VI.

Vahva Matti istui tuvassansa sangen miettiväisenä pöydän ääressä. Mitä

hän oli tehnyt, mitä herran nimessä hän vastaa, kun vaimonsa kysyy

häneltä, miksikä hän oli myönyt metsän ja lisännyt perheen vielä

yhdellä kuluttavalla jäsenellä. Ja mitenkähän mahtaneekaan vaimo

kysymyksensä asettaa. Jospahan edes tietäisi aavistaakkaan sinnepäin,

niin...

Kun hänen suuressa epäselvässä päässänsä pyörivät nämä arveluttavat

kysymykset, ja juuri kun hän haeskeli sovelijasta vastausta niihin,

astui hänen vaimonsa Maija ravakkana ja vakavana sisään. Hän oli

soreakasvuinen, sinisilmäinen nainen, miellyttävällä ulkomuodolla.

Hänen äänessänsä oli miellyttävä alttosointu. Tarkkaavaisesti silmäten

miestänsä, sanoi hän: "hyvää iltaa, sinä olet kauan ollut

huutokaupassa", jonka jälkeen hän ääneti astui lieden ääreen ja alkoi

askaroida.

Maija oli aikoinansa käynyt tulen ja veden lävitse, kokenut hyvää ja

pahaa, myötä- ja vastoinkäymistä, ja näytti kaikki yhtä helposti

läpikäyneen, niin helposti kuin pääskynen lentää läikkyvän lammen tahi

löyhkyävän lammikon ylitse. Syntyisin Suursaarelta periköyhästä

kalastajakodista, oli hänet kahdentoista vanhana ottanut huostaansa

eräs hyvinvoipa merikatteini, joka kantoi Virolahdessa tavallista,

vaan merimiehelle vallan sopimatonta Kyckling-nimeä. Alussa oli tämä

kaunis lapsi, lähinnä koiraa ja kissaa, lapsittomalle herrasväelle

rakkaimpana leluna. Tyttö sai oppia kaikkea, joka oli hänen

asemallensa elämässä turhaa. Siten kasvoi hän ja tuli kauniiksi

immeksi, pää terävä kuin partaveitsi, näppäräsorminen, työtelijäs,

selvä ja piti hyvän järjestyksen kaikessa, jota hän toimitteli.

Kun katteenin rouva, joka oli kapteenia kymmenen vuotta vanhempi,

eräänä päivänä jätti tämän maallisen elämän, jäi Maria, tuskin

kaksikymmenvuotiaana talon hallitsijattareksi, rajattomalla vallalla

hallitsemaan aittoja ja ruokakammioita, sekä sukulaisten suureksi

harmiksi, itse katteeniakin; mutta hän hallitsi hyvin. Katteeni oli

hänelle tiheään tehnyt naimatarjouksia, mutta Maria oli aina asian

toistaiseksi lykännyt, vastaamatta suoraan "jaa" tahi "ei". Ja niin se

yhä jäi tekemättä vuosi vuodelta, huolimatta katteini Kycklingin

uutterista rakkauden ilmoituksista ja naapurien panettelusta.

Tultuansa katteinin talon emännäksi, heitti tyttö pois huivin ja

esiliinan, pukeutui hattuun ja käyttäytyi niinkuin hän koko elämänsä

ajan olisi kuulunut siihen luokkaan, johonka hän niin säännöttömästi

oli tullut. Sanalla sanoen, hän oli kuin kala vedessä. Hän tuli

kauniimmaksi päivä päivältä, hänen ihonsa tuli maitovalkeaksi ja hänen

kasvonsa kuin kiulakan kukka.

Pari vuotta kesti tämä autuaallisuus; silloin se sai katalan lopun.

Katteini Kycklingillä oli eräs hyvä ystävä, joka oli katteini hänkin.

Pienellä likaisella Toivo-soimallansa palasi hän eräänä syyspäivänä

Cagliarista, jossa hän oli ottanut sisään suolaa. Hän laski ankkuriin

ulkopuolelle Haminan satamansuuta. Mukanansa hänellä oli kahviruskeata

malagaa, keltaista xeresiä ja veripunaista portviiniä useampaa lajia,

ja hän pyysi Kycklingin alukseensa viiniä maistelemaan. Sen tekikin

katteini Kyckling niin perinpohjaisesti, että hän kotimatkallansa

purjehti kumoon ja katosi ikipäiviksi.

