III.

Molemmat asioitsijat astuivat etehiseen. Ilma siellä oli kaupungin

vanhassa osassa tavallisen Viipurin-ilman mehua. Haisi homeelle ja

kostealle, kuten ainakin kolmannentoista vuosisadan linnassa. Laveata,

kohtalaisen siistiä porraskäytävää myöten astuttiin ylös isoon

konttorisuojaan, jonka pitkäpuoli oli varustettu useilla ikkunoilla,

jotka kaikki kääntyivät pohjoiseen. Kuusi isoa kalttopöytää seisoi,

kuten percheron hevoset hinkaloissaan, suojan pitkällä seinällä,

kiilloitettujen mahonkipuisten ristikkojen välillä. Pöytien selkämät

olivat sanomalehtien ja lukemattomien kirjetten peittäminä. Jotkut

yksinäiset kärpäset huvensivat aikaansa ja karkoittivat nälänpuremat

surisemalla ja hyppimällä harsoverhoisesta kaasuvarresta riippuvan

paperipalasen ympärillä.

Konttorihuoneisto oli tyhjä, paitsi prokuuran kirjoittajan sija.

Tuolla ylhäällä, korkealla istuimellaan ratsasti tuo väsymätön

laskukone Schönfeld, selaillen isoja mollinahkaan sidottuja

folianttejaan, verraten hintaluetteloja ja kirjeitä, huomioonsa

ottamatta noita kahta sisään astuvaa. Matti ja Veikkoliini saivat

häiritsemättä odottaa ovella hyvän aikaa.

Viimein kuultiin askeleita, ja tuskin sai Veikkoliini sanotuksi: "hän

se on", ennenkuin ovi aukeni ja sisään astui Emil herra, laihana ja

kalpeana, puettuna siniseen "pitsakki" nuttuun, jonka povitaskusta

surureunainen nenäliina älykkäästi pisti ulos. Nyt karkasi herra

Schönfeld seisaalle, muodosti sileäksi ajetun naamansa simaiseen

hymyyn ja lausui murtevalla ruotsinkielellä:

-- Kuinka herra konsuli voi?

Tuo niin sanottu konsuli näytti levottomalta.

-- Valitettavasti en oikein hyvin, vastasi hän. Mutta mitenkä on,

Schönfeld, oletteko ehtinyt katsella kirjoja, ja minkälainen on

tulos...?

-- Herra konsuli, tulos ei ole hyvä, vastasi toinen vakavasti ja

matalalla äänellä. Mutta täällä on ihmisiä konttorissa.

Emil Blume käännähti itsensä. Hänen raukeat silmänsä ja veltot

piirteensä elehtyivät äkkiä.

-- Mitä miehiä nuo on? kysyi hän.

-- Toinen on meidän vanha asioimisystävämme, tukkienostelija

Veikkoliini, vastasi Schönfeld hymyillen ja pannen erityistä painoa

määräyssanalle. Toista en tunne. Parasta olisi kai, jos herra konsuli

itse puhuisi heidän kanssansa.

Emil herra teki niinkuin neuvottiin. Hän puhutteli Veikkoliiniä

samalla alentuvaisesti ja ammattiveljellisesti, ojensipa vielä hänelle

valkoisen kapean kätensäkin.

-- Minä olen Emil Blume, uusi isäntä, koetan täyttää isäni sijan

asiain hoidossa. Se on kyllä vaikeata, mutta luotan hänen vanhoihin

apulaisiinsa. Kuinka Veikkoliini jaksaa, ja kuka on toverinne?

-- Kiitoksia kysymästä, kyllähän terveenä nyt ollaan; tämä täällä on

muutoin se Matti Kiiskilä Pielisjärveltä.

-- Mikä mies Kiiskilä on? kysyi herra Emil kääntyen jättiläisen

puoleen.

Matti hämmästyi tämmöisestä kysymyksestä. Koko ikänsä oli hän ollut

Blumen väkeä. Neljätoista kesää oli hän kuljettanut Luumen, Pluumen

eli Spluumen --minkä nimisenä tämä kauppahuone oli tunnettu koko

Karjalassa -- neljätoista vuotta oli hän kuljettanut heidän lauttojaan

ja lossejaan, maksanut metsänmyyjille ja uittajille kauppahuoneen

rahoja kymmeniä tuhansia, nostanut palkkansa, ja nyt tämä herra Blume

ei tietänyt, kuka hän oli.

Matin tätä itsekseen kummastellessa, vastasi Veikkoliini:

-- Hän on Vellamon kuljettaja.

-- Minkä Vellamon?

Matin alaleuka painui velttona alas. Blume ei tuntenut omaa, tammista,

tasasaumaista, haaksirikkoutuneesta venäläisestä kruununaluksesta

rakennettua Vellamoaan. Paljaalta kummastukselta ei hän nytkään

ehtinyt vastata ennen Veikkoliiniä.

-- Vellamo on yksi teidän, kauppahuoneen losseja. Kiiskilä on

kuljettanut sen sekä tusinan muitakin lankuilla lastattuja losseja

Uuraaseen. Hän on nyt paluumatkalla Suikkilan sahalle. Hän se on, joka

ensi talvena tulee johtamaan tuota isoa metsänhakkausta Pallasvaaran

ja Naulamaan erämaissa.

-- Vai niin! Mitä muuta kuuluu sahalta, mitenkä metsänostot

sukeutuvat?

Veikkoliinin laihat kasvot, jotka aamullisesta mielenliikutuksesta

saakka olivat näyttäneet väsyneiltä ja veltoilta, elehtyivät nyt, ja

valppaan tarkkaavaisuuden ilme kuvautui niihin.

-- Hinnat ovat nykyjään ulkomailla alhaalla, sanoi Veikkoliini

tutkien, mutta tietäähän herra, herra ... herra sen paremmin kuin

minä.

-- Niin, kyllä sen tiedän, sanoi nuori Blume miettiväisestä. Mutta

niiden ei pitäisi enään aleta, sanoo herra Schönfeld. Ja luoden apua

pyytävän katseen herra Schönfeldiin lisäsi hän:

-- Miten on, luulenpa uskaltavamme ostaa metsää taas, vai mitä

ajattelette, herra Schönfeld? Kruunu on hakattavaksi leimauttanut

kaksikymmentä tuhatta puuta jossain Pielisjärven takana; eikö

Veikkoliini tahtoisi tavallisesta palkkiosta ottaa selkoa, minkä

arvoinen se metsä on?

Ennenkuin herra Schönfeld ehti sekaantua keskusteluun, sanoi

Veikkoliini:

-- Tämä mies on juuri siltä seudulta, missä metsähuutokauppa on

pidettävä; hänellä itselläänkin on vähäinen metsä tuolla Pielisjärven

seudulla, ja hän aikoo juuri kysyä, mitä herra Blume voisi siitä

tarjota.

-- Niin, herra Schönfeld, mitähän nyt sopii tarjota? kysyi nuori

Blume.

Herra Schönfeld, kynä korvansa takana, tuli nyt aidakkeelle. Molemmat

herrat kumartuivat konttoripöytää vasten ja alkoivat ahkerasti

laskemaan, josta Veikkoliini saattoi päättää, että Schönfeld tahtoi

maksaa niin vähän, kuin suinkin oli mahdollista, tahi melkeinpä ei

mitään. Puutavaran hinnat olivat alenneet Englannissa, ruotsalaiset ja

norjalaiset tarjosivat kaikkien mahdollisten hintojen alle.

Lopputuloksena oli se, että Veikkoliini otti tutkiaksensa minkälainen

metsän asema oli, minkä arvoinen metsä oli, ja lopullisesti

sopiaksensa hinnasta ei puulta vaan koko metsästä, ja sen mukaan

voitaisiin sitte toimia.

-- Onko Veikkoliinilla muuta sanottavaa?

-- Olisihan kyllä sitäkin, vastasi hän arvelevaisesti, silittäen kerta

kerralta leukaansa. Kysyisin nöyrimmästi, voinko saada mitä minulla on

Teiltä saatavana.

Blume loi pikaisen levottoman silmäyksen herra Schönfeldiin.

Veikkoliini huomasi hänen levottomuutensa, mutta näytti itse tyyneltä

ja selittämättömältä tavallisuutensa mukaan.

-- Katsokaa, sanoi hän, olen aikonut ostaa vähän maata nyt, kun hinnat

ovat halvat, ja tahtoisin sentähden -- -- --

-- Niin, tietysti, herra Schönfeld -- ja nuori Blume kääntyi

ensimmäisen konttorimiehensä puoleen, -- laske selville Veikkoliinin

saatava.

Veikkoliini otti esille kuluneen muistiinpanokirjansa.

-- Se on 7,800 markkaa, sanoi hän vitkaan, pannen korkoa summalle.

-- Niin, se käy yhteen, sanoi konttorinpäällikkö. Rahat ovat kyllä

pantuina liikkeeseemme ilman irtisanomisaikaa, mutta eihän suinkaan

Veikkoliini niitä heti tarvitse?

-- Kyllähän minä ne tarvitsisin niin pian kuin mahdollista.

-- No niin, siinä tapauksessa maksetaan ne teille kahden kuukauden

perästä, sanoi herra Schönfeld päättäväisesti.

Veikkoliini näytti arvelevaiselta ja silitti taas leukaansa monta

kertaa. Hän oli nähtävästi kahdella päällä.

-- Vai niin, kahden kuukauden perästä siis. Maksetaanko rahat

Suikkilan sahalla, vai kuinka?

-- Tietysti Suikkilan sahalla, tahi missä vain tahdotte. Ja Blume

laski molemmat miehet menemään jotenkin jyrkästi hirsienostelijan

mielestä.

Veikkoliini ja Kiiskilä menivät ulos. Kahta tuntia myöhemmin

lähdettiin matkalle pohjaanpäin. Mutta näinä kahtena tuntina

kuljeskeli Veikkoliini huolestuneena. Olisiko kuitenkin jotain perää

siinä, ettei kauppahuone Blume enään ollut niin vankka kuin ennen.

Varmistuakseen asiasta kävi hän etsimässä vanhaa ystäväänsä Sergei

Feodorovitschia, mutta tämä ei ollut kotona.

Matka Kiiskilään oli pitkällinen. Saimaan kanavaa ylöspäin vetivät

hevoset heidän proomujaan. Avaroilla vesillä olivat kauppahuoneen

hinausvenheet käytettävinä, mutta ei aina. Suuria varastoja piti vielä

muutaman viikon kuluessa kuljetettaman alas Uuraaseen, ja höyryt

olivat alinomaisessa työssä. Paikoittain täytyi sentähden

varppaamalla, purjehtimalla tahi soutamalla päästä eteenpäin, taikka

maattiin paikoillaan. Tällä ajalla ei Veikkoliini sanallakaan kajonnut

metsäkauppaan. Ei Mattikaan puhunut asiasta, koska hän ei tahtonut

näyttää liian hetaalta; hän muisti vaimonsa neuvoa.

Veikkoliini istui joka päivä tuntimääriä proomun ahtaassa kastarissa

laskemassa ja kirjoittamassa.

Istuen oikein taidepajan valossa, joka kirkkaana ja puhtaana lankesi

hänen kasvoillensa, käsillensä, toimi- ja konttorikirjoihinsa, jättäen

muut esineet puolihämärään, olisi hän näin ollut oivallinen kaava

hollantilaiselle laatumaalarille. Hänen kovat, ikäänkuin vaskeen

piirretyt kasvonsa, vaaleat selittämättömät silmänsä, jäntevät

kätensä, kaikki esitti sisällisen voiman ja valppaan älyllisyyden

kuvan. Hän vertasi muistiinpanojaan, laski ja arvioitsi. Ja ennenkuin

sahalle tultiin, oli hänellä asia selvillä. Jos niitä hintoja, joita

nyt maksettiin Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa, verrattiin

siihen, mitä kauppahuone Blume viime aikoina oli maksanut metsästään

ja sahoistaan, niin oli päivän selkeää, että liike ei voinut kauan

kannattaa. Ja jos hinnat ensi keväänä vielä enemmän alenisivat, piti

kauppahuoneen olla vankka pysyäksensä pystyssä.

Mutta oliko kauppahuone vankka? Syitä oli kyllä vastata tähän

kysymykseen kieltämällä. Kun Veikkoliini liitti toisen toiseen ja

muistellessaan ettei hänen rahojaan heti hänelle maksettu, kävi hän

levottomaksi. Olivatko hänen työnsä hedelmät siis epävarmat? -- Mutta

toiselta puolelta, voisiko kauppahuone Blume olla epävakaa? Ei, se ei

voinut olla mahdollista, satavuotinen, vankka, arvossa pidetty,

luotettava kauppahuone -- ja kuitenkin? Mitenkä hän saisi varman

tiedon siitä, täydellisesti, selvästi, luotettavasti varman tiedon?

Hänen täytyi se saada, maksakoon mitä tahansa.

Eräänä iltana, kun syksytuuli oli kovasti ravistellut proomua, sanoi

hän "Vahvalle Matille": tänä-yönä makaamme Puumalan kylässä, minä

tahdon nukkua kylläkseni yhden yön. En kauemmin kestä tätä jyskytystä

proomussa.

-- Niinkuin Veikkoliini tahtoo, vastasi Matti.

Puumalassa laskettiin siis ankkuriin, ja matkustajat menivät maihin

levätäksensä ison kylän tilavassa keskievarissa. Veikkoliini käveli

synkkänä kylässä koittaen varovaisesti kylän kauppiailta ja

liikemiehiltä urkkia, olivatko hänen epäilyksensä mielikuvituksen

luomia, tyhjiä houreita, vai oliko niissä perää. Hänen kysymyksensä

olivat kuitenkin niin hienoja, ettei kenkään niitä käsittänytkään. Ja

koska tavallisesti on niin, että luulemme mitä mielellämme tahdomme

luulla, tunsi Veikkoliini itsensä levollisemmaksi, ja hiukan

häpeissään itsestään, epäilyksistään ja mielikuvituksistaan, meni hän

levolle.

Hänen maattuaan sikeästi ja tuskaisia unia näkemättä, herätti hänet

auringon noustessa epäselvä, yksitoikkoinen jupina. Hän ei laisinkaan

muistanut missä hän oli, nosti varovaisesti päätään ja katseli

tähystellen ympärilleen.

Ja katsos, ikkunan edessä, mihin aurinko heitti jyrkeäpiirteisen,

kellervän valoneliön tupaan, makasi mies kyykistyneenä vanhalla

kuluneella viheliäisellä matolla. Hänen vieressään oli laattialla

kirjaeltu lakki. Hän taivutteli kaljua päätään, joka oli paljaaksi

ajettu, niin että iho tummansinisenä näkyi, ja korvat loistivat

punaisina auringonvalossa, seitsemän kertaa laattialle, ja nousi sitte

taas aamun valon vallassa. Hänen mustat silmänsä tuijottivat itäänpäin

harrasta intoa hehkuvina. Näytti siltä, kuin katsoisivat ne kaukaiseen

etäisyyteen, sadan maan ja sadan järven taakse, missä onnen ja

autuuden kruunu oli saavutettavissa. Kummallisia sanoja, "Medsjid ei

kooran, Medinet en Neebe" läksi kuiskinana hänen terävähuulisesta

suustaan.

Yhä nopeammin liikkui hänen huulensa, yhä innokkaammin mies kumarteli.

Nyt nosti hän kätensä, pani ne, täynnänsä kunnioitusta, rinnalleen,

seisoi hetkisen äänetönnä, loi silmänsä taivaaseen, niin että

silmänvalkeainen näkyi. Sen jälkeen otti hän laattialta pyöreän

lakkinsa, kääri yhteen viheliäisen mattonsa, pisti sen suureen

nahkapussiin ottaen samalla esille vähän sipulia, suolaa ja leipää

sekä alkoi aamustella.

Nyt nousi Veikkoliini, haukotteli ja liikutti jäseniään; toinen ei

näyttänyt edes huomaavan häntä.

-- Hyvää huomenta, vieras, kuinka asiat käyvät?

-- Kiitoksi, vastasi tataarilainen, ei paljo hyvin. Olen tämä vuosi

lähteny liikkeelle aikaisemmin, kuin olisi pitäny. Sianteurastus ei

olla vielä alkanu, harjakset tahto pysyy korkeassa hinnassa.

-- Vai niin, te olette harjaksenostelija! Kuinka voitte saada kaikki

harjakset myydyiksi. Ompa teillä kauhea määrä niitä, kun ajatte niitä

haltuunne näin pitkin koko Karjalaa. Ja minkätähden ette osta

harjaksia Venäjällä.

-- Niin, jupisi tataarilainen, asia olla se, että kaikki tehtaat

Tallinnassa ja Pietarissa tahto suomalaisi harjaksi. Sergei

Feodorovitsch Viipuris osta minult kaikki harjakset.

-- Vai niin, te tunnette siis Sergei Feodorovitschin, kuinka hän

jaksaa?

-- Minu vanha ystävä ja tuttava Sergei Feodorovitsch voi hyvin, olla

vain levoton, ku minä viime kerta näin häne; olla kaupas nuore Blume

kans, se olla huono kauppa, Blumen kauppa.

Veikkoliini karkasi äkisti seisaalle. Hän ei voinut hillitä itseään,

vaan vaaleni kovasti. Siis hänkin, Sergei Feodorovitschkin aavisti

pahaa. Ja Sergei Feodorovitschilla oli hyvät haistimet, hän vainusi

paremmin kuin karhukoira.

-- Jäättekö kauaksi aikaa tänne, kysyi Veikkoliini nopeasti.

-- Minä mene pois tämä päivä, mutta tule takasi ensi viikko.

-- Kuulkaa, sanoi Veikkoliini epäillen ja kuiskaten, luotuansa

silmäyksen Mattiin, joka makasi rahilla; tahdotteko luvata minulle

yhden asian -- -- --olla puhumatta tuosta asiasta tänään tässä

kylässä, tarkoitan tuosta Blumesta.

Tataarilainen näytti kummastuneelta.

-- Niin, ei minu tarvite puhu se, ei se minu koske, Jumala kiitos.

-- Kiitoksia, sanoi Veikkoliini, meni pois Matin luo, herätti hänet ja

sanoi: nouse heti ja lähtekäämme matkaan.

Matti heräsi, katsoi kummastuneena ympärilleen ja teki niinkuin

Veikkoliini oli sanonut.

Veikkoliini meni suurimman levottomuuden vallassa alas proomulle.

Hänen täytyi olla yksin, ihan yksin saadaksensa miettiä tätä asiata.

Matin häärätessä köysien ja kaapelien kanssa meni Veikkoliini alas

ahtaaseen kastariin. Olihan siis perää kuitenkin siinä, ettei Blume

ollut luotettava, ja hän, hänpä oli pannut kaikki vaivalla ansaitut

rahansa siihen liikkeeseen! Hiki tihkui hänen otsallensa, koko hänen

sisuksensa hehkui, oli kapinassa. Hän ei tuntenut nälkää, hän ei

kuullut hinauslaivan räikeitä vihellyksiä, hän ei huomannut, että

proomu leiskui kuin täydessä myrskyssä, hän ei kuullut että sade

hakkasi proomun kantta. Mikä onneton kohtalo vainosi häntä? Pitikö

hänen siis menettää vaimonsa, lapsensa ja nyt omaisuutensa, kalliin

säästörahansa, kaikki mitä hän oli haalinut kokoon monen pitkän

vaivalloisen vuoden ajalla.

Kun myrsky hänen sisässään viimein oli tyyntynyt, alkoi aprikoiminen

päästä oikeuteensa. Mitä tuli hänen tehdä? Ainoastaan yksi keino

tarjountui. Mutta oliko oikeaa, oliko kunnollista valita se? Hän

ikäänkuin tunsi, että se päätös, jonka hän oli tekevä, jo valmiina

asui hänen sisässään. Se oli siinä siemenenä, se paisui, itui, kehitti

lehtensä, ja oli kyllä aikanansa puhkeava kukkaan, toimeen, toimeen,

joka hänet pelastaisi.

Mutta hän ei tahtonut jouduttaa tätä päätöstä, sen piti tulla noin

itsestään, hänen tahtomattaan, hän oli toimiva ikäänkuin

tarkoittamatta. Jos siis se, mitä hän oli tekevä, olisi pahaa, niin

oli siinä puolustusta itse tapauksessa. Ken ei ole hairahduksen ja

pikaistumisen alainen! Hän mietti miettimistään, ja jota enemmän hän

mietti, sitä vahvemmaksi ja päättäväisemmäksi hän tunsi itsensä.

Viimein sai hän kiinni oikeasta näkökohdasta. Olihan hänen

velvollisuutensa pelastaa omansa, valvoa omia etujansa; hänen piti

niin tehdä. Ja sen hän olikin tekevä. Jos siksi tuli, niin kyllähän

hän pelastuisi kuivalle maalle; kuinka toisten kävi, niin, se oli

heidän asiansa.

Tätä hän istui hautomassa monta tuntia. Vihdoin viimeinkin, kun jo

alkoi olla iltapuoli, nousi hän kannelle. Oli nyt tultu Pyhäselän yli

ja lähestyttiin verraten tasaista maata. Tuolla vasemmalla oli Joensuu

vinoine taloineen, mataloine aidakkeineen, jotka kävivät aaltoihin,

kaupunki kun on rakennettu ohuelle maakerrokselle, jonka alla on

kahdenkymmenen jalan paksuinen liejupohja.

Hinausvene vihelsi. Pielisen kanavan sulku avasi mustan, mahtavan

kitansa ja nielaisi hämärään pimeyteensä sekä Vellamon että sen

hinaajan. Nyt nousi vedenpinta tuossa mustassa syvyydessä. Sulun ovet

avattiin, ja höyryvene oli jälleen vapaa.

Joensuussa oli Veikkoliiniä odottamassa sähkösanoma, joka peräytti

aiotun metsäkaupan. Hän tuli iloiselle mielelle, sillä tämä helpotti

suuresti hänen omia tuumiansa.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa pitkin kanavoitettua jokea,

kolkkojen vesiperäisten nevojen ja autioiden hietakankaitten välillä.

Kun yö saavutti, loikoi proomu ankkurissa syvässä lahdessa korkeain

Kolinvuorien jyrkkien haaraketten välillä.

Oli tultu mahtavalle Pielisjärvelle, joka seuraten harjujen suuntaa

luoteesta kaakkoon levittää vesipintaansa kymmenen peninkulman

pituuteen. Ankara länsimyrsky vinkui ja raivosi ylhäällä ilmassa,

mutta vedenpinta oli verraten tyyni. Matkustajat höyrysivät näet

eteenpäin niitten valtavien vuorien ja harjujen suojassa, jotka

kohoavat järven länsipuolella jopa kahdeksansadan viidenkymmenen jalan

korkeuteen vedenpinnasta. Vasta silloin, kun oli sivuttu Marttilan

niemeke, alettiin tuntea Pielisjärven huikentelevaa vettä, sillä tähän

päättyivät harjut. Ja nyt, nyt nuokkui ja survoi proomu, kuten lastu

vedellä. Ja kuitenkin, sanoi Matti, ei tämä ole mitään verrattuna

siihen, kun myrsky tulee pohjasta tahi etelästä puuskuen pitkin koko

pitkää järveä saarien ja rannan harjujen välitse. Jumal'armahtakoon

sitä lauttaajaa, joka silloin ei suojaan sopivaan paikkaan ehdi.

Myrsky repii hänen lauttansa rikki ja hän itse musertuu pirstaleitten

välille.