IV.

Seuraavana päivänä, eräänä pimeänä syksypäivänä, myrskyn vielä

vinkuessa ja sateen vihaisena iskiessä kastarin pieniä ikkunoita,

tulivat matkustajat myöhään illalla porille. Oli vaarallista kulkua

tämä, sillä väylä ei ollut viitattuna, mutta Matin paikantunto auttoi

häntä saarilla ja luodoilla palavien tulien avulla löytämään tietä;

hän sai nyt olla höyryaluksen oppaana.

Näitä tulia, jotka valaisivat heidän tietänsä, polttivat kalastajat.

Syksymyöhällä, kun myrsky vyöryy, kun luonto vanhana, väsyneenä

kuolemantautia sairastaa, silloin herää rakkaudenvietti muikussa,

Pielisjärven aarteessa, silloin se viettyy kutemaan raskaissa

harmaissa aalloissa vaahtovien rantojen likellä. Ja silloin jättävät

kalastajat kotinsa maatakseen vuorokausittain tuolla ulkona autioilla

saarilla ja luodoilla, laskeakseen pyydyksiänsä ja suolatakseen

saaliistaan. Näitten tulien avulla päästiin saarien, luotojen ja

karien välitse perille kylän satamapaikkaan.

Kiiskilän kylä sijaitsee joen varrella, joka Suomen rajan takana

olevasta järvestä lampien ja soitten läpi pyrkii Pielisjärveen.

Pantuaan proomun ankkuriin joen suuhun ja tarkoin lukittuaan kastarin

oven, astui Matti maalle. Tyytyväisyyttä ilmaiseva hymy levisi hänen

leveille uskollisille kasvoillensa hänen ajatellessaan, että hän nyt,

oltuaan poissa koko pitkän kuukauden, saisi jälleen nähdä kotinsa ja

omaisensa.

Äänetönnä meni hän Veikkoliinin kanssa keskievariin, hankki tälle

asunnon ja pestasi jotenkin renttumaisen näköisen mieshenkilön,

Iisakki Hultilan, joka yksin tylsänä istui tyhjässä huoneessa

kaljahaarikan ääressä, seuraavana päivänä saattamaan metsänostajaa

Kiiskilän metsään. Sitte sanottiin toisilleen hyvästi pariksi

päiväksi, jonka ajan kuluttua Matti saisi tiedot metsästään ja sen

hinnasta.

Herätessään varhain seuraavana aamuna, katsoi Veikkoliini ulos

keskievarin pienistä akkunoista. Hän oli ennen ollut näillä seuduilla,

mutta silloin toisissa asioissa ja ajatuksissa. Nyt kääntyi hänen

tähystelevä silmänsä ensin metsään. Tuolla se seisoi kauimpana

taivaanrannalla, kuten avaran ja valoisan taulun loistava, siintävä

kehys. Avara oli taulu, sillä keskievari sijaitsi ylhäällä

Lieksavaaran viimeisellä mäenkunnaalla Pielisjärven rannalla, ja

valoisa se oli, sillä rajuilma oli tauonnut ja syksyinen aurinko vielä

kerran noussut taivaalle säteilevän kirkkaana, niinkuin ei sumua eikä

pilviä milloinkaan olisi ollut.

Veikkoliini katseli seutua, joka näytti hyvin viljellyltä. Ompa se

onni, ajatteli hän itseksensä, saahan työvoimia täältä, joilla hongat

kaadetaan; jos vain metsä kelpaa, kyllä täällä on käsivarsia ja

kirveitä. Hän pukeutui nopeasti, sytytti piippunsa ja meni etehiseen

kestikievarilta tiedustelemaan, oliko hänen oppaansa jo valmis.

Hultila istui etehis-kuistissa laukku selässä, pitkävartiset,

nahkahihnoilla sidotut pieksusaappaat jalassa ja sauva kädessä,

valmiina milloin hyvänsä ottamaan osaa retkeen. Hänen ulkoasunsa oli

hiukan siistitty, hän ei näyttänyt tänään niin täydellisesti

kurjuuteen vajonneelta kuin eilen.

