I.

Keisarikatua myöten Viipurissa vieri verkalleen ja arvokkaasti mustan

hevosparin vetämät kuomivaunut. Hevoset olivat vanhoja, uskollisia ja

yhdessä hölkyttelemään, vanhoihin vaunuihinsa sekä ijäkkääseen

ajuriinsa tottuneita palvelijoita. Nuo kolme, hevoset, vaunut ja

ajaja, näyttivät kaikki hiukan kuluneilta, mutta kokonaisuudessaan

tekivät ne kumminkin arvokkaan vaikutuksen. Talutellen saapuivat

vaunut tuolle aukolle noissa vanhoissa valleissa, jonka tsaari Pietari

kerran sata kuusikymmentä vuotta sitte ammutti, ja josta hän kulki

sisään tuohon antautuneeseen kaupunkiin. Täällä kääntyivät vaunut

laivasillalle vasemmalle.

Sirosti, viimeisen lyypekiläisen kuosin mukaan puettu konttoriherra

riensi avaamaan vaununovea ja auttoi maahan astumaan ensin nuorta,

sievän, mutta jäykän ja tylyn näköistä naista ja sitte vanhempaa

lihavaa naista, jotka kumpikin olivat syvässä surupuvussa. Vanha

pullea nainen nojausi tuon hienon herrasmiehen käsivarteen.

-- Herra Schönfeld, kysyi hän saksankielellä, joko laiva näkyy?

-- Valitettavasti ei, rouva kauppaneuvoksetar, mutta jo se on kulkenut

Uuraan ohi, -- vastasi puhuteltu melkein nöyrästi. -- Tahtooko rouva

kauppaneuvoksetar istahtaa tuonne penkille?

Puhuteltu ei väitellyt tätä ehdotusta vastaan, ja herra Schönfeld,

kauppahuone Blumen ensimmäinen kirjanpitäjä vei vanhan naisen tyhjälle

penkille; hänen nuorempi seuraajansa neiti Helene Blume seurasi heitä.

Missä nuo kolme kulkivat, vetäytyi tiheä, odottava ihmisjoukko

kunnioittavasti syrjään. Olihan kauppaneuvoksetar Blume kaupungin

mahtavimpia rouvia, ja surupuku, jossa hän sekä hänen tyttärensä,

korkeasti kunnioitetun, neljä päivää sitten kuolleen perheenisän

vuoksi kävivät, vaikutti, että yleisö, ahdingosta huolimatta, oli

tavallista alttiimpi tilaa antamaan.

Naiset kävivät matalalle penkille istumaan ja ympäristöstään

huolimatta alkoivat he puhella matalaäänisesti saksankielellä.

-- Kauvanko nyt siitä on, kun Emil viimeksi matkusti ulkomaille, kysyi

äiti. Sehän oli samaan aikaan kuin nytkin, kesäkuulla, vuonna...

-- Etkö sitä muista, äiti. Sehän oli heti tädin kuoleman jälkeen,

syksyllä tulee neljä ja puoli vuotta siitä.

-- Oh, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, kas, miten sukkelaan

vuodet kuluvat. Olisin toivonut tuon rakkaan pojan kotiin tulevan

iloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Ja

kauppaneuvoksetar painoi nenäliinansa kyyneltyviin silmiinsä. -- Ja

isä raukka, joka ei saanut nähdä...

-- Kas niin, äiti kulta, älä nyt puhu siitä asiasta, hillitse itseäsi

nyt siksi, ole niin hyvä. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänäpäivänä

tänne. Muuten olisi Emilin pitänyt hiukan kiirehtiä. Kaksi vuotta

yhtenänsä on hän luvannut palata kotio, eikä hänen viipymistään nyt

voi puolustaa.

-- Mutta, Lilli, miten voit noin puhua ainoasta veljestäsi? keskeytti

rouva Blume tytärtään.

-- Jo näkyy laiva, sanoi herra Schönfeld, kiirehtien naisten luo. --

Se on jo Keihäsniemen kohdalla.

