II.

Pari kuukautta sen jälkeen, kuin Emil herra oli isänsä liikkeen hoidon

ottanut haltuunsa, makasi kauppahuone Blumen Vellamo niminen proomu

Viipurin sisemmän rantasillan kyljellä vastapäätä vanhaa linnaa.

Proomu oli paluumatkalla Uuraasta, jätettyään Blumen "lapaaseen"

(varastoon) kallisarvoisen kantamuksensa leveitä honkalankkuja.

Kastarissa taisteli aluksen päällikkö tilasta ja unesta, tilasta,

sillä kastari oli ahdas, ja Matti oli jättiläiskokoinen mies, jolla

oli suhteettoman iso pää ja jykeät raajat. Nämät eivät millään muotoa

tahtoneet ottaa mahtuakseen kojuun, joka oli rakennettu tavalliselle

kuuden jalan pituiselle miehelle; unesta, sillä hänellä oli paljon

miettimistä, mutta ajatteleminen ei juuri ollut hänen asiansa.

Sentähden hän olikin nainut koulutetun naisen Virolahdesta, joka

ajatteli, luki, kirjoitti, jopa puhuikin hänen, hänen poikansa Antin

ja hänen pienen tyttärensä Ellin puolesta. Nyt oli, paha kyllä, hänen

vaimonsa "yhdeksän järven ja yhdeksän virran takana", heidän

vähäisellä tilallaan Korpilanjoen varrella Pielisjärven takana, ja

siitäpä syystä täytyi Matin ajatella itse --tahi kääntyä kojutoverinsa

Israeli Veikkoliinin puoleen. Mutta sitä hän ei tahtonut. Hän kyllä

taisi puhua hänen kanssansa, mutta ei noudattaa hänen neuvoansa; ei,

parempaahan sitte oli tässä asiassa olla häntä kuulemattakin, niin oli

hänen vaimonsa Maija sanonut -- ja hänpä oli viisas nainen, vaikka

olikin nainen vain.

Asia oli näet se, että Matti aikoi ruveta kauppoihin, myydä metsää, ja

Veikkoliini, joka oli sukkela peijakas, oikea tukkijunkkari, aikoi

ostaa sitä. Jos Veikkoliini tarjosi kaksi markkaa puulta, luuli Matti

pitävänsä pyytää neljä markkaa, jos Veikkoliini olisi tarjennut neljä

markkaa, olisi Matti luullut pitävänsä vaatia vähintäkin viisi

markkaa. Sillä varmana hän piti, että häntä joka tapauksessa

peijattaisiin. Ja kauanpa oli tätä kauppaa hierottukin: viikkokausia;

saattavathan vähemmätkin puuhat ihmisen päätä pyörryttää. Näin olivat

Matin asiat tätä nykyä.

Oliko siis kummaa, että hänen oli vaikea nukkua lyhyessä kojussaan,

kuumassa kastarissaan, joka oli täynnänsä vihaisia kärpäsiä, jotka

eivät ottaneet tyytyäksensä Matin ja Veikkoliinin halvan illallisen

tähteisiin, vaan uskalsivat käydä itse katteinin ja hänen toverinsa

kimppuun. Matti nousi istualleen kojussa, ja hänen rehellisissä

ruskettuneissa viilikehlon levyisillä kasvoillaan oli kuin pilvi

murheita ja levottomuutta. Miten helkkari hän tästä pulmasta

suoriutuisi?

Tuo kuuden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen kolho oikasihe koko

pitkään pituuteensa, työntäen noustessaan kastarin luukkua päällään,

niin että se vauhdilla ammahti auki. Raitis aamu-ilma vilvoitti hänen

kuuman päänsä; hän päätti nousta kannelle. Vaivalla hän sinne pääsi,

sillä mies oli pyöreä, ja aukko oli neliskulmainen ja ahdas.

Tuolla ulkona peitti maidonkarvainen, käärinvaatteiden pehmuinen sumu

sataman ja kaupungin. Aamuaurinko säteili sumun läpi himmeällä

valolla. Linnan mahtavat muurit, vanhat kaupungin vallit ja alukset

Pitkänsillan varrella näkyivät epäselvinä piirteinä. Jotkut

satamajätkät seisoivat hajareisin rannalla, sanoivat silloin tällöin

jonkun sanan, jotka vahingotta olisivat saattaneet jäädä sanomatta, ja

syljeskelivät välillä virtaan. Satama oli, kuten aina sumun

vallitessa, hiljaisena ja äänetönnä; tuskin kuultiin lainetten

loiskinaa Vellamon leveätä keulankylkeä vasten.