Testamenttia ei ollut; Kycklingin sukulaiset ottivat siis kaikki

haltuunsa, Nyt tuli tilinteon päivä, vaan tämänkin kohtalon iskun

kesti Maria. Hän pani syrjään "hatun ja laahusvaatteet", pukeutui

uudestaan huiviin ja talonpoikais-vaatteisiin, sekä nurisematta otti

vastaan sallimuksen kaikki iskut. Koska hän tunsi katteinin kaikki

asiat, tiesi osakkeiden arvon, tiesi paljonko mikin kappale oli

maksanut, oli pitänyt katteinin kirjoja, niin saattoi hän tarkoin ja

rehellisesti antaa kaikki tarpeelliset tiedot pesän varoista.

Selvitysmiehet ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet toisenlaista

käytöstä hänen puoleltaan, eivät voineet olla häntä ihmettelemättä ja

tahtoivat nyt tietysti näyttää kiitollisuuttaan. Hän ei kuitenkaan

pyytänyt mitään itsellensä. Köyhänä, kuin oli tullut, oli hän valmis

jättämään kaikki. Sukulaiset, jotka todellisuudessa olivat

hyväsydämmisiä ihmisiä ja, kuten tavallisesti ne, jotka odottamatta

rikastuvat, antelijaita, heittivät sotakantansa ja antoivat hänelle

kunnon hyväntekijäiset.

Hän sai muutamia tuhansia markkoja sekä kolme neljä naimatarjousta;

hän otti vastaan rahat, mutta hylkäsi jälkimäiset.

Nämät tuhannet markat, ruotsinkielen taito ja "matamin" arvonimi oli

kaikki, mitä hän oli tämän ajan kuluessa saavuttanut. Hän palveli nyt

suurissa aateliskartanoissa ja Kymin sahoilla. Siellä hän ensikerran

näki Matti Kiiskilän, joka jo silloin oli Blumen palveluksessa.

Jättiläiskokoisena ja ketteränä, kuin orava, pysyi hän tasapainossa

tukeilla, joita uitettiin jokea alas, heilutti lakkiaan kylän

nuorisolle, hurrasi ja huusi "antaa mennä vaan" kun hän huristi

kallioisten rantain ohitse. Uskalijaana, pelkäämättömänä ja varmana,

hyppeli hän pyörivillä puilla, milloin oli hän keskellä koskea, jossa

vaahdot tyrskyivät hänen vyötäisilleen saakka, milloin rannan

kallioilla. Usein seurasivat häntä Marian ihailevat silmäykset.

Ihailusta rakkauteen on askel pian otettu, ja eräänä päivänä menivät

he naimisiin ja vetäysivät kauvas Karjalaan, jossa he Matin

naimattomalta veljeltä olivat perineet pienen tilan, joka oli kulkenut

Matin suvussa monta miespolvea.

Ihmiset kyllä ihmettelivät, että Maria oli ottanut senlaisen miehen.

Mutta naisilla on omat kummalliset tuumansa ja kukapa tiesi, joshan

vaan ei se vaahto, johon koski kääri Matin jättiläisvartalon, Mariassa

herättänyt mielikuvia, jotka hänelle epäselvästi muistuttivat

lapsuuden runollista mailmaa, Suursaaren vaahtoverhoisia kallioita,

synnyinkotia meren partaalla; vai tunsiko hän ehkä vaistomaisesti,

että tässä olisi hänellä tilaisuus ilman vastustusta käyttää rikkaita

luonnonlahjojaan johtamaan ja järjestämään, vallitsemaan ja

hallitsemaan hyvin.

Kun Matti kahdeksankymmenen markan palkasta kuukaudelta kesällä uitti

kauppahuone Blumen tukkeja ja talvella hoiti hakkausta kauppahuoneen

metsissä, hoiti Maria maanviljelystä.