-- Ja onko herra Schönfeld aivan varma siitä, että Emil herra on

mukana?

-- Aivan varma. Emil herra pyysi sähkötietä rahoja ja sanoi lähtevänsä

Hampurista viime tiistaina, matkustavansa ensimäisessä laivassa

Lyypekiin, eikä ole epäilemistäkään, että hän nyt vihdoinkin palaa

kotio.

Sana "vihdoinkin" vaikutti pahasti rouva Blumeen. Hän käänsi kalpeat,

täyteläiset kasvonsa tyttärensä puoleen ja sanoi niin ääneen, että

herra Schönfeldkin saattoi sitä kuulla:

-- Jos Emil olisi kuinkin kiirehtinyt, niin, tiedäthän sen, ei hän

mitenkään olisi ehtinyt kotiin ennenkuin loppu tuli. Paitsi sitä

viipyi hän ulkomailla rakkaan isänsä luvalla.

Herra Schönfeld ymmärsi yskän ja vetäytyi syrjälle. Neiti Helenen

jäykät piirteet jäykkenivät vielä enemmän; hän näytti silmänräpäyksen

taistelevan sisällistä taistelua, tuliko hänen ruveta tuohon arkaan

asiaan, puhelemaan veljestänsä, vai eikö -- hän piti parempana olla

vaiti.

Oltuansa kauan aikaa vaiti rupesi rouva Blume jälleen puhumaan

pojastaan. Harrasta lempeyttä ja myötätuntoisuutta osoittavalla

äänellä sanoi hän: tiedätkö että Emil kuuluu suuresti muuttuneen viime

vuosina, niin sanoo ainakin Doris Hanemann, joka hiljakkoin näki hänet

Hampurissa.

-- Niin, hän kuuluu todellakin suuresti muuttuneen. Tiedäthän, äiti,

että hän muun muassa on kovin laihtunut ja menettänyt muhkean

tukkansa.

-- Niin, hänen tukkansa on aina ollut heikkokasvuinen, ja mitä siihen

tulee, että hän on laiha, niin...

Nyt vihelsi höyrylaiva. Syntyi kova liike väkijoukossa, joka tunkeutui

sille kohdalle, missä höyrylaiva tavallisesti laski rantalaudat. Parin

minuutin perästä läheni tuo iso höyrylaiva verkkaan ja mahtavasti.

Katteinin käskysanat, koneen pörinä, potkuri, joka loiskutteli virran

vettä, ja höyry, joka sihisten hyökkäsi ulos, voittivat rantajätkien

huudot ja vilkkaan puhelun, johon laivan matkustajat ja yleisö

rannalla ryhtyivät. Rantalaudat laskettiin, ja odotteleva yleisö

valloitti laivan, kuni piiritetyn kaupungin.

Rouva Blume ja hänen tyttärensä istuivat vielä rahilla odottamassa,

kunnes nuori, varreltaan naisentapainen, vaalakka ja laiha mies, jonka

kaunismuotoisiin kasvoihin elämänkyllästys oli piirtänyt jälkiään,

tuli rantalaudalle ja epäröiden katseli ympärilleen. Nyt juoksi herra

Schönfeld esille, vapautti kumarrellen ja tervehtien nuoren miehen

hänen matkakamsuistaan ja osoitti näytännöllisellä liikehdyksellä

noita kahta naista.

Herra Emil, sillä hän se oli, kiirehti sinne, sulki ensin äitinsä ja

sitten sisarensa syliinsä. Molemmat naiset hillitsivät uljaasti

liikutuksensa. Herra Emil näytti vaivatulta ja raukealta; hän antoi

käsivartensa äidilleen ja vei hänet vaunuille, auttoi häntä siihen,

nousi itse sisään ja nyökäten hyvää päivää Antti ajajalle käski hän

tämän kiireesti ajaa kotiinpäin.

Kun vaunun ovi oli suljettu, purskahtivat molemmat naiset äkkiä

itkuun.