-- Kaikki on valmiina, sanoi hän tervehtien. Emäntä on laittanut

evään, tässä se on, ja viinaa on hän myöskin pannut mukaan.

Viinaa mainitessa ilmaantui hetkeksi miehen vaaleille elottomille

kasvoille elonväre, joka tavallansa kuvasi tuota suloista sanaa,

Veikkoliini tätä huomatessaan, katsoi terävästi Hultilaan ja sanoi:

-- Vai niin, onko viinaa mukana, siinä tapauksessa lienee parasta,

että minä itse otan purakon hoitaakseni.

Puolen tunnin kuluttua olivat matkamiehemme matkalla. Ensin kulkivat

he kylän läpi, joka oli oikeata karjalaismallia. Rakennukset, jotka

kuuluivat yhdelle perheelle ja suvulle, olivat rakennetut kunnaiden

kukkuloille yhteen kasaan pienin ryhmin. Metsä oli hakattu pois.

Ainoastaan muutama niveräpahkojen vaivaama koivu tahi joku vanha

pihlaja näkyi aittojen ja ulkohuoneitten ahtaissa lomissa. Pellot

ympäröivät taloja. Lähinnä navettaa, maanviljelyksen emoa, kaiken

kasvuvoiman antajaa, sijaitsi se vähäinen peltopala, jossa pellava

kesällä kasvoi pitkänä, sinisilmäisenä ja nuorteana, jossa lantut ja

muutamat tupakanvarret, ylellisyys-kasveja talonpojan talossa, imivät

maan hienointa mehua.

Kun kulkijamme olivat kulkeneet talojen ja peltojen ohitse, saapuivat

he yhteiseen hakaan. Kaikkialta kuului kulkusten ja kellojen ääntä;

kyläkunnan karja kävi täällä leppien ja pihlajien, koivujen ja pajujen

alla laitumella, etsien viimeisiä, pehmeitä heinänkorsia, joita kesän

aurinko ei vielä ollut kellastanut ja kovettanut.

Ha'an sivuttuaan tulivat he metsään, joka tällä kohdalla viettää

itäänpäin; kauempana oli suo, jonka kautta joki juoksi; lavean, hallaa

synnyttävän ja viljelykseen kelpaamattoman suon takana, alkaa

uudestaan metsä, jatkuen luullakseni -- Arkankeliin saakka! Täällä

jossain, pari peninkulmaa etäämmällä kulkenee tsaarinmaan raja.

Nähkääs, tämä on juuri satujen seitsenpeninkulmainen metsä.

Ja nyt mentiin yhä edelleen. Kestävyydellä, joka ei näyttänyt tietävän

mistään väsymyksestä, ravinnokseen käyttäen vettä, suolattuja muikkuja

ja leipää, kulkivat nämä kaksi miestä kompassin avulla metsän läpi.

Yöllä lepäsivät he jonkun kaatuneen kuusen alla tahi jossakin

rappeutuneessa ladossa autiolla rohkalla. Kolme vuorokautta ristiin

rastiin metsää kaikille suunnille kuljettuansa, saatiin työ vihdoinkin

valmiiksi; metsä oli erinomaista ja, mikä oli vielä tärkeämpää, se

sijaitsi hyvin.

Kolmantena päivänä saapuivat miehet takaisin kylään, menivät

keskievariin, tilasivat saunan, lämmittivät kylmettyneet ja jäykenneet

jäsenensä ja istuivat nyt iltasilla keskievarissa höyryävän rommitodin

ääressä.

Puheltaessa kysyi Veikkoliini Iisakki Hultilalta, miten hän niin hyvin

tunsi metsän ja seudun.

Tämä ei kumminkaan näyttänyt kuulevan tahi käsittävän koko kysymystä.

Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä loistivat ja

välkkyivät, hänen sieraintensa laiteet liikkuivat ja hänen veltot

kasvonsa kokonaan olivat saaneet ryhtiä ja eloa, Hän näet rakensi

uutta totia, ja tätä toimittaessaan ei hänellä ollut aikaa, halua eikä

mieltä mihinkään muuhun. Kun hän oli saanut väkevän laitoksensa

valmiiksi, tyhjensi hän sen yhdellä kertaa ja sekotti taaskin toisen.

Sen hän vei mukaansa takkavalkean ääreen, joka iloisesti leimusi

suuressa pesässään, niin että tervaskannot ratisivat ja paukkuivat.

Hän istuutui niin lähelle tulta kuin mahdollista, hieroi jänteisiä,

laihoja jäseniänsä ja nautti, nautti tulesta kuin märkä koira,

lämpimästä alkoholista kuin nuori jumala. -- Veikkoliinin uudestaan

kysymättä sanoi hän vähän ajan kuluttua:

-- Niin, nähkääs, minä olen syntynyt täällä. Puhun kaikki teille. --

Sitten vaikeni hän.

-- En ole milloinkaan puhunut elämästäni kenellekään. Taaskin pitkä

äänettömyys. Tehkää hyvin, istukaa tähän, tässä tulen ääressä on niin

hyvä, tässä on sijaa. Olkaa niin hyvä, mutta maljanne ensiksi,

maljanne!

-- Nähkääs, olen ollut ylioppilaanakin ja vieläpä papinsällinä. Te

ihmettelette, miten olen joutunut siksi, mitä olen, sikunasihteeriksi,

maamittarin-apulaiseksi, kylänkirjuriksi, niin -- minä kerron sen

teille. Se on oma vikani, ihan kokonansa minun oma vikani. Ja vikani!

-- niin! Sen voin teille kertoa, sillä nähkääs, te ymmärrätte minua.

-- Nähkääs, ei pidä milloinkaan muuttaa säätyänsä, ei milloinkaan

pyrkiä toiseen säätyyn.

Veikkoliini kääntyi puhujaan päin:

-- Mitä sanotte?

-- Ei milloinkaan saa muuttaa säätyänsä, toisti hän uudestaan.

-- Eikö parempaankaan?

-- Ei milloinkaan! Se ei ole koskaan onneksi. Silloin pukeudutaan

uuteen pukuun, joka ei sovellu, sillä se on joko liian laaja tahi

liian ahdas.

Veikkoliini katsoi toveriinsa, joka oli kovin kumarruksissaan;

kyynärpäät lepäsivät polvilla ja leuka oli vaipunut käsien nojaan.

Kuparipuna valaisi hänen kasvojansa. Hän katsoi suoraan tuleen ja

näytti kuuntelevan hiilten rätinätä ja luikertamista yhteen kasaan.

Hän näytti niin vanhalta, väsyneeltä ja kuluneelta.

-- Nähkääs, alotti hän vähän ajan kuluttua, näettekö miten ututuhka

lankeaa hehkuville hiilille, ensin kepeästi kuin untuva, sitten yhä

raskaampana kunnes vihdoin hiilet, jotka vielä silloin tällöin

kipenöivät ja liekehtivät, ovat melkein peittyneet utuisen, harmaan

peitteen alle, nähkääs, tuo on minun kuvani. Minäkin olen kerran

räiskynyt ja leimunnut. Ne olivat hauskoja liekkejä, jotka nousivat

korkealle ja jotka tahtoivat lämmittää ja valaista. Mutta sitten

vaihdoin kaiken tuon pois, josta jo olen sanonut, ettei saa sitä

vaihtaa pois, ja siitä pitäin sammun minä itse aina yhä enemmän,

ututuhka lankeaa yhä raskaampana päälleni.

-- Niin, katsokaas, minä olen talonpoikaissukua. Minusta piti tulla,

jumala paratkoon, jotain parempaa, sillä lukeminen kävi kuin huihai.

Äiti työnsi ja isä auttoi, sisar ja veli kantoivat minua käsillään.

Pappi ja ruununvouti ottivat minun huostaansa. Olin pitäjän kunnia ja

ylpeys. Isä puhui kaikissa kokouksissa, että luin latinata. Äiti laski

ja tuumi, kuinka paljon ansaitsen, kuin kerran pääsen rovastiksi.

