V.

Seuraavana päivänä tapasivat Veikkoliini ja Matti toisensa sopimuksen

mukaan Kiiskilän keskievarissa.

Veikkoliini oli levoton; hän oli pyytänyt Hultilaa olemaan

kiijoitusmiehenä ja todistajana. Toinen vierasmies oli Jaakko Trast,

vanha kaartilainen, Vahvan Matin hyvä ystävä ja nykyinen ammattiveli.

Mutta toistaiseksi ainoastaan vanha sotamies oli saapunut. Veikkoliini

oli päättänyt tänään tehdä kaupan lopullisesti millä keinolla hyvänsä.

Ja vaikka Matti rapisteli kuin kala Veikkoliinin nuotassa ja vieläpä

lisäksi kuin vaikeasti suomustettava kala, niin veti Veikkoliini

saaliinsa lopulta maihin, ja paljoa ennen, kuin Matti itse

huomasikaan, olivat kaikki määräykset välikirjassa selvillä.

Yhdessä asiassa oli Matti kuitenkin peräytymätön. Veikkoliini tahtoi

että jättiläinen ottaisi koko hakkauksen ja tukkien kulettamisen

Veikkoliinin puolesta. Mutta Matti oli luvannut kuolleelle Blumelle

hoitaa kauppahuoneen metsän hakkausta, joka oli ainoastaan muutaman

peninkulman päässä pohjoiseen päin tästä; hän oli luvannut vielä

enemmänkin: kaikki tukit uitettaisiin hänen omalla peräänkatsannollaan

Pielisjärveä ja virtaista Pielisjokea myöten Suikkilan sahalle.

-- Ja sen käsitätte, Veikkoliini, sanoi hän, että kun on luvannut niin

täytyy pitää -- "sanasta miestä, sarvesta härkää".

-- Mutta, intti Veikkoliini, vanha Blumehan on kuollut ja...

-- Niin on, mutta minä elän, vastasi Matti vihaisesti, ja minä pidän

mitä olen luvannut.

Veikkoliini ei uskaltanut kauvemmin pysyä ehdotuksessaan, peläten

menettävänsä kaikki. Tässä jättiläisessä löytyi omituinen sekoitus;

kesyttämätöntä voimaa ja taipuvaista lapsellisuutta, joka näyttäytyi

arvostelemattomassa luottamuksessa ja myöntyväisyydessä. Tämä

myöntyväisyys saattoi kuitenkin, sen tiesi Veikkoliini, joskus loppua,

etenkin jos Matti oli tyhjentänyt muutamia laseja liiaksi tahi tullut

suututetuksi. Ja pikaisesti, ennenkuin aavistikaan, saattoi tuo

myöntyväinen mielenlaatu kääntyä vastustavaksi yksipäisyydeksi, jota

ei kukaan, ei edes Matin vaimokaan, joka muutoin kääri hänet sormensa

ympärille, saanut taipumaan.

Veikkoliini antoi sentähden, viisaasti kyllä, viimeisen ehdotuksensa

raueta, ollen tyytyväinen siihen, mitä hän oli voittanut. Kun hän

kerran saisi metsänoston päätetyksi, niin kyllä hän saisi miehiä puita

kaatamaan ja kuljettamaan. Ehkä Jaakko Trastin voisi taivuttaa siihen.

Jaakko Trast oli tavattoman ruma mies, mutta vartaloltaan oikea

sotilas. Monta vuotta oli hän ollut sotamiehenä Suomen kaartissa,

ollut Bulgarian vapauttamis-sodassa, ottanut osaa moniin tappeluihin,

tullut haavoitetuksi Filippopolin luona ja maannut San Stefanon

lasaretissa pitkiä kuukausia sen jälkeen, kuin pataljoona oli palannut

isänmaahan. Mies, jonka nom de guerre oli Trast --oikeastaan

nimeltänsä Torvikoski -- oli pitkäkasvuinen vartaloltaan, varustettuna

hyvin kippuralla nenällä, älykkäillä, harmailla silmillä ja pitkillä,

riippuvilla, mongolilaisilla viiksillä, joiden väliin piippunykä oli

kasvettunut ikuisiksi ajoiksi. Vaikeata oli ollut harjoitussääntöjen

opettaminen hänelle, mutta sittenkuin hän ne kerran oli oppinut, niin

ne olivat, samoin kuin piippukin, kasvettuneet häneen koko ijäksi.