-- Isä sanoi terveisiä, kuiskasi äiti. Huomenna on hautajaiset.

Herra Emil oli kuin tulisilla hiilillä. Hän puristi naisten käsiä

lausumatta sanaakaan. Tuo hillitön itku, nuo kasvot, jotka hän nyt

näki muuttuneina monen vuoden vaikutuksesta ja tempovaisen itkun

vääntäminä, tekivät häneen ikävän vaikutuksen, joka poisti hänen

surunsa,

Blumen talo mustaveljesmunkkien kadun varrella oli vanha, ruma

kaksikertainen kivirakennus. Alikerta, joka oli rakennettu

hakkaamattomista harmaakivijärkäleistä ja sisustettu kellareiksi ja

varastohuoneiksi, oli varustettu ainoastaan parilla ristikollisella

aukolla kadulle päin sekä suurella holvikkaalla, melkein aina

suljetulla portilla. Ihan portin viereen oli joku Blumen pohattasuvun

jäsen asettanut vankan tammioven, jossa oli suuressa messinkilevyssä

kauppahuoneen nimi. Kokonaisuudessaan muodosti kaikki tämä

rakennustaiteellisen osaseikan, joka oli mitä jyrkimmässä

ristiriidassa rakennuksen ruman etusivun kanssa. Ylikerrassa, joka oli

tiilistä ja huonosti kalkittu, olivat asuin- ja konttorisuojat. Tässä

huoneessa oli Blumen suku polvi polvelta elänyt ja asunut melkein sata

vuotta.

Nyt aukeni raskas portti narisevilla sarannoillaan, ja vanhan, kavioin

kopseesta ja vaunujen ratinasta humisevan portin läpi ajoi Blumen

perhe pihalle. Jos kadunpuolinen rakennus oli kolkko, mitätön ja ruma,

niin oli piha sitävastoin päiväpaisteinen ja mieluinen paikka. Se

kohosi pengerrellen korkealle, niin että rakennus pihanpuolelta oli

ainoastaan yksinkertainen. Taimpana korkeimmalla penkereellä kasvoi

kymmenkunta ikivanhoja vaahteria ja lehmuksia vanhanaikuisen

patsas-sivustaisen paviljongin ympärillä. Siellä täällä

seisoi pihamaalla joukko mitä erilaisimpia puu-, irtokivi- ja

tiili-ulkohuoneita ilman järjestyksettä ja erisuuntaisia, joitten

jyrkät päädyt kohosivat rehevien selja-, sireeni- ja akaasiapuitten

sekä muutamien koivujen väliltä.

Blumen perheeläiset astuivat sisään vanhaan asuntoonsa. Herra Emil

katsoi ympärilleen. Kaikki oli näissä suojissa näköisensä, jommoisina

hän ne lapsuudestaan saakka oli nähnyt, valkoiset seinäverhot,

jouhivaatteella päällystetyt mahonkihuonekalut, Liverpoolin kello

yksitoikkoisine soittokoneineen ja vanhat perhekuvat kapeissa, melkein

pyöreissä kehyksissään. Ikkunain välillä oli pandanus-kasvi, johon

hänen mielestään ei ollut kasvanut lehteäkään lisää, siitä kuin sen

lehtioat häntä poikana pistivät. Ja hänen äitinsä ja sisarensa

muuttumattomina, kuten kaikki elostelevat ihmiset, kuten kaikki, jotka

kuluttavat aikaansa pianon ja koruompeluksen ääressä, joitten

pontevuutta ei milloinkaan ole tarvittu koetella, ja jotka eivät

koskaan ole tunteneet täydellistä kärsimystä eivätkä täydellistä iloa.

