Suuressa metsässä kaukana Suomen erämailla seisoo aivan lähellä
toisiansa kaksi korkeata honkaa. Ne ovat niin vanhat, niin vanhat ett'ei
kukaan enää tiedä, koska ovat olleet pieninä, ja hyvin etäältä jo voipi
ne tuntea, sillä niiden pimeät latvat kohoovat korkealle yli muiden
puiden. Keväällä laulurastas visertelee suloisia virsiä heidän
oksillansa, ja pienet vaaleanpunaiset kanervankukkaset luovat niin
hartaan nöyriä silmäyksiä ylös heidän puoleensa, juuri kuin tahtoisivat
sanoa: "Hyvä Jumala, onko mahdollista kasvaa noin pitkäksi ja tulla noin
isoksi ja vanhaksi tässä maailmassa?" Mutta talvella, kuin pyryilma
peittää koko seudun lumeen, ja nurmi on muuttunut ja kanervankukat
nukkuvat syvässä nietosten valkean vaipan alla, silloin raju myrsky
riehuu honkien latvoissa ja pyyhkii pois lumen niiden ikuisesti
viheriöiviltä oksilta; ja tuulispää hajoittaa suuria huoneita ja kaataa
kokonaisia metsiä, mutta hongat seisovat järkähtämättöminä, he eivät
huoju eivätkä taitu, vaikka kaikki heidän ympärillään taittuu. Onpa se
jo jotakin, semmoinen jäykkyys ja vahvuus.
Lähiseudulla on kunnas metsässä ja kunnaalla turvekattoinen torpantölli,
jossa on vain kaksi pientä ikkunaa. Siinä asuu köyhä mökkiläinen
vaimoineen, ja heillä on pieni perunamaa sekä peltotilkku lähellä
mökkiä. Mutta talvella hakkaa mökkiläinen tukkia metsässä ja vedättää ne
alas suurelle sahalle, joka on peninkulman päässä sieltä, ja sillä
ansaitsee hän niin paljon, että se töin tuskin riittää voiksi, leiväksi,
maidoksi ja perunoiksi; vaan siinähän sitä jo onkin. Moni saa tyytyä
petäjäiseen, eikä ole voin muruakaan särpimeksi.
Mökkiläisillä on kaksi pientä lasta: poika, jonka nimi on Sylvesteri, ja
tyttö, jonka nimi on Sylvia. Kummallista on, mistä he ovat semmoiset
nimet saaneet; kenties metsästä, sillä latinan sana _sylva_ merkitsee
metsää. Mutta Sylvesteri seisoo almanakassa ja on vuoden viimeinen
päivä, joten pojalla joka vuosi on nimipäivänsä uudenvuoden aattona.
Tapahtuipa muutamana talvipäivänä, vieläpä juuri Sylvesterin päivänä,
että molemmat lapset läksivät metsään ansojansa kokemaan; sillä siellä
oli viljalta jäniksiä ja metsikanoja. Ja äläpäs mitään; oli kun olikin
Sylvesterin ansassa jänis, ja Sylvian ansassa taasen oli metsikana.
Mutta sekä jänis että metsikana elivät vielä ja olivat tarttuneet vain
jaloista kiini, ja ne rupesivat vikisemään niin surkeasti, että se
lapsista kuului kummalliselta. "Päästä minut, saat jotain hyvää!" sanoi
jänis. "Niin päästä minut, saat jotain hyvää!" sanoi metsikana.
Lapset päästivät heidät irti. Nytkös jänis metsään kiitämään, minkä
ennätti, ja metsikana lentämään, minkä siivet kantoivat, ja molemmat
huusivat: "Kysy Rutimolta ja Pilviparralta! Kysy Rutimolta ja
Pilviparralta!"
"Mitä se merkitsee?" sanoi Sylvesteri suutuksissaan; "nuo kiittämättömät
veitikat eivät edes kiittäneet."
"He käskivät meitä kysymään Rutimolta ja Pilviparralta", sanoi Sylvia.
"Ketkähän ne ovat? En ole koskaan ennen kuullut niin kummallisia nimiä."
"En minäkään", sanoi Sylvesteri.
Samassa kävi tuima talvituuli kahteen korkeaan aivan lähellä olevaan
honkaan, ja niiden pimeissä latvoissa syntyi kova kohina, ja lapset
kuulivat kohinassa kummallisia sanoja.
"Seisotko vielä, Rutimo veikkoni?" sanoi toinen hongista.
