssansa vaikea tulla toimeen?
-- Kaisu on hänen nimensä, kyllä hän vaikea on, tuskin hän ketään
muuta, kuin Elliä, pihalla kärsii. Elliä mummo rakastaa silmittömästi,
kuten narttu penikkaansa. Se ei ole minulle mieleen tuo, hän opettaa
tytölle kaikenlaiset jumalattomat loihturunonsa ja kertomuksensa
Väinämöisestä ja kaikki nuot.
-- Loihtiiko hän?
-- Sitäkin hän tekee. Hänen saunassaan käy vähintäkin seitsemän
pitäjän ihmisiä; loihduillaan hän poistaa taudit. Mutta vait,
tuossahan he tulevat..
Kuultiin vanhuksen sauvan polunmukaisesti kolkkuvan lattiaan. Nyt
avasi tyttö oven, tuki vanhusta, kun tämä vaivalla kapusi korkean
kynnyksen yli. Hän kävi kumarassa, kasvot olivat mullankarvaisia, iho
leuan alla riippui tuhatkurttuisena. Hänen pienet vetiset silmänsä
katsoivat häijysti ympärilleen. Vuodet olivat hänestä mehun ja voiman
imeneet, näytti siltä kuin peittäisi iho ainoastaan luurangon. Ei hän
paljon viimeisinä vuosina ollut puhunut. Sitä aikaa, jossa hän nyt
eli, ei hän ymmärtänyt, hänen päässänsä pyöri puoliselviä ajatuksia,
hämäriä unia elämästä, joka oli eletty jo ennenkuin se sukupolvi, joka
nyt oli toiminnassa, oli syntynyt.
Kun Matin vaimo ja Elli olivat saaneet hänelle selitetyksi, mikä oli
puheena, syttyi hän yhtä järjettömään kuin ankaraan vihaan. Tämä viha
leimahti kuni liekki hiilissä, jotka hänen sisuksessaan eivät vielä
olleet sammuksiin palaneet. Hän avasi hampaattoman suunsa, josta
pulppusi vihaisia, kiukkuisia sanoja, sanoja, jotka tulivat
puuskittain, ajatuksia, jotka olivat särkyneet ja murtuneet, ennenkuin
ne sydämmen pohjasta ja aivojen kätköltä ehtivät sammaltavalle
kielelle ja vapiseville suupielille. Mutta mikäli viha lämmitti hänen
turtunutta sieluansa, heräsivät muistot jälleen, ja jotain, jota hän
kauvan oli hautonut, -- jotain, jota hän nuorena oli runona kuullut,
-- sillä toinen sana oli ikäänkuin kasvettunut toiseen, kun toinen
suusta suoltui, seurasi toinen mukaan, kuni rengas ketjuissa -- kasvoi
hänen puheestaan.
-- Sinä olet metsän myynyt, sanoi hän, olet myynyt, olet myynyt...
Turvan parhaan talokkahan,
Linnan lujan meikäläisten,
Talon suojan voimakkahan
Kodin vahvan varjeluksen.
Miksi niitty, miksi laidun,
Miksi pellot, vainiotkin,
Jollei kasva honka hoikka,
Kohoavi kuusi kaunis?
Mistä suoja jyväselle,
Varjo, veikko, kultaselle,
Tähässä kun piilelevi,
Viherjänä lymyilevi?
Metsä ompi viljan suoja,
Metsä hallan tuhot torjuu,
Metsä lämmön pidättävi,
Kätköissänsä säilyttävi.
Jospa halla kaikitenkin
Kauniit laihot hävittäisi,
Pellon lahjat turmelisi,
Elon ehdot tuhoaisi,
Mistä silloin pettu saadaan,
Leivän sijainempa syntyy?
Metsä antaa kaskimaita,
Missä ohra kaunis kasvaa,
Tuhassapa tuleentuvi.
Metsä asunnonkin antaa,
Varjon kesän helteheltä,
Suojan talven pakkaselta.
Metsässä on hauska hiihtää,
Suksin salolla sujahtaa
Ilvestä ajettaessa,
Pesää karhun etsiessä,
Kutsuu tetren seuratessa.
Laulun sulon, marjain mehun,
Männyn mäihän, koivun mahlan,
Kaikki meille metsä antaa,
Ilmaiseksi tarjoavi.