Sotilasmaisuus oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Hän liikkui

itseliikkujan säntillisyydellä, niinkuin plutoona komennon mukaan.

Sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa käytti hän "smirnaansa" ja

tervehti, niinkuin ihmiset sanoivat, paljaasta kopeudesta

sotilastavalla, kättä nostaen lakin laitaan. Lakki taaskin oli aina

vanha väritön, vaalennut kappale, joka, ostipa hän sen sitte mistä

tahansa, pian sai jonkunlaisen sotilasmaisen muodon.

Kaikki Veikkoliinin esitykset ja lupaukset Trastille olivat kuitenkin

turhat.

-- Sotamies ei jätä toveriansa milloinkaan pulaan, oli hänen

säännönmukainen vastauksensa kaikkiin Veikkoliinin loistaviin

tarjouksiin. Matti ja minä olemme vanhoja tovereita, hän tarvitsee

minua nyt, oli kaikki, mitä Veikkoliini sai vastaukseksi.

Aamiaisenaika oli jo kumminkin aikoja sitten mennyt ohi; ei Hultilaa

eikä todistajaa vieläkään kuulunut. Veikkoliini oli kuin kuumilla

kivillä. Kunhan ei vaan jotain tapahtuisi ja koko asia raukeaisi

taaskin. Hänen levottomuuttaan lisäsi vielä keskievarin yhtämittainen

vaatiminen, että vieraiden piti mennä pois. Puolen tunnin kuluttua

kokoontuu köyhäinhoidon johtokunta, johon kuuluu pappi ja siltavouti.

Ja sitä ennen pitäisi kaupan olla päätetty; muutoin voisivat molemmat,

siltavouti ja kirkkoherra sekaantua asiaan, ja kirkkoherran kanssa ei

ollut leikittelemistä. Jumala tiesi miten vielä koko oston käyneekään.

Ja taaskin tuli keskievari muistuttamaan, että toimitus alkaa kohta.

Näitä kolmea vierasta ei ollutkaan niin helppo lähettää pois. Jaakko

Trast ja Matti olivat tulleet keskievariin liikutettuina ja iloisella

tuulella ja siitä asti nauttineet Veikkoliinin laskuun koko joukon

olutta ja rommia. Nyt istuivat he penkillä ja istuivat lujina. Etenkin

jättiläiskokoinen Matti näytti olevan oikein kiinnikasvettuneena. Hän

piti nyrkkinsä, raskaat kuin paljat, pöydällä. Kun hän tahtoi

vahvistaa puhettaan, löi hän pöydän honkalautaan niin että haarikat ja

kipat tanssivat ja hyppivät. Räätäliukko ja hänen muorinsa, jotka

pitivät keskievaria, hypähtivät pelosta joka lyönniltä.

Paitsi kestikievarin isäntää ja emäntää sekä mainittua kolmea vierasta

istui loitompana takan vierellä valko-ihoinen poika, jolla oli kaksi

niin suurta, pyöreätä ja kirkasta silmää, että jokaisen täytyi hänet

huomata. Hän kuunteli erinomaisen ahmivalla halulla vieraiden koko

joukon liioiteltua keskustelua sodasta ja urostöistä, metsistä ja

metsänostoista, kävelymatkoista ja metsästyksistä suurissa erämaissa,

tukkilautoista kovasti virtaavissa jokiloissa ja kuohuvissa koskissa,

aavoilla selillä myrskyssä, sumussa ja tyynessä; metsänostoista,

joilla tuhansia ja monia tuhansia markkoja oli ansaittu; metsän

ostajista, jotka olivat alkaneet uransa köyhinä kuin lappalainen ja

nyt elelivät Helsingissä kauppaneuvoksina, kassakaapit täynnä.