"Seisonpa niinkin", sanoi toinen; "mutta miten on sinun laitas, veikko
Pilviparta?"
"Rupeen vanhaksi käymään", vastasi Pilviparta. "Tuuli taittoi oksan
latvastani."
"Olethan lapsi vain minun rinnallani", sanoi Rutimo honka. "Vain
kolmensadan viidenkymmenen vuoden vanha, ja minä jo olen täyttänyt
kolmesataa kahdeksanyhdeksättä. Lapsi vain! Lapsi vain!"
"Nyt palajaa myrsky takaisin", sanoi Pilviparta honka. "Paras on, että
laulamme pikkusen, niin on oksillani jotain miettimistä."
Ja niin rupesivat he laulamaan myrskyssä:
Syvään maan
Sisustaan,
Kauas aikain hämärään
Juuret käy,
Niit' ei näy
Myrskyt saavan järkkymään.
Talvi entää,
Kesä kanssa,
Vuodet lentää
Lentoansa,
Ihminen
Alkuns' saapi,
Katoaapi,
Mepä sentään
Seisomme.
Ihmis-lapsi,
Tukevaksi,
Kuin me, suureks
Kasva vain,
Perustain
Vuoriin juures.
Kasva näin
Rohkeasti
Pilviin päin,
Tähtiin asti;
Nosta pääsi korkeellen,
Ninkuin mekin, taivaasen.
"Haastelkaammepa nyt ihmislasten kanssa", mörähti Rutimo honka.
"Mitähän ne nyt mielivät sanoa", sanoi Sylvesteri.
"Ei, mennään kotia", sanoi Sylvia. "Minä pelkään niin noita pitkiä puita
kummallisine lauluineen."
"Äläs vielä, tuolla näen isän tulevan kirves olalla", sanoi Sylvesteri.
Ja samassa tulikin mökkiläinen.
"Kah, tuossapa seisookin juuri kaksi semmoista puuta, kuin tarvitsen,"
sanoi hän, ja niin kohotti hän kirvestänsä hakkaamaan maahan Rutimoa.
Mutta lapset rupesivat itkemään. "Älä, isä kulta, kaada Rutimoa ja
Pilvipartaa", sanoi Sylvesteri.
"Hyvä, rakas isä, älä kaada niitä", rukoili Sylvia. "Ne ovat niin vanhat
ja ovat laulaneet meille laulun."
"Mitä lapsellisuutta se on!" sanoi mökkiläinen. "Juuri kuin vanhat puut
voisivat laulaa! Mutta yhtäkaikkipa tuo on; koska rukoilette niiden
edestä, voin maa etsiä itselleni pari muuta puuta."
Ja niin hän läksi etäämmälle metsään, mutta lapset jäivät uteliaina
paikoilleen, kuuntelemaan, mitä Rutimo ja Pilviparta nyt sanoisivat
heille.
Eikä aikaakaan, niin jo tuli tuuli takaisin myllyltä, joka oli jauhanut
niin rajusti, että kivet kipinöitsivät, ja taasen se alkoi suhista
honkain latvoissa. Nyt kuulivat lapset aivan selvästi, että puut jälleen
rupesivat puhumaan.
"Te olette pelastaneet henkemme," sanoivat he, "ja se oli rehellisesti
tehty teiltä. Nyt saatte pyytää lahjan kummallekin, ja mitä hyvänsä
tahdotte, sen teille annamme."
Lapset tulivat hyvin iloisiksi, mutta joutuivat samalla hyvin ymmälle.
Ei heillä mielestänsä ollut juuri mitään toivottavaa tässä maailmassa.
Mutta lopuksi sanoi Sylvesteri: "Tahtoisin kernaasti, että tulisi vähän
päiväpaistetta, niin paremmin näkisimme riekkojen jälkiä lumesta."
"Niin", sanoi Sylvia, "ja minä tahtoisin mielelläni, että kohta tulisi
kevät ja lumi alkaisi sulaa, niin linnut taas rupeaisivat laulamaan
metsässä."
"Hullut lapset," sanoivat puut, "olisitte voineet pyytää kaikkia
kaunista maailmassa, ja sen sijaan pyydätte mitä kuitenkin tulee
tapahtumaan ilman teidän tahdottanne. Mutta, te olette pelastaneet
henkemme, ja sentähden pääsette toivonne perille paremmalla ja
kauniimmalla tavalla. Sinä, Sylvesteri, saat sen lahjan, että missä sinä
kuljet ja mihin katsot, siellä paistaa päivä sinun ympärilläsi. Ja sinä
Sylvia, saat sen lahjan, että missä kuljet ja missä avaat pientä
suutasi, siellä on kevät ympärilläsi, ja lumi sulaa. Onko hyvä niin?"
sanoivat hongat.