Metsä ompi turvapaikka,
Lymypaikka sodan tullen,
Kumpa ryssä partasuinen,
Vihollinen julki julma,
Lähestyvi taloamme.
Metsättä ei taida kenkään
Suomessamme eleskellä.
Joka metsän hongat myypi,
Kuuset kaikki luovuttavi,
Mi kaiken tavaransa,
Luopuu ihan onnestansa,
Hävittävä rikkautensa.
Hän löi sauvansa laattiaan, ikäänkuin runon poljennon ilmoittamisella
teroittaakseen sen sanoja kuulijainsa mieleen oikein vahvasti.
Hävittävi rikkautensa -- rikkautensa -- rikkautensa. Mutta
satavuotiaan muisti petti hänet runon loppuessa. Sanat olivat
kannattaneet ajatukset, kun sanat ja poljento loppuivat, loppuivat
ajatuksetkin. Hän ei enää tietänyt, minkä tähden hän täällä seisoi,
kuten houkkio näitten kaikkien vierasten ihmisten keskellä, jotka
eivät olleet vielä syntyneinäkään, kun hän jo oli vanha kulunut eukko,
hän katsoi harhailevin silmin ympärillensä, avuttomuuden ja
kummastuksen ilme kuvastuneena tuhatkurttuisissa kasvoissansa.
Hitaasti hän kääntyi, ja sauvansa sekä Ellin käden nojalla läksi hän
taas horjuvin askelin ulos tuvasta.
Kun hän oli joutunut kynnykselle, lienee hänessä herännyt joku muisto
siitä, minkätähden hän oli täällä, sillä äkkiä kääntyi hän taas tupaan
päin ja kolahutti voimakkaasti sauvansa kynnykseen. -- Minä en koskaan
tästä talosta lähde, en koskaan -- sanoi hän sähisevällä äänellä.
-- Eihän teidän tarvitsekaan lähteä talosta, vastasi Veikkoliini
kärsimättömänä. Vanha mummo on täällä pysyvä kaikessa hyvässään
täydellisesti, kuten ennen, niin totta kuin nimeni on Veikkoliini.
Vanhus näytti taaskin käsittävän, mitä hän sanoi. -- Minä en koskaan
lähde, sanoi hän vieläkin kerran, ollen jo ulkona pihalla.
Matti, joka kaiken tämän tapahtuessa oli seisonut pöydän takana, ja
joka syvästi kunnioitti esi-isien syntysanoja ja hämärästi pelkäsi
runojen loihtuvoimaa, kuunteli vavisten hänen puhettaan. Hänen otsansa
oli hiessä, tuskauttava ahdistus valtasi hänen mielensä, ja
kuiskaavalla äänellä sanoi hän vaimolleen: vanhus oli ehkä sittenkin
oikeassa.
Veikkoliini oli istunut, tyynenä, kuten näytti, piippuansa imemässä.
Silloin tällöin sylki hän tarkkana kuni oravanampuja oksanreikään,
joka oli laattiassa noin puulentoista sylen päässä hänestä. Mielessään
hän kuitenkin oli yhtä kauhistuneena kuin Matti, hänen paha
omatuntonsa soimasi häntä, mutta hän käsitti tilaisuuden tärkeyden.
Yksi ainoa silmäys Mattiin oli hänelle ilmoittanut kaiken taas
riippuvan hiuskarvasta. Istuessaan, onneksi hänelle, selkä vasten
päivää, niin ettei kasvoja selvästi voitu erottaa, sanoi hän lyhyesti
ja mahtavasti:
-- Mitäs vielä, ämmäin loruja, semmoisia miehiä me emme ole, että
meitä ämmäin lörpötys pelottaisi purkamaan sanamme ja lupauksemme. Nyt
menemme ryyppyä ottamaan kaupantekijäisiksi, vai kuinka Matti? Ja
verkalleen hän rupesi kokoamaan kaikki kapineensa, kartat,
saantikirjat, piippunsa ja kirjoitusvehkeensä.
-- No, kirjoitatteko alle, vai ettekö kirjoita? sanoi hän
välinpitämättömällä äänellä.