Veljeni ja sisareni kunnioittivat oppiani siihen määrään, että he

sanoivat minua "herraksi."

-- Puutteita kärsittyäni pääsin kuin pääsinkin ylioppilaaksi. Nyt olin

vaihtanut talonpoikaissäätyni herrasmiehen säätyyn. Olin jättänyt

lämpöisen, vahvan takin ja ottanut ylleni avaran, mutta jäykän puvun,

joka minua kylmi. Olin kasvanut pois omaisteni piiristä, sydämmestä ja

rakkaudesta. He eivät minua enää ymmärtäneet, minua ihmeteltiin

ainoastaan. Toinen, jonka jätin pois, oli äidinkieleni. Oli niinkuin

pienen kultaisen pikarin vaihtaminen isoon kullattuun haarikkaan. Ja

kuitenkaan en oppinut ruotsia niin, että olisin voinut sitä

virheettömästi puhua. Mutta kaikkein hulluimmasti kävi, kun rupesin

vaihtamaan perittyjä talonpojan mielipiteitäni.

Hän joi loppuun, teki uutta totia ja ottaessaan kulauksen toisen

perästä, jatkoi hän puhettansa.

-- Nähkääs, kun tulin yliopistoon, hyökyi vapamielisyys korkeana

aallokkona, pitkältä oli maihin, ja taivas oli kirkas. Koko mailma oli

vapaamielinen. Minun talonpoikais-vanhoillisuuteni suori tiehensä ja

sen seurassa viimeinen ankkuri, joka minua vielä pidätti. Nyt oli

kaikki ulkoa opittua, ei mitään elämästä saatua, kaikki siteet minun

ja omaisten välillä olivat katkaistut. Ja nyt piti minun lukea

papiksi.

Hän vaikeni.

Halot olivat nyt hajonneet pieniksi, punaisiksi, hehkuviksi

palasiksi, jotka tasaisesti ja kuumasti valaisivat ilman liekkiä,

yhtämittaisesti. Pimeä ja hiljaisuus täyttivät ison huoneen, joka

epävarmassa valossaan näytti vielä suuremmalta ja kolkommalta.

Hulttila istui piirtelemässä sormellaan kuvioita ilmaan. Veikkoliini

luuli hänen näkevän näkyjä. Mutta kohta alkoi tuo entinen ylioppilas

taaskin kertomuksensa. Vaikka hän välillä sokkaroi, piti hän

ajatuksensa kuitenkin hyvin ko'olla.

-- Kun ajattelen että tämä kaikki on tapahtunut kahdenkymmenen vuoden

kuluessa, niin näyttää se minusta käsittämättömältä. Tuntuu kuin

olisin Metusalemin ikäinen ja kuin vuosisatoja olisi jo kulunut siitä,

kuin ajattelin niitä asioita, joista teille olen kertonut. Tunnen

itseni niin vanhaksi ja tyhjäksi kuin tyhjä näkinkenkä järven

rannalla. Nähkääs, asianlaita on se, että olen oikeastaan lakannut jo

aikoja sitten elämästä, kaikesta olen nykyjään välinpitämätön, elän

vanhasta tottumuksesta, samoin kuin juonkin. Nähkääs, oikeastaan ei

juominen enää minusta maista. Mutta mitä minun piti puhuakaan, ja hän

alkoi änkyttää. Niin, miten minä luin papiksi. Aloin jumaluusopintoni

vapaamielisestä päästä. Tutkinnossa huomattiin että osasin paremmin

uskonnon vastustamista kuin kristinuskon puolustusoppia, olin lukenut

noita vapaamielisiä kirjoja ihan liiaksi. Ja siten sain kerta toisensa

perästä siipeeni, sillä huomattiin minut sudeksi lammasten vaatteissa,

palkkapaimeneksi, valkoiseksi maalatuksi haudaksi. Sitä paitse, totta

puhuakseni, join jo silloin. Ja niin jouduin köyhyyteen ja kurjuuteen,

nälkään ja likaan sekä kylmään. Eräänä päivänä yksin istuessani,

kurjassa majassani Punavuorilla Helsingissä, tuli luokseni eräs

toveri.