Näin oli hän joutunut Karjalaan ja oli täällä ainoa matamin niminen

sekä, paitse tytärtänsä ja papin perhettä, ainoa ruotsia puhuva

henkilö koko paikkakunnalla. Kolme lasta oli heillä ollut: poika

Eerikki, joka neljä vuotta sitten oli hukkunut koskimatkalla,

kivuloinen, mutta aikaiseen kehittynyt tyttö Elli ja poika Antti.

Maria käveli ääneti edestakaisin huoneessa ja toimitti iltaruuan

pöydälle. Jos hän olisi sanonut jotain, vaikkapa riidellä pauhannut,

jota hän kuitenkaan ei milloinkaan tehnyt, olisi se Matista kuitenkin

ollut parempi, kuin tämä hiljaisuus, joka häntä vaivasi kuin

painajainen; se kuristi hänen omaa kurkkuansa niin, ettei hän luullut

voivansa sanaakaan sanoa.

Vihdoin oli ruoka valmis, ja nyt vasta näki Maria hyväksi alkaa

keskustelun.

-- Noh, sinä olet myynyt metsän?

-- Niin, sen olen.

-- No, sait hyvän hinnan?

-- Eiköhän. Tiedäthän että Blume peruutti kaupan viimeisellä hetkellä.

Puutavarain hinnat taitavat aleta taaskin, sanotaan. -- Tulleehan

siitä kaikessa tapauksessa ainakin tuhat markkaa.

-- No niin, se ei ehken ollut vallan hullua, mutta sen sijaan olet

tehnyt suuren tyhmyyden.

Matti söi ja nieli, voimatta sanaakaan sanoa.

-- Minkä linnun sinä taaskin olet saanut, mikä on pojan nimi?

-- Hm, virkkoi Matti kummastellen. Niin hän aina teki, kun hänen

vaimonsa asettautui korkeammalle kannalle. Mikä hänen nimensä on!

Niin, kukapa muistaisi kaikkien mailman poikien nimet?

-- Niin, mutta minä tiedän, hänen nimensä on Bergelin.

-- No kaikkea muuta, sehän on oikein herrasväen nimi.

-- Niin, kenenkä on poika sitten?

-- Kenenkä! Kenenkä hän nyt olisi, minun, sinun...

-- Ei, kiitoksia paljon, sitä hän ei toki ole. Meillä on lapsia

kylläksi. Ei, hänen äitinsä hukutti itsensä yhdeksän, kymmenen vuotta

sitten.

-- Herra varjelkoon meitä, sanoi jättiläinen, ihmisraukka, mikä

hänelle tuli.

-- Hän ei liene ollut naimisissa, hänen oli vaikea, ja niin...

-- No kaikkia nyt saa kuullakkin. Vaan mitä se tähän kuuluu ja kuinka

sinä tiedät kaiken tuon? Pidäthän sinä kumminkin pojan?

-- Maksuttako, en kiitoksia... Huomenna otat pojan mukaasi

vaivaishoitohallitukseen ja sanot: kiitoksia paljon, mutta meille hän

ei sovellu.

Matti sylki ja raapi päätänsä. Asia oli kääntynyt huonoon päin. Tuhat

tulimmaista, mikä hänen oli ollut, kun hän noin hankki itsellensä

ventovieraan lapsen. Myöntäisikö hän nyt keskievarille tehneensä

tyhmyyden? ei koskaan. Hän oli juuri ennättänyt sävyisästi lausua:

niin, mutta käyneekö se päinsä, kun ovi avautui ja Veikkoliini astui

sisään.

Vaimon kasvot synkistyivät, hänen viisaat siniset silmänsä alkoivat

säkenöidä, hänen pieni vartalonsa suoristautui.

Vastoin kansan tapaa, ensin pitää pitempi sovelijas vaitiolo, sanoi

hän lyhyesti ja karkeasti:

-- Mitä tahdotte? Tänään on jo kylläksi juotu.