Jos Matin vaimo nyt olisi lausunut yhden ainoan sanan, niin on hyvin
mahdollista, että Matti olisi purkanut koko kaupan. Mutta edelliseen,
joka ei voinut tuota vanhaa häijyä "noita-akkaa", joksi hän häntä
sanoi, kärsiä, ei tuo kohtaus ollut vaikuttanut melkein mitään,
erittäin kun hän ei täysin käsittänyt runon sisällystä, ja paitsi sitä
oli hän luonteeltaan epärunollinen, kuten usein on niitten laita,
jotka ovat eläneet monenlaisissa sivistysoloissa. Vanhuksen
itsepintaisuus ainoastaan suututti häntä, ja tämä suuttumus kuten
myöskin hänen miehensä liikutus, jota hän piti heikkoutena, viekotteli
häntä lausumaan:
-- Veikkoliini puhuu kuin mies.
Veikkoliinin silmät säkenöitsivät, hän katseli kaunista, vielä
nuorekasta naista. Tämän rohkeus, hänen selvyytensä herätti hänessä
ihmettelyä, oikeammin, hän oli semmoisen tunteen vallassa, että mitä
tahansa Maria nyt olisi sanonut, olisi se hänessä ihastusta
herättänyt.
Matti kirjoitti alle, otti talletuskirjan vastaan, kuittasi
ostosumman, sai kolmesataa markkaa ja kauppa oli selvillä. Ei, ei
aivan selvillä vielä, sillä juuri nyt tuli Matin poika Antti ja
vaivaishoitopoika Kaarlo sisään. Kun Antti sai kuulla, että talo oli
myyty, päästi hän kovan vaikerruksen. Kyllähän isä ja äiti saivat
myydä, mitä vain tahtoivat, mutta Hurjaa eivät, se oli hänen
hevosensa, sen hän jo pienenä poikapätkänä oli isältään saanut, eikä
Hurjaa saatu myydä, ei milloinkaan eläessään, ei milloinkaan!
Niin syvä oli pojan suru, niin äänekäs hänen vastalauseensa ja
voivotuksensa, että Veikkoliini palauttaaksensa rauhaa perheesen,
suostui vähästä korvauksesta, josta heti sovittiin, antamaan Hurjan
takaisin nuorelle isännälleen. Nyt pyhki Antti pois kyyneleensä ja
meni tyytyväisenä talliin, viettääksensä, vaitelijaana kuin ainakin,
aikansa nelijalkaisen toverinsa kanssa.
Vasta nyt oli kauppa selvillä.
* * * * *
Kun Elli vanhuksen kanssa meni pihan yli eukon saunaan, seisahti
runonlaulajatar äkkiä.
-- Kuuleppas, Elli, kuinka hän sanoi nimensä olevankaan, tuo mies
tuolla.
-- Veikkoliini!
-- Jahah, niin se oli, Veikkoliini. Näytti siltä, kuin olisi hänen
hitaissa aivoissaan muodostunut ammoisten aikojen kuvia ja nimiä. Hän
puhui itseksensä jotakin punakeltaisesta silkkiliinasta. Useampia
kertoja mainitsi hän Veikkoliinin nimeä. Näytti siltä, kuin joku
muisto muinaisuudesta olisi pujahtanut esille. Äkkiä sanoi hän
saattajalleen:
-- Muistatko Elli, mikä se olikaan sen naisen nimi, joka eräänä
päivänä kevät-talvella, koivun jo mahlalla ollessa, ja mustan kanan jo
munia aloiteltua, tavattiin poikinensa tuolla avannolla? Hän
kannettiin minun luokseni. Hänelle luin luvut kylmän vikoja vastaan
ja...
-- En, mummo, siitä en koskaan ole kuullut puhuttavankaan.
-- Etkö sinä muista sitä, sanoi vanhus. Hänellä oli kolmivuotias poika
mukanaan, josta oli semmoinen puuha, ei kukaan tahtonut poikaa, kun
hän oli ulkopitäjäläinen. Se oli mennä vuonna, tahi ehken se oli
ennen.
-- Ei, mummo, ei tässä talossa ole kenkään kuollut, niin kauan kuin
minä muistan, vastasi tyttö. Eerikki, hän putosi lautalta ja hukkui
koskeen.
Samassa huomasi vanhus emäsian, joka oli tunkeutunut hänen asuntoonsa.
Eukko kiukustui, hoiperteli ovelle, herjaili, rähisi ja hosui
sauvallansa ympärilleen. Se pikainen mielikuva, joka hänen muistissaan
oli herännyt eloon, oli haihtunut pois.
Kun Elli palasi tupaan, oli Veikkoliini mennyt.