-- Nyt on minulla jotain sinulle, sanoi hän. Nouse ylös, vanha poika!

Sinä saat taaskin maata haahkan-untuvissa, syödä ruokaa joka päivä ja

tuntea itsesi ihmiseksi. Sinä tulet suomalaiseksi painoasiamieheksi

Viipuriin. Lukea sanomalehtiä, ainoastaan lukea, kuuletko, ja nostaa

2000 markkaa vuodessa. Tule huomenna luokseni. Saat lainaksi takkini

ja saapas-parin. Sitten menet painoasiain Ylihallitukseen ja sitten on

asia valmis, sitäpaitsi kaikki on jo päätetty. Minä tulen itse sinua

hakemaan, kuuletko. Niinhän se on, tätä teikäläiset ette kyllä

ymmärrä, mutta yhdentekevähän se on.

-- En muista enää mitä toverilleni vastasin, mutta senlaiseksi en

vielä ollut muuttunut, että olisin suostunut ehdotukseen. Minä

pakenin.

-- Seuraavana päivänä olin höyryn voimalla matkalla ja neljäntoista

päivän perästä olin kotona. Isä, äiti, sisar, veli, pappi ja

ruununvouti saivat ainoastaan häpeätä kaikesta toimestaan. Ja minä

sain kalliisti maksaa perustuslain mukaisesti määrätyn uskon

epäilemistä. Sen jälkeen olen elänyt kauheita vuosia. Jokaisesta

syömästäni leipäpalasta sain tietää, mitä se oli maksanut. Kaikki,

joka ennen oli ollut minulle ja omilleni kunniaksi, muuttui minulle ja

heille häpeäksi. Siitä ajasta saakka kannan nimeä, jonka jokainen

henkilö pitäjässä tuntee; olette varmaankin kuullut että minua

kutsutaan lutikaksi. Vietin surkeata elämää. Häpesin kerjätä ja ojaa

kaivaa en jaksanut. Elin jonkun aikaa papin kirjojen pitämisellä,

mutta...

Ja Hultilan mieliala pikaisesti muuttui; vakavasta muuttui hän

yht'äkkiä lystilliseksi ja nauraa kikersi.

-- Sittenkuin huomattiin, että kirjoista olin jättänyt pois kauhean

joukon lapsia, antanut poikain muuttua tytöiksi ja päinvastoin,

sallinut muutamain elää toista sataa vuotta ja toisten kuolla liian

aikaiseen, niin sain eron myöskin siitä toimesta.

-- Monta vuotta on nyt kulunut siitä ajasta, vanhempani ovat menneet

manalan majoille.

Hänen puheensa kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi sekä sekavammaksi,

sanat olivat kuin tervassa, ja pikaisesti, niinkuin vanhain juoppoin

käy, sai humala vallan.

-- Jos minä olisin jäänyt talonpojaksi. -- Jääkää talonpojaksi,

Veikkoliini, jääkää siksi mitä olette, on samaa kuin vaihtaa kultainen

pikari. --- -- --Nähkääs, ruotsalaiset sanovat: talonpoika ei lähde

kolmannessa polvessa --nähkääs, jos teillä olisi poika, no no, niin --

nyt kaula sanoi seis, ja hän vaikeni äkkiä, hänen jänteensä tulivat

veltoiksi. Onnellisena ja tyytyväisenä vaipui hän sijallensa, hän oli

saavuttanut tarkoituksensa, humalan unohduksen.

Veikkoliini katseli häntä.

-- Hänen ei ole onnistunut, sentähden on hän katkeramielinen. Ja

sitäpaitsi hän valehtelee, kaikki juopot valehtelevat. Jokin syy

surmalla pitää olla. Aina on se jokin muu, vaan ei milloinkaan viina.

-- Turhaa puhetta se on, ainoastaan lorua.