-- Niin, emäntä, todella sekä kylläksi että liiankin, vastasi

Veikkoliini, samalla astuen rohkeasti ja ujostelematta sisään

huoneeseen. Älkää muutoin pahaksi panko, että tulen näin myöhään,

puoli yhdeksän iltasella, mutta minulla on tärkeä asia, joka ei salli

lykkäystä, ja minun täytyy matkustaa viimeistään huomisiltana. Olen

saanut toimekseni ostaa muutaman kymmenen tuhatta kuutiojalkaa

tukkeja, jotka kruunu täällä Rakkolan kylässä myy, ja sinne täytyy

minun matkustaa.

-- No, mikä asiana?

-- Eikö miehenne ole teille kertonut haluavani ostaa teidän tilaanne?

-- Mitä! meidän osuutemme täällä kylässä? Ei, sitä hän ei ole sanonut!

--- Jahah, hän lupasi minulle puhua teille asiasta, ja minä aivan

mielelläni tahtoisin saada vastauksen huomenna.

Veikkoliini pani tupakkaa piippuunsa, otti paljaalla kädellä hiilen

uunin liedeltä, sytytti piipun, istuutui pöydän ääreen ja alkoi

esittää kaupan kaikki erikoiskohdat, Maria kuunteli tarkkaavaisesti,

kyseli, aprikoitsi, punnitsi kaupan kaikki hyvät ja huonot puolet,

mahdolliset edut ja tappiot. Veikkoliini huomasi pian ihmeekseen ja

ihastuksekseen, miten selvä ja tarkka hän oli. Tässä oli parasta

menetellä niin suoraan kuin asianhaarat myönnyttivät; muutoin hän

varoisi petosta, ja kauppa jäisi kesken. Ihastuksissaan emännän

terävästä mielestä löi hän molemmilla käsillään polviansa, ajatellen

itsekseen, että tuommoinen vaimo olisi hänelle sopinut -- jospa olisin

tietänyt emännän ymmärtävän kauppoja, en suinkaan olisi kuluttanut

aikaani kapakassa. Ja Veikkoliini esitti kaupan mehuvin häivein,

huomauttaen myymisen kaikki edut.

-- Talo on hinnoitettu kuuteentuhanteen kahdeksaansataan, minä annan

tuhat enemmin, jos asia tulee selville pian. Tuonne naapurin koskeen

rakennan sahan, ja Matti jää asumaan tähän tupaan ja hoitamaan sahaa

kaikeksi ijäkseen, lopetti hän ehdotuksensa.

Emäntä katsoi mieheensä, vaan Matilla ei ollut mitään sanomista.

-- Niin, katsokaa, sanoi hän epäillen, asia on se, että hänen on

hiukan vaikea laskea lukua ja hoitaa päivätyölistoja ja semmoista,

niin etten tiedä, voiko hän hoitaa sahaa.

-- Mutta te sitte! Varmaan luette kuin pappi ja laskette lukua kuin

ruununvouti, sanoi Veikkoliini. Ja jollette te jouda, lisäsi hän, niin

tuo poika tuossa, jonka Matti siepasi itselleen, kuuluu olevan oikea

"tsjotta lauta".

-- Kuules Matti, sanoi Maria, tunnethan koko tämän kaupan nyt.

-- Sen tunnen, sanoi Matti.

-- No niin, olet varmaan tänään saanut enemmän kuin hyvin jaksat

kantaa, paneppas sinä nyt maata, niin minä puhun Veikkoliinin kanssa,

kuulen hänen ehdotuksensa, ja huomenna saat sitte itse määrätä, miten

tahdot.

Ja Matti peräytyi, sotakunnia säilytettynä. Hänhän se kumminkin oli,

joka asian ratkaisi. Sen vaan sanon, lisäsi hän, Blumesta en eroa,

ennenkuin viimeinen hirsi on uitettu Suikkilaan.

-- No niin, onhan siis asia selvillä, sanoi Veikkoliini, ja hänen

äänensä värähteli.

-- Niin, tietysti, jos Matti...

-- Matti! Veikkoliini hymyili, Matti, niin tietysti, niin!... Muutoin

olisi tämä asia paperille pantava, ja sitten olisi kauppasopimuskirja

kaikista, talosta metsineen, tehtävä.