Keskievaria ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän että poika kuunteli

keskustelua. Aika-ajoin torui hän poikaa ja lähetti hänet ulos milloin

millekin asialle. Näytti siltä, kuin hän ei olisi tahtonut näyttää

poikaa kenellekään.

Kello oli jo lähes kaksitoista, Hultila ei tullut. Veikkoliini ei

voinut nyt enää hillitä itseänsä, vaan nousi istualtaan ja läksi

etsimään luotettavaa kirjuria. Keskievari ja hänen vaimonsa tulivat

yhä levottomammiksi. Trast oli äsken jutellut jättiläiselle

kertomuksen, miten hän oli peijannut erään turkkilaisen etuvartijan

Pinskin vuorella Bulgariassa, kun keskievari-räätäli tuli jättiläisen

luo, asetti Matin lakin hänen viereensä ja liehakkaasti ja

mairittelevasti hymyillen kehoitti häntä ajattelemaan vaimoansa ja

lapsiansa, sillä päivällisaika oli jo aikoja sitten tullut.

Vahva Matti ei antanut itseänsä häiritä, hän työnsi räätälin

sävyisästi pois vasemmalla kädellään, samalla hartaasti kuunnellen

Jaakko Trastin jutelman loppua. Mutta kun räätäli rupesi häntä yhä

kiihkeämmin muistuttamaan, suuttui Matti, löi nyrkkiään pöytään, niin

että kaikki mitä honkalaudalla oli, lensi lattialle. Ja kääntyen

rauhanhäiritsijään, sanoi hän maltittomasti:

-- Onko tämä keskievari, vai onko se sinun räätäliverstaasi?

-- Keskievari luonnollisesti, sanoi räätäli pahoin peljästyneenä,

-- Mene hiiteen sitte! Minä istun täällä niin kauan kuin tahdon. Kerää

ylös lekkeet laattialta. Köyhäinhoitohallitusta en tule häiritsemään.

Tahdon olla läsnä huutokaupassa. Siihenhän saanen luvan?

-- Kyllä varmaan, lisäsi Trast säistäen, luoden kiusaavan silmäyksen

keskievariin. Huutokauppa on julkisesti pidettävä, niin on laissa

määrätty.

Jättiläinen tuli taas hyvälle tuulelle ja nauroi niin, että valkoiset

hampaat kiilsivät.

Samassa astuivat, siltavouti etunenässä, huutolaiset horjuvin askelin

korkean kynnyksen yli tupaan. Siinä oli vanhuksia, voimattomia miehiä

sauvansa nojassa, jotka taistellessaan henkensä elättämiseksi olivat

käyneet kumaraisiksi, köyhiä raukkoja ilman muuta suojatta kuin se,

minkä köyhäinhoito saattoi tarjota. Siinä oli pieniä lapsia,

puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat jääneet turvattomiksi,

hoidottomiksi mailmaan. Kaikki nämät olivat annetavat huutokaupassa

vähimmän vaativalle, joka sitountuisi pienimmästä kunnan maksusta

elättämään ja vaatettamaan heitä.

Tuolla poikien joukossa seisoi nyt myöskin tuo isoilla, kirkkailla

silmillä varustettu poika, jota keskievari oli yhtämittaa ajanut pois

tuvasta.

Vahva Matti, joka tovereinensa oli vetäyntynyt ison tuvan nurkkaan,

oli huomannut pojan. Hän tuijotti poikaan siksi kunnes, väkijuomien

huumaamana, liikutettuna ja hellänä, luuli tuntevansa nuo silmät.

Olihan se ihan kuin hänen oma Erikkinsä, joka neljä vuotta takaperin,

kun Vahva Matti kuljetti tuota suurta tukkilauttaa Pielisjokea myöten,

putosi hirsilautan tukkien väliin, ja jonka virta vei alas kuohuvaan

koskeen.