Yksi ainoa oli muuttunut, ja tämä oli hän itse. Valtaavan ahdistuksen

ja alakuloisuuden tunteen alaisena, joka tunne ei antanut vähintäkään

tilaa sille surulle, jota, kuten hän kyllä tajusi, hänen olisi pitänyt

tuntea isänsä äsken tapahtuneen kuoleman johdosta, ajatteli hän

tulevaisuutta, elämää tässä vanhanaikuisessa rumassa kodissa, tässä

pienessä yksitoikkoisessa kaupungissa. Hän ajatteli vaivaa, huolta ja

taistelua tämän ijäkkään kauppahuoneen puolesta, joka oli elänyt

melkein sata vuotta ja joka nyt taisteli suuria vaikeuksia vastaan,

jotka hänen tuli selvittää.

Suuressa vierashuoneessa makasi vanha Blume ruumiinarkussaan, jonka

ympärillä seisoi kaksi riviä suoria, tummia kypressejä; arkun

jalkopäässä oli komea parvi valkoisia jaapanin liljoja, joitten tuoksu

taisteli voittoisaa taistelua kalmanhajua vastaan. Blumen perhe astui

sisään sanoaksensa vielä kerran viimeiset jäähyväisensä vainajalle.

Tuolla lepäsi vanhus, katoavaisuuden leima vielä voimakkaissa ja

päättäväisissä kasvoissaan. Se kovuus, joka hänen eläessänsä oli

leimannut hänen kasvonsa, oli haihtunut, ja tavaton suopeuden sävy

painoi niihin melkein oudon ilmeen.

Kauppaneuvoksen puoliso seisoi poikansa vieressä. Ei ole mahdollista

kertoa sitä sanatonta levottomuutta ja hellyyttä, jolla hän katseli

poikansa kasvoja, jotka, vieläpä kuolleenkin rinnalla näyttivät

hivuneilta ja kuihtuneilta.

Emil katseli isäänsä unessakävijän tavalla, tuntematta alussa mitään

varsinaista tunnetta.

Vanha Liverpoolin kello tuolla kakluunin sivulla alkoi soida

määräperäisiä lyöntejään: yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi

luki hän koneentapaisesti. Hän muisteli mitenkä hänen isänsä oli

tapana täsmälleen viiden lyönnillä sanoa: "kas niin, poikani, nyt

menemme konttoriin", ja tätä sanoessaan hymyili hän ystävällisesti ja

kehoittavaisesti. Ei isä nyt milloinkaan enää hymyilisi hänelle eikä

laskisi kättänsä hänen olalleen.

Tämä kellonlyönti ja tämä muisto herättivät äkkiä Emilin hänen

unteluudestaan. Raju epätoivo hänet äkiltä yllätti. Hän heittäysi

kuolleen viimeisen vuoteen viereen; kyyneleet virtasivat hillittömästi

hänen silmistään. Yhdessä silmänräpäyksessä näki hän selvästi sielunsa

sisuksen; häntä huimasi nähdessään pohjattomuutta siellä. Hän suri

yhtä paljon itseään kuin kuollutta vanhusta.

Herra Emil oli hekumoitsija taipumuksen, kasvatuksen ja miettimisen

kautta. Itsekkäänä synnyltään, kuten me kaikki, äitinsä

hemmottelemana, opettajansa hempimänä, naisten ihailemana ja ankaran

isänsä erillään pidättämänä kaikesta varsinaisesta osanotosta

kauppa-asioihin, ei hän koskaan ollut oppinut vakaisesti

ponnistelemaan, todellisesti taistelemaan taipumuksiaan ja halujaan

vastaan. Hänelle olivat huvit aikaiseen tulleet elämän määräpääksi. Ja

kun raihnas ruumis, riutunut hermosto eivät enää sallineet elämän

kiehuvien nestetten helmeillä ja vaahdota hänen sisässään, oli hän

koettanut keinollisesti verestää unteluuttaan ja tylsyyttään. Askel

askelelta oli hän joutunut viimeisen ja kavalimman ystävän, morfiinin,

haltuun. Jo aikoja sitten oli hänelle tullut se hetki, jolloin

huvitusten varasto oli loppuneena ja ilon loriseva puro kuivuneena.