Nyt syntyi kaupanhieronta ja tinkiminen, joka kesti tuntimääriä.

Veikkoliini tarjosi seitsemäntuhatta kahdeksansataa markkaa koko

talosta: kolmesataa puhdasta rahaa, loput ostosummasta jäisivät vielä

kuukaudeksi Blumelle ja kulkisivat viiden prosentin korolla.

-- Eipä, puhdasta rahaa pitää olla, sanoi emäntä.

-- Ottakaa toki syitä korviinne, emäntä; kysykää Matilta, itse hän

kuuli, kun nuori Blume määräsi ajan, jolloin rahat maksetaan, ja tässä

näette talletuskuitin, ja povitaskusta haki hän esille saksankielisen

talletuskirjan.

-- Kuinka on, Matti, kuulitko? sanoi emäntä kääntyen tupaan päin. Ei

sentähden, lisäsi hän puolustellen, etten uskoisi Veikkoliiniä.

-- Kuulin kuin kuulinkin, vakuutti Matti unisena, mutta juhlallisena.

Ja Suikkilan konttorista olivat rahat maksettavat, se on aivan oikein.

Mutta varovainen Maria ei niin hevillä antautunut, hän teki uuden

kysymyksen, joka enensi Veikkoliinin ihastuksen häneen vielä enemmän,

kysymyksen, joka häntä melkein hämmästytti ja ällistytti.

-- Noh, luuletteko myöskin rahain olevan hyvässä säilyssä Blumella?

Matti, joka vielä istui sängyn laidalla, näytti ensi kerran; eläessään

hävehtyneeltä vaimonsa puolesta.

Veikkoliini katsahti ylös, punehtui hiukan eikä vastannut muuta kuin:

säilyssä Blumella! No vielä hän kysyy!

Emäntäkin punehtui. Niin, niin, semmoista on kyllä kuultu ennen

mailmassa, sanoi hän.

Veikkoliini katsoi nyt kaupan melkein tehdyksi. Vitkaan hän nousi,

pudisti emännän kättä ja meni. Seuraavana päivänä oli sopimuskirja

allekirjoitettava.

Unehtumattoman muiston tästä kaupanteosta otti Veikkoliini mukaansa:

vilpittömän ihastuksen Matin vaimoon. Olipa hänellä selvin, tarkin ja

terävin pää, mitä hän oli tavannut. Kysyä, josko Blume oli luotettava,

sekin jo osoitti suuren määrän arvostelukykyä ja ymmärrystä, ja sitte

vielä tuo uutteruus ja ulkomuoto. Tosin kyllä hän ei ollut semmoinen

kuin hänen surtunsa kerran, mutta herra jumala... Ihan semmoisen

vaimon, kuin Maria, tarvitsisi hän.

Jos jotain tapahtuisi Blumelle, niin olisihan se todellakin ikävä

emännän tähden. Mutta muutoin, ehkä hän oli väärin laskenut, ehkä sekä

tataarilainen että Feodor Sergejevitsch erehtyvät. Tuon puheen Blumen

epäluotettavaisuudesta ovat ehkä kauppahuoneen kilpailijat keksineet

ja levittäneet. Kun kaikki selvenee, on ehkä Blume yhtä vankka kuin

ennen. Se vaara, joka hänestä näytti niin uhkaavalta, niin lähellä

olevalta, kun hänen omaa nahkaansa kysyttiin, se eteni nyt kaukaiseen

etäisyyteen, haihtui ja himmentyi, niinkuin hän oli nähnyt höyryn

höyrylaivan torvesta haihtuvan mitättömiin. Kihisevän kuumana nousi

höyry vinkuen kattilahuoneen synkästä, pimeästä sisuksesta, se uhkasi

polttaa, hävittää ja kaltata kaikki edessään, vaan tuskin ehti se

piirtäytyä selkeää sinitaivasta vasten, ennenkuin se jo oli poissa,

haihtuneena, tyhjän avaruuden imemällä. Ihan niin saattoi olla tuon

huhun kanssa Blumen huonosta varain tilasta.