-- Kuules Jaakko, sanoi hän vihdoinkin änkyttäen ja liikutettuna.

Näetkö tuota poikaa tuolla ... häntä, jolla on nuo silmät?

-- Kjllähän minä pojan näen. Hän on varmaankin herrassukua --

tuonlainen hieno, valkoinen iho ja tuollaiset mustat silmät eivät tule

talonpoikaisverestä.

-- Minä luulen että hän olisi hyödyksi tuolla kaukana metsässä, jos

kaupat syntyy Veikkoliinin kanssa.

-- Mitä hän siellä voisi toimittaa?

-- Kantaa ruokaa tukinhakkaajille, katsoa hevosia ruoka-aikana ja

sitten olla kokkipoikana tukkilautalla.

-- Hän näyttää liian heikolta niihin toimiin... Ehken, jos sinä

kunnollisesti vaatetat ja hyvin hoidat poikaa. Mutta mitä vaimosi

sanoo? Hän ei varmaankaan ole tyytyväinen, jos sinä otat pojan ilman

hänen tietämättään.

-- Hm, mutisi jättiläinen miettiväisesti. Kyllä siinä oli perää. Hän

raapi päätänsä, sylkäisi miettiväisesti ja oli nähtävästi

ristiriidassa itsensä kanssa.

-- Kenen tuo poika lienee? Myytäneenkö hänkin huutokaupalla?

-- En tiedä, mutta sopiihan kysyä häneltä.

Trast viittasi poikaa luoksensa; punastuen ja empien sekä päätänsä

heittäen, poistaaksensa pitkät hiuksensa silmiltänsä, meni poika sille

puolelle tupaa, jossa vieraat istuivat.

-- Myydäänkö sinutkin tänään?

-- Kyllä, myydään -- luullakseni.

-- Oliko hyvä olla entisessä paikassa?

-- Eihän, vastasi poika arasti.

-- Mitä tointa sinulla siellä oli?

-- Katsoa lapsia.

Keskievari, joka levottomuudella oli seurannut keskustelua, tunkeutui

esille köyhäin joukon lävitse. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä,

mutta ei voinut vanhalta sotamieheltä salata kiihoitettua

mielentilaansa.

-- Älkää, Vahva Matti, välittäkö tuosta lurjuksesta. Hän ei kelpaa

juuri mihinkään. Katsokaa miten luisut hänen olkapäänsä ovat, rinnan

kohdalta on hän yhtä paksu kuin kananpoika, ja miten paljon hän

kuluttaa vaatteita, se on kokonaan käsittämätöntä. Työtä ei hän jaksa

tehdä ja heikko on hän ymmärryksenkin puolesta...

-- Luisut olkapäät hänellä todella on, mutta hän on varmaankin saanut

kantaa entisessä paikassa kaikki lapset järjestään -- se kyllä tuntuu

tuollaiselle. --Niin, ja huonolla ruualla on hän myöskin ollut, lisäsi

Vahva Matti, katsoen samalla viattomasti räätäliin. Koettele

käsivarsia, senlaiset tikut, oikein kurjat tikut...

Keskievari hillitsi vihaansa, mutta hänen vaimonsa turmeli kaikkityyni

puuttumalla pikaisesti Matin puheeseen.

-- Huonolla ruualla -- siitä minä kiitän. Minä manuutan teidät

herjauksesta. Huonolla ruualla, kun hän on ollut minun itseni luona ja

syönyt samaa ruokaa kuin me muutkin.

-- No no, jos se on sillä tavalla, räätäli, niin sitä en tietänyt

ollenkaan. Vai niin, hän ei siis kelpaa mihinkään. Noh, siinä

tapauksessa otan minä hänet, niin pääsette te siitä kelvottomasta,

sanoi jättiläinen.