Matti käyskeli ahtaalla kannellaan. Jotain pyrki hänen aivoissaan

pukeutumaan selvään muotoon, aate, ajatus, joka hänen mielestään tuli

ylhäältä, valon kodista tahi hänen vaimonsa terävästä päästä. Se aate

hänet valtasi oikein väkisin. Hän meni kastarin aukolle ja kumartui

sen yli.

-- Veikkoliini, huusi hän; Veikkoliini, tule tänne, minulla on ajatus.

-- Ei muuta, eikö sinulla ole kahvia, se olisi paljoa parempaa,

vastasi ääni, joka oli tarmokas ja sointuva kuin torventoitotus.

-- Tule ylös, Veikkoliini! Nyt minulla metsäkauppa on selvillä.

-- Empä sitä viitsi enää kuullakkaan, vastasi puhuteltu. Kahden

kuukauden aikaa olet vetänyt sitä köyden päätä, enkä vielä ole nähnyt

sitä sisään lapetuksi ja kapelkattiin vyhdityksi.

-- Tule nyt vain ylös, nyt on asia selvillä. Ja Matin ruskeihin

ahavoittuneihin kasvoihin levisi hymy, voittajan, keksijän oikeutettu,

itseensä tyytyväinen hymy. Hänen vaimonsa tyytyisi varmaankin häneen.

Aukosta pyrki nyt äsken pesty, siro ja kovin laiha mies. Hän oli

puvultaan kuin herrasmies, paitsi että lakki oli maalaiskuosia, ja

housut olivat pitkävarsisissa saappaissa, Muutoin hänellä oli tärkätty

kaulus ja musta kaulahinen, kello, sateenvarjo ja kalossit --

karjalaisen katsantotavan mukaan, keikarimaisuuden ja uhkeuden korkein

määrä. Merkillisin seikka oli kuitenkin miehen kasvot. Ne olivat kovin

laihat, vaikka terveennäköiset -- intohimot ja ponnistukset olivat

niihin jälkiään jättäneet. Posket olivat onttoja, niinkuin olisivat

takahampaat pudonneet pois; kaikki lihakset ja koko yhdyskudelma

näyttivät kuivettuneen. Sanalla sanoen, kasvot olivat semmoisia, että

niitten laihuuskin jo teki henkilön sielunliikutuksien ja intohimojen

selittämistä mahdottomaksi. Ja kun siihen lisäksi hänen silmänsä

olivat isot, mutta tottumuksesta aina tirkistivät, teki puheena oleva

henkilö sisäänpäin kääntyneen, varovaisen ja umpimielisen luonteen

vaikutuksen. Leuka oli luja ja isohko.

-- Noh, sanoi Veikkoliini haukotellen, -- mitä nyt! Mikä aate sinulla

on?

-- Minä puhun itse Blumen kanssa, sanoi Matti epäröiden. Minä tarjoon

metsän hänelle.

Veikkoliinin viisas silmä säkenöitsi häijysti:

-- Metsän, josta minä olen hieronut kauppaa! -- tee niin, mutta älä

sitte turvaudu minuun tässä asiassa äläkä missään muussakaan.

-- Hm, hm, yski Matti hämillään.

-- Etkö älyä minun jäävän siten myymäprosenttiani saamatta, etkä sinä

siltä saa sen enempää.

-- Noh, katsokaa, sanoi Matti ujostellen, katsokaa, vaimoni tahtoo

asian ratkaistuksi, ja niin minä ajattelin, että hän olisi ikäänkuin

tyytyväisempi, jos hän saisi tietää puhuneeni Blumen kanssa itse.

Pitäähän hänen tietää säntilleen mitä puutavara tätä nykyä maksaa,

hänellä kun on sahamylly jokaisen sadan virstan päässä Iisalmen ja

Uuraan välillä, ja joka on niin rikas, että hänellä on kamari

täynnänsä hopearahoja ja toinen kuparirahoja. Ettehän te siltä jää

prosenttianne saamatta, ette suinkaan.

Veikkoliini silitti kerta kerralta leukaansa, katsoi arvelevaisesti

eteensä ja sanoi viimein: Noh, Matti tietää että vanha Blume on

kuollut; miten tuo poikansa ymmärtää näitä asioita, en tiedä. Mutta

niinkuin tahdotte, olkoon menneeksi! Aion tänään tuonne konttoriin;

tulkaa silloin mukaani, mutta muistakaa, että minä se olen, joka myyn

metsän.

Matti oli luullut ehdotuksensa hyvinkin sukkelaksi; vaan huomatessaan

että Veikkoliini noin ilman muuta siihen suostui, tuntui se hänestä

varsin typerältä. Hän koitti Veikkoliinin kasvoista urkkia mitä tämä

oikeastaan ajatteli asiasta. Mutta hän oli kuin kiinni pantu kirja,

hänen kasvojensa piirteet olivat kuin kiveen hakatut. Jos hän ei itse

siihen myöntynyt, ei kenkään osannut selittää ryppyjä hänen

kasvoissaan, ja kaikkein vähimmin Matti sitä osasi.

Noitten kahden miehen Vellamo proomussa keskustellessa metsäkaupasta,

oli sumu harventunut. Aamutuuli oli herännyt, reväissyt sumun rikki ja

ajeli nyt viimeisiä ohuita hahtuvia kuni keveitä hattaroita veden

kalvoa myöten. Säteilevä syyskesän aurinko valaisi tuota kaunista

taulua. Kaukana rautatienpenkereen takaa kohosivat Myllysaaren lepät

näkyviin; vasemmalla näkyi Hiekan laivaveistämö ja pyhän Annan

linnoituksen ihantavat ja mustuneet muurit, oikealla vanhan

kauppakaupungin vanhimmat rakennukset. Pienet veneet ja höyryveneet

piirsivät milloin mustia, milloin valkoisia viiruja lahden veteen ja

kajavat liitelivät ilmassa välkkyvän valkoisilla siivillä kaikenlaisia

jätteitä haeskellessaan.

Linna kuvastui virtaan, joka vipevän sinisen silkkinauhan näköisenä

välkkyi tummien muurien ja sataman rantalaiturin välillä.

Veikkoliini ja Kiiskilän Matti keittivät sikurikahvinsa ruhvissa

syödessään aamiaistaan hitaasti ja ääneti, kuten kansan on tapana.

-- Noh, sanoi Matti, kun olivat lopettaneet, menemmekö nyt?

-- Minne siis?

-- Blumelle, tietysti.

-- Oletko järjeltäsi? Luuletko asiain nyt olevan niinkuin vanhan

herran eläessä. Eipähän, nuori herra Blume makaa vielä höyhenpatjoilla

silkkipeitteen alla. Hetken päästä juo hän kalliinta kahvia

jamaikarommeineen kultakupista. Etkö luule minun tuntevan, miten

herrain on tapana elää. Ohhoo, jos kello kahdeksan tahi puoliyhdeksän

saavumme sinne, niin tulemme kyllä aikaisin. Katsos, Amerikassa,

jatkoi Veikkoliini, siellä oli toista, siellä olivat herrasmiehet

ylhäällä jo kello kuusi aamulla ja täydessä työssä; katsos siellä,

sielläpä vasta osattiin rahoja ansaita.

-- Noh, minkätähden tulitte sitte kotiin, jos siellä oli niin hyvä

olla?

-- Se on minun oma asiani, se, sanoi Veikkoliini töykeästi. Pitkän

äänettömyyden jälkeen lisäsi hän: tahtoisitko, Matti, tietää,

minkätähden en viihtynyt tuolla, vai mitä? -- Aikaa meillä on

kyllältä.

Matti nyökäytti myöntäen päätään.

Veikkoliini tuijotti kolkosti veteen, joka pieninä pyörteinä nopeasti

juoksi mereenpäin, ja kertoi sitte lyhyin katkonaisin lausein

elämänkertansa. Alussa oli hänen kylmä, ikäänkuin murtunut puheensa

pontista ja harvaa, niinkuin hän olisi tahtonut tarkoin miettiä

sanojaan; mutta jota edemmäksi hän joutui, sitä enemmän suli jää hänen

sydämmensä ympäriltä, ja tuon umpimielisen, harvasanaisen miehen

suusta valui puheen virta ensikerran monen vuoden kuluessa lämpimänä

ja hehkuvana,

-- Vanhempani olivat kotoisin eräästä pitäjästä tuolla Pielisjärven

seudulla. Äitini oli Kiiskilän kylästä. Minä itse olen syntynyt täällä

kaupungissa. Vanhempani olivat köyhiä, ja varhain täytyi minun lähteä

ulos mailmaan omiin hoteisiini. Sain paikan Blumella, ensin täällä

kaupungissa, ja sitten Uuraassa heidän lautatarhoissaan.

-- Heidän kirjanpitäjänsä siellä oli nimeltään Luukkonen, tarkka mies,

kun häntä pidettiin kurissa, ja sitä kyllä vanha Blume ja hänen oma

vaimonsa tekivät. Ja olipa se akkaa, se. Hän lienee aikoinansa ollut

jotain tuommoista -- ennen. Hänellä oli hiukan rahaa, hän kävi

sormuksissa ja kultaisessa rintaneulassa, hatussa ja silkissä

arkipäivinkin, puhui Tukholman ruotsia, oli äreä kuin kissa, mutta

myöskin puhdas ja säällinen kuin se, paitsi kun hän juopotteli; sillä

näethän, sitä hänen oli tapana tehdä pari kertaa vuodessa, noin

syys- ja kevät-päiväntasauksen aikana. Silloin hän ryvetti itsensä kuin

sika, kirosi ja puhui rivoja, joita hän ei muutoin tahtonut kuulla --

iski kuin haukka ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin, ja käänsi koko

entisen likaisen elämänsä nähtäväksi. Kun puuska oli ohi, oli hän yhtä

hieno, kiiltävä ja tärkätty kuin ennen, ja jumal'armahtakoon, jos joku

uskalsi sanallakaan viitata edellisen päivän tapahtumiin.

-- Luukkosella oli tytär, Emma, lieneekö vain ollut hänen omansa; en

luule sitä. Hän oli muukalaisnaisen näköinen, mustatukkainen ja

mustasilmäinen. Näin monta sellaista Amerikassa. Hän oli

lämminverinen, kuin hänen äitinsä, reipas ja kaunis. Noh, minäkin olin

siihen aikaan nuori. Kesäisin hän minua vaivasi rääkittämällä

englantia ja espanjaa kaikkien mustapintaisten ja punatukkaisten

katteinien kanssa, jotka toivat Uuraaseen suolaa ja kivihiiliä,

valkoista ja mustaa, kuten sanoimme. Mutta talvisin hänellä ei ollut

ketään muuta, kuin minä, jonka kanssa hän saisi puhella. Se oli minun

kesäni se, silloin paistoi minun päiväni, silloin elvyin minä eloon.

Hän opetti minua lukemaan ja kirjoittamaan, vähän ruotsia puhumaan,

mitä vain hän tahtoi. Hänen kietoessaan pyöreän käsivartensa niskani

ympäri, en voinut kieltää häneltä mitään. Olisin vaikka sytyttänyt

tuleen kaikki Blumen lankkuläjät, jos hän olisi sitä pyytänyt.

-- Tahdoin rehellisesti naida hänet, mutta äiti vastasi pyyntööni

lyönneillä ja iskuilla: -- hän oli rajulla tuulellaan. Hän uneksi

tyttärelleen rikkaita katteineja, kauniita perämiehiä.

-- Mutta sitten kävi siksi, että täytyi tulla häät. En eläessäni

unhota sitä suorituspäivää. Ei edes Luukkosen eukko, "rouva", joksi

hän vaati itseään kutsuttavan, kestänyt sitä, vaikka hän olikin yhteen

ja toiseen tottunut. Hän kuoli siihen paikkaan vihasta, konjakista ja

kiihtymyksestä. Ja sitte tulivat häät ja ristijäiset, ja poika

ristittiin Karl Oskariksi, muka Ruotsin kuninkaan jälkeen.

-- Vaimoni oli kelpo ihminen, oiva ihminen, sisimmältä sisukseltaan

hyvä ihminen. Niin, olihan oikein vaikeata käsittää että semmoinen

pääsky oli kasvanut pöllönpesässä.

-- Alussa menestyi kaikki hyvin. Mutta kun ei enää ollut pitkinä

talvina ketään appivaaria katsomassa, niin alkoi hänen käydä alaspäin.

Ja niin tapahtui eräänä päivänä, että täydellinen loppu tuli; hän meni

jäihin Uuraan ja Ravansaaren välillä. Jok'ainoan äyrin oli hän

tuhlannut. Noh, sattuipa amerikankulkija, petrolilaiva, olemaan

siellä. Miehet puhuivat Amerikasta, kuin kultamaasta. Me tahdoimme

joutua tuuleen mailmassa, tulla herrasväeksi, ja kotona kun olivat

ansiolähteet kuivillaan, niin päätimme, että menisin sinne, tuohon

uuteen maahan. Niin pian kuin voisin ansaita matkalipun hänelle ja

pojalle, piti heidän tulla perästä.

-- Olihan tuo hyvästijättö surullinen, ja surullinen oli matkakin.

Olin tuskin päässyt meren yli, kun sairastuin, minut otettiin

sairaalaan, jossa viikkokausia makasin tunnotonna, ja ennenkuin

saatoin kirjoittaa, oli puoli vuosi kulunut siitä, kuin läksin kotoa.

Omaisista en ollut kuullut mitään. Vielä heikkona ja kurjana sain

paikan ja ensimäisen dollarin kappaleen lähetin kotiin. Kuukauden

perästä saatoin jo lähettää kymmenen, sitte kaksikymmentä ja vieläkin

kolmekymmentä dollaria. Mutta vastausta ei kuultu. Kuinka odottelin

kirjettä, kuinka ikävöitsin ja kärsin tuolla kaukana uudisasukkaitten

mökissä äärettömissä metsissä maatessani tulen rätinää savipermannolla

ja myrskyn vinkua mahtavien honkien latvoissa kuuntelemassa, sitä en

voi kertoa. Luulinpa käyväni mielipuoleksi.

-- Viimeinkin tuli kirje Suomesta. Voi! tuossa oli viisidollarini,

joka palasi takaisin, taaskin kirje -- ja taaskin, niissä oli

kaksikymmentä-, kolmekymmentä-, ja satadollarini, jotka palasivat

Suomesta. Nuo kirotut rahat, ne polttivat sormiani, ne kertoivat minun

kadottaneen kaikki. Nyt en enää kestänyt, tunsin että kotimaa kyllä

voi olla ilman meitä, mutta ei kenkään meistä voi olla ilman

kotimaata. Kokosin omaisuuteni, eipä tuota ollut ihan vähän, ja läksin

kotiin. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kun läksin Suomesta,

mutta ei ole vaimoani eikä lastani kuulunut. Alussa luulin hänen

muuttaneen Ruotsiin, mutta sitte sain tietää, että hän oli muuttanut

tuonne ylämaahan Kiiskilään, synnyinkotiini. Kävin siellä

pastorinvirastossa, ja selailipa pastori kaikkia kirjojansa

läpikotaisin. Turhaa! Ei hän niissä ollutkaan. Kirkkoherra sanoi

apumiehensä, erään Hultila nimisen herran, juopotelleen ja

hutiloineen, niin ettei viimevuotisiin kirjoihin ollut luottamista.

Varmaa vain on, että ne poissa ovat.

Veikkoliini oli lopettanut surullisen kertomuksensa. Vellamo proomulla

syntyi hiljaisuus, hiljaisuus semmoinen, että kuultiin lainetten

loiskinaa sen kahnaantunutta keulalaitaa vasten. Veikkoliini tuijotti

luopumatta alas veteen; näytti siltä, kuin olisi koko hänen huomionsa

kääntynyt noihin rasvaisiin vaihteleviin koneöljyleveihin, jotka

pyörivät ja hyppelivät virrassa pysyen aina pinnalla, vaikka laineet

ja virta niitä kuljetti. Kovin liikutettuna istui Matti, nojaten

leveätä leukaansa takkuiseen isoon käteensä; hän oli kokonaan

unhottanut piippunysänsä. Hänen päätänsä painoi pohjalasti, joka ei

ollut tavallista -- ajatuksia.

-- Ota vastaan -- kuka perkele on aluksessa päällikkönä, ota vastaan,

saakelin myyrät, makaatko, huusi samassa käheä vihastunut ääni. Eräs

kanavahöyry oli juuri siltauntumaisillaan, ja virta ajoi sitä

alaspäin, Vellamon peräkeulaa kohti, vaikka kone pani takaperin täyttä

väkeänsä. Vaan nyt oli Matti varuillaan, otti mahtavilla kämmenillään

ja karhunvoimillaan vastaan höyrylaivan keulaa, niin että hänen

jäntevät pohkeensa vapisivat ja leveä selkänsä narskui, mutta höyry

seisahtui kuni käskystä ja Vellamo jäi vahingoittumatta.

-- Olipa tuo väkevä veikele, huusi katteinin käheä ääni

komennussillalta. Sepä miehen kouraus, semmoista voimannäytettä ei

usein nähdä.

Veikkoliini istui ääneti ja umpinaisena, huolimatta parjauksista ja

kiitoksista. Kuten haukka iskee kyntensä kyyhkyseen, iski suru hänen

sydämmeensä joka kerta, kun hän tuli puhuneeksi menneestä elämästään.

Hän oli kadottanut poikansa ja vaimonsa, hän oli kovettunut elämän

koulussa, hän oli tullut synkkämieliseksi, tunteettomaksi,

itsekkääksi, mutta nyt hän taas monen vuoden perästä koki tuota

tunnetta, joka on kaikkia muita katkerampi, suru kadonneesta onnesta.

Mitä apua siitä, että hän pyrkii eteenpäin, ylöspäin. Hänen elämänsä

suuri tarkoitusperä, nousta herrassäätyyn, oli saavuttamatta. Ja

joskin hänen onnistui päästä tuohon huimaavaan korkeuteen, johon hän

lapsuudesta asti oli pyrkinyt, mitä se häntä nyt enään hyödyttäisi.

Jäisi hän sittekin yksinäiseksi. Ei kenkään perisi hänen vaivansa

palkkaa; perheetönnä, ystävätönnä vaeltaisi hän maailman läpi. Mutta

ei, vaikka veikatenkin! ja hän puri yhteen laihat poskipielensä.

-- Kas niin, menkäämme, Matti, sanoi hän ja nousi varovaisesti mutta

päättäväisesti seisaalle.

Molemmat toverit kulkivat verkalleen Kalarantaa ylöspäin, kojujen ohi,

joissa riippui kaikenlaista kirjavaa tavaraa, kääntyivät sitte ylös

tuota ahdasta ja pimeätä Mustaveljesmunkkien katua myöten ja seisoivat

ennen pitkää tuon jykeän ja korean tammioven edessä. Suureen

messinkilevyyn oli koukeroisin gootilaisin kirjaimin piirretty:

Heinrich Friedrich Blume, kauppaneuvos.

Ovi oli suljettu. Matti ja Veikkoliini vetäytyivät syrjään ja

istuutuivat liikakasvuisen ja huonossa hoidossa olevan puutarhan

aidakkeen jalustalle. Puoleksi kuihtunut seljapensas ulotti pisimmät

oksansa aidakkeen yli, levittäen kukkaisloistoaan kadun yleisölle,

kujan likaisille, isoäänisille lapsille. Toinen neljännestunti

toisensa perästä kului. Veikkoliini tuijotti äänetönnä eteensä, kuten

aamun yllättämä huuhkaaja. Mattia alkoi odottaminen väsyttää, hän

haukotteli vähän väliä ja ihmetteli, kuinka herrasmiehet saattavat

vetää unta, vaikka aurinko jo on korkealla taivaan laella.

Viimein herätti joku esine Matin huomiota. Seljapensaan oksissa oli

pieni risti-hämähäkki kutonut verkkonsa. Nyt se keskellä verkkoa,

pieneksi palleroksi kipertyneenä, istui odottamassa, eikö tuo

pitkäkoipinen, laiha vaaksiainen, joka lenteli hitaasti seljapensaan

lehtien ja hedelmäumppujen välillä, tarttuisi viritettyihin satimiin.

Matti seurasi tarkkaavaisesti vaaksiaisen liikkeitä. Eipäs aikaakaan,

kun se jo oli tarttunut verkkoon. Kuta enemmin se sätkytteli, sitä

pahemmin se seikkasi pitkät koipensa verkkoon. Hämähäkki oli

varuillaan hyökkäsi esille oikealla hetkellä, sitoi sitkeän, hienon

langan siellä, silmukan täällä, teki solmun toisessa paikassa, veti

lujemmaksi toisessa, ja sitte se rohkeasti hyökkäsi ison kömpelön

vastustajansa kimppuun. Ja vasta silloin kun vaaksiainen oli oikein

sidottu ja pauloitettu lopetti se hengen uhriltaan.

-- Kas niin, sanoi Veikkoliini, menkäämme sisään nyt, konsuli on

tullut.