"On, on", huusivat lapset suurella ilolla, "siinähän on enempi, kuin
olemme pyytäneet, ja kiitoksia, rakkaat puut, hyvistä lahjoistanne."
"Hyvästi nyt, hyvät lapset", sanoivat puut. "Onnea matkalle!"
"Hyvästi, hyvästi", sanoivat lapset ja rupesivat kulkemaan kotiin päin.
Kulkiessansa katseli Sylvesteri ympärillensä, niinkuin hänen tapansa
oli, oliko riekkoja puissa, ja katso, vallan ihmeellistä! mihin hän
katseli, siellä lensi ikäänkuin auringon säde hänen edessänsä ja loisti
kirkkaasti ja kimaltaen kuin kulta puiden oksilla. Yhtä suuri oli
Sylvian kummastus, kuin hän huomasi, että lumi alkoi sulaa kummallakin
puolella polkua, jota he astuivat. "Näetkös, näetkös", huusi hän
veljellensä, ja tuskin oli hän avannut suutansa, ennenkuin ruoho alkoi
nousta hänen jalkainsa juuresta ja puiden lehdet alkoivat puhjeta, ja
ensimmäisen leivosen kuultiin livertelevän korkealla sinisellä
taivaalla.
"Tämäpä on hauskaa!" huusivat lapset ja tulivat ihastuksesta hyppien
kotiin äitinsä luo. "Minä voin nähdä päiväpaistetta!" huusi Sylvester.
"Minä voin sulattaa lunta!" huusi Sylvia.
"No, voihan tuota kuka hyvänsä", sanoi äiti nauraen. Mutta ei aikaakaan,
niin sai äiti suuret silmät. Vaikka ilta alkoi pimetä, ei tullut pimeä
tuvassa, vaan siellä oli kirkas päiväpaiste, kunnes Sylvesteriä rupesi
nukuttamaan ja hänen silmänsä vähitellen painuivat umpeen. Ja vaikka
talvi oli alussa, levisi tuvassa niin keväinen ilma, että luutakin
rupesi työntämään lehtiä varrestansa nurkassa, ja kukko joutui aivan
hämillensä ja alkoi laulaa iltapuhteella. Ja tätä kesti aina siihen
asti, kuin Sylvia nukkui.
"Kuules, isä", sanoi akka, kuin torppari tuli kotiin. "Lasten laita ei
suinkaan ole oikein; minä pelkään, että ovat metsässä joutuneet jonkun
haltian valtaan."
"Sinä hourailet vaan, akkaseni", sanoi torppari. "Minä tahdon kertoa
sulle jotain uutta. Osaatko arvata? Kuningas ja kuningatar matkustavat
läpi maan ja tulevat huomenna kulkemaan kirkkomme ohitse. Mitäs arvelet,
jos ottaisimme lapset kerallamme ja lähtisimme sinne niitä katselemaan."
"Se minulle mieleenpä", sanoi akka. "Kuningasta ja kuningatarta ei saa
nähdä joka päivä."
Seuraavana aamuna olivat torpanväki ja lapset hyvissä ajoin matkalla
kirkolle ja olivat niin iloissansa siitä, mitä nyt saisivat nähdä,
ett'ei kukaan niistä ajatellut, mitä eilen oli tapahtunut. Eivätkä he
huomanneet, kuinka päiväpaiste lensi heidän rekensä edessä ja kuinka
koivujen lehdet puhkesivat heidän ympärillänsä tien vieressä.
Kuin he tulivat kirkolle, oli siellä paljo väkeä koossa, mutta kaikki
olivat he peljästyneinä ja tuskissansa. Kuningas oli hyvin pahoillansa,
sanoivat he, siitä että maa oli niin autio ja viljelemätön, ja kun hän
oli hyvin ankara mies, niin syytti hän siitä kansaa ja oli varmaankin
kovasti tätä rankaiseva. Kuningattaresta tiedettiin, että häntä paleli
täällä Suomessa ja että hän oli sangen surullinen ja suuttunut koko
matkaan.