Ilon leimaus loisti lapsen silmissä hänen näitä sanoja kuullessaan,

leimaus, joka ei jäänyt huomaamatta väkevän Matin talittuneilta

silmiltä.

-- Vai niin, te tahdotte ottaa hänet. Täällä ei oteta ketään, täällä

tarjotaan puhdasta rahaa, ja minä aion pitää pojan, väitti suuttunut

keskievari.

-- Kuule nyt Jaakko, sanoi Matti, räätäliä kuulematta. Minä tarvitsen

aina jonkun, joka voi täyttää päivätyölistat, minä olen huono

kirjoittamisessa, ja jos poika osaisi kirjoittaa, niin...

-- Kyllä minä osaan kirjoittaa ja laskea myöskin, sanoi poika

innokkaasti.

Mutta nyt tuli räätäli oikein vihaiseksi.

-- Kirjoittaa, niin, sinä osaat kirjoittaa kuin varis, mene tiehesi.

Minä opetan sinua puhumaan vanhojen ihmisten läsnäollessa... Ja hän

nosti kätensä läimäyttääksensä poikaa, mutta Vahva Matti otti kiinni

räätälin nyrkistä niin että rystyset rutisivat ja niiden omistaja

vaaleni tuskasta.

Enempää väittelemistä eivät vastustajat ehtineet vaihtaa, sillä nyt

tulivat sisään köyhäinhoitohallituksen jäsenet. Etunenässä astui

pastori;

-- "Smirna", sanoi Jaakko Trast, nousi ylös ja teki kunniaa papille.

Vahva Matti nousi myöskin seisomaan ja tervehti kunnioituksella.

Molemmat vetäysivät syrjäisemmälle puolelle tupaa.

Köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja, eräs maakauppias ja jotkut

pitäjän luottamusmiehistä tulivat esille ja istuutuivat kaikki pöydän

ääreen, jossa Vahva Matti ja hänen toverinsa äskettäin olivat

istuneet. Suuri vihko papereita ja pöytäkirjoja pantiin pöydälle.

Puheenjohtaja alkoi selailla luetteloita, silloin tällöin kuiskaten

pari sanaa pastorille, ja niin tapahtui huuto. Siltavouti hoiti

vasarata.

Ensin myytiin vanha Leena. Hän nousi kalliiksi, häntä ei enää voitu

käytti niinkuin ennen, kylän lasten kaitsijaksi.

Vielä kalliimmaksi nousi eräs vanha suutari, sillä vanha mummo saattaa

monessa kohdassa olla hyödyksi, mutta vanha mies ei kelpaa muuhun,

kuin nuuskaamaan ja polttamaan tupakkaa.

Niin menivät suuret ja pienet sekaisin, hinnat olivat ylipäätään

alhaammalla, kuin edellisenä vuotena. Pastori sovitteli niin paljon

kuin voi, että jokainen köyhä sai jäädä vanhaan paikkaan, jos hän

siinä viihtyi.

Nyt tuli kirkassilmäisen pojan vuoro. Rukoilevasti katsoi hän

nurkkaan, jossa Vahva Matti istui. Oi! Vahva Matti oli nukkunut, ja

pää riippui niin, että niska oli sijoiltansa pois mennä. Siltavouti

huusi: kuinka paljon tahdotaan? Keskievari sanoi matalalla äänellä

hintansa, ettei herättäisi vastustajaansa.

-- Ensimäinen kerta, 60 markkaa. Eikö kukaan tarjoo vähempää? Toinen

kerta, 60 markkaa.

Kolmas kerta, ja hän korotti äänensä ja odotti hetkisen.

Räätäli seisoi kuin neulojen kärjillä.

Nyt heräsi Vahva Matti syntyneestä hiljaisuudesta, katsahti

ympärillensä sekä poikaan, joka vaaleana ja pelästyneenä seisoi esinnä

rivissä.