Pitomalja oli tyhjennetty pohjaan, ja nyt oli hänen ympärillään

jälellä ainoastaan tuo määrätön tyhjyys, joka on itsekkäisyyden

rangaistus -- tuo tyhjyys, joka on elämänkyllästyksen ja inhon äiti,

tuon epikuurolaisuuden pohjalla aina olevan elämänhaluttomuuden ja

kuolonhaluisuuden äiti. Tuosta määrättömästä tyhjyydestä ympärillänsä

näki hän yhden ainoan tien -- kuoleman -- kuoleman, sen oven, joka

aina on peräytymistä varten niille avoinna, jotka tahtovat välttää

elämän ikävyydet ja sen kärsimykset.

Ja Emil katseli ihmetellen, liikutettuna, kauhistuneena, mutta

salaisen huumauksen valtaamana kuolleen rauhallisia piirteitä.

Tuo hiljainen nukkuminen, tuo rauha, joka kuvautui tuossa

kangistuneitten piirteitten onnellisessa hymyilyssä, olihan

se kuolema, tuo suuri tuntematon, joka vapauttaa meidät

katumuksesta ja tuskista, elämän inhosta, sen kyllästyksestä ja

sen yksitoikkoisuudesta.

Häntä huimasi, sillä tuo suuri hävintö kuvastui hänen eteensä

houkuttelevin valoin. Tämä kaikki ei haamottanut hänen sielunsa

silmissä ajatuksen loogillisen johdonmukaisuuden muodossa, ei, vaan

tuskin tajuttuna sisällisenä silmäilynä, kuten aavistuksen

kuvalaitelma, valtasivat hänet menneisyys ja se, mikä oli tulossa.

-- Emil, Emil, sanoi hänen äitinsä kovasti liikutettuna, mutta

onnellisena siitä mielen syvyydestä ja siitä voimakkaasta tunteesta

kuollutta kohtaan, jotka hänen poikansa silminnähtävästi osoitti. --

Emil, hillitse kyyneleesi. Sinä olet väsyksissä matkasta; tule,

poikani, astu vierashuoneeseen. Kas tässä, lasi vettä. Helene, joudu,

joudu, anna veljellesi lasi vettä!

Ja rakkaalla väkivallalla vei hän poikansa pois huoneesta.

Helene teki, niinkuin äiti oli sanonut, luoden samalla kummastelevan

katseen veljeensä. Hän oli kasvanut hänen kanssansa lapsesta alkain,

hän oli tuntenut itsensä syrjään sysätyksi kodissa, hän tunsi veljensä

perinpohjin; hän ei ollut odottanut tätä ankaraa surun puuskaa. Hän

tiesi isän ja pojan välin jo monta vuotta olleen kalsea, ja että tämä

keskinäinen kalseus ei perustunut satunnaiseen tyytymättömyyteen

toisen tahi toisen menetykseen, vaan syvälle käypiin syihin,

erilaiseen elämänkäsitykseen ja elämänmäärään.

Vähitellen hillitsi Emil itsensä; hän istuutui äitinsä ja sisarensa

väliin. Hetki hetken perästä kului hiljaiseen puheluun vainajasta,

hänen viimeisistä sanoistaan, mistä hän oli puhunut, ja mikä oli

kiinnittänyt hänen mielensä viimeisinä aikoina, hänen tautinsa kulusta

ja siitä myötätuntoisuudesta, jota perheen ystävät olivat osoittaneet

heille kaikille.

Täällä mainittiin nimiä, jotka Emil herrassa herättivät muistoja

aikoja sitten kuluneista onnellisista päivistä, -- nimiä, jotka soivat

kuin hiljainen, suloinen laulu kaukaisessa, ihanassa etäisyydessä.

Vähitellen, lempeästi ja hiljaisesti solmeusivat uudestaan ne siteet,

jotka ennen olivat sitoneet Emil herraa tähän kotiin, tähän maahan,

jota hän ei ollut moneen aikaan nähnyt. Kuinka oli hän voinut itsensä

niistä irroittaa, kuinka vuosikausia elää kaukana suuressa mailmassa?

Mitä oli hän siellä käynyt etsimässä ja mitä oli hän löytänyt, joka ei

hänellä jo ollut? Oliko siellä käsi, joka yhtä hellästi pusersi hänen

kättänsä, kuin näitten kahden?

Ja kesän hämy laskeutui, ja lehmukset tuolla penkereellä hajoittelivat

suloisimpia tuoksujaan ja täyttivät huoneen hyvällä hajulla. Ulkona

ikkunapeltillä kuhersivat vielä kyyhkyset. Kaukana kohosi Pyhän Olavin

torni ruskottavaa taivasta kohti, kuten jättiläinen satujen maasta.

Puheet ja kyyneleet, itkut ja huokaukset vajosivat luonnon suureen,

hiljaiseen pyhään rauhaan ja vienot muistot muinaisista päivistä

nousivat vanhan kodin jokaisesta nurkasta.

Ei se nyt enää ollut kylmää ja rumaa, ei, se oli kaunista ja rikasta,

täynnänsä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, unelmia ja toiveita. Monen

vuoden perästä oli Emil jälleen viruttanut sielunsa kotimaan ilmassa,

puhdistanut ajatuksensa kodin ilmanalassa. Ja sanottuaan viimein hyvää

yötä äidilleen ja sisarelleen ja tultuansa ylös huoneeseensa, tuohon

huoneeseen, missä hän oli elänyt onnellisimmat päivänsä, tunsi hän

olevansa parempi, vahvempi, onnellisempi, tunsi elämänhalua ja

uljuutta värehtivän väsyneessä sielussansa.

Hän teki mitä parhaimmat päätökset, hän tahtoi tarmolla ryhtyä työhön.

Hän havaitsi edenneensä vartiopaikalle, jota hänen isänsä

kolmekymmentä vuotta oli uskollisesti puolustanut, jonka hänen

isänisänsä ja isänisän isänsä kukin vuorostaan olivat jättäneet

perinnöksi vanhimmalle pojallensa.

Nyt oli hänen vuoronsa tullut. Hän oli kaikkea elämässä koettanut

paitsi työntekoa. Entä jos työnteko vapauttaisi hänet väsymyksestä ja

elämänhaluttomuudesta. Hän nousi päättäväisesti ja otti esille

kalukotelonsa, haki siitä ja tapasi pienen pullosen. Senjälkeen

astuskeli hän viivyttelevin askelein ikkunalle, avasi sen

arvelevaisesti ja vastahakoisesti. Epäröiden viimeiseen saakka, päästi

hän pullosen kädestään, se putosi kilisten katuojalle tuolla alhaalla

ja kilahti tuhansiin palasiin. Hän vetäisi huojennus-henkäyksen ja

tuijotti alas hämärään syvyyteen.

Minun täytyy koettaa, ajatteli hän. Ja sitte hän tähysteli ruusuista

iltataivasta, jossa jokunen linnapääsky vielä lenteli vanhan linnan

ympärillä pyytäessään hyttysiä ja hyönteisiä. Tummansininen viiru

taivaanrannalla ennusti myrskyisää päivää, mutta Emil herra ajatteli:

tulkoon myrsky, työ minua auttaa.

Silloin liikkuivat äkkiä hänen sieraimensa, hänen poskilihaksensa

vavahtivat, hän alkoi haistella, hieno, mutta läpitunkeva haju nousi

alhaalta; sekoittuen lehmuksen tuoksuun se tunkeusi iltatuulen

siivillä sisään huoneeseen. Oh, miten hyvin hän tunsi tuon viettelevän

hajun! Kiivaasti sulki hän ikkunan ja pakeni, mutta hänen kaunis

unelmansa oli jo vaalennut, ja hänen lujimmat päätöksensä tuntuivat

hänestä jo järkähtyvän.