Tätä nyt tiesivät kaikki edeltäpäin, ja sentähden vapisivat kaikki, kuin
kuninkaalliset reet ajaa hajottaen tulivat tietä myöden. Kuningas näytti
ankaralta ja kuningatar itki, mutta kuitenkin viipyivät he kirkolla niin
kauan, kuin muutettiin hevoisia, ja sill'aikaa katselivat he
ympärillensä, sillä rekien hopealla silatut kuomit olivat lasketut alas.
"Kas kuinka kaunista päiväpaistetta äkkiä olemme saaneet", sanoi
kuningas ja nauroi hyvin armollisesti niinkuin muidenkin ihmisten on
tapa. "Minä en voi käsittää, miksi nyt yht'äkkiä tulin niin iloiseksi",
sanoi hän.
"Se tulee kai siitä, että teidän majesteettinne olette syönyt hyvän
suuruksen", sanoi kuningatar. "Niin on minunkin laitani. Minusta on,
kuin olisi sydämmeni äkkiä lämminnyt."
"Se tulee siitä, että teidän majesteettinne nukuitte hyvin viime yönä",
sanoi kuningas. "Mutta katsos vain, kuinka kaunis se kuitenkin on, tämä
kolkko Suomi. Katsos kuinka aurinko loistaa noihin kahteen korkeaan
honkaan tuolla metsässä. Tähän pitäisi meidän rakentaa kuninkaan kartano
itsellemme."
"Niin, tehkäämme niin, herra ja kuningas", sanoi kuningatar. "Näillä
paikoin mahtanee olla suopea ilmanala. Katsos vain, kuinka viheriät
lehdet puhkeavat puista keskellä talvea."
Samalla huomasivat he Sylvesterin ja Sylvian, jotka olivat kavunneet
aidalle, voidaksensa oikein tarkkaan nähdä kuninkaallisen perheen, ja
Sylvia laverteli iloissansa niin, että kuivettunut aita työnsi suuria
viheriöitä lehtiä hänen ympärillensä. "Kas tuolla seisoo kaksi sievää
lasta", sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne reen luo."
Lapset tulivat. "Kuulkaa", sanoi kuningas, "minä pidän teistä, minä
tulen vallan iloiseksi, kuin näen teitä, tulkaa luokseni rekeen, niin
saatte ajaa meidän kuninkaalliseen hoviimme ja saatte kulta vaatteita ja
tulette tekemään kaikki ihmiset iloisiksi."
"Ei, kiitoksia, herra kuningas", vastasivat Sylvesteri ja Sylvia.
"Meistä on parempi ilahuttaa isää ja äitiä. Ja hovissa tulisi meidän
ikävä Rutimoa ja Pilvipartaa."
"Eikö käy laatuun, että isä ja äiti ja Rutimo ja Pilviparta tulevat
kanssanne?" kysyi kuningatar, sillä hänen sydämmensä oli nyt niin
sanomattoman lämmin.
"Ei, kiitoksia, rouva kuningatar", sanoivat lapset uudestaan; "se ei käy
laatuun, ne kasvavat metsässä."
"Mitä lasten päähän voi juolahtaa", sanoivat kuningas ja kuningatar ja
nauroivat niin, että kuninkaallinen reki hyppi; sitte antoivat he käskyn
rakentaa tähän paikkaan kuninkaan kartanon ja olivat niin iloiset ja
armolliset, että kaikki ihmettelivät. Kaikki köyhät saivat kukin
kultarahansa, ja Sylvesteri ja Sylvia saivat paitsi sitä sen
kuninkaallisen rinkelin, jonka hovileipuri oli matkaa varten leiponut,
ja joka oli niin iso, että se oli neljällä hevosella kuljetettava. Ja
lapset jakelivat rinkelistänsä kylän kaikille lapsille ja kuitenkin oli
heillä niin paljo jäljellä, että torpparin hevonen tuskin jaksoi vetää
kotiin kaikkia rinkelinpalasia.
Kotimatkalla kuiskasi torpan akka miehensä korvaan: "tiedätkö, miksi
kuningas ja kuningatar olivat niin iloiset?" "En tiedä", sanoi ukko. --
"Se oli sentähden, että Sylvesteri ja Sylvia katselivat heitä.
Muistatko, mitä minä sanoin eilen?" -- "Vaiti", sanoi ukko, "älä puhu
sitä lapsille; on parempi, ett'eivät tiedä niin ihmeellisistä
lahjoista."