-- Tuon pojan, sanoi hän, mennen pikaisesti yli laattian, niin että

laattiapalkit notkuivat; hänen otan minä -- ilmaiseksi. Lyökää

pöytään, siltavouti, kuuletteko, ilmaiseksi, -- kolmas kerta,

-- Ilmaiseksi, huusi keskievari. Hän on hullu, hän on juovuksissa,

minulla on poika ollut kaksi vuotta, olen pitänyt häntä kansakoulussa,

elättänyt häntä ja vaatettanut häntä ja, ja...

-- Ole vaiti, keskievari, sanoi pappi. Elättämisestä ja vaatteista en

tahdo kanssasi riidellä, ne ovat maksetut, ja ne olisivat voineet olla

paremmat, mutta katsokaa, mitä kansakouluun tulee, niin kyllä minä se

olin, joka pakotin sinua poikaa sinne lähettämään.

Ja kääntyen jättiläiseen, lisäsi hän: Mitä Matti Kiiskilä pojalla

tekee, sinullahan on lapsia kylläksi, sinä muutat talveksi salolle,

tulet karhun hyyryläiseksi ja suden huonetoveriksi.

Matti seisoi pönäkkänä pöydän ääressä.

-- Eiköhän hänestä liene jotakin hyötyä! Kerrotaan hänen osaavan sekä

kirjoittaa että laskea.

Samassa huomasi hän keskievarin, joka seisoi siinä kuin elävä

kysymysmerkki.

-- Eihän keskievarin sovi sanoa, että minä olen juovuksissa, kun olen

juonut hänen omaa rommiansa. Olen kyllä hieman iloinen, niin olenkin,

mutta sitäpaitsi meneväthän siltavouti ja Trast minua takaamaan, vai

kuinka?

-- Kyllä, kyllä, vastasivat molemmat.

Asia oli selvä, eikä ollut mitään syytä tehdä vastaväitteitä.

* * * * *

Kun kello lähestyi 8, tuli Matti Kiiskilä, syyspimeässä astuen

kotiansa päin. Hänen jälestään tallusteli äsken huutamansa poika, joka

niinmuodoin jätti räätälin talon. Matilla oli aavistus, että hän

kenties oli tehnyt tyhmyyden, vaikka ei voinut itse sitä selvittää,

missä se oli. Että hänen vaimonsa ottaisi asian käsitelläkseen ja

laskisi mitä poika maksoi ja minkä arvoinen hän oli, sitä ei hän

hetkeäkään epäillyt; hänellä oli sokea luottamus vaimonsa hyvään

päähän. Jos hän nyt olisikin pannut maata! Vaan niin hyvin se ei

kaiketi ollut. Ja niinkuin rikoksellinen koulupoika tuli Matti

vitkastellen kotia päin. Pelännyt hän tosin ei, mutta vastenmielistä

se oli kaikessa tapauksessa. Vihdoin viimeinkin saavutti hän tupansa,

aukasi oven varovasti, köyristyi ja astui sisään. Hän hengitti

helpommin, vaimo ei ollut kotona, tilinteon hetki oli toistaiseksi

lykätty.

-- No niin, jahah, pane maata, vetäydy tilallesi tuolla ja nuku niin

pian kuin voit.

Kymmenen minuttia sen jälkeen makasi poika penkillä lammasnahkaturkin

päällä suloisimmassa unessa. Poissa olivat kaikki räätälin likaiset

lapset, kirkuna ja nariseva kehto olivat vaienneet, hän sai maata

yönsä rauhassa. Ohitse oli tuo ikävystyttävä elämä räätälin pöydän

ääressä, neuloineen vahoineen, rihmoineen ja saksineen. Hän uneksi

paremmista ajoista, uusi päivä koitti pirteine oloineen vapaassa

metsässä. Siellä hän Vahvan Matin kanssa, joka oli seudun väkevin

mies, virittäisi ketunrautoja ja pyytäisi ansoilla metsäkanoja,

metsästäisi suksilla ja taistelisi karhun taljasta sekä suden turkista

niin että valkoinen lumi tupruaisi tummien honkien juurella.