Mutta Sylvester ja Sylvia iloissansa tuosta isosta kuninkaallisesta
rinkelistä unohtivat tykkönään, että he osasivat luoda päiväpaistetta ja
sulattaa lunta. Eivät he itse tietäneet, kuinka sydämmellisen iloisiksi
ja lämpimiksi kaikki ihmiset tulivat, kuin heitä näkivät; ja koska he
olivat sangen hyvät ja ystävälliset lapset, niin luulivat kaikki, että
se vain oli sentähden. Varmaa on, että heidän vanhemmillansa oli suuri
ilo heistä ja että koko iso erämaa torpan ympärillä vähitellen muuttui
kauniiksi peltomaaksi ja viheriäksi laitumeksi, jossa kevään linnut
lauloivat talvikaudet, niin ett'ei heidän vertaisiansa koskaan oltu
nähty. Lopuksi tuli Sylvesteri linnunpyytäjäksi uudessa kuninkaan
kartanossa ja Sylvia sai tekemistä isossa puutarhassa, sillä niin
kummallista oli, että mihin ikänänsä nämä lapset katselivat
ympärillensä, siellä menestyi kaikki, niin että oli oikein hauskaa
nähdä.
Eräänä päivänä tulivat Sylvesteri ja Sylvia katselemaan vanhoja
ystäviänsä Rutimoa ja Pilvipartaa. Silloin raivosi par'aikaa hirveä
talvimyrsky; honkien latvat suhisivat ja kohisivat, ja ne lauloivat
taasen erästä vanhaa laulua:
Hohoo, hohoo!
Olemme jo vanhat ja harmajat,
Mut myrskyt me kestämme ankarat,
Syys-satehet
Ja keväiset,
Ja talven vilut,
Ja kesän ilot,
Ja lumisäät,
Ja tuulispäät,
Ja yöt ja sumut,
Ja päivän humut;
Hohoo, hohoo,
Olemme jo vanhat ja harmajat
Mut myrskyt me kestämme....
ja juuri kuin olivat ehtineet tähän saakka laulussa, kuului rytinää ja
rätinää, ja samassa makasivat Rutimo ja Pilviparta pitkänään maassa.
Rutimo oli siihen aikaan 393 ja Pilviparta 355 vuoden vanha. He eivät
olleet itse huomanneet kuinka heidän juurensa vähitellen olivat
kuihtuneet ja mädäntyneet, niin että taivaan tuulet saivat heistä
voiton.
Mutta Sylvesteri ja Sylvia taputtelivat ystävällisesti kuolleitten
honkien sammaltaneita runkoja ja puhuivat heille niin suloisia sanoja,
että lumi suli pois kaikki ympäriltä, ja vaaleanpunaiset kanervat
kasvoivat yhä korkeammalle kaatuneiden puiden yli, ja niin saivat Rutimo
ja Pilviparta hautansa kukkien alle.
Paljon on siitä kulunut, kuin olen kuullut jotain Sylvesteristä ja
Sylviasta, ja epäilemättä ovat he jo aikoja sitte tulleet suuriksi,
koska monta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin joku kuningas ja
kuningatar matkusti Suomessa. Mutta joka kerta, kuin näen kaksi iloista
ja hyvää lasta, joista kaikki ihmiset sydämmellisesti pitävät, niin
luulen heitä Sylvesteriksi ja Sylviaksi ja ajattelen, että he ovat
saaneet iloiset silmänsä Rutimolta ja Pilviparralta. Äskettäin näin
kaksi semmoista lasta, ja ihmeellistä oli, että mihin hyvänänsä he
katselivat ympärillensä, siellä lensi auringonsäde heidän edessänsä ja
loisti pilvisen taivaan yli ja ihmisten suruisten tai huolettomain
kasvojen yli. Sitä eivät lapset itse tienneet, mutta heitä oli mahdoton
katsoa, tulematta niin kovin iloiseksi, kuin tulee nähdessänsä
viattomuutta, iloa ja hyvyyttä maailmassa. Silloin sulaa jää ikkunan
ruudusta ja lumi kinoksista ja pakkanen ihmisten kylmettyneistä
sydämmistä, ja tulee kevät ja vihanta keskellä talvea, niin että itse
luutakin romunurkassa alkaa viheriöidä ja leivoset rupeevat laulamaan
taivaan korkean katon alla. Kaikesta siitä tulee meidän kiittää Rutimoa
ja Pilvipartaa; -- tahi oikeammin, kaikesta siitä tulee meidän kiittää
hyvää Jumalaa, joka vielä antaa kevään ja ilon viheriöidä